Oikea tie

Eilinen posti toi minulle kortin, jossa oli yllä oleva kaunis kuva. Kortin lähettäjä oli vanha naapuripariskunta Heinolasta. Tuli hyvä mieli, kun tuota korttia luin. Pienellä asialla voi lähimmäistään ilahduttaa. Rahaakaan ei välttämättä mene paljon. Muistan vuosia sitten erään kirkkoherran, joka kertoi, mitä hän tekee jouluaattona. Hän kertoi, että aattoiltana hän ottaa kaikki saamansa kortit ja lukee ja katselee ne huolella ja muistaa jokaista ihmistä, jolta on kortin saanut.

Joulu voi olla hyvä aika pysähtyä. Siitä ainakin paljon puhutaan. Mutta harva kait todelliseen pysähtymiseen pystyy. Sydän ja sisin on niin levoton ja elämänrytmi on niin vauhdikas. Silti olisi ihmiselle tärkeä pysähtyä.

Joku on sanonut, että Jumala ei juokse meidän perässämme, vaan hän odottaa, että me pysähtyisimme. Kun meille sallitaan pysäytyksiä, jolloin emme pääse eteenpäin, meillä on mahdollisuus kuunnella ja nähdä omaa elämäämmekin selvemmin.

Pöydälläni on kuukausia "ajelehtinut" lehti-leike. Siinä on pätkä Martti Lutherin tekstiä. Kirjoitan sen Sinulle:

"Minä tahdon olla sinun opettajasi"

"Minä opetan sinua, sanoo Herra, minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi." (Ps 32:8)
Herra sanoo: Pyydät, että lunastaisin sinut. Älä ole huolissasi siitä. Älä opeta minua äläkä itseäsi, vaan jättäydy minun haltuuni. Minä tahdon olla sinun opettajasi, minä tahdon johdattaa sinua, niin että vaelluksesi on minulle mieluista. Sinä luulet kaiken olevan hukasssa, elleivät sinun ajatuksesi toteudu, mutta sinun ajatuksesi ovat vahingollisia ja minulle vain esteeksi. Ei käy sinun ymmärryksesi mukaan vaan yli sen. Olla ymmärtämättä (oman mielensä mukaan) on todellista ymmärtämistä, ja minä tahdon antaa sinulle minun viisauteni. Olla tietämättä, mihin on mentävä, merkitsee juuri todellista tietämistä. Minun ymmärrykseni tekee tyhjäksi sinun ymmärryksesi. Niin lähti Aabraham isänmaastaan tietämättä mihin. (1. Moos 12:1) Hän alistui seuraamaan minun ajatuksiani ja hylkäsi omansa, mutta hän pääsi oikeata tietä oikeaan päämäärään."

Huikea juttu, että Jumala lupaa opettaa meitä ja ohjata meitä oikeaa tietä. Niin monta kertaa tiedän itse antaneeni Jumalalle omia suunnitelmiani, jotta Hän ne toteuttaisi. Onneksi Jumala tietää, mikä on minulle parhaaksi ja toimii sen mukaan. Olen monta kertaa muistellut vanhaa juttua kahdesta uskovasta miehestä, jotka keskustelivat keskenään.

Toinen miehistä kertoi, että hän on jo 20 vuotta ollut Herran tiellä. Toinen vastasi tuohon: "Mene hyvä mies pois edestä, että Herra voi toimia." - Usein me itse olemme suurin este Jumalan hyvän tahdon tapahtumiselle. Jos tiesi on tukossa, tai et enää tiedä, mitä pitäisi tehdä, silloin Jumala voi auttaa. Pääasia on, että annamme tuon aiheuttamamme umpikujan ja sotkun ja itsemme Hänelle. Ja pyydämme, että Hän johdattaisi meidät oikealle tielle.

Pysähdy. Rukoile, että löydät hiljaisuuden. Tuossa hiljaisuudessa pystyt kuulemaan myös sitä, mitä Jumala haluaa sydämellesi jakaa. Olen monta kertaa huomannut erään yksinkertaisen havainnon. Kun ajat autolla, yleensä tarkkailet tietä, jota ajat ja muuta liikennettä. Kun sitten olet jonkun toisen kyydissä, pystyt näkemään sellaisiakin asioita, joita ajaessasi et näe. Tämä yksinkertainen kuva viestii myös siitä, mitä on elämä, joka on annettu Herramme johdatukseen. Silloin sinulla on suurempi mahdollisuus nähdä niitä rikkauksia, joita elämäntiesi varrella on.

".. anna itsesi Jumalan Hengen johdatettavaksi. Tuo Henki tulee johdattamaan sinut siihen lopulliseen päämäärään, jota varten sielusi luotiin."

Jumala rakastaa myös sairasta lastaan

 

 

”Me olemme tehneet uskosta liian helpon, etenkin niissä maissa, joissa kristityt ovat enemmistönä. Alkuseurakunnassa samoin kuin vieläkin suurimmassa osassa maailmaa Jeesuksen seuraajat joutuivat laskemaan kustannukset. Heidän oli oltava valmiina kieltämään itsensä, ottamaan ristinsä ja seuraamaan Jeesusta. Mutta nykyisin ei seurakunnan jäseniltä vaadita tällaista. Seurakuntakuri on höltynyt ja samalla seurakunnan todistus heikentynyt.

Seurakuntiin on ujuttautunut ”maailman” vaikutus ja ne alkavat monissa toiminnoissaan yhä enemmän muistuttaakin maailmaa. Samoin kuin Jeesuksen aikana seurakunnissa on tänäänkin teeskentelijöitä. ”Lopun aikojen” lähetessä oikeat ja väärät alkavat erottua toisistaan. Kärsimysten ja vainojen tullessa ero näkyy.”

 
Edellinen teksti on lainaus evankelista Billy Grahamin kirjasta. Se on kirjoitettu kauan sitten, mutta tuntuu, että se on hyvin ajankohtainen tälle ajalle, jota elämme.

Kun aika kuluu, samaa tahtia lähestyy Jeesuksen toinen tulemus. Ennen tätä tulemusta tapahtuu suuria asioita. Halusimme tai emme, meidän on valittava, uskommeko Häneen vai emme? Ne, jotka Häneen uskovat, joutuvat monenlaiseen koetukseen, koska sielunvihollinen tietää loppunsa lähenevän.

Olen kärsinyt kroonisesta selkäkivusta joulukuusta 2005 lähtien. Pahimmillaan, kun kipu on kovimmillaan, en pysty tekemään mitään muuta kuin makaamaan sängyssä tai lattialla.

Selkäkipuni puolesta on rukoiltu kymmeniä kertoja. Varmasti Jumala on nuo rukoukset kuullut, mutta kipu jatkuu edelleen. Vahvat lääkkeet pitävät kivut jonkunmoisissa rajoissa. Välillä on kivuttomia päiviä, välillä kipu kulkee minussa kuin aaltoliike.

Uskova ja sairaus on monelle vaikea yhdistelmä. Raamatussa on monia kohtia, joissa rohkaistaan meitä uskomaan, että Jumala parantaa kaikki sairaudet. Toisaalla Raamatussa kerrotaan, miten uskovan elämään kuuluvat monet koetukset ja vaikeudet. Paavalin pistintä ovat monet selittäneet sairaudella, joka teki Paavalista heikon. Timoteus kärsi vatsavaivoista,  joihin Paavali antoi lääkitysohjeita.

Vuosien aikana olen huomannut,miten monenlaisia ajatuksia ja tuntoja on omaan sairauteeni liittynyt.

Moni ihminen (uskova ja ei-uskovakin) voi sairauden kohdatessaan sanoa: "Mitä pahaa/syntiä minä olen tehnyt, kun minua näin rangaistaan?" - On sairauksia, joiden syntymiseen olemme itse vaikuttaneet (väärät elämäntavat, viina, tupakka, huumeet..). Näitä sairauksia on vaikea laittaa Jumalan syyksi, koska itse tiedämme sairauden aiheuttaneemme. Mutta on paljon sairauksia, jonka syitä ei kukaan ihminen tiedä.

Jos tai kun ajattelemme, että sairaus johtuu synneistämme, tälle ajatusmallille pitäisi löytyä joku perustelu Raamatusta. Raamatussa ei ole kuitenkaan kohtia, joissa esim. kerrottaisiin, että kun olet tehnyt tiettyjä syntejä tai tietyn määrän syntejä, että niistä seuraa sydänsairauksia, selkäkipuja, psyykkisiä sairauksia..

Raamatussa on sana, että synnin palkka on kuolema. Jos Jumala tekisi meille syntiemme mukaan, Hänen pitäisi tappaa meidät. Tällä maapallolla ei sen jälkeen olisi paljoa porukkaa, koska Raamatussa on sana: "Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.."

Kuuntelen päivittäin Radio-Deitä. Ja välillä katselen TV7:n ohjelmia. Olen kuullut ja nähnyt monta ohjelmaa, joissa joku hengellisen työn tekijä tai armoitettu rukoilija kertoo, miten Jumala nykyään toimii. Miten Hän parantaa ja miten kaikki hoituu, kun vain uskomme. Olen monta kertaa puhujan pyynnöstä laittanut käteni sairaan paikan päälle ja olen (yrittänyt) uskoa, että tässä hetkessä minä paranen.

Olen uskonut ja olen epäillyt. Lopulta olen jättänyt selkäkipuni Jumalalle. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Tiedän, että monia sairaita uskovia on syyllistetty sillä, että sairauden syy on siinä, kun usko ei ole riittänyt.

Olen rukoillut monen sairaan puolesta. Ja olen nähnyt, miten Jumala on heitä parantanut ja toisaalta olen nähnyt miten sairaus on jäänyt. Jumala on Kaikkivaltias. Hän tekee niinkuin tahtoo.

Mutta kaikista tärkeintä on se, että Hän rakastaa jokaista luomaansa ihmistä. Sairaus ei ole merkki siitä, ettei Jumala tätä ihmistä rakasta. Jumala on rakastanut meitä niin paljon, että antoi oman poikansa kuolla meidän syntiemme tähden. Näin meitä ei enää rangaista, vaan me saamme ottaa vain vastaan tämän ihmeellisen lahja ja rakkauden.

On hyvä, että kerrotaan Jumalan ihmeellisistä töistä ja siitä, miten Hän pelastaa ja parantaa. Mutta on/olisi hyvä, jos julkisuudessa kerrottaisiin myös siitä ihmeellisestä armosta, joka koskee myös vaikeasti sairaita. Kun elämämme täällä maan päällä päättyy ja pääsemme muuttamaan Taivaan kotiin, tänne jäävät kaikki meidän sairautemme, vajavuutemme, syntisyytemme.

Jos toiset (pyhät?) ovat Sinua syyllistäneet sairaudestasi tai heikosta uskostasi, nuo syyllistäjät eivät ole olleet Jumalan asialla. Sielunvihollinen on veljien (= uskovien) syyttäjä, joka syyttää yöt ja päivät. Jos olemme vihollisen syytösten kohteina, me voimme viholliselle sanoa, että noin syntisiä me olemmekin. Se on totta. Mutta yhtä totta on se, että Jeesus kuoli noiden syntien tähden, jotta minä saisin syntini anteeksi.

Rukoilen, että Jumala siunaa Sinua ja rohkaisee, kun tätä tekstiä luet. Olet Jumalalle korvaamattoman arvokas. Hän rakastaa Sinua enemmän kuin kukaan toinen. Jäädään Hänen turviinsa, terveenä tai sairaana.

Ai niin..

Viikkoja sitten kerroin ladossamme asuneesta puolivillistä kissasta, Ellistä, joka vietiin Kissataloon kesällä. Pari viikkoa sitten Elli palasi luoksemme. Suoraan eläinlääkärin leikkauspöydältä. Kohtu ym. on poistettu. Oheisessa kuvassa näet Ellin nukkuvan nukutusaineista. Ihme on myös tapahtunut. Elli on nyt sisäkissa. Kerron lähiaikoina lisää Ellin seikkailuista.  

100-vuotias piilopaikka

Olen aiemmin kirjoittanut Sinulle, miten olen viime kuukausina tutkinut oman kotikyläni historiaa. Lähes sata vuotta sitten Tammelassa oli 1000 venäläistä sotilasta tekemässä linnoitustöitä. Pelättiin hyökkäystä silloin vielä Venäjälle kuuluneen Suomen alueelle ja varauduttiin sitä varten. Kaivettiin mm kilometrikaupalla juoksuhautoja joissa sotilaat saattoivat väijyä maaston suojassa. Kotikylässäni näitä juoksuhautoja on muutama kilometri.

Jo lapsuudesta muistan kaksi korsua, jotka poikien kanssa löysimme. Muutama päivä sitten kuljin pitkän matkan harjuja pitkin kameran kanssa. Ja kuinka ollakaan, löysin toisesta korsusta vielä vanhojen hirsien jäänteitä. Tämän tekstin alussa oleva valokuva on tältä paikalta. Kuvasta ei pysty päättelemään, että tuo korsu on ollut tosi syvässä kuopassa isojen puiden ympäröimänä. Lähimpään tiehen on ollut matkaa useita satoja metrejä. Korsussa on tarvittaessa voinut olla piilossa pitkiäkin aikoja kenenkään sitä havaitsematta.

Ilman paikallistuntemusta tuota korsua ei ulkopuolinen löydä. Lisäksi luonto on muovannut maisemaa niin, ettei muutaman vuoden päästä korsusta ole mitään jäljellä. Jos katsot kuvaa sen keskikohdasta vähän ylöspäin, saatat huomata  kohdan, jossa kahden hirsirivin päät näkyvät rinteessä. Hirsien välissä näkyy aukko (luolan suu), jonka joku eläin on kaivanut ja ajanut hiekan korsun pohjalle. Luolan suu on niin suuri, että minä olisin siitä lähes mahtunut sisään. Luolassa asuu kettu, mäyrä tai supikoira?

Me ihmisetkin piiloudumme joskus toisiltamme. Vaikka emme kenties kaiva itsellemme luolaa metsään, voimme muuten piiloutua. Vaikka omaan sydämeemme. Entinen työtoverini Erkki Leminen kirjoitti vuosia sitten seuraavan tekstin, jota olen usein lukenut:
"On hyvä, ettei ihmisen sisin ole avoimena kaikkien nähtävissä, etteivät uteliaat pääse sinne kurkistamaan ja arvostelijat lyömään. On kuitenkin vahinko, jos ihmisen sisimpään ei pääse kukaan. Aivan yksinäinen ihminen, jonka sisimmässä ristiriidat huutavat, on liian altis synkkyydelle ja epätoivolle."

Vuosia sitten eräs lähisukulaiseni sairastui vakavasti. Sairauden myötä hän menetti puhekykynsä muutamaksi viikoksi. Katsomassa käyneillä läheisillä oli tosi rankkaa, kun he näkivät tuon sairaalan sängyssä makaavan yrittävän sanoa heille jotakin kuitenkaan pystymättä siihen. Vain kyyneleet valuivat poskille. Sanoja ei tullut.

Psalmissa 139. kerrotaan Jumalan suuruudesta mm. näin: "..Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minut. Istunpa minä tahi nousen, sinä sen tiedät; sinä ymmärrät minun ajatukseni kaukaa. Käynpä tahi makaan, sinä sen havaitset, ja kaikki minun tieni ovat sinulle tutut.."

Kaikkivaltias Jumala näkee Sinut siellä, missä juuri tällä hetkellä olet. Oletko vuoteeseen sidottu, oletko piiloutunut sydämesi kätköihin, oletko miljoonien kilometrien päässä yhdestäkään ihmisestä? Ja Jumala ei vain näe Sinua, vaan Hän on ihan lähelläsi. Ja Hän rakastaa Sinua.

Luin tänään vanhan norjalaisen kirjailijan kirjoituksen. Teksti oli hyvä ja rohkaiseva. Siksi kirjoitan sen Sinulle tähän.

"Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva." (Hepr. 11:8) Aabraham ei tiennyt, minne hän lähti. Ja kuitenkin hän lähti. Sillä Jumala oli niin käskenyt. Se on uskoa; sillä usko on kuuliaisuutta. Usko on kuuliainen tietämättä minkä tähden.

Sen, joka uskoo Jumalaa, ei tarvitse ymmärtää Jumalaa totellakseen Häntä. Hänen ei itsensä tarvitse nähdä keinoja ja mahdollisuuksia, hänen ei tarvitse tuntea Jumalan suunnitelmaa hänen tulevaisuutensa suhteen. Uskon on luottamusta. Se, joka uskoo Jumalaan, luottaa Häneen, ja jättää elämänsä ja tiensä Herran haltuun. Joka uskoo, jättää Jumalalle kaiken vastuun. Koko hänen oma vastuunsa on siinä, että hän tottelee ja jättää kaiken muun Jumalan käsiin."

Voit ehkä olla vankina omassa kodissasi, omassa sydämessäsi monien lukkojen takana. Mutta nyt Jumala kutsuu Sinua lähtemään ulos vankilastasi. Seuraamaan Häntä. Sielunvihollinen yrittää kertoa, ettet ikinä pääse vapaaksi ja ettei kukaan voi auttaa. Mutta Jumala voi! Hän herätti kuolleista oman poikansa. Tällä samalla voimalla Hän pystyy auttamaan Sinut vapaaksi. Muistelen oman elämäni vankiloita, joista Jumala minut vapautti. Itse en sitä voinut tehdä. Ja tänään voin todistaa Sinulle, että Hän voi. Jumala ojentaa kätensä puoleesi. Tartu siihen. Ja Sinä saat avun.

Marraskuun ASKEL-lehdessä oli valtavan hyvä juttu toimittaja-kirjailija Aino Suholasta. Olen joskus ennenkin lukenut Ainon tekstejä ja pitänyt niistä. Em. lehtijuttu oli niin hyvä, että kirjoitan muutaman lainauksen tähän.

 

"Aino muistuttaa, ettei elämä ole kivää eikä se ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Päiväkodissa jo kerrotaan, etteivät lapset oikein halua mennä epämukavuusalueelle. Savu nousee Ainon korvista, kun hän sanoo,  että koko elämä on epämukavuusalue. Vanhempien pitäisi ennen kaikkea opettaa lapsilleen pettymyksen ja kivun sietämistä.

 

Tämä curling-vanhemmuus naurattaisi, jos ei hirvittäisi. Vanhemmat pylly pystyssä siloittamassa lapsen tietä elämään, vielä kotoa lähdön jälkeenkin. Mutta kun elämä ei ole silkkiä! Se on mäkiä, mutkia, kuoppia, sudenkuoppia, eikä yksikään niistä ole kartalla. Elämä on ennakoimaton ja arvaamaton, ihana ja ihan kamalan pelottava. Kuinka siitä voisi selviytyä se, joka ei ole oppinut kaatumaan ja nousemaan ylös. Kohtaamaan pettymyksen, epäonnistumisen, jopa häpeän ja silti uskomaan siihen, että elämä kannattaa.

 

Jos itsellä on ankaraa, haluaa, että lapsella on helpompaa. Olemme alkaneet uskoa, että elämä on hyvää, kun se on helppoa. Mutta niin ei elämä ole. Se on syvempi. Aavistuksen siitä saa vain kokemuksen kautta.

 

Kehotan sanomaan "tahdon" elämälle ja sille, ettei kaikki ole kivaa eikä helppoa. Kuvitellaan, että helpompaa on kun ei mitään uskalla ja kaikki tunteet tasataan rauhoittavilla. Ota elämä haltuun.. yllyttävät elämäntapakonsultit. Opettele taskuparkkeeraus! Niin kuin elämää voisi hallita. Sitä voi vain elää. Kaikin aistein ja vaistoin. Uskallus elää ei kehity vain parketilla liidellen, vaan pikemminkin silloin kun ajaa polkupyörällä soratietä. Kumikin puhkeaa, mutta joku pysähtyy auttamaan ja lintu laulaa.

 

Aino sanoo että kaikki me olemme samanlaisia paljaaltaan, iholtamme ihmisiä. Mutta niin syvällä on se pelko, että vain minä olen tällainen, vain minä tärisen itseni reunalla. Samaa armoa on tämä elämä, lahja, jonka minäkin tilaamatta sain.

 

Nyt olen luopunut kilttinä olemisesta ja uskallan kotona sanoa, että en jaksa. Kun tulee pahoja hetkiä, Aino käpertyy sikiöasentooon untuvatäkin alle ja pudottautuu Jumalan syliin ja lakkaa yrittämästä. On tärkeä opetella päästämään irti omasta voimasta, ymmärtää, että minä olen pieni ja Jumala on suuri.

 

Ajatella, että jotkut sanovat uskovansa, mutta eivät kirkon Jumalaan. On ihmisellä raskasta, kun pitää oma Jumalansakin tehdä. Minulla on vain tämä lapsenusko. Se vahvistuu, kun tiedän, että kaikki mitä minulle on tapahtunut, on ollut tarpeen. En antaisi pois itkua enkä oman sielun nuohoamista. Olennainen kirkastuu..

 

Kosketusta ihminen tarvitsee ja nähdyksi tuloa. Vaikka olemme vauraampia kuin koskaan, masentuneita on enemmän kuin koskaan. Joten raha ei tee autuaaksi.

 

Ei nouse kirkko, jolla olisi nyt elämänsä paikka jyrähtää. On vähän sellainen pelastukoon ken voi -tunnelma. Me, jotka saimme lohtua virsistä ja rukouksesta, emme opeta niitä seuraavalle polvelle. Uskonnonopetuksen rapautuminen kostautuu pahasti. On tärkeä tietää, että yksi asia tässä myllerryksessä ei muutu, Jumala. Tarvitsemme pyhyyden kokemuksia.

 

Armo ei ole mikään pallomeri. Tarvitsemme puhetta myös synnistä. Meni paljon siinä, kun lakkasimme pelkäämästä Jumalaa. Pyhyys ja kunnioitus ovat tarpeen. Siionin virret rouhaisevat syvältä ja niiden puutteessa lauletaan iskelmissä rakkauden kerjäläisistä. Iskelmät eivät kerro, että vain Jumalan rakkaus on ehdotonta. Ei me olla tuloksentekijöitä tai kustannusrasitteita vaan Jumalan ihmeitä.."

 

 

 

 

 

 

 

 



Kissat ja hiiret

Kun muutimme vanhaan kotitalooni, talon pihapiirissä olevassa ladossa asui kissa, jonka ristimme Elliksi. Varmoista lähteistä saamamme tiedon mukaan, Elli on erään kesämökkiläisen hylkäämä kesäkissa. Emme tiedä, kauanko Elli on ladossa ja navetan ylisillä asunut, mutta on käsittämätöntä, miten Elli on pysynyt hengissä.

Elli on ollut puolivilli. Hän ei aluksi uskaltanut tulla meitä lähellekään. Mutta lopulta hän tottui meihin ja suostui tulemaan syömään talon rapuille asetetulle ruokakupille. Meillä talossa asuu toinenkin kissa, Pekka. Pekka on kotoisin Rengosta. Asunut varhaislapsuutensa kaupungissa. Mutta nyt ollut meidän kanssamme. Koska kissat ovat väritykseltään samanlaiset, alussa oli vaikeuksia erottaa kumpi kissa pihalla kävelee.

Hauskaa minusta oli se, että Pekka ei pitkään aikaan rohjennut mennä ulos. Ja Elli ei rohjennut tulla sisään. Kissat kohtasivat ulko-ovella ja sähisivät toisilleen.

Viime talvena, kun oli pakkasta 20-30 astetta, Elli suostui pari kertaa yöpymään meillä sisällä. Paljon tapahtui kuukausien aikana. Kunnes kesäkuussa Elli tuli pihallemme esittelemään poikastaan. Poikanen oli Ellille niin tärkeä, että hän alkoi olla meille vihainen.

Lopulta jouduimme soittamaan eläinsuojeluyhdistykseen ja sieltä järjestyi mies, joka tuli loukulla pyydystämään Ellin ja hänen poikasensa. Nyt Elli on yli viisi kuukautta asunut Jokioisten löytöeläintalossa. Eräänä päivänä siellä tapahtui ihme, Elli synnytti jälleen poikasen.

Viime viikolla saamamme tiedon mukaan Elli on löytöeläintalossa ollut varaemona kahdelle kissanpoikaselle ja jopa imettänyt niitä. Hän on sillä tavalla ikäänkuin maksanut oleskelunsa (+ omien poikasten oleskelun) löytöeläintalossa. Lähiviikkoina, kun Elli leikataan, hän saapuu meille takaisin. Jännitystä on siinä, haluaako hän muuttaa sisälle taloon vai muuttaa edelliseen kotiinsa latoon?

"Kun kissa on poissa, hiiret hyppii pöydällä." - Vanha sananlasku on totta edelleen. Monessa mielessä. Kun syksy tuli, myös talomme yläpohjasta kuului pieniä askelia. Vein sinne hiirenloukun + palan Oltermanni-juustoa. Ei kulunut kuin pari päivää, niin ensimmäinen hiiri oli pyydystetty. Nyt hiiriä on kertynyt jo neljä. Oltermanni-juusto tuntuu maistuvan.

Mielessäni on pari juttua hiiristä ja kissoistakin.

Oli kerran saarnaaja, jolle hengelliset kokemukset olivat tärkeitä. Hän piti kokemuksistaan kirjaa kirjoittamalla ne pieneen vihkoon. Tuosta vihosta hän aina otti juttuja puheidensa höysteiksi. Kerran hänen(kin) työhuoneeseen eksyi hiiri. Hiiri teki pahojaan ja teki reikiä myös tuohon pieneen vihkoon. Seuraavan kerran kun saarnaaja meni puhumaan, hän aloitti puheensa näin: ”Hiiret söivät minun kokemukseni. Nyt on pakko puhua Jumalan Sanasta.”

Jumalan rakkaus ja huolenpito meistä ei ole koskaan kiinni kokemuksistamme tai tunteistamme. Silloinkin, kun ei tunnu miltään, Jumalan Sanan, Raamatun lupaukset ovat totta. Tätä asiaa olen opetellut monien vuosien aikana.

Mutta sitten se toinen juttu.

 

”Oli kerran munkki, joka asui isossa luostarissa. Hän halusi päivittäin olla Jumalan kasvojen edessä rukouksessa. Koska väkeä oli paljon, munkki rakennutti luostarin kellariin rukouskammion voidakseen rauhassa hiljentyä. Alku meni hyvin, kunnes ilmaantui yksi paha ongelma. Munkki kiusaantui hiiristä, jotka alituiseen tulivat häiritsemään hänen rukoustaan. Niinpä munkki alkoi kuljettaa mukanaan kissaa. Kissa piti hiiret kurissa ja munkin hartauselämä jatkui.

Vuosia kului ja viimein munkki kuoli. Veljistön muut jäsenet alkoivat noudattaa esikuvansa tapoja. Rukoushetkiä kellarissa, kissa mukana. Vielä vuosisatoja myöhemmin tätä tapaa noudatettiin. Aikaa myöten syntyi kuitenkin teologisia kiistoja siitä, minkälainen kissan piti olla väritykseltään ym. Ristiriidat muuttuivat niin suuriksi, että lopulta koko veljistö hajosi.

 

Alkuperäinen asia (hiljainen rukous Jumalan edessä) oli unohtunut. Hurskaan munkin rakkaus rukoukseen muuttui kiistelyksi kissasta. Valitettavasti näin on käynyt niin monta kertaa. Alkuperäinen asia on unohtunut ja aletaan riidellä aivan turhista asioista.

 

Eräässä psalmissa ovat sanat: "..älä anna minussa pettyä niiden, jotka etsivät Sinua, Israelin Jumala.." - Me Jumalaan uskovat emme aina ole olleet mitenkään hyviä edustajia Jumalan rakkaudesta. Monia virheitä on tehty.

 

Juttelin kerran erään ystäväni kanssa, joka oli silloisesta elämäntilanteestaan kirjoittanut tosi puhuttelevan tekstin:

 

"Luopunut uskostaan, he sanovat, kun en ehdi joka viikonloppu kokouksiin. Luopunut uskostaan, he sanovat, kun opiskelen ja käyn työssä. Luopunut uskostaan, sanotaan, kun uskallan mennä ei-uskovien ystävien kanssa.. Ja kuitenkin ylhäältä ojentuu käsi puoleeni, minun puoleeni ja kuuluu ääni: "Lapseni, minun lapseni."

 

Juuri tällä hetkellä mekin voimme olla hetken hiljaa. Ja kuunnella. Ja ymmärtää sydämessämme, että Jumalan ihmeellinen rakkaus koskettaa meitäkin. Hän kertoo sydämellemme, että Hän rakastaa meitä. Ja Hän haluaa antaa meille tulevaisuuden ja toivon. Jumala voi sen tehdä.

 

 

Salaiset varastohuoneet

Eräs ystäväni kertoi minulle, että hänen elämässään joka rintamalla taistellaan: töissä, kotona, ihmissuhteissa.. Ystäväni sanoi myös, että olisipa edes yksi elämänalue, joka olisi jotenkin kunnossa! Tällainen elämä rasittaa, varsinkin jos sitä jatkuu vuosia, ehkä vuosikymmeniä. Ystävänpäivä muistuttaa meille, kuinka upea juttu onkaan, jos meillä on yksikin ystävä, joka suostuu olemaan rinnallamme tässä kaikessa. Walter Winchell on kirjoittanut asiasta: ”Tosi ystävä kävelee sisään silloin, kun koko muu maailma kävelee ulos.”

 

Jos ystävyys on jo tällaista, Jumalan rakkaus on jotakin vielä paljon enemmän. Minusta tästä rakkaudesta kertoo upeasti mm. Niilo Tuomenoksan tekemän vaellusvirren sanat: ”Sä suostut mahdottoman, mun luona asumaan ja aivan tällaisena mua kaikess´ kantamaan. Et väsy, vaikka usein mä väsyn kokonaan; Sun armos, rakkautesi ei lopu milloinkaan.” Ei vain niin, että Jumala suostuu olemaan rinnallamme! Hän haluaa myös tuoda apunsa meille, jotta elämämme voisi selkiintyä.

 

Anna-Mari Kaskinen on yksi Suomen tunnetuimmista lauluntekijöistä. Anna-Mari asuu Lohjalla, Vivamon toimintakeskuksessa. Muistan lähtemättömästi erään hänen kirjoituksensa SANA-lehdessä kesältä muutaman vuoden takaa. Siinä eräällä arjen esimerkillä kuvataan Jumalan rakkautta ja huolenpitoa. Kirjoituksen otsikko on "Salaiset varastohuoneet".

 

Yhteisöömme (Vivamo) saapui nainen, joka pyysi lupaa päästä tekemään talkootöitä. Ohjasimme hänet notkuvien marjapensaiden ja kirsikkapuiden ääreen ja kohta astia toisensa jälkeen täyttyi elokuun sadosta. Lopulta kaikki marjat oli poimittu. Nainen kysyi, mitä hän seuraavaksi saisi tehdä. Muistin varaston, joka oli täynnä rojua: paperia, leluja, kangaspakkoja ja äänentoistolaitteita. Sen siivoaminen oli ollut listalla jo pitkään, mutta tavaroiden vyöry lannisti yrittäjän jo alkumetreillä. Sinne ei hevillä veisi ketään vierasta. Mutisin naiselle jotain varastohuoneesta, mutta arvelin, että se olisi hänelle liian raskas pala. Nainen halusi ehdottomasti nähdä varastohuoneen. Avasin empien oven ja katsoin anteeksipyytävästi vieraaseen odottaen hänen kääntyvän kannoillaan.

 

"Voi, olen nähnyt paljon pahempaakin!" hän huudahti herttaisesti. "Jumala johdattaa minut yleensä aina tällaisiin tehtäviin! Välillä saan tehtäväkseni siivota kokonaisia taloja. Hän on järjestyksen Jumala. Kun luon järjestystä ympärilleni, palvelen samalla häntä. Tämä on parasta työtä mitä saatoitte minulle antaa." Kuuntelin hämmentyneenä. Keskellä tavararöykkiöitä hän tarttui lempeällä tavallaan arkaan ja kipeään asiaan. Ajattelin elämän salaisia varastohuoneita, paikkoja, joissa säilytetään menneisyyden painolastia: petettyjä lupauksia, selvittämättömiä ihmissuhteita, kesken jääneitä tehtäviä, epäonnistumisia. Paikkoja, joita ajatellessa pala nousee kurkkuun ja tekee mieli teljetä ovi visusti kiinni, vaikka huone pullistelee tavaran paljoudesta.

 

Myöhemmin samana päivänä hiivin katsomaan, mitä vieraamme oli saanut aikaan: resuinen romuvarasto oli muuttanut täydellisesti muotoaan. Jokainen tavara oli löytänyt paikkansa, ahtauden sijaan oli saapunut väljyys, yksittäiset tavarat oli aseteltu niin, että huone näytti suorastaan kodikkaalta.

 

 

Tällaistako on armo? Joku astuu elämäni tunkkaiseen varastohuoneeseen syyllistämättä, kauhistelematta.. Joku siirtää laiminlyödyt ja hukkaan heitetyt palaset hellästi oikeille paikoilleen, luo sisälle tilaa, niin että vihdoinkin voin hengittää vapaasti.”

Uskon, että em. juttu rohkaisee meitä luottamaan enemmän asioitamme Jumalan hoidettavaksi. On asioita, joille me emme kertakaikkiaan voi mitään.

 

Raamattu on hyvä kirja. Sieltä löytyy monia rohkaisuja uskolle. Yksi sellainen on Apostolien tekojen 12. luvussa. Siinä kerrotaan, miten Pietari oli vangittu odottamaan tulevaa oikeudenkäyntiä. Seurakunta rukoili lakkaamatta Jumalaa hänen puolestaan. Pietari nukkui vankilassa kahden sotilaan välissä sidottuna kaksiin kahleisiin, lisäksi vankilan ovella olivat vartiomiehet. Yht´äkkiä enkeli ilmestyi Pietarille ja herätti hänet. Samaan aikaan kahleet irtosivat! Enkeli johdatti Pietaria ulos vankilasta, mutta Pietari kuvitteli näkevänsä näkyä.. Enkeli vei Pietarin ulos niin etteivät vartijat huomanneet. Vankilan ovet aukesivat itsestään ja yht´äkkiä enkeli olikin poissa. Silloin Pietari tajusi, mistä oli kysymys. Jumala oli auttanut hänet vapauteen!!

Pietari riensi ystäväperheen kotia kohden, jossa juuri samaan aikaan oli paljon väkeä rukoilemassa. Pietari kolkutti talon ovelle ja palvelustyttö tuli avaamaan. Tunnettuaan Pietarin äänen palvelustyttö ilahtui niin, että hän unohti avata portin ja riensi kertomaan asiasta rukoilijoille. Rukoilijat eivät uskoneet tytön kertomusta, että Pietari oli tullut! Kun Pietari kolkutti kolkuttamistaan, he menivät avaamaan ja säikähtivät, kun näkivät hänet. Silloin Pietari kertoi heille, miten Jumala oli hänet vapauttanut.

Minusta tuon jutun yksi ”hauskuus” on se, että kaikkien mukana olevien oli vaikeata ensin uskoa, että Pietari oli todella vapautettu, vaikka juuri sitä jatkuvasti rukoiltiin!

 

Mekin saamme tänään iloita siitä, että Jumala, jota voimme rukoilla vaikka juuri nyt, on jo luonamme! Saamme kertoa Hänelle kaikki ja Hän auttaa! Ehkä Hän haluaa yllättää meidät juuri tänään sanomalla: ”Tässä olen, juuri sinua varten! Sinä saat olla vapaa!” Eikö ole mahtava uutinen, Sinulle ja minulle?!

 

En kirjoittaisi Sinulle tätä tekstiä, ellen itse olisi kokenut, miten Jumala tuli avukseni. Selvittämään minun elämäni sotkut. Sellaista on armo. Apu, jonka Jumala antaa meille lahjaksi.

Viime sunnuntain Forssan Lehdessä oli entisen työtoverini kuolemanilmoitus. Minua pari vuotta nuorempi. Ei oltu nähty yli 30 vuoteen. Mitä hänelle lie tapahtunut? Kaksi lasta jäi kaipaamaan rakasta äitiään. Niin ilmoituksessa luki. Jotenkin olen tuota työtoveria ja hänen kuolemaansa paljon ajatellut. Koskaan ei tiedä, milloin meidän aikamme koittaa. Vaikka menneessä on monta asiaa, mille emme enää voi mitään, tänään voimme rukoilla Jumalaa avuksemme. Hän lupaa johdattaa meitä koko loppuelämän, oli sitä sitten miten paljon tai vähän tahansa. Ja Hän antaa rauhan.

 

Rukous on ihmeellinen lahja. Mahdollisuus pitää yhteyttä Jumalaan. Mahdolli-suus kertoa Hänelle läheisistä ihmisistä. Juuri tällä hetkellä, kun tätä viestiä kirjoitan, rukoilen Sinun puolestasi. Rukoilen, että Jumala auttaa Sinua siinä elämäntilanteessa, jossa nyt olet. Kun luovutamme elämämme ohjat Hänelle, saamme sydämeemme rauhan. Asiat alkavat järjestyä. Huikea mahdollisuus, ihmeellinen lahja.



 

Entinen työtoverini kertoi vuosia sitten tapauksesta, joka puhutteli minua vahvasti:
Eräs laiva teki myrskyssä haaksirikon. Vain yksi mies pelastui läheiselle saarelle. Toiveikkaana hän lähti etsimään saarelta asutusta, mutta saari oli autio. Mies purki tuskaansa Jumalalle. Joka aamu hän riensi rantaan katsomaan, jos joku laiva olisi tulossa häntä pelastamaan. Mutta auttajia ei kuulunut! Kun ei ollut muuta mahdollisuutta, mies alkoi etsiä ruokaa. Sitä löytyi sen verran, että hän pysyi hengissä. Saaren rannoilta löytyi ajopuita ja niistä mies rakensi itselleen pienen majan, jossa hän asui. Koko ajan mies rukoili apua Jumalalta.
 
Eräänä päivänä, kun mies oli palaamassa ruoan hakumatkalta, hän huomasi, että maja oli tulessa. Mies oli aivan toivoton! Nyt sekin turva, mikä hänellä oli ollut, oli palanut poroksi. Sydän oli täynnä tuskaa: ei Jumalakaan voinut häntä auttaa. Elämä ei voisi enää olla vaikeampaa! Mies kävi nukkumaan paljaalle maalle. Kun hän heräsi aamulla, yllätys oli melkoinen! Hän kuuli laivan ääniä. Laivasta oli tulossa rantaan vene, jolla mies pelastettiin. Mies kysyi ihmeissään, miten laivasta oli voitu tietää, missä hän oli? Kapteeni vastasi: "Me näimme lähettämäsi savumerkin ja niin osasimme tulla tänne." Mies oli aivan hämmästynyt. Hän kuvitteli, että majan palo oli hänelle viimeinen koetus, mutta siitä tulikin se merkki, joka pelasti hänen henkensä.
 

Meistäkin voi joskus tuntua, että olemme kuin autiolla saarella, yksin, odottaen apua, jota ei koskaan tule. Jumala on kuitenkin nähnyt "savumerkin"! Hän on kuullut sydämesi huudon ja Hän haluaa tulla avuksesi.

 

Olen omassa elämässäni nähnyt, miten Jumalan apu on usein tullut aivan eri suunnasta ja aivan eri tavalla kuin mitä olin ajatellut. Mutta "Jumalalle on kaikki mahdollista." Hän on erikoistunut mahdottomiin tilanteisiin! Hän voi antaa uuden alun. Hän voi yllättää. Se savu, joka meille viesti siitä, että kaikki on menetetty, voi ollakin se merkkisavu Taivaalle, joka tuo luoksemme myös auttajat.

 

Elämä on kuin merimatka. Kun luotamme Jumalan johdatukseen, Hän ohjaa meidän elämäämme. Sen jokaisella alueella. Kun lähdin pari kuukautta sitten kuntavaaliehdokkaaksi, en tiennyt, miten mielenkiintoisen haasteen edessä olin. Rukoilin, että Jumala johdattaa. Eilen illalla selvisi, että olin saanut 26 ääntä ja pääsin valtuuston varajäseneksi. Olen tosi kiitollinen, että noin moni antoi äänensä minulle. Lähiviikkoina selviää, tuoko äänimääräni minulle vielä lisää luottamustehtäviä.

 

Kun eilen katselin TV:n vaalivalvojaisia, oli mielenkiintoista jälleen todeta, että lähes kaikki olivat voittaneet jne. Minun elämäni suurin voitto on se, että olen saanut antaa elämäni Jumalan ohjaukseen. Silloin tulevaisuutta ei tarvitse pelätä. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon.

 

En ole tutustunut presidentti Mauno Koiviston kirjalliseen tuotantoon. Yllätys oli suuri, kun löysin jostakin mietekirjasta hänen kirjoittamansa aforismin. ”Vaikka tänään näyttäisi kuinka synkältä hyvänsä, voi huomisaamuna herätä kauneimpaan uutiseen: Herra on meitä armahtanut." - Huikea teksti. Ihmeellinen. Saamme turvallisin mielin käydä nukkumaan ja herätä uuteen päivään, kun Hän on elämämme turva.

 

 

On mielenkiintoista kirjoittaa tätä blogia, kun en voi tietää, ketkä kaikki näitä tekstejäni lukevat. Joka päivä näen kuitenkin tilaston, kuinka monta lukijaa on tässä blogissa käynyt ja mistä maasta lukijat ovat. Mielenkiintoista oli nähdä, että viimeksi täällä käyneistä lukijoista yksi oli Hongkongista ja useita lukijoita oli Yhdysvalloista. Viikonlopun tulevia kuntavaaleja ajatellen, em. lukijat tuskin pääsevät Suomessa äänestämään?

 

Huomenna olen jälleen Tammelan S-marketin edessä klo 15-18 kahvia tarjoamassa ja vaaliesitteitä jakamassa. Tammelan muutkin kd-ehdokkaat ovat paikalla. Parasta noissa tilanteissa on ihmisten kohtaaminen. Viime viikonloppuna kiersin vaaliesitteitä jakakamassa Tammelan kirkonkylässä. Ja nimenomaan kerrostaloihin. Kun kaikkien talojen ovet ovat lukossa ja ulko-oven pielessä on summeri, mielenkiintoista oli soittaa jollekin tuntemattomalle. Kohtasin niin nuoria kuin aikuisia. Ainakin kolme oven avannutta halusi jutella kanssani niin, että kutsui minut sisään kotiinsa.

 

Edesmennyt olympiavoittaja, -nyrkkeilijä ym. Pertti "Purtsi" Purhonen oli kerran samassa tilaisuudessa kanssani Nastolassa. Purtsin puheesta jäi mieleeni seuraava lyhyt kohta. Purtsi kysyi kuulijoilta, että keitä ne ihmiset ovat, jotka aamulla seisovat pysäkillä? Ja vastaus oli: "Uskovia." - Purtsi sanoi, että ihmiset ovat tuolla pysäkillä, koska he uskovat, että bussi tulee.

 

Jokainen meistä uskoo johonkin. Kun olin SPR:n nälkäpäiväkerääjänä ison marketin aulassa, eräs vanha mies pysähtyi luokseni ja sanoi, että nämä valtavat marketit ovat nykyajan kirkkoja, joissa käy valtava määrä ihmisiä. Raha ja maine ovat monille se jumala, jota tänä aikana palvotaan. Moni tekee lähes mitä hyvänsä, jotta saisi lisää omaisuutta, mainetta ja kunniaa.

 

Tämän viikon alussa Kirkon Tutkimuskeskus julkisti tuoreen tutkimuksen suomalaisten uskosta. Jumalaan uskovien määrä on pudonnut niin, että tutkimukseen osallistuneista enää 27 % kertoo uskovansa Jumalaan.

 

Monet suomalaiset ovat tehneet uskosta niin henkilökohtaisen aiheen, ettei siitä välttämättä tiedä kukaan, tuskin itsekään. En tiedä, mihin Sinä uskot? Mutta sen tiedän, että itse uskon Jumalaan, koska en olisi tätä blogia kirjoittamassa, jos Jumala ei olisi minua auttanut. Tiedän varmasti, että ainakin kolme kertaa olen ollut kuoleman rajalla. Viimeksi toukokuun lopulla 2007 TAYSissä kovan kipukohtauksen saaneena. Noista tilanteista Jumala on minut pelastanut. 

 

Käynnit kuoleman rajalla ovat opettaneet minua väkevästi. Elämä on niin hauras. Yksi pieni verisuoni katkeaa aivoissa ja siihen voi päättyä elämämme. Viime vuosina olen tehnyt paljon sellaisia ratkaisuja (taloudellisia ja muitakin), jotka ovat vapauttaneet minua. Olen saanut löytää sellaisia arvoja ja rikkauksia, joita ei millään rahalla saa. Kun kuolemme, tänne jää kaikki. Sekä omaisuus että velat. Kaikki oli vain hetken lainaa tätä elämää varten.

 

Vuosia sitten luin Suomen Kuvalehdestä erään korkean suomalaisen EU-virkamiehen haastattelun. Mies oli sairastunut syöpään, johon hän muutama kuukausi haastattelun jälkeen menehtyi. Mies kertoi haastattelussa hyvin avoimesti, miten hän käyttää lopun aikansa olemalla paljon vaimonsa ja muiden läheistensä kanssa. Ajasta (mikä oli jäljellä) oli yhtäkkiä tullut äärettömän arvokasta. Miehen keskeinen löytö oli: "Kai elämän tarkoitukseksi riittää se, että saa olla rakastettu ja että saa rakastaa." - Huikea löytö.

 

Minun löytöni on vähän toisenlainen. Minulle äärettömän tärkeäksi on tullut se, että saan tänään (ja joka päivä) kiittää Jumalaa siitä, että Hän on antanut elämäni jatkua. Jokainen päivä on Hänen lahjaansa. En tätä asiaa ole koskaan niin selkeästi tajunnut.

 

Kun New Yorkissa tapahtui terrori-isku ja kaksi pilvenpiirtäjää tuhoutui täydellisesti ja tuhansia ihmisiä kuoli, kyseltiin jälkeenpäin paljon sitä, miksi näin oli tapahtunut? Eräällä valtakunnallisella TV-kanavalla järjestettiin iso paneelikeskustelu. Mukana oli myös evankelista Billy Grahamin tytär, Anne Graham Lotz. Naiselta kysyttiin: "Miksi Jumala sallii tällaisen onnettomuuden tapahtua?"

 

Anne Graham Lotzin vastaus oli minusta tähän aikaan tosi hyvin sopiva. Anne vastasi suunnilleen näin: "Me olemme ajaneet Jumalan pois kaikesta mahdollisesta elämäämme kuuluvasta, päiväkodeista, kouluista, kaikesta elämäämme liittyvästä. Kun sitten tapahtuu joku suuri onnettomuus, meidän ensimmäinen asiamme on syyttää Jumalaa siitä, miksi hän salli kaiken tämän pahan tapahtua. Vaikka juuri aiemmin olimme itse ajamassa Häntä pois."

 

Kun olen lukenut Tammelan historiaa, samoinkuin Tammelan seurakunnan historiaa, usko Jumalaan on liittynyt Tammelan ja myös koko maamme historiaan vahvasti jo vuosisatoja. Sitä kautta meitä on siunattu niin monella tavalla.

 

Niin moni asia meidän elämässämme on ollut ja on tällä hetkellä hyvin. Olemme kansana olleet sokeita, kun emme ole nähneet ja ymmärtäneet, että Jumala on meitä siunannut ja varjellut. Emme voi tietää, mitä se on, jos Jumala ottaa siunaavan ja suojelevan kätensä pois yltämme.

 

Kotikyläni ja kotipaikkakuntani on minulle rakas. Tulevana sunnuntaina ratkeaa se, saanko mahdollisuuden vaikuttaa kotipaikkakuntani hyväksi kunnanvaltuustossa tai jossakin lautakunnassa. Olen innostunut asiasta, siksi olen ehdokkaaksi myös lähtenyt. On suuri joukko sellaisia tammelalaisia, joiden puolesta ja joiden hyväksi haluaisin työtä tehdä. Olen rukoillut ja rukoilen edelleen, että Jumala siunaa vaalit niinkuin Hänen tarkoituksensa on. Yhdysvaltojen presidentti Abraham Lincoln sanoi työnsä vaiheissa: "Olen monesti joutunut painumaan polvilleni, kun olen tajunnut, ettei muuta tietä enää ole."

Tämä päivämme on lahjaa. Ollaan kiitollisia niistä asioista, jotka ovat hyvin. Elämä on nyt.

 

Kesällä sain yllä näkyvän kortin. Olen tuota kuvaa ja tekstiä katsellut monta kertaa. Kortissa on vahva sanoma.

 

Moni ajattelee kiireisen elämän keskellä, että pysähtyminen, varsinkin pakollinen sellainen, on pahasta. Kaikki pysähtyy. Kiireellä ja vauhdilla on taipumus sokaista niin, ettemme enää näe elämämme kuvioita selvästi. Kuulin kerran jutun lemmikkikilpikonnasta. Konna asui pahvilaatikossa pienellä alalla. Kerran kesällä konna pääsi pihalle kävelylle. Konna oli ikionnellinen tuosta vapaudesta, jonka oli saanut. Kun sitten tuli aika palata sisälle omaan laatikkoon, konnalle oli jäänyt tuo vauhti päälle. Konnan jalat "kävivät" edelleen, mutta pää oli kiinni laatikon reunassa.

 

Vuonna 2005 sairastuin vakavasti. Vaikea selkäkipu pysäytti kerralla pitkään jatkuneen kiireisen matkatyön. Työkalenteri tyhjentyi kertaheitolla. Kiire oli mennyt menojaan. Tuli pakkopysähdys, kuin olisi ajanut päin seinää.

 

Joku on sanonut, että joskus on terveellistä sairastua. Sairastuminen ei tietenkään koskaan ole mukavaa. Mutta joskus sairaus (oma tai läheisen) voi olla meille ainoa tapa pysähtyä. Pysähtyminen voi avata meidän silmämme näkemään elämästämme jotain enemmän.

 

Vuonna 2007 olin yli kolme kuukautta sairaalassa kivunhoidossa. Kun selkäkipu oli kovimmillaan, päivän tärkein ja odotetuin hetki oli illalla klo 21, jolloin osastolla jaettiin lääkkeet yötä vasten. Iltalääke oli niin kova, että sen jälkeen tiesin kivun hellittävän edes hetkeksi. "Kipeillä ihmisillä on vain yksi toive, terveillä on monta toivetta." - Tuo jostain kuulemani aforismi oli niin totta.

 

Kun pääsin sairaalasta, tuntui, että minulla alkoi uusi elämä. Se vauhti, joka elämässä oli ollut, oli hiljentynyt huomattavasti. Niin moni asia, jota en ollut nähnyt ollenkaan, oli ihmeellisesti tullut näkökenttään. Kuulin kerran jutun papista, joka kiersi seurakunnassaan jalkaisin. Monet tätä hämmästelivät ja kysyivät, miksi mies ei hanki autoa. Hän totesi: "Haluan, että sieluni pysyy mukana."

 

Suurimmat ja tärkeimmät asiat elämässä ovat sellaisia, ettei niitä rahalla saa. Esimerkiksi läheisten ihmisten rakkaus. Vasta viime vuosina olen oppinut nauttimaan esim. luonnosta, auringon noususta, yhteisestä ateriasta läheisten kanssa, mahdollisuudesta liikkua, musiikista, hyvistä kirjoista, kirjoittamisesta ym. Luettelo on loputon.

 

Aamulenkillä ajattelin, miten maailmassa on riittävästi ruokaa kaikille maailman ihmisille. Kyse on vain siitä, että ne, joilla ruokaa on reilusti yli tarpeen, eivät jaa sitä niille, joilla ei ole mitään. Olen kuullut Suomessakin monista kunnista, joiden laitoksista ylimääräistä ruokaa viedään suuret määrät kaatopaikalle. Se on tosi surullista.

 

Tänään, harmaana syksyisenä päivänä, mietin sitä, mikä meidät ihmiset ja koko kansan pysäyttäisi niin, että ajattelisimme muutakin kuin itseämme. Uskon, että kunnankin päätöksenteossa monet asiat sujuisivat paremmin, jos meillä olisi enemmän halua yhteistyöhön ja myös rakkautta lähimmäisiimme.

 

Olenko minä tänään kiitollinen elämästäni? Siitä, että minulla on elatus ja vaatteet? Siitä, että niin monet asiat ovat kuitenkin ihan hyvin.

 

Kuulin kerran naisesta, joka päätti ruveta keräämään sieniä. Hän hankki kirjastosta kirjan, jossa oli esitelty kaikki myrkylliset sienet. Kun nainen meni metsään, hän näki vain kaikki nuo myrkylliset sienet, joita hänen piti varoa. Nainen totesi, että jotain on mennyt ihan väärinpäin. Sitten hän meni kirjastoon, ja lainasi kirjan, jossa oli esitelty kaikki syötävät sienet. Kun nainen tämän jälkeen meni metsään, nyt hän näki ne sienet, joita hänen pitikin kerätä.

Tämäkin päivä on lahjaa. Näenkö kaikki lahjat, hyvät asiat, joita elämässäni on?

 

Kuntavaalien ennakkoäänestys on menossa. On mielenkiintoista nähdä, minkälainen valtuusto kuntaamme muodostuu. Kaikista tärkeintä valtuuston työskentelylle lienee kyky tehdä yhteistyötä, ajatella päätöksissä kuntalaisten parasta. Sitähän varten valtuusto valitaankin. Sunnuntai 28.10. on jännä päivä. Kunnallisvaaliehdokkaat odottavat vaalien tuloksia sydän pamppaillen. Niin minäkin. Koen oman ehdokkuuteni tosi isoksi haasteeksi. Äänestäjät ratkaisevat, miten käy. Eilen kuulin radiosta, että tälläkin kertaa suurin puolue lienee nukkuvien puolue. Puolueen kannatus voi parhaimmillaan olla 40 %.

 

Vaalien jälkeenkin on elämää. Kansa on puhunut. 

 

 

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet sangen mielenkiintoisia. Olen kiertänyt ympäri Tammelaa autolla ja joissakin paikoissa kävellen vaalimainoksia jakamassa. Pari kolme kertaa minulla on ollut mukana myös apulainen. Vaikka olen vuosikymmeniä asunut Tammelassa, olen käynyt navigaattorin opastuksella sellaisissakin paikoissa, joissa koskaan aiemmin en ole käynyt. Tammela on laaja pitäjä ja asukkaita on reilusti yli 6.000. Ensi viikolla alkaa ennakoäänestys. Varsinaiseen vaalipäivään on aikaa enää runsas kaksi viikkoa. Silloin ratkeaa, olenko Tammelan kunnanvaltuustossa tai jossakin lautakunnassa jäsenenä. Olen erittäin toiveikas vaalien suhteen. Tulin sitten valituksi tai en, tätä plogia olen päättänyt jatkaa vaalien jälkeenkin.

. 

Tammelan huikean kaunis luonto

Kun vielä asuin Heinolassa, näytin työkavereilleni muutamia kuvia Tammelasta, esim. Torronsuolta. Kysyin heiltä, mistä kuvat on otettu? Suuri osa heistä arveli kuvien olevan Lapista. Ylläoleva kuva esimerkiksi voisi hyvin olla Lapista. Mutta kuva on Tammelasta, Torronsuon kansallispuistosta.

Kuten aiemmin tässä blogissa olen kertonut, käyn parhaillaan Wahren-opistolla opaskurssia. Viime kokoontumisessa meillä oli vieraana kaksi Lounais-Hämeen luonnon todellista asiantuntijaa, Marko Akkanen ja Antero Suoranta. He kertoivat meille alueen huikean kauniista luontokohteista. Tammelan kunnan alueella on useita kansallispuistoja, Hämeen luontokeskus, Korteniemen perinnetila, Saaren Kansanpuisto.

Kun kiinnostuin Portaan kylän historiasta, syntyi samalla innostus välittää kylän historiaa muillekin. Samoin esitellä kylän upeita kohteita opastetuilla kierroksilla.

Samalla tavalla olen kiinnostunut välittämään tietoja Tammelan luontokohteista niille, joille kunnan nähtävyydet ovat vieraita. Sirpa Rauhala on yksi Tammelassa vaikuttavista luonto-oppaista. Hän kertoi järjestäneensä Lapin ystäville kahden päivän ohjelman ja majoituksen Tammelan luonnossa. Mukana olleet olivat olleet aivan ihmeissään siitä, miten 100 kilometrin päässä Helsingistä voi olla niin huikeita maisemia.

Torronsuolla kuvatut pitkospuut ovat kuin haaste Tammelan kunnan matkailulle. Pitkospuut kutsuvat kulkemaan. Matkailu saattaa tulevaisuudessa olla Tammelan kunnalle yksi suuri haaste ja mahdollisuus. Joskus rikkaudet voivat olla meitä "liian lähellä", niin ettemme näe niitä. Amerikan kultaryntäyksen aikana löydettiin yksi kullankaivaja valtaukseltaan kuolleena. Hänen vierestään löytyi maahan isketty lapio ja siihen kiinnitetty lappu, jossa luki: "Minä luovutan." - Kuoleman jälkeen miehen löytöpaikasta muutama metri löytyi yksi Amerikan historian suurimmista kultaesiintymistä.

Tammelan luonto on aarre, jota ei voi hinnoitella. Me voimme kuitenkin esitellä näitä aarteita muillekin. Ja itsekin samalla nauttia tästä kaikesta kauniista.