tiistai 2. marraskuuta 2021

"Onko kuoleman jälkeen vielä jotakin?"

Terve vaan terve!

Toivottavasti olet ollut terve ja jakselet muutenkin hyvin? Jos luet tätä tekstiäni, todennäköisesti olet ainakin hengissä. Se on hyvä juttu. Joka päivä rukoilen Sinun puolestasi, missä sitten oletkin.

Viime viikot ovat minulle olleet melkoisen jännittäviä. Viime keväänä, kun tein historiaprojektia seurakuntamme kirkon tornissa, hämmästelin, kun ylöspäin kiivetessä olin tosi hengästynyt. Ajattelin, että se ehkä johtuu siitä, että kuntoni on huonontunut, olen vanhentunut tai jotain vastaavaa. Em. syyt eivät olleet kuitenkaan ihan totta. Loppukesällä soitin asiasta sairaalan keuhkopolille. Lääkäri määräsi tutkimuksia, spirometria, pef-puhalluksia kaksi viikkoa ym. Arvot olivat kuitenkin ihan normaalit.

Keuhkolääkäri määräsi minut keuhkokuvauksiin keskussairaalaan. Ensin hengitin "kaasua" ja röntgen kuvasi keuhkoputkeni. Sitten sain suoneen radioaktiivista ainetta ja keuhkojen verisuonet kuvattiin. En ehtinyt pois röntgen-huoneesta, kun hoitaja tuli sanomaan, että lääkäri on nähnyt kuvissani useita valtimotukoksia. Minut lähetettiin pyörätuolin kyydissä suoraan päivystyspolille. Kun tulimme polin ilmoittautumisluukulle, hoitaja luukun takana sanoi, että minulla on embolia. Kysyin, mikä se on (suomeksi)? Hän ei vastannut mitään. Siinä pyörätuolissa katsoin kännykän Googlella, ja vastaus tuli heti, minulla on keuhkoveritulppa!!!

Minut vietiin siitä suoraan tarkkailuhuoneeseen ja piuhat rintaan ja saturaatiomittari sormeen. Verikokeita otettiin ja vielä normaali röntgenkuvakin keuhkoista. Lääkäri kävi, tutki ja kyseli. Muutaman tunnin jälkeen lääkäri ilmoitti, että pääsen kotiin. Sain kolmen viikon liuotushoidon tabletteina ja sen jälkeen puolen vuoden lääkekuuri. Auto piti jättää sairaalan pihalle, vaimo tuli hakemaan minut kotiin. Sairaalan sängyllä maatessani soittelin lähimmille ihmisille. Soittaminen ei ollut kivaa minulle, joka haluaisi aina välittää toisille mukavia uutisia ja asioita.

Hämmästelin sitä, että sairaalan sängyllä maatessani minulla oli tosi kiitollinen mieli. Kenties se johtui siitä, että tajusin vielä olevani hengissä ja että tämä vaikea, hengenvaarallinen sairaus, oli kuitenkin löydetty ja hoito aloitettiin heti. Muutaman päivän päästä kävin vielä tietokonekuvauksessa ja vatsan UÄ-tutkimuksessa. Lääkäri "etsi" mahdollista veritulpan aiheuttajaa, kasvainta tms. Mitään ei kuvauksissa onneksi löytynyt. Keuhkolääkärin vahva oletus on, että vaikea uniapnea on keuhkoveritulpan aiheuttaja. Syön näillä näkymin loppuelämäni verenohennuslääkettä.

Omasta mielestäni olen toipunut ihan hyvin. Jonkunmoinen väsymys on ainoa "vaiva" jonka huomaan itsessäni. 

Muistan vuosikymmeniä sitten, kun olin tulossa vanhan forssalaisen miehen kanssa Raamattuopiston miestenpäiviltä Kauniaisista. Mies lausui suuren viisauden, joka on ollut mielessä viime päivinä. "Yksi puristus rinnassa opettaa miestä enemmän kuin monien kirjojen lukeminen." 

Sairaalassa ajattelin, miten lähellä kuolema on ollut. Ja on tietysti koko ajan. Pitää aina olla valmis. Sairaalakeikan jälkeen on ollut tunne aivankuin uskonelämäänikin olisi "päivitetty". Kun päivisin otan pieniä lepohetkiä, olen kuunnellut kymmeniä hengellisiä puheita Youtubesta ja Patmos Plus -arkistosta, Yle Areenasta ym. Valtava määrä hyviä, syvällisiä hengellisiä puheita on ilmaiseksi tarjolla. Olen saanut noista kuunteluhetkistä tosi paljon rohkaisua itselleni.

Hengellinen nälkä ja jano ovat kasvaneet tosi paljon. Esirukouksen merkityskin on vahvistunut entisestään. Joka toinen torstaiaamu on kirkossa rukoushetki, josta olen vastuussa. Rukousaiheena on erityisesti kotiseurakuntamme, työntekijät, luottamushenkilöt, tilaisuudet. Rukoilemme tietysti myös henkilökohtaisten aiheidemme puolesta. Muutama kuukausi sitten perustimme erään toisen seurakunnan pienryhmän vetäjän kanssa rukouspiirin, joka toimii kännykkäviestien kautta. Kuka hyvänsä voi lähettää minulle esirukousaiheita ja minä lähetän ne välittömästi koko ryhmälle. Rukousaiheita on ollut paljon, myös rukousvastauksia olemme saaneet. Ryhmässä on tällä hetkellä 20 henkeä. Toiveeni on, että rukoilijoita löytyisi lisää. Moni sellainenkin, joka ei pääse tilaisuuksiin, on kokenut siunaavaa yhteyttä, kun saa olla tässä rukousryhmässä mukana.

Kun selvästi tajuaa oman elämänsä rajallisuuden, myös evankeliumin merkitys on kasvanut voimakkaasti. Muistan lähtemättömästi rovasti Ahti Peltosen Kansanlähetyksen telttakokouksessa Heinolassa pitämän Raamattutunnin. Yksi keskeinen asia siinä oli evankelioinnin merkitys lähetyskentällä. Ahti (itse vuosia Afrikassa lähetystyössä toimineena) kertoi, miten lähetyskentällä toimii monia järjestöjä, YK, Unisef, Punainen Risti.. Järjestöt auttavat ihmisiä selviämään. Lähetysjärjestöjen tehtävä on kuitenkin kertoa evankeliumia. Jos lähetysjärjestö ei sitä tee, sitä eivät toisetkaan tee. Tämä on myös seurakuntamme ja kirkkomme tehtävä.

Minulla on ollut tunnetasolla "sydänvaivoja". Suren sitä, miten oma maamme on muuttumassa kovaa vauhtia pakanamaaksi. Ennen Suomesta lähetettiin lähetystyöntekijöitä Afrikkaan, nyt Afrikasta lähetetään työntekijöitä Suomeen ja Eurooppaan. Suomessa on menossa vaihe, jolloin mm. yritetään kaikin tavoin estää lapsille kertomasta Jumalasta, Jeesuksesta, Raamatusta.. Muslimit eivät häpeä omaa uskoaan. Me yritämme tehdä uskostamme niin yksityisasian, ettemme välttämättä itsekään ole selvillä vesillä. Sielunvihollinen on tehnyt ansiokasta työtä Suomessa ja seurakunnissa. Jottei kukaan löytäisi pelastavaa yhteyttä Jeesukseen.

Pari viikkoa sitten olin lähiseurakunnan rukousillassa puhumassa. Aiheeksi olin valinnut "Uskovan ihmisen salattu elämä." Kirkossa oli paikalla suntio, joka kertoi olevansa ensimmäistä kertaa rukousillassa mukana. Sakastissa ihailimme kirkon kameravalvontaa ja uusia äänentoistolaitteita. Kun sitten tilaisuus alkoi, äänentoistoa ei saatu toimimaan. Illan juontaja oli huolissaan, miten asia hoituu. Kerroin hänelle, että minulla on sattumoisin autoni takapenkillä äänentoistolaitteet, joita käytän, kun opastan eri ryhmiä ulkona. - Niin siis yhden välilaulun aikana hain äänentoistolaitteet autosta. Puhuin kirkon keskikäytävällä ja kaikki kuulivat puheeni, koska oma laitteeni toimi hyvin! Aloitin puheeni kertomalla edesmenneen helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainion lauseen: "Piru ei antaisi millään rukoilla." - Ilta päättyi siihen, että kaikki kirkossa olevat tulivat ja polvistuivat kirkon alttarille. Minä ja kaksi paikallista vastuunkantajaa siunasimme jokaisen henkilökohtaisesti. Kun ilta oli päättymässä, vahvistinlaite alkoi toimia! Eikö ole ihmeellinen juttu?

Jokin aika sitten Iltalehdessä oli laaja juttu Hilkka Ahteesta. Haastattelusta jäi mieleen kaksi lyhyttä kohtaa, mutta joiden sisältö on valtava. "Koin puolisoni Matin kanssa elämää suuremman rakkauden. Uskon, että rakkaudessamme oli johdatusta ja kohtalo oli tarkoittanut meidät toisillemme. En usko, että koen sellaista uudelleen." - Minua yritettiin kyllä varoittaa, olihan Matti jo kuuluisuus nuorena poliitikkona. Ihmiset eivät ymmärtäneet sitä syvää yhteyttä, jota me keskenämme koimme alusta pitäen." - "Unelmat pitää toteuttaa ennen kuin on liian myöhäistä. Nyt unelmoin, että pääsisin pitkästä aikaa veljeni luokse Pariisiin. Hän on asunut siellä yli 20 vuotta."

Joka on kerran tuntenut tai tuntee just tällä hetkellä syvän rakkauden, tajuaa, että se on lahjaa. Elämä kuluu niin nopeasti. Elämämme on lahjaa Jumalalta. Samoin joka ainut päivä. Ja kuinka äärettömän suuri lahja onkaan tuntea sydämessään Jumalan ihmeellinen rakkaus. Samoin, kun tuntee suurta rakkautta Jumalaa kohtaan. Hän itse on kaiken rakkauden lähde. Tänäänkin toivon ja rukoilen, että voisin/saisin olla välittämässä Jumalan rakkautta toisillekin.

Riitta Lemmetyinen
on ihminen, julistaja ja kirjoittaja, jota olen arvostanut vuosikaudet. Riitta on kirjoittanut kirjan "Tuon taivaallista". Kirjassa on eräs luku, jonka otsikko on: Onko meren tuolla puolen vielä jotain? Teksti on niin puhutteleva, että kirjoitan sen Sinulle tässä.

"Vuosisatojen ajan Euroopan lounaisosan asukkaat olivat tähyilleet merelle. He olivat nähneet auringon laskevan Atlantin aaltoihin ja miettineet, voisiko tuon meren takana olla vielä jotakin? Tiedemiehet olivat tosin ilmoittaneet, että länteen päin purjehtiessa tulisi vastaan vain maailman reuna. Sen takana ei olisi enää mitään. Niinpä espanjalaiset kirjoittivat vaakunaansa sanat, joista tuli heidän kansallinen tunnuksensa: ”Toisella puolella ei ole mitään.”

Eräänä päivänä Kolumbus lähti miehistöineen purjehtimaan länttä kohti. Matka alkoi auringon laskiessa. Ihmiset jäivät innokkaina odottamaan Kolumbuksen laivueen paluuta. Kului pitkä aika. Kerran taivaan rannassa häämötti lähestyvä purjelaiva. Mitä mahtoi kotiin palaavilla olla kerrottavana? Ilo muuttui riemuksi Kolumbuksen kertoessa, että meren toisella puolella oli uusi rikas maa, joka ylitti rohkeimmatkin kuvitelmat.

Kun Espanjan kuningas kuuli uutisen, hän käski muuttaa kansallisen moton. Nyt vaakunaan kirjoitettiin: ”Toisella puolella on enemmän.” Vuosisadasta toiseen ihmiset ovat seisseet mustan kuilun reunalla, jota sanomme haudaksi. He ovat nähneet, kun heidän läheisensä on pantu maan poveen ja miettineet, onko kuoleman takana vielä jotakin? Tuli päivä, jolloin toisenlainen tutkimusmatkailija lähti auringon pimetessä matkalleen. Hän saavutti reunan, johon maailma loppui. Hänet laskettiin hautaan. Auringon noustessa kolmannen päivän aamuna Jumalan Poika nousi haudasta ja kertoi sureville. Haudan takana on sellainen maa, jota rohkeimmatkaan kuvitelmanne eivät pysty käsittämään. Siellä odottaa taivaallinen Isänne, joka ojentaa kätensä teitä kohti. Kun tulette perille, hän lupaa kuivata kaikki kyyneleenne.

Vuosia sitten olin sairaalassa syöpähoidoissa. Yhtäkkiä vierustoverini kohottautui minuun päin ja kertoi saaneensa lääkäriltä karun tuomion. Hän ei enää paranisi. Sitten hän kysyi: ”Onko kuoleman jälkeen vielä jotakin?” Tunsin Kolumbuksen iloa, kun kerroin tuolle sairaalle Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Emme lähde täältä tuntemattomaan. Vierustoverini janosi kuulla kaiken, mitä kerroin iankaikkisesta elämästä ja pääsystä sinne. Jossain vaiheessa hoitaja tuli luoksemme ja keskustelu katkesi. Sen jälkeen huoneessa vaikutti hiljaisuus. Vierelläni mietittiin: toisella puolella on enemmän. Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.” Joh 11:25"

Rakas lähimmäiseni siellä jossakin! "Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä." Jeesus kuoli Sinun ja minun takiani, että kerran pääsemme sinne toiselle puolelle, jossa kaikki hyvin. Ei kipua, ei tuskaa ei sairautta. Tänään Jeesus kutsuu meitä lähelleen. Kerrotaan hänelle ihan kaikki. Kun yhteys häneen on kunnossa, meidän ei tarvitse pelätä kuolemaa. Hän lupaa viedä meidät perille, kun aikamme päättyy. Rukoilen, että monet haaveesi voisivat vielä toteutua.

Aurinko paistaa, kun tätä viestiä Sinulle kirjoitan. Rukoilen, että aurinko paistaa myös Sinun sydämeesi, kun tätä viestiä luet.   

maanantai 13. syyskuuta 2021

Kivet huutavat


Tervehdys viestini lukija siellä kaukana jossakin!

Toivottavasti olet jaksellut hyvin? Tämä vuosi on minulle ollut monella tavalla erilainen menneisiin vuosiin nähden. Vaikka olen eläkkeellä, minulle on siunaantunut muutamien päivien tai viikkojen projekteja, jotka lähes kaikki ovat liittyneet seurakuntaan, historiaan, arkistoihin. Suurimmat löydöt olen tehnyt varmaankin kotiseurakuntani historiaan liittyen. Keväällä kirkon sakastista löytyi pahvilaatikollinen vanhoja asiakirjoja, jotka järjestin keväällä. Huomenna lähden viemään nuo paperit arkistoon Hämeenlinnaan. Vanhin yksittäinen asiakirja on vuodelta 1752. Mukana on myös muutamia ensimmäisiä suomenkielisen Raamatun sivuja. 

Seurakunnan vanhaan historiaan tutustuminen on ollut hyvin antoisaa. Satojen vuosien historiassa näkyy Jumalan uskollisuus ja rakkaus. Ilman noita menneitä sukupolvia, jotka välittivät evankeliumia eteenpäin en minäkään tänään uskoisi Jumalaan ja kirjoittaisi Sinulle. 

Luukkaan 19. luvussa kerrotaan, miten Jeesus on ratsastamassa aasilla kohti Jerusalemia. "Ja kun hän jo oli lähellä, laskeutuen Öljymäen rinnetta, rupesi koko opetuslasten joukko iloiten kiittämään Jumalaa suurella äänellä kaikista voimallisista teoista, jotka he olivat nähneet, sanoen: "Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!" Ja muutamat fariseukset kansanjoukosta sanoivat hänelle: "Opettaja, nuhtele opetuslapsiasi". Mutta hän vastasi ja sanoi: "Minä sanon teille: jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat". 

Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä ja sanoi: "Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu. Sillä sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja he kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut."

Fariseukset pyysivät Jeesusta vaientamaan omat kannattajansa. Jeesuksen vastaus sopii hyvin meidänkin aikaamme. Jos Jeesukseen uskovat ovat hiljaa, hän saa vaikka kivet huutamaan. Hän on Kaikkivaltias. Runsas viikko sitten ymmärsin kivien huutavan. Ilta-Sanomien tunnettu kolumnisti ym, Jyrki Lehtola, kirjoitti tekstin, joka ainakin minua puhutteli väkevästi.


"Jumalan avoin kirje kirkolle – sekoititte uskon, seksin, rahan ja television”

Alun vainoista selvittyänne aloitte vainota muita, ja se jatkuu edelleen, kirjoittaa Ilta-Sanomien kolumnisti Jyrki Lehtola.

Terppa, alamaiseni uskossa, Jumala täällä!

Mikä on ollut meininki omasta mielestänne? Toisaalta maailma on maallistunut ja te olette yrittäneet maallistua mukana ollaksenne olemassa, toisaalta maallistumisenne on sellaista, että olisi kannattanut jäädä harhailemaan pimeille käytäville, jonne kukaan ei näe.

Siihen nähden, että uskon oli tarkoitus liittyä jotenkin armoon, teitä kiinnostaa lähinnä seksi, juominen ja syöminen, raha sekä keskinäinen riitely.

Itseäni saan kaikesta syyttää.

Kalat, linnut ja oravat luodessani keskityin, mutta teidät luodessani taisin olla huolimaton, kun ajattelin, että projekti kusee kuitenkin.

Ja niinhän siinä kävi. Alun vainoista selvittyänne aloitte vainota muita, ja se jatkuu edelleen.

Nyt kun kirkon merkityksestä on kadonnut iso siivu, vainoatte tosin lähinnä toisianne. Minun sanani lukemisen sijaan lähiluette toistenne ravintolakuitteja, ja uskonriidat ovat juopuneiden huutoa siitä, kuka tilasi kenen rahoilla toisenkin Chablis-pullon.

Sen toisen pullon juotuanne te sitten soperratte lempiaiheestanne seksistä niin kuin 14-vuotias moponvirittäjä kaveripiiriä etsimässä. Kuka saa olla kenenkin kanssa, mitä minä siihen sanoisin, laskuhumalaiset sekundapirut etsimässä Raamatusta sanaa ”homoavioliitto”, luulisi tuon kaiken jo kyllästyttävän, mutta toisaalta ihmiskunta kykenee kännissä vain toistamaan itseään.

Luulette olevanne valittuja. Kaiken tämän seurauksena te menetitte otteenne seurakunnasta, ja sitä ongelmaa te olette yrittäneet ratkaista hävittämällä minusta loputkin ja kohdistamalla kameran itseenne.

Teille ei riittänyt harhanne siitä, että luulette olevanne Jumalan valittuja. Te halusitte televisioon, josta teitte uuden taivasten valtakunnan.

Helsingin piispa Teemu Laajasalo ilakoi ruudussa ne vuodet, jolloin olisi ollut aikaa syventyä sanaani ja poistui vasta, kun ravintolakuitteja ja valheita alkoi tupsahdella julkisuuteen siihen tahtiin, että oli paras piilottaa pää viinilasiin kotioloissa.

Seuraavaksi te sekoititte uskon, seksin, rahan ja television.

Jopa minä olin hetken, että mitä aktuaalista v…., kun seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen nousi Helsingin Paavalinkirkon saarnastuoliin mainostamaan ohjelmaa Ensitreffit alttarilla, jossa luomakunnan kruunut tapaavat toisensa ensimmäisen kerran naimisiin mennessään voidakseen vuoden kuluttua ilmoittaa, että liitto ei toiminut, en millään ymmärrä.

Lopunaikojen tv-pappi, Paavalinkirkon kirkkoherra Kari Kanala selitti seksiterapeuttia saarnastuolissaan sillä, että ”tämä tällainen mataloittaa kirkon kynnystä. Meillä on pidetty täällä muun muassa futis-, lätkä- ja muita kulttuuritapahtumia”.

Ei se mitään kynnystä mataloittanut, vaan kirkkoa, minua ja uskoa.

Jos joku vielä kysyy ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”, Kari Kanala vastasi siihen juuri.

Jeesuksen tulemus lähestyy sanoi maailma ympärillämme mitä tahansa. Luukkaan evankeliumin 12. luvussa Jeesus antoi ohjeita odottamiseen:

"Olkoot teidän kupeenne vyötetyt ja lamppunne palamassa; ja olkaa te niiden ihmisten kaltaiset, jotka herraansa odottavat, milloin hän palajaa häistä, että he hänen tullessaan ja kolkuttaessaan heti avaisivat hänelle. Autuaat ne palvelijat, jotka heidän herransa tullessaan tapaa valvomasta! Totisesti minä sanon teille: hän vyöttäytyy ja asettaa heidät aterioimaan ja menee ja palvelee heitä. Ja jos hän tulee toisella yövartiolla tai kolmannella ja havaitsee heidän näin tekevän, niin autuaat ovat ne palvelijat. Mutta se tietäkää: jos perheenisäntä tietäisi, millä hetkellä varas tulee, hän ei sallisi taloonsa murtauduttavan. Niin olkaa tekin valmiit, sillä sinä hetkenä, jona ette luule, Ihmisen Poika tulee.
 
Niin Pietari sanoi: "Herra, meistäkö sinä sanot tämän vertauksen vai myös kaikista muista?" Ja Herra sanoi: "Kuka siis on se uskollinen ja ymmärtäväinen huoneenhaltija, jonka hänen herransa asettaa pitämään huolta hänen palvelusväestään, antamaan heille ajallaan heidän ruokaosansa? Autuas se palvelija, jonka hänen herransa tullessaan havaitsee näin tekevän! Totisesti minä sanon teille: Hän asettaa hänet kaiken omaisuutensa hoitajaksi.

Mutta jos palvelija sanoo sydämessään: "Herrani tulo viivästyy", ja rupeaa lyömään palvelijoita ja palvelijattaria sekä syömään ja juomaan ja päihdyttämään itsensä, niin sen palvelijan herra tulee päivänä, jona hän ei odota, ja hetkenä, jota hän ei arvaa, ja hakkaa hänet kappaleiksi ja määrää hänelle saman osan kuin uskottomille.


Viime kesänä minulla todettiin vaikea uniapnea, josta Sinulle aiemmin kirjoitinkin. Joka yö käytän cpap-laitetta, joka varmistaa, että hengitys toimii nukkuessani. Varmaankin em. taudista johtuen olen huomannut hengästyväni tietyissä rasitustilanteissa. Hengitystäni on tutkittu ja keuhkolääkäri määräsi minulle hoitavaa astmasuihketta kolmeksi kuukaudeksi. Sen jälkeen lääkäri arvioi tilanteen ja tarvittaessa kirjoittaa lähettee kardiologisiin tutkimuksiin.

Tasan viikko sitten valmistauduin opastamaan kahta bussilastillista väkeä läheisessä Kansanpuistossa. Aamusta lähtien olo oli sen verran hankala, että jo mietin koko opastoiminnan lopettamista. Opastus on ollut minulle harrastus yhdeksän vuotta. Olin lopulta opastuspaikalla jo puolta tuntia ennen sovittua ajankohtaa. Sitten sain soiton matkan järjestäjältä, että ryhmät ovat myöhässä. Aikataulu meni niin tiukaksi, että en ehtinyt pitää omaa osuuttani ollenkaan. Jollain tavalla tuli mieleeni vanha juttu koulun joulujuhlasta. Kesken juhlaa joulupukki astuu saliin ja sanoo: "Piip". Sitten pukki lähti pois. Opettaja sanoi juhlaväelle: "Oli se kiva juttu, kun joulupukkin kävi täällä piipahtamassa."

Muistan vuosia sitten, kun nyrjäytin nilkkani ja olin muutaman päivän sairaslomalla. Jouduin käyttämään sauvoja jonkun aikaa. Eräs sukulaismies totesi minulle "asiantuntevasti", että ei tuota tapausta (nyrjähdystä) saa nyt hengellistää! 

Minusta hengenahdistus, puristus rinnassa tai mikä tahansa nyrjähdys voi olla myös hengellinen kokemus. Muistan vuosikymmeniä sitten, kun olin tulossa Raamattuopiston miestenpäiviltä vanhan uskovan miehen kanssa. Tuo mies sanoi siinä matkan aikana suuren hengellisen totuuden, jonka olen muistanut tähän päivään asti: "Yksi puristus rinnassa opettaa miestä paljon enemmän kuin monien hengellisten kirjojen lukeminen." Kun kipu koskettaa meitä itseämme, se on paljon uskottavampi kuin esim jonkun toisen kertoma tapaus.

Minulle tuo lause muuttui eläväksi todellisuudeksi viikko sitten. Älykännykkä ja tietokone ilmoittavat välillä, että uusi päivitys olisi saatavilla. Ajankohdan voi usein itse valita. Huomasin, että tuo kokemani tilanne oli minulle kuin hengellisten(kin) asioiden uudelleenpäivitys. Elämässä ei mikään ole niin tärkeätä kuin että yhteys Jumalan kanssa on kunnossa. Että on saanut syntinsä anteeksi.

Mietin loppuelämääni. Päätin jättää tiettyjä asioita/tehtäviä kokonaan pois. Opastuksiakin teen hyvin harvakseltaan. Kävin äsken kotikyläni koulussa. Sovimme henkilökunnan kanssa kahdesta historiaopastuksesta, jonne kaikki koululaiset (+ osa henkilökuntaa) ensi viikolla vien. Kerron lapsille myös arkeologisista kaivauksista, joita kylässä on tehty vanhan kappelinpaikan löytämiseksi. Tällainen opastus on minulle itselleni lahja ja virkistys. 


Edellisen postauksen jälkeen sain viestin (minulle tuntemattomalta) uskovalta mieheltä, joka kertoi, että rukoilu on hänelle tosi vaikea asia. Vaimo haluaisi rukoilla yhdessä. Mies välttelee asiaa, eikä ymmärrä miksi tämä asia on hänelle niin vaikea? Viesti päättyy puhuttelevaan lauseeseen: "En vain jaksa uskoa, että kukaan kuuntelee minua, edes Jumala."

Monet rukouksen opettajat käyttävät rukouksesta vertausta, että se on kuin sielun hengitystä. Silloin, kun hengitys toimii normaalisti, sitä ei edes huomaa. Kun hengitykseen tulee ongelmia, sen huomaa tosi nopeasti. KRS:n työssä ehdin pitää lukuisia rukouskursseja. Raamatun sanan pohjalta tehtyä materiaalia käytiin yhdessä läpi. Kurssin aikana myös "harjoiteltiin" rukousta. Näin monien löytävän rukouksen uudella tavalla, kun yhdessä oltiin sanan äärellä. 

Jos ajattelen omaa rukouselämääni, siihen on liittynyt hyvinkin monenlaisia vaiheita, aivan kuten elämääni muutenkin. Minulle varsinkin ääneen rukoileminen oli alussa tosi vaikeata. Kuvittelin, että rukous on vähän kuin "puhe" muille paikalla olijoille. Rimakauhu oli kova. Pelkäsin muiden huomaavan, etten minä ole hengellinen tyyppi ollenkaan. Kaikki tämä oli jälkeenpäin ajateltuna väärinkäsitystä. Rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Ei hengellisiä puheita toisille rukoilijoille. Eräässä rukouskoulutusillassa illan vetäjä sanoi, että nyt rukoillaan vain yhden lauseen rukouksia. Esim. "Herra, siunaa lapsiani." "Herra, kiitos elämän lahjasta." - Kukaan ei tiennyt, että tuolloin rukoilin ensimmäisen kerran ääneen. Vähitellen rohkeus lisääntyi.

Yksi keskeinen löytö itselleni oli seuraavan kirjan lukeminen. Erityisesti se kappale, jossa kerrottiin, miten hengelliselle elämälle säännöllinen Raamatun lukeminen on tärkeätä. Jollakin käsittämättömällä tavalla asian ymmärsin ja se painui sydämeeni.


Tuota Uuden Tien kustantamaa kirjaa löytyi äsken divarista ainakin yksin kappale seitsemällä eurolla. Hengellinen tankkaus vaikuttaa rukoukseen. Rukous on seurausta yhteydestä Jumalaan. Jo edesmennyt lehtori esirukoilija Ulla-Christina Sjöman sanoi kauan sitten ohjeeksi uskoville: "Syö enemmän (Raamatun sanaa), niin voit paremmin." Monet uskovat ovat selvästi aliravittuja. Tankkaus ei toimi. On kirjoitettu myös lukuisia hyviä rukousoppaita, mistä jollekin voi olla apua. Moni käyttää myös rukouskirjojen valmiita rukouksia. 

Uskon vahvasti myös siihen, että sielunhoito ja ripittäytyminen voivat auttaa ja vapauttaa hengellistä elämäämme. Niin monelle on tullut se käsitys, että uskovan pitää olla ongelmaton ja pyhä melkein heti uskon kirkastuttua. Evankelista Kalevi Lehtinen sanoi kauan sitten, että olisi hyvä, jos jokaisen uskovan kaulassa riippuisi lappu, jossa olisi teksti "rakenteilla". - Silloin muut ja minä itsekin muistaisin, että olen matkalla ja kasvamassa. Vasta perillä olen valmis ja pyhä.

Vielä yksi asia tulee mieleeni. Voimme rukoilla toisten puolesta. Jos kuulumme johonkin rukous- tai Raamattupiiriin, voimme pyytää toisten esirukousta. On myös lukuisia paikkoja, jonne voimme esirukouspyyntöjä jättää ja lähettää. Olen tehnyt niin lukuisia kertoja omien ja toisten aiheiden puolesta. Rukous on ojennettu käsi, johon tarttua. 

Lainaan vielä Luukkaan evankeliumin tekstiä, jossa Jeesus opettaa meille pyhää huolettomuutta ja luottamusta. Rukouksen kuuleminenkaan ei ole kiinni meidän tunteistamme, vaan Sanan lupauksista. 
"Ja hän sanoi opetuslapsillensa: "Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Sillä henki on enemmän kuin ruoka, ja ruumis enemmän kuin vaatteet. Katselkaa kaarneita: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa, eikä niillä ole säilytyshuonetta eikä aittaa; ja Jumala ruokkii ne. Kuinka paljoa suurempiarvoiset te olette kuin linnut!

Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa? Jos siis ette voi sitäkään, mikä vähintä on, mitä te murehditte muusta? Katselkaa kukkia, kuinka ne kasvavat: eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatettu kuin yksi niistä. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, kuinka paljoa ennemmin teidät, te vähäuskoiset! Älkää siis tekään etsikö, mitä söisitte ja mitä joisitte, älkää korkeita tavoitelko. Sillä näitä kaikkia maailman pakanakansat tavoittelevat; mutta teidän Isänne kyllä tietää teidän näitä tarvitsevan.

Käytän esirukousvihkoa joka päivä, jotta muistan rukoilla tärkeiden asioiden ja ihmisten puolesta. Siellä  on kohta, jossa Sinäkin olet mukana. Rukoilen jatkuvasti kaikkien Teidän puolestanne, jotka kotisivuja luette. Jumalan turviin saadaa jättää itsemme ja kaikki rakkaamme. Herra on lähellä.


tiistai 6. heinäkuuta 2021

Katsastus

 

Hei Ystäväni!


Edellisestä tekstistäni on kulunut aivan liian pitkä aika. Mutta täällä taas ollaan. Huhtikuun alusta näihin päiviin olen hoitanut arkisto-museoprojektia, joka on vienyt aikaani melko paljon. Vaikka et ole minusta kuullut, olen joka ainut päivä rukoillut Sinun puolestasi. Ja sitä haluan tehdä jatkossakin. Rukous tavoittaa toisemme, missä sitten olemmekin.

Ortodoksisen Athos-säätiön ystävien sivuilta löysin hyvin mielenkiintoisen tekstin:

”Eräs nuorimies sanoi papille: ”Isä, en tule enää kirkkoon”. Pappi kysyi häneltä syytä siihen. Nuorimies vastasi: ”Näen täällä naisen, joka juoruilee toisen kanssa, vieressäni oleva mies nukahti, yksi ei lue kunnolla ja laulajat riitelevät keskenään. Liturgian aikana joku askaroi kännykkänsä kanssa, puhumattakaan heidän itsekkäästä käytöksestään kirkosta lähdettäessä..” Pappi sanoi hänelle: ”Olet oikeassa. Kuitenkin ennen kuin jätät kirkon kokonaan, tee mielikseni yksi asia. Ota tämä täpötäysi lampukka ja kierrä kirkko kolmesti valuttamatta siitä maahan tippaakaan. Sen jälkeen voit mennä.” ”Vain sekö, hyvä on,” nuorukainen sanoi.

Suoritettuaan pyydetyn tehtävän nuorukainen sanoi: ”Isä, tein sen.” Pappi kysyi häneltä: ”Kun kiersit kirkon, huomasitko ketään juoruilemassa toisen kanssa?” - ”En” - ”Näitkö kenenkään askartelevan kännykkänsä kanssa?” - ”En”. - ”Tiedätkö miksi? Sinä olit keskittynyt lampukkaan, jottet vuodattaisi öljyä maahan. Niin on elämässämmekin. Kun sydämemme on keskittyneet Kristukseen, meillä ei ole aikaa katsella toisten virheitä. Ne, jotka jättävät kirkon syntisten kanssaveljiensä vuoksi, eivät varmuudella tulleet sinne Kristuksen tähden.”

Sielunvihollinen näkee tosi paljon vaivaa, jotta katselisimme ja kauhistelisimme toisten uskovien syntejä ja laiminlyöntejä. Samoin myös seurakuntiemme vajavaisuuksia. Uskomme ei juurikaan kasva, eikä hengellinen elämämme kukoista, kun arvostelemme ja tuomitsemme toisia. Meillä on vastuu Jumalan edessä omista synneistämme ja omasta elämästä. Siinä sitä haastetta onkin.

Kuulin Irakista Suomeen saapuneen uskovan naisen arvion hengellisestä tilastaan tällä hetkellä. Nainen kertoi, että häntä oli vainottu Irakissa, mutta hän oli hengellisesti voinut paremmin siellä kuin täällä, jossa ”kaikki on hyvin”. Hän kaipasi sitä elävää hengellisyyttä, joka oli antanut niin paljon. Ymmärrän naista oikein hyvin. Muistan vuosia sitten, kun vierailuille Venäjälle alettiin Suomesta päästä helpommin. Seurakunnistakin järjestettiin lukuisia retkiä suomenkielisiin seurakuntiin rajan taakse jääneen Karjalan alueelle. Seurakuntiin vietiin usein vaatteita ja ruoka-apua. Mutta matkan tärkein anti oli tutustua hengellisesti eläviin seurakuntiin. Monista asioista oli puutetta, mutta usko oli elävää. Ihailtiin ja hämmästeltiin sitä, miten seurakuntien elämä oli  niin vireätä monista rajoituksista huolimatta. – Tänäänkin monella ei ole taloudellisia ongelmia, eikä ruuastakaan ole pulaa, mutta hengellinen elämä on lamassa aliravittuna.

Olen aina rakastanut juttuja ja tarinoita. Samoin monien hengellisten isien ja äitien löytöjä. Saksalainen pappi, Jörg Zink, on kirjoittanut seuraavan tekstin, jota olen lukenut ja lainannut lukuisia kertoja, koska teksti avaa yhtä hengellisen elämän näkökulmaa niin elävästi.

”Seison rannalla ja katselen, miten taivaalle kumpuilee vuoria ja taas hajoaa, miten pilvet kasaantuvat torneiksi. Voin aistia voimat, jotka siellä ovat työssä. En pysty maalaamaan noita energioita. En pysty kuvailemaan niitä, vaikka tiedänkin, mitä tuolla ylhäällä tapahtuu. Mutta voin aistia nuo voimat. Tulen vahvemmaksi, kun otan ne vastaan. Seison voimakentässä. Elän siitä. Ja tiedän: on voimia joista kouluviisautemme ei tiedä mitään, Jumalan voimia.”

Olen olemassa todellisuus, jota ei voi silmin nähdä, mutta joka on olemassa kuitenkin. Jumalan todellisuus. Raamatussa puhutaan useissa kohdissa, miten Jumala avasi ihmisten silmät näkemään silmille näkymättömän hengellisen todellisuuden. Muistamme tarinan profeetasta ja hänen palvelijastaan, jotka olivat vihollisjoukkojen ympäröiminä. Profeetta rukoili palvelijansa puolesta, että Herra avaisi hänen silmänsä näkemään. Ja samassa palvelija näki valtavan taivaallisen sotajoukon heidän ympärillään. – Kaipaan elävää hengellisyyttä ja sitä, että silmäni voisivat jälleen nähdä ja aistia sitä hengellistä todellisuutta, joka niin monesta syystä on alkanut hämärtyä. Maailman henki ympärillämme on niin vahva, että se yrittää peittää alleen kaiken hengellisyyden.

Kuulin vuosia sitten radio-ohjelman, joka oli nauhoitettu rajan taakse jääneessä Karjalassa. Alueelta vuosikymmeniä sitten evakkoon joutuneet ihmiset kävivät vanhoilla kotipaikoillaan. Ohjelmassa haastatellut kertoivat muistojaan vanhoista kotitaloistaan, leikkipaikoistaan ym. Itkua oli paljon ja syvää ikävää. Valtava ikävä ja kaipaus purkautui itkuksi.

On myös päättyneitä ihmissuhteita ja rakkaustarinoita, joissa on päädytty eroon syystä tai toisesta. Jos/kun rakkaus ja yhteys on ollut aitoa, syvää ja ihmeellistä, sitä ei koskaan pysty unohtamaan. Monet iskelmätkin ovat syntyneet syvästä sydämen kaipauksesta. ”Soivat jäljet” -kirjassa asia on sanottu upeasti: ”Jäitkö Sinäkin rampana kulkemaan, ikuinen ikävä sydämessä?”

                                          Tässä isä ja poika ehkä v. 1958

Jumalan ja Isän ikävä

Jeremian kirjassa kerrotaan elävästi, miten Jumala isänä ajattelee meistä: ”Minä ajattelin, että olet kutsuva minua isäksi, etkä ole koskaan kääntyvä minusta pois.” – Kun Jumala aikanaan meidät loi, hän tarkoitti meidät elämään ikuisesti hänen yhteydessään. Jumalan, Isän sydän kaipaa lastaan loppumattomasti, kun he ovat erossa toisistaan. Toisaalta ihminenkään ei löydä lepoa, ennen kuin se löytää levon Jumalassa.

Yhteyden ikävä on Jumalan antama halu. Se on halu, joka tuottaa sekä suunnatonta tuskaa, että suunnatonta iloa. Jeesus tuli julistamaan, ettei yhteydenkaipuumme ole turhaa, vaan että Hän, joka meille tuon halun antoi, on myös täyttävä sen. Ohimenevät yhteyden hetket ovat vain häivähdys siitä yhteydestä, jonka Jumala on meille luvannut. Jumala on antanut meille tämän ikävän, ja ilman sitä elämämme menettää kaiken elinvoimansa, ja sydämemme kylmenee. Todellinen hengellinen elämä on elämää, jossa emme lepää ennen kuin olemme löytäneet levon Hänen sylissään.”

Vaikka olemme eläneet karanteenissa ja poikkeusoloissa, Jumala ei ole menettänyt hallintavaltaansa tästä maailmasta ja maailmankaikkeudesta. Vapahtajamme, Jeesus, on tulossa takaisin meitä noutamaan. Silloin moni asia saa lopullisen ratkaisunsa. Jeesus rohkaisee meitä luottamaan itsemme hänelle. Hän on antanut puolestamme niin suuren uhrin, ettei hän tule hylkäämään meitä, vaikka me tuntisimme oman vaelluksemme ja hengellisyytemme miten voimattomaksi tahansa. Jumalan suuruus tulee monesti ilmi ihmiselle käsittämättömissä elämäntilanteissa ja vaiheissa.

”Kun Jumala johtaa valittujansa eteenpäin, Hän vie heidät ennemmin tai myöhemmin johonkin SELITTÄMÄTTÖMÄÄN, ja voi sitä, jolla on oma selityksensä siihen, mitä Jumala ei selitä! Olemassaolon suurin syvyys on selittämätön ja se, joka tuntee Jumalan, tyytyy, vaikka ei tiedä mitään, ja elää uskosta. Jumala ei milloinkaan selittänyt Jobille hänen kärsimyksiänsä. Jumala hylkäsi ystävien selitykset. Hän ilmestyi Jobille, ja se oli Jobille kylliksi. Herra tahtoo viedä omansa siihen, etteivät he ole riippuvaisia mistään muusta kuin Hänestä itsestään. – Näin hän ajattelee meistäkin juuri tällä hetkellä.

Jumalalla on Sinullekin varattuna toinen suunta

"On myös niin tässä elämässä, että joskus Jumala sallii meidän kärsiä ihmisten taholta kipeitä lyöntejä ja epäoikeudenmukaisuutta, mitä ei millään voi oikaista, kun meitä ei tahdota kuulla. Silloin kun painostetaan lähtemään ja erotetaan yhteydestä, Jumalalla onkin omalleen varattuna toinen suunta, johon lähteminen niin selvästi osoitetaan.

Olin kerran talvella ajamassa Lahdesta kohti Riihimäkeä. Samaan suuntaan ajanut Volvo oli syvällä ojassa. Läheisen talon isäntä oli traktorilla tullut vetämään autoa ylös tielle. Auton omistaja, vanha mies, kulki autonsa vieressä ja käänsi rattia kaikin voimin, jotta auto kääntyisi tietä kohti. Mutta mies oli ennen hinausta tehnyt pahan virheen eli hän oli ottanut virta-avaimen lukosta ja kun rattia käännettiin, etupyörät napsahtivat lukkoon aivan toiseen suuntaan kuin oli tarkoitus. Traktorimies lähti vetämään, vanha mies käänsi hullun lailla rattia ja auto menee pyörät lukossa syvemmälle ojaan ja minä työnnän autoa perästä. Volvo oli vähällä kääntyä ympäri, vanha mies huutaa täysillä, mutta traktorimies ei kuule. No lopulta traktori pysähtyi ja tilanne ratkesi. Volvo-mies kertoi saaneensa aiemmin sydänkohtauksen ja piteli nytkin rintaansa.

                  Kuva: YLE Dani Branthin

Muutin lapsuuskotiini takaisin 30 vuoden poissaolon jälkeen vuonna 2010. Palasin monella tavalla juurilleni. Silloin en voinut tietää/aavistaa, mitä kaikkea vuodet tulisivat tuomaan. Jälkeenpäin on ollut helpompi nähdä, miten Jumala on vaikuttanut ja ohjannut monet asiat tapahtumaan. Olen erityisen kiitollinen mm. sellaisista arkisto- ym. projekteista, jotka ovat tielleni tulleet. Tulevaisuus on jälleen yhtä tuntematon kuin se oli vuonna 2010. Minulla on tiettyjä toiveita ja odotuksia, mitkä toivon tapahtuvan, mutta Jumalan käsissä lopulta on kaikki.

Ensi maanantaina vien autoni korjaamolle. Tuttu autonasentaja tarkistaa autoni kunnon ja ”tilanteen” ja käyttää sen samalla katsastuksessa. Jos jotain korjattavaa löytyy, asentaja hoitaa sen. Vuosia sitten, kun asuin Heinolassa, vein silloisen autoni katsastukseen. Ajattelin, että auto on varmaankin ihan kunnossa, kun mitään vikoja ei ollut tiedossani. Katsastusasemalla tehtiin sitten päästömittaus. Katsastusmies seisoi hallin nurkassa tietokoneen edessä ja tuijotti sitä. Istuin autossani hallin nosturissa parin metrin korkeudella. Hämmästelin, miksi tuo katsastusmies ei tule kertomaan, miltä päästömittaus näyttää. Muutaman minuutin päästä hän sitten tuli ja kertoi, että on ollut 15 vuotta katsastusmiehenä. Hänen urallaan yhdenkään auton päästöarvot eivät ole olleet niin huonot, kuin minulla nyt. – No ennätys sekin, mutta ei minua silloin juuri naurattanut. Huollossa päästöt saatiin kohdalleen ja auto hyväksyttiin katsastuksessa.

Luen normaalin Raamatun lisäksi Raamattu Kansalle Kommentaariraamattua. Löysin siitä seuraavan rohkaisevan tekstin:

”1 Moos. 18:14 Onko mikään Herralle mahdotonta?" - Jo kysymys kertoo meille paljon Jumalasta. Ota tavaksesi sisällyttää myös omat erityiset tarpeesi mukaan kysymykseen: Onko tämä elämäni päivä mahdoton Herralle? Onko paha tapa, josta yritän päästä eroon, mahdoton Herralle? Onko vaikeuteni viestiä läheiseni kanssa liian vaikea Herralle? Vastaus kaikkiin kysymyksiin on: ei ole! Kun esität kysymyksen näin, saat muistutuksen, että Jumala on henkilökohtaisesti kiinnostunut elämästäsi ja kannustaa Sinua anomaan hänen voimaansa avuksesi.

Maanantaina 5.7. täytin 67 vuotta. Vaimolle sanoin, ettei minusta tunnu, että olen vanha. Olen vain tämän ikäinen. Sunnuntaiaamuna eräs lähisukulaiseni kuoli yli yhdeksänkymmenen iässä vanhainkodissa. Pari päivää ennen miehen kuolemaa, hänen tyttärensä tuli käymään. Nainen oli juuri käyttänyt miehen auton katsastuksessa. Vaikka auto oli vanha, se oli mennyt heti katsastuksesta läpi. Kun tytär kertoi tämän isälleen, hän oli iloisesti naurahtanut.

Poikani täyttää ensi kuussa 40 vuotta. Kun hän oli reilusti alle kouluikäinen, hän kysyi minulta hyvin tärkeän kysymyksen: ”Sitten kun me ollaan kuolleet, jääkö meidän auto tuonne parkkipaikalle? Entä mitä kotimme huonekaluille tapahtuu? Jääkö kirjahylly ja sohva paikoilleen? Vai mitä niille tapahtuu?” – Lapset osaavat usein kysyä vaikeita kysymyksiä.

Tutussa muistovärssyssä ovat sanat: ”Koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän. Yhtäkkiä huomaa, se päättyikin tähän.” En minä, etkä Sinäkään voi tietää, milloin tämä aikamme täällä päättyy. Toinen saa valmistusaikaa enemmän, toinen vähemmän. Mielenkiinnolla odotan, mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan. Harras toiveeni ja rukoukseni on, että Jumala saisi ohjata kaikki tulevat päiväni, oli niitä paljon tai vähän.

Jostakin löysin tekstin Yllätysten Jumala. Kirjoittaja ei ole tiedossani, mutta teksti on hyvin rohkaiseva. ”Meidän on opittava tekemään tilaa Jumalalle - antamaan Hänelle etenemistilaa. Me laskelmoimme ja arvioimme ja sanomme, että tämä ja tämä tulee tapahtumaan. Unohdamme tehdä tilaa Jumalalle, jotta Hän voisi ilmestyä omalla tavallaan. Hämmästyisimmekö, jos Jumala ilmaisi itsensä kokouksissamme ja julistuksessamme täysin odottamattomalla tavalla? Älä odota Jumalan ilmestyvän jollakin määrätyllä tavalla, vaan odota Häntä. Tällä tavoin me valmistamme Hänelle tilaa. Odota Häntä saapuvaksi, mutta älä odota Hänen tulevan vain jollakin tietyllä tavalla. Tunsimmepa Jumalan kuinka hyvin tahansa, meidän on opittava se tärkeä asia, että Hän saattaa murtautua esiin milloin tahansa. Miellä on taipumus olla huomaamatta tätä yllätyksen elementtiä; kuitenkaan Jumala ei koskaan toimi millään muulla tavalla. Hän ilmestyy aivan yhtäkkiä ihmisen elämään: ”Kun Jumala näki hyväksi.”

Hengellinen katsastus on tulossa. Jumalan varauskirjaan päivä ja kellonaikakin on merkitty. Katsastusmiehen raporttiin isketään leima ”hyväksytty” tai ”hylätty”. Jumalan raporttiin merkitään ”Armahdettu” niitten kohdalle, jotka ovat ottaneet Hänen apunsa ja rakkautensa vastaan.

Missä sitten tänään oletkin, tiedä se, että Jumalalla on hyvä suunnitelma Sinua varten. Jos olet ojassa, anna hänelle lupa ottaa Sinut hinaukseen ja vetää Sinut tielle. Jos olet kulkenut pitkälle sivuun hänen suunnitelmistaan, Herralle ei mikään ole mahdotonta. Hän hallitsee paikannuksen ja osaa tulla avuksesi.

Muistetaan rukouksin toisiamme. Se on parasta, mitä voimme toisillemme tehdä. Nautitaan pienistä hetkistä. Joskus ne ovatkin parhaita.



torstai 11. maaliskuuta 2021

Isän syli

”En kiittää voinut, kun toiset kiittivät, en laulaa voinut, kun toiset lauloivat. Vaikka aurinko hangilla hohti ja tunturit loistivat, en kiittää voinut - en. Sinun kosketustasi Kristus minä odotan. En kiitokseen nousta jaksa. Vain sinua odotan. Tähän sieluni uupumukseen lie yksi lääke vain: Sinun Henkesi täyteys, Sinun läheisyytesi vain! 


Lemisen Erkki kirjoitti, miten hän odotti Jeesuksen kosketusta, jotta jaksaisi eteenpäin. Kun sielu ja kaikki minussa on uupunut, on vaikeuksia luottaa. Esikoiseni täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Ensimmäisinä vuosina oli paljon sairastamista, mm. korvatulehduksia. Usein kävimme Forssan sairaalan lastenlääkärillä, joka joutui korvia puhkomaan ym. Poika ei unohtanut tuota lääkäriä eikä hänen naamaansa. Kerran olimme sairaalassa muilla asioilla, kun kävelimme sairaalan leveää pääkäytävää. Vastaan käveli tuo mainittu lääkäri. Poika huomasi sen heti ja siirtyi välittömästi käytävän oikeaan reunaan, jota käveli hyvin reippaasti ulos. Sinänsä hauska tapaus, mutta se jäi pysyvästi mieleeni.


Se on kuin kuva Jumala-suhteestamme, ainakin joidenkin kohdalla. Jos Jumala tulee käytävällä vastaan, mennään ripeästi ohi, ettei tarvitse jäädä keskustelemaan. On vaarana, että keskustelu käy liian henkilökohtaiseksi ja joudun selvittelemään ja selittämään, miksi yhteydenpito on jäänyt hiukan vähälle. Miksi en ole Raamattuakaan lukenut pitkään aikaan ja rukouskin on jäänyt sattumanvaraisiin hetkiin, kun olen esim. säikähtänyt läheisen ihmisen sairastumista tms. Muutaman kerran olen hartaasti toivonut saavani suuren Lotto- tai Eurojackpot –voiton, mutta sitä ei ehkä lasketa rukoukseksi? Toki olen ajatellut, että jos muutamia miljoonia voitan, voisin siitä antaa muutaman sata euroa seurakunnalle tai nälkäpäiväkeräykseen tai yhteisvastuukeräykselle tai Kansan Raamattuseuralle. Summa on vielä avoin, koska lapsille pitäisi antaa muutama miljoona ja oma vanhuuden asuntokin pitäisi hankkia. Säästöönkin pitäisi laittaa, kun ei tiedä, mihin maailma on menossa ja toisaalta ei tiedä, vaikka elän 90-vuotiaaksi. Tarvitsen elämiseen sinne asti aika ison summan.


Mutta ehkä voittamistani miljoonista pienehkön summa voisin antaa? Silti taustalla on kumma ajatus, että en ole mitenkään hyvä ihminen, en hengellinen enkä totuudellinen. En ole oikea uskovainen. Samanlainen näyttelijä kuin monet muutkin lajitoverit. Onneksi kukaan ei tiedä (ainakin oletan niin), minkälainen minä sisältäni olen. Olen kehittynyt tällaiseksi kummajaiseksi, minkä vain minä tiedän. Minussa on totta ja oikeaa vain vähän, uskonnollista ja hyvän ihmisen kuorta paljonkin. Ei ihme, etten halua lähempään keskusteluun Jumalan kanssa. Menisi maine läheisten silmissä ja tietysti Jumalan silmissä. Kunpa tähän joskus tulisi tolkku.


Luin hiljan, että moni sarjamurhaaja odottaa, että poliisi hänet pysäyttäisi, kun itse ei pysty pysähtymään kierolla/pahalla tiellään. Minä en sentään ole sarjamurhaaja, joten jotain hyvääkin minussa on. Mutta salaisesti ehkä sittenkin toivon, että joku pysäyttäisi ja kuuntelisi minua syyttämättä, syyllistämättä. Tutkisi koko ihmisen, laajat verikokeet ja EKG:t ja tarkat analyysit? Kaikki alueet minussa voisi tutkia. Sen verran oireilen monella rintamalla. Melkein kateellisena kuuntelen tai luen ihmisistä, jotka ovat läpeensä rehellisiä menneisyydestään ja nykyisyydestään. He kertovat kaikille kaiken ja näyttävät olevan jopa tyytyväisiä.  


Vuosia sitten näin sisälläni (joko unessa tai jossakin unitilassa) filmin, videon tai mikä se oli. Se oli kuin pätkä jostakin tapahtuneesta asiasta. Etualalla seisoivat vanhempani vierekkäin minuun päin. Vanhempieni taustalla käveli vanha mies edestakaisin kädet selän takana. En tuntenut häntä. Vanha mies se oli. Hän tuntui miettivän jotakin syvällistä asiaa, koska oli vakava. Hän ei myös kertaakaan katsonut minuun. Tuo filmi ei kestänyt kovin kauaa. Ehkä vajaan minuutin, mutta se jäi mieleeni samalla tavalla kuin tuo sairaalan käytävällä tapahtunut tilanne.


Jälkeenpäin ajattelin, että olikohan tuo filmi kuva minun hengellisestä tilanteestani? Vuosikaudet äitini oli minulle voimallinen hengellinen auktoriteetti. Hän oli vanha uskova, joka tiesi hengellisyydestä paljon. Karismaatikko hän ei minusta ollut. Käynyt evankelisen opiston Loimaalla joskus 1940-luvun lopulla. Äiti opetti minulle hengellisiä lauluja ja virsiä. Varmasti paljon muutakin, koska hengelliset asiat minullekin olivat tuttuja lapsesta asti. Joskus alle kouluikäisenä pidin kuulemma hengellisen puheen tai puheita, kun tätini ja hänen miehensä tulivat kylään. Minulla ei ole mitään muistikuvaa asiasta. Minulle on kerrottu vain vähän, mutta olinko siis muutaman vuoden ikäisenä uskovainen lapsi?


Tuosta filmistä vielä. Olen ajatellut, että oliko äitini minulle kenties liiankin tärkeä vaikuttaja hengellisesti? Vai oliko minun helpompi asioida hengellisissä asioissa hänen kanssaan kuin Jumalan kanssa? Äiti oli vähän tutumpi, helposti myös tavoitettavissa. Kun hänet tunsin, osasin kenties johdatella keskusteluja haluamaani suuntaan. Osasin ehkä alustaa asiat niin, että sain minulle sopivan vastauksen.


Mutta kerran ”meni jalat alta”. Puhuin äitini kanssa puhelimessa. Hän sanoi minulle silloin asian, joka osui ja upposi kuin laivan upotuspelissä sanotaan. Äitini varmaankin hyvää tarkoittaen sanoi: ”Kun Jumala on nyt sinua noin käyttänyt, rukoillaan, että elämäsi pysyisi puhtaan, että hän voi sinua jatkossakin käyttää.” – Joitakin hengellisiä kirjoja lukeneena tiedän, että juuri noinhan asia on. Jostain syystä nuo sanat kuitenkin osuivat minuun kuin nykyaikaiset ohjukset suoraan kohteeseen. Olin puhelun aikana ajamassa Tuomas-messuun. Minun oli sitten perillä niin suunnattoman paha ja syyllinen olo. Ajattelin, että jos Jumalan käytössä oleminen vaatii minun täydellistä puhtauttani, en tule ikinä olemaan kelvollinen Jumalan käyttöön. Lopulta viimeiseen ehtoolliskattaukseen pystyin menemään. Palasin takaisin paikalleni viimeiseen penkkiriviin. Messun liturgi julisti anteeksiantamusta kaukaa edestä ja lopuksi lauloi uskomattoman kauniin laulun. Tuo laulu meni läpi valtavan syntiseksi tuntevan, mutta armahdetun ihmisen. Armo oli koskettanut.


Pieni tyttö toi kerran äidilleen piirustuksensa. Äiti ei ihan ymmärtänyt, mitä piirros esittää. Kun äiti sitä kysyi, tyttö vastasi, että kuva esittää Jumalaa. Hetken päästä tyttö jatkoi: ”Siitä ei tullut ihan näköistä.” – Moni muotokuvamaalari on toiminut samoin. Kovasti yrittää tehdä mallin mukaista, mutta taidot eivät riitä, joten todetaan, että kuva on abstrakti. Muistuttaa mallia, mutta kohdetta ei silti tunnista.


Meidän kuvamme Jumalasta on hiukan samanlainen. Yritämme tehdä hänestä totuudenmukaisen, mutta katsojan on pakko kysyä, ketä kuva esittää? Jos kymmenen uskovaa ihmistä tekee piirroksen, vaikka Jeesuksesta, kaikki kuvat ovat erilaisia. Hyvinkin erilaisia.


Niin, tuo vanha mies vanhempieni takana oli varmaan minun kuvani Jumalasta. Jumala on tuolla etäällä ja miettii, mitä tuon pojan kanssa pitäisi tehdä? Tuon filmin jälkeen olen selvitellyt asioitani. Päädyin Jumalalle kirjoittamiseen. Kirjoitin koneella kaiken ja tunnustin avoimesti myös kaiken syntisyyteni ja vajavuuteni. Jostain syystä se teki uskomattoman hyvää sydämelle. Kun vuosien päästä luin tuota tekstiä, hämmästelin, miten avoimesti ja rehellisesti olin kirjoittanut. Se auttoi ja auttaa.


Olen ikääntymässä (= vanhenemassa). Täytän tänä vuonna 67. Se on aika paljon. Olen lähempänä loppua kuin alkua. Olen kuullut monista ihmisistä, joille lääkäri esim. on antanut puoli vuotta tai kuukauden elinaikaa. Jokunen kirja ja elokuvakin on aiheesta tehty. Mitä Sinä tekisit, jos tietäisit pian kuolevasi? Joku kuolee yllättäen ilman mitään valmisteluaikaa. Niin kuin esim. isäni. Hän tuli seurakunnan pitämästä jouluhartaudesta ja kaatui huoneensa lattialle. Vanhainkodin henkilökunta auttoi isäni sänkyyn ja tilasi ambulanssin. Siinä kuulemma kesti aikaa. Hoitaja soitti minulle ja sanoi, että nyt kaksi ambulanssia on paikalla ja elvytystä annetaan. Mutta tilanne näyttää huonolta.


Herra nouti isäni ikuiseen joulujuhlaan Taivaaseen. Lähtö oli nopea ja myös kaunis. Isäni kaatui ”Reinot (= aamutossut) jalassa”. Hieno lähtö minusta. Viimeiset kaksi vuotta olivat isälleni hengellisten löytöjen aikaa. Rukous tuli entistä läheisemmäksi. Viime viikkoinaan hän totesi usein: ”Kiitetään vaan”. Siis Jumalaa. Niin hän tekikin ja jätti minulle ja siskolle pysyvän hengellisen jäljen. Äiti oli ehtinyt Taivaaseen jo pari kolme vuotta aiemmin.


Torstaina 31.5.2007 kävin TAYSissä kuoleman portilla. Siitä olen kirjoittanut ja puhunut usein. Kun minut oli ”kipuosastolta” viety ambulanssilla ensiapuun, koin yhden hengellisen elämäni merkittävimmän kohtaamisen. Makasin kapealla kovalla sängyllä odottamassa ensiavun lääkäriä. Tunsin, että lähelleni tuli joku. Ei haamu, vaan joku Taivaan lähetti. Sydämestäni ”tarkistettiin”, että lippu Taivaaseen on leimattu (voimassa). Kun kaikki oli ok, tuo näkymätön lähti takaisin Taivaaseen.


Tuohon pysäytykseen ja tilanteeseen en ollut mitenkään varautunut. Se vain tapahtui. Ei siinä paljon ehtisi asioitaan selvitellä, jos lähtö tapahtuisi noin. Mutta jos on aikaa varautua, se olisi varmasti hyvä tehdä viivyttelemättä. Pari päivää sitten luin C S Lewisin kirjasta hyvin puhuttelevan kohdan: ”Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka sanovat Jumalalle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi.” Ja niitä, joille Jumala lopussa sanoo: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.”


Voit pitää minua outona, hulluna, sekona, sairaana, tai ihan minä hyvänsä. Ei se haittaa. Muistan, kun Forssan seurakuntaan valmisteltiin suurta hengellistä nuorten tapahtumaa 1983. Olin valmistelutyöryhmässä seurakuntalaisena. Ryhmän eräs kokous oli menossa, kun kokoustilaan saapui nuori pappi, joka esittäytyi ja kertoi olevansa seurakunnan uusi nuorisopappi. Paikalla ollut lähetysjärjestön pappi totesi: ”Saat anteeksi.” – Olin hämmästynyt tuosta kommentista, mutta anteeksiantamuksen voi siis julistaa noinkin?

Jos tietäisin, että minulla on vain vähän elinaikaa, tarttuisin varmasti puhelimeen. Etsisin muutaman läheisen/ystävän/tutun/entisen työtoverin numeron. Sanoisin heille jokaiselle jotain hyvin kaunista. Suoraan sydämestä. Sanottuja sanoja on paljon, mutta kun sanat ottaa sydämestä, niitä on hyvä sanoa. Monia kiittäisin yhteisistä vaiheista, monille kertoisin, mitä he vieläkin merkitsevät väliajoista ja –matkoista huolimatta. Mutta olisi myös niitä, joilta varmasti pyytäisin anteeksi. Ihan koko sydämestäni. Saisinpa anteeksi tai en, kertoisin oman osuuteni.


Pidän rukoilemisesta. Sitä voi tehdä yksin, kaksin ja ryhmässä. Korona-aikanakin sitä voi hyvin tehdä. Ja onneksi Taivaan Porttia ja rukousten vastaanottokeskusta ei ole suljettu THL:n, STM:n, valtioneuvoston eikä kirkolliskokouksenkaan päätöksillä. Siellä on aina päivystys. Minulla on sinne oma linja, joka ei koskaan ole varattu. Siellä kuullaan ja vastataan. Samanlainen linja on muuten Sinullakin. Ollut siitä lähtien kun synnyit. Linja on auki niin kauan kuin elät. Kannattaa käyttää, koska kuuluvuus on erinomainen joka puolelta maapalloa.


Luin hiljan SANA-lehteä. Siinä oli äärettömän hyvä juttu tosielämästä:

Perheen 5-vuotias: ”Isi, kun me kuollaan, niin voidaanko sopia, että jos ei heti löydetä toisiamme, niin mä pysyn paikallani ja sä etsit? Ja sitten kun ollaan löydetty, niin mennään yhdessä ja etsitään sun isi.” – Sovittiin, että tämä on meidän suunnitelma.


Siskoni varastosta löytyi muutamia vanhoja valokuvia, joita en ollut aiemmin nähnyt. Sieltä löytyi mm kuva minusta isäni kanssa. Kuva on puhutellut minua tosi syvästi. Myös hengellisesti. Siinä minä olen avuttomana heittäytynyt isän turviin. Tuo alussa kuvaamani vanha mies, joka ei katsonut minuun, on nyt muuttunut. Nyt tunnistan hänet. Hän on minun taivaallinen Isäni. Olen koko ajan matkalla hänen luokseen kotiin. Hän on viime vuosina osoittanut monin tavoin, että hänen rakkautensa on koko ajan ollut lähelläni. Sielunvihollinen käytti rikkinäisyyttäni ja syntisyyttäni hyväkseen yrittäen muuttaa tuon Isän kuvan joksikin toiseksi, mikä hän ei ole.

Luin aamulla seuraavan ihmeellisen tekstin: 

Erään lomakodin seinällä, jossa eri tavoin vammaiset ihmiset viettivät lomiaan, oli taulu jossa luki: ”Sinun ristisi rinnalla Jeesukseni, ei ristini paljoa paina. Kun katselen kirkkaita kasvojasi, se lohduttaa minua aina.” Tämä kuva ei kuvaa Jeesusta ristillä, mutta se kuvaa sitä, miten hän katsoo meitä ja siunaa. Jäädään hänen turviinsa. Rukoillaan toistemme puolesta. 





maanantai 25. tammikuuta 2021

Jumala ei Sinua unohda eikä hylkää!

 

Olen vuodesta 2005 lähtien kärsinyt kroonisesta selkäkivusta. Viime päivät kipu on taas näyttänyt voimaansa. Se pystyy lähes lamaannuttamaan kaiken toiminnan. Jatkuvasti vaikuttavat säätilan muutokset auttavat kipua aktivoitumaan. Monesti kesällä, lämpimässä säässä, kipu voi olla pitkään piilossa. Piilossa, mutta ei kuitenkaan poissa.

Paavali kirjoitti kauan sitten, että olisi monin verroin parempi päästä pois täältä maan päältä, kuin jatkaa täällä. Paavalilla oli fyysisiä ja henkisiä koetuksia ja jatkuvia hengellisiä taisteluja. Oli myös pistin, jonka Jumala salli hänen elämäänsä. Paavali rukoili, että Jumala ottaisi pistimen pois. Mutta Jumala vastasi, että Jumalan armossa on hänelle kyllin, sillä hänen voimansa tulee täydelliseksi heikkoudessa. – Niin moni Jumalaan uskova haluaisi tuon voiman, jota voisi käyttää ja jota voisi myös esitellä seurakunnissa ja uskoville kavereille. Tuollaisen toiminnan jäljet voisivat olla melko karmeita. Jumala antaa voimansa heikoille, jotta ihmiset eivät ottaisi Jumalan kunniaa itselleen.

Vuosikymmenten takaa muistan evankelista Niilo Yli-Vainion elämänkerrasta toteamuksen, että ”mies kestää helpommin lottovoiton tai ministerin hatun kuin sen, että Jumala häntä käyttää”. Yli-Vainio itse oli vuosikymmeniä ollut ankara ja palavasieluinen parannuksen julistaja. Nyt hän oli vanhana ja työkyvyttömänä odottamassa loppua. Kaikki oli miehestä riisuttu pois. Ei ollut tarjota enää mitään omaa. Tulevaisuus näytti synkältä. Mutta juuri tuohon toivottomuuden ja näköalattomuuden keskelle Jumalan voima tuli. Jumala löysi Niilossa kaikesta riisutun miehen, jota hän nyt pystyi uudella tavalla käyttämään. Julistuksen sisältö muuttui. Armokin löytyi saarnoihin. Ihmeitä alkoi tapahtua. Sairaita parani, hallit täyttyivät kuulijoista. Kotikylältänikin eräs maatalon isäntä päätyi Yli-Vainion kokoukseen ja siellä kohtasi Jumalan. Elämä muuttui. Jumala sen teki.

Viime viikkoina olen surrut. Surrut mm. seurakuntiemme tilanteita. Vaikka seurakunnat lataavat kilvan Youtube-videoitaan nettiin, ne eivät korvaa seurakuntien yhteen kokoontumista ja mm. ehtoollisella käymistä. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan seurakunnille eikä koko tälle maapallolle.

Jumala on ainoa, joka tietää, myös sen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu ja miten hän tulee pitämään meistä huolen. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ajattelen omaa vanhenemistani ja vielä jäljellä olevaa elämää. Kun olin vuosikaudet Jumalan valtakunnan työssä ja monissa tehtävässä seurakunnassa, nykyinen ”hiljaiselo” tekee miehen haikeaksi. Kaipaan entisiä työtovereita ja niitä, joiden kanssa nähtiin vaivaa Jumalan valtakunnan hyväksi.

Teorian tasolla ymmärrän tosi hyvin, että tämä aika on yhtä arvokasta kuin aika oli ennen. Muistan vanhan aforismin siitä, että moni (niin kuin varmaan minäkin) haluaisi mieluummin tehdä jotakin Jumalalle kuin vain olla Hänen kanssaan. Kuitenkin yhtä oleminen Jumalan kanssa on arvokkainta, mitä voi olla. Mutta meihin ihmisiin on kehittynyt ansaitseminen ja tekeminen. Meidän pitää tehdä jotakin ja ansaita, jotta kokisimme itsemme riittäväksi. Myös uskovina. Armokin pitää ansaita. Mutta ei ole olemassa armoa, joka pitää ansaita. Armo on vain ja yksinomaan lahjaa. Armoa kuvaa hyvin seuraava tositapaus vuosisatojen takaa, Napoleonin ajalta.

Napoleonin aikana äiti, jonka poika oli tuomittu kuolemaan, anoi Napoleonilta armoa pojalleen. Napoleon vastasi: ”Hyvä äiti, etkö tiedä, että poikasi on syyllistynyt samaan rikokseen kahdesti ja oikeudenmukaisuus vaatii rangaistusta?” Äiti sanoi: ”En minä oikeudenmukaisuutta anokaan, vaan armoa.” Napoleon tokaisi: ”Hän ei ansaitse armoa.” Siihen äiti vastasi tavalla, joka meidänkin on hyvä muistaa: ”Eihän se olisikaan armoa, jos hän ansaitsisi sen. Ja armoa minä pyydän.” Silloin Napoleon vastasi: ”No, siinä tapauksessa minä voin armahtaa hänet.”

Asumme vaimon kanssa vanhassa kotitalossa. Isäni rakensi talon vuonna 1951. Varsinkin talviaikaan talossa riittää puuhaa, lämmittämistä ja lumitöitä, jos lunta sattuu tulemaan niin kuin viime viikkona on tapahtunut. Olen arkisen työn lomassa alkanut kuunnella Raamattu-luentoja. Älykännykän ja kuulokkeiden kanssa on helppo tehdä töitä ja kuunnella samalla. Erityisesti olen kuunnellut Jukka Norvannon luentoja Raamattu Kannesta Kanteen. Sarjassa on luentoja n. 1400 kpl. Jokainen Raamatun kirja on käyty lävitse hyvinkin mielenkiintoisella tavalla. Kuuntelu on minulle yksi tapa tankata ja pysyä hengellisesti hengissä. Kun ei ole seurakunnan tilaisuuksia eikä juuri uskovien yhteyttäkään tarjolla, tuollainen kuuntelu on oikein hyvä vaihtoehto.

Raamatun henkilöihin tutustuminen auttaa ymmärtämään omaakin hengellistä elämää. Mitä meille on kirjoitettu, on samalla opiksi ja avuksi. Aabraham oli yksi Raamatun henkilö, jonka uskoa koeteltiin tosi monin tavoin. Jumala ilmestyi hänelle ja kehotti häntä lähtemään kohti maata, jonka Jumala tulisi antamaan. Jumala antoi myös lupauksen siitä, miten Aabraham tulisi saamaan yhtä paljon jälkeläisiä kuin taivaalla on tähtiä. Matkalla tapahtui monenlaista. – On toisaalta aika mielenkiintoista, että Jumala antaa lupauksia omilleen, mutta samalla siihen liittyy koetuksia, joilla Jumala koettelee, uskommeko häntä ja saamiamme lupauksia. Sielunvihollinen koetteli Aabrahamia. Samoin ihmiset ympärillä epäilyillään ja vastustamisellaan. Myös vaimo-Saara koetteli Aabrahamin kestävyyttä ja uskoa.

Jokainen voi ajatella, miten rankasti miehen uskoa koetellaan, kun ikää alkaa kertyä eikä yhtään lasta ole näköpiirissä. Toisaalla oli Jumalan lupaus ja toisaalla oma järki miettii, ettei lapsen saaminen ole enää mitenkään mahdollista. Kun sitten Aabraham oli 99 vuoden ikäinen, Jumala ilmestyi hänelle jälleen ja sanoi, että ensi vuonna hänen vaimonsa synnyttäisi pojan. Ja niin myös tapahtui. Jumala osoitti kaikkivaltiaalla tavallaan, miten hänelle on kaikki mahdollista.

Eli uskon olemukseen liittyy odottaminen ja Jumalan lupauksiin luottaminen. Heprealaiskirjeen kuudennessa luvussa sanotaan: ”..ja näin Aabraham, kärsivällisesti odotettuaan sai, mitä luvattu oli.” Meidän järkemme ja sielunvihollinen yrittävät todistaa, että kyllä se noin tapahtui Aabrahamin kohdalla, mutta minähän en ole mikään Aabraham. Jumalan sanan lupaukset on annettu kaikille meille häneen uskovilleen, jotta tarttuisimme niihin. Uskon, että Sinulla niin kuin minulla on erityisiä Raamatun jakeita, jotka tuntuvat aina luettaessa omilta. Lisäksi on mahdollista, että Jumala on jotain kautta välittänyt meille myös lupauksia siitä, mitä Hän tulee meidän elämässämme tekemään. Noita lupauksia muistaessamme saamme voimia ja rohkeutta. Mutta silloin, kun usko tuntuu olevan pohjalukemissa, emme jaksa luottaa.

Uskosta sanotaan Raamatussa, että se on ”luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” Jumalan antamiin lupauksiin liittyy piirre, että Pyhä Henki pitää noita lupauksia hengissä. Kovien koetusten hetkissä on vaikea uskoa mihinkään, mutta koetusten mentyä Pyhä Henki jälleen antaa meille rohkaisua ja uskoa luottaa.

”Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.” – Johanneksen evankeliumin 20. luvussa on tuollainen lupaus. A B Simpson on kirjoittanut tästä aiheesta. Kuinka vahva onkaan näkyvien asioitten ansa, ja miten tarpeellista Jumalan on varjella meitä näkymättömissä asioissa! Jos Pietari aikoo kävellä veden päällä, hänen on käveltävä. Jos hän aikoo uida, hänen on uitava. Mutta kahta asiaa hän ei voi tehdä samalla kertaa. Jos lintu aikoo lentää, sen pitää pysytellä poissa aidoista ja puista ja luottaa voimakkaisiin siipiinsä. Mutta jos se yrittää pysytellä lähellä maata, niin huonosti käy lentämisen.

Jumalan piti tuoda Aabrahamin tämän omien voimien äärirajoille ja antaa hänen nähdä oman ruumiin kyvyttömyys. Hänen piti ymmärtää, että se oli kuoleutunut, ja antaa Jumalan tehdä kaikki. Ja kun hän katsoi pois itsestään ja luotti yksin Jumalaan, silloin vasta hän täydellisesti ymmärsi, että minkä Jumala oli luvannut, sen hän kykeni myös täyttämään. Tätä Jumala meillekin opettaa, ja Hän varjelee meitä rohkaisevilta tuloksilta, kunnes olemme oppineet luottamaan häneen ilman niitä. Sitten Hän mielellään toteuttaa Sanansa sekä käytännössä että uskossa.

Jumala kasvattaa meitä tulevaisuutta varten, korkeampaan palvelukseen, suurempiin siunauksiin. Ja jos meillä on kelpoisuutta, niin mikään ei voi estää meitä, kun Jumala aika on tullut. Älä riistä huomispäivää pois Jumalan käsistä! Anna Jumalalle aikaa puhua sinulle ja ilmaista tahtonsa sinun elämällesi. Hän ei koskaan myöhästy. Opi odottamaan. Älä kiivastuneena juokse Herran edellä! Opi odottamaan hänen aikaansa.

Olen ymmärtänyt, että Jumalan koulutus on päässyt vasta alkuun minunkin kohdallani. Erityisellä tavalla hän opettaa odottamaan ja luottamaan kaikissa vaiheissa. Eteenpäin emme juurikaan näe. Taaksepäin näkee paljon selvemmin. "Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen". (vanha kiinalainen viisaus).

Roomalaiskirjeessä on huikea rohkaisu meille: ”..antakaa Jumalan muovata mielenne uudelleen sisäisesti..” Juuri tälläkin hetkellä sisimpäni toivoo/rukoilee, että juuri noin Jumala tekisi minun sisälläni. Raamatussa on kerrottu, miten me olemme savi ja Jumala on saven valaja. On siksi äärettömän turvallista jättää itsensä Jumalan käsiin. Hän pystyy tekemään tästäkin möykystä jotakin hyvää. Profeetta Jeremia kirjoitti omasta kokemuksestaan näin: ”Sinä olet taivutellut minua, Herra, ja minä olen taipunut.” Kun ajattelen menneitä vuosiani ja hengellisiä vaiheitani, on helppo ymmärtää noita Jeremian ajatuksia. Monta kertaa elämä on kaartunut/taipunut väärään suuntaan. Mutta Jumala on hyvä ja uskollinen ja hän on taivutellut elämän kaareeni siihen suuntaan, jonka hän tietää parhaimmaksi minulle.

Kristikunnan suuriin opettajiin kuuluva Oswald Chambers on kirjoittanut: ”Älä tee suunnitelmiasi ilman Jumalaa. Jumalalla näyttää olevan ihastuttava tapa sekoittaa suunnitelmamme, jotka olemme tehneet ottamatta Häntä huomioon: me joudumme olosuhteisiin, joita Jumala ei ole valinnut ja silloin me yllättäen tajuamme, että olemme tehneet suunnitelmamme ilman Häntä. Emme ole ottaneet Häntä huomioon elävänä todellisuutena. Ainoastaan siten vältymme huolehtimiselta, että otamme Jumalan huomioon suurimpana tekijänä kaikissa suunnitelmissamme.”

Kun olemme kohdanneet totuuden ja antaneet Jumalalle valtuudet tulla avuksemme, Hän rientää avuksemme. Chambers jatkaa: ”Jumala tuo sinut ulos vankilastasi, mutta Hän tahtoo sinun ensin käsittävän, mikä mielenlaatu on sinua hallinnut – olet pitänyt kiinni oikeudesta itseesi. Heti, kun suostut siihen, että Jumala muuttaa mielenlaatuasi, niin Hänen uudesti luovat voimansa alkavat vaikuttaa. Heti, kun käsität, mihin Jumala pyrkii – sinun saattamiseesi oikeaan suhteeseen Häneen itseensä ja myös lähimmäisiisi – Hän käskee maailmankaikkeuden kaukaisimpiakin ääriä auttamaan Sinut oikealle tielle.”

Ja vielä sana Sinulle sille paikalle, missä juuri tällä hetkellä olet: ”Sinne, mihin Jumalan sormi osoittaa, sinne Hänen kätensä tekee tien.” Älä sano sydämessäsi, mitä teet ja mitä et, vaan odota Jumalaa, kunnes hän tekee oman tiensä sinulle tiettäväksi. Niin kauan kuin et sitä tiedä, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Ja Hän itse on vastuussa kaikesta pitäessään sinut siellä, missä olet.”

Kotikyläni on täynnä historiaa. Hämeen Härkätie vaikutti omalla tavallaan kylän syntymiseen. Kylään rakennettiin pieni kappeli 1400-luvulla. Kylän kautta evankelioimis- ja pyhiinvaellusmatkoilla kulkeneet munkit rohkaisivat kyläläisiä rakentamaan. 1600-luvun lopulla Ruotsin armeijan kartassa oli merkintä, että kylässä on vanhan kirkon rauniot. Tarkka paikka ei ole kuitenkaan ollut tiedossa. Ensi kesänä on tarkoitus järjestää kylässä tutkimus kappelin paikan löytämiseksi arkeologin ja muiden asiantuntijoiden kanssa. Minäkin olen ilmoittautunut vapaaehtoiseksi apulaiseksi. On aika huikea ajatella, että kristinuskon levittäjät ovat kulkeneet tämänkin kylän kautta matkalla Keski-Suomeen, Savoon, Pohjois-Suomeen..

Jumala yksin tietää, kuka ja ketkä vaikuttivat siihen, että me tänään uskomme Jumalaan. Kenties Taivaassa saamme asiaan valoa. Tuossa prosessissa on varmasti ollut monia esirukoilijoita, meitä ennen eläneitä ym. Ja monia sellaisia, jotka kertoivat meille Jeesuksesta. Yksi oman elämäni hengellinen vaikuttaja oli kansakoulun opettajani ensimmäisellä ja toisella luokalla. Tämä opettaja oli ollut aiemmin lähetystyössä Ambomaalla. Kerran, kun tulin koulusta kotiin, olin huokaissut äidilleni: ”Kyllä minä sitten rakastan sitä Jeesusta.” – Äidistä se varmasti tuntui tosi hyvältä.

Erityisen tärkeitä ”kohteita” meille juuri nyt ovat meidän perheemme ja sukulaisemme. Jos emme rohkene puhua heille hengellisiä asioita, voimme ainakin rukoilla jatkuvasti heidän puolestaan. Rukousten kautta Jumala vaikuttaa läheistemme elämässä. Tänään on mahdollisuus myös kiittää Jumalaa siitä, miten hän on meitä auttanut. Elämä kuluu niin nopeasti. Tämäkin päivä on kaikkineen Jumalan lahjaa.

Isäni vanhempien haltuun jäi isän äidin sukulaisen, Nannan, valokuvakansio. Serkkuni teki hienon urakan, kun hän skannasi kaikki kansiossa olevat kuvat meidän muiden sukulaisten tutkittavaksi. (Sain kuvat pari viikkoa sitten) Nannasta tiedetään hyvin vähän. Hän syntyi 20.10.1904 ja kuoli 23.2.1927. Nanna sai 22-vuotislahjanaan em. valokuvakansion, jonka hän pitkälti ehti täyttää. Neljä kuukautta valokuvakansion saamisesta, hän kuoli. Syytä ei tiedä. Jäljelle jäi vai valokuvat ja tiedot hautakiveen.

Koska kansiossa ja kuvissa ei ole merkintää, keitä kuvat esittävät, suuri osa kuvatuista jää tuntemattomiksi. Isäni kuva löytyi kuitenkin. Pian tulee kuluneeksi sata vuotta kuvan ottamisesta.


Jos Sinulla on aikaa, etsi Yle Areenasta dokumentti Neiti Ajasta 

https://areena.yle.fi/1-4462560 

Dokumentista on kirjoitettu Ylen sivuilla seuraavasti: Neiti Aika on dokumenttielokuva Sirkka-Liisa Miettisestä, joka kuoli ilman omaisia 98-vuotiaana Helsingin Kisakylässä. Ohjaaja Elina Talvensaari sattui ostamaan hänen asuntonsa, ja sai sen mukana naisen koko irtaimiston lankarullista perhealbumeihin. Ei ollut ketään, joka olisi halunnut ne itselleen. Elinaa kauhistuttaa heittää tavarat pois, koska silloin viimeisetkin merkit naisen elämästä ovat mennyttä. Hän päättää muistaa naisen.”

Mitä meistä jää jäljelle? Onko elämässämme joku sukulainen, ystävä, jota voisimme muistaa rukouksin? Entä pitäisikö meidän lähettää jollekin elämäämme koskettaneelle kirje, sähköposti tms? Vielä tänään se on mahdollista.

Rukoilen, että Herra siunaa Sinua siellä, missä juuri nyt olet. Tiedän varmasti, että Jumalalle Sinä olet äärettömän tärkeä. Vaikka kaikki muut olisivat unohtaneet, Jumala ei unohda. Huikea juttu!!

"Onko kuoleman jälkeen vielä jotakin?"

Terve vaan terve! Toivottavasti olet ollut terve ja jakselet muutenkin hyvin? Jos luet tätä tekstiäni, todennäköisesti olet ainakin hengissä...