tiistai 30. lokakuuta 2018

"Älä ny vain ittiäs tapa"

Hei taas! Aloitan tätä tekstiäni tiistai-iltapäivänä 30.10. On vähän hankala kirjoittaa, kun kissa istuu vakiopaikalla sylissäni ja tarkkailee, mitä kirjoitan. Ulkona on harmaata, myrsky käy. En tiedä, minkälaisessa paikassa Sinä tätä tekstiäni luet. On ollut mielenkiintoista seurata, missä maissa blogin lukijat ovat. Kaukaisimmat lukijat ovat Amerikassa, jotkut Kauko-Idässä. En tunne Teitä, mutta Te tunnette minua paljon paremmin.
 
Voi olla, että hämmästelit tämän blogin otsikkoa: "Älä ny vain ittiäs tapa". Otsikko liittyy Maaseudun Tulevaisuudessa olleeseen Simo Eemil Rallin kirjoitukseen. Kirjoitus ei varsinaisesti ole hengellinen, mutta se on minusta tosi hyvä. Teksti laittaa raikkaalla tavalla ajattelemaan. Tuo esiin paljon asioita, jotka koskettavat jokaisen elämää. Simo Ralli on teuvalainen maanviljelijä ja Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi.
 
"Minulle tuli sähköpostia huolestuneelta lukijalta. Hän pyysi, että kirjoittaisin kolumnin elämän ja olemisen merkityksestä, siitä ettei koskaan maallisten murheiden ratkaisuna voi olla kuolema oman käden kautta. Olen siitä aivan samaa mieltä. Ei koskaan, vaikka maa kuivuisi viisi vuotta, sateet raiskaisi kuusi vuotta, lehmät olisivat ummessa lopun vuotta. Katto navetassa vuotaisi, anoppi kiivaasti huutaisi, appi töitäsi syynäisi, mies sairaana joisi, nainen sängystä sänkyyn loikkisi. Ei, vaikka pankkisi painostaisi, vaatisi lyhentämään velkoja lainoistasi. Siat tuottaisi pelkkää p***aa ja negatiivista menoa, vaikka kuinka laskisit, etkä saa maatilaasi taaskaan ulostamaan tulosta. 
 
Ei, vaikka mies tai vaimo lähtisi, ottaisi lapsukaiset mukaan ja paukauttaisi oven kiinni viimeisen kerran – hyvästi! Ei ikinä, vaikka myyntilappu oveen laitettaisiin, huutokauppaa netissä mainostettaisiin, ei vaikka olisit sukusi viimeinen viljelijä, sukutilasi lopettaja, lopullinen myyjä. Ei vaikka puoliso pahasti sairastuisi, työt pihaan, tupaan, portinpieleen kasaantuisi. Ei, ei koskaan narua kaulaan, aina on syytä kuitenkin nauraa! Jos ei muulle, niin elämän hulluudelle, viljelijän uskolle, tulevalle tulevaisuudelle. ”Älä tapa, älä petä, älä jätä kauppaa! Älä jätä suremaan sukua, omaa poika raukkaa!” Näin laulettiin jo vanhassa kansanlaulussa. 
 
Jos ei ole mitään syytä enää elää, ajattele tulevaisuutta: Omia lapsia, heidän tulevia seurusteluja, häitä ja lapsenlapsia. Auringon nousuja ja laskuja. Poutapilvet tekemässä kuvioitaan taivaalle. Syksyn marjamättäitä, sieniä, ikivanhoja puita, hoidettuja hongikkoja. Peltojen lakeutta, ojien suoria linjoja, sumua niittyjen yllä. Elämää ennen ahdinkoa, nuoruuden höpsötyksiä, tyttöystävän hullutuksia, kirmailua ilkosillaan, suopursujen tuoksua. Kurjet tulevat keväällä, töyhtöhyypät ehtivät ensimmäisenä. Kuovin huuto herättää aamulla. Pääskysten pesä kattoräystäällä, niiden kiivaat syöksyt hyttysten perässä. Elokuun lämpimät illat, linnunpoikasten kokoontumisajoilla täyttämät langat. Sateen jälkeinen raikkaus ja viileä tunne iholla.
 
Hiljalleen pitenevät yöt, kynttilät ja takkatuli, mies vieressä ja tuli hyvä uni. Hanki kantaa, sukset viuhuu, maisema vaihtuu. Talvinen vapauden tunne! Paukkupakkaset, huurre oksien päällä. Nipistelevät sormenpäät ja posket. Kodin autuas lämpö. Tammikuusta alkava lisääntyvä valo, kohti kevättä menevä talven kajo. Maaliskuun ensimmäinen lämmin päivä, musta maa näyttäytyy, tulevan kevään häivä. Pellon rehevä tuoksu ja niin ne kurjet tulevat taas. Murehia, joille et itse voi mitään on turha murehtia, neuvoi minun mammani minua. Asiat tuppaa järjestymään, sen tietää kaikki. Ei valtio maanmiestä tapa, koettelee vain. Luonnon oikuille emme voi mitään. Luopuminen voi olla tuskaa, mutta aina uuden alku. Jos ovi menee kiinni, aukee ikkuna.
 
Yrittäjä oli soittanut tuskissaan kansanedustajalle ja kertonut tarinaansa. Oli mennyt firma alta, samalla autot, talo, vaimo ja lapset. Terveyskin oli alkanut reistailemaan. Edustaja oli kuunnellut vuodatusta ja oli spontaanisti ensimmäiseksi sanonut soittajalle: ”Älä ny vain ittiäs tapa!” – Yrittäjä oli soittanut vuosia myöhemmin, kun asiat oli taas mallillaan, kertoi, että tämä neuvo pelasti hänet. Kiitos!"
 
Iän myötä olen huomannut, että tiettyjä asioita murehtii enemmän kuin ennen. Onko sitä tullut hauraammaksi, heikommaksi vai mitä se on? Erkki Leminen kirjoitti kauan sitten: "Helposti sinä, Herra, minusta kiroilijan saisit. Tuntuu, että olen jo hyvällä alulla.." Joku on hyvällä alulla kiroilijaksi, toinen hyvällä alulla murehtijaksi. Kun sitä on murehtinut jo vuosikausia, niin nyt sekin alkaa jo sujua entistä paremmin. Heikkona, väsyneenä ja sairaana murehtiminen on vielä helpompaa kuin muulloin. Kun on nähnyt ja kokenut niin paljon, mielikuvitus laukkaa huolestuneena entistä paremmin.
 
Maailma on lämpenemässä kasvihuoneilmiön tähden. Jos kesät lämpenevät tätä vauhtia, kohta Suomessakin kesälämpötila on 40 astetta. Aamu-uutisista kuulin, miten kymmeniä prosentteja maailman eläinlajeista on jo kuollut sukupuuttoon. Vaikka ei olisi murehtija-luonnekaan, tosiasioille emme voi mitään. Moni asia on muuttunut.
 
Minua on paljon mietityttänyt kotimaamme ja kotipaikkakuntani hengellinen tilanne. Kun järjestin viime syksynä seurakunnan vanhaa arkistoa 1700-1800 -luvuilta, seurakunta ja kirkko oli keskeinen osa ihmisten elämää. Maailma on muuttunut tosi paljon. Kirkon ja hengellisyyden merkitys on vähentynyt vuosien myötä. Seurakunnan väkimäärä voi olla tuhansia, mutta messussa käy kourallinen väkeä. Kuitenkin Raamatussa sanotaan: "Älkää jättäkö omaa seurakunnan kokoustanne niin kuin muutamien on tapana.." Varmasti Jumalalla on joku hyvä tarkoitus yhteiselle kokoontumiselle, ehtoolliselle ym. Jumala ei varmaankaan tarkoittanut, että seurakunnan kokoontumisen päätarkoitus on arvioida saarnaa, liturgin onnistumista tai kanttorin musiikkivalintaa. Messun tarkoitus lienee Jumalan kohtaaminen.
 
Pelkkä kirkossa käyminen tai seurakunnan jäsenistöön kuuluminen ei tee ketään autuaaksi. Tärkeintä on se, mitä meidän sydämessämme on. Onko meillä yhteys Jumalan kanssa. Kun Jumala loi meidät, hän tarkoitti meidät olemaan jatkuvassa yhteydessä hänen kanssaan.
 
Vuosia sitten olin SANA-lehden levikkipäällikkö. Tapasin vuosien aikana monia asiamiehiä. Monet heti tavatessamme sanoivat minulle: "Minä olen vain tällainen huono asiamies." Kun olin mukana eri rukouskoulutuksissa, moni sanoi taas: "Minä olen tällainen huono rukoilija." Muutama viikko sitten tapasin forssalaisessa marketissa tutun, joka sanoi minulle: "Minä olen vain tällainen huono uskovainen." - Samalla tavalla kuin olemme oppineet murehtimaan, meistä on kehittynyt "huonoja".
 
En tiedä, mitä Jumala isänä ajattelee tästä kaikesta? Jos lapseni tulisivat jatkuvasti luokseni ja kertoisivat minulle, miten huonoja he ovat, minua varmaankin alkaisi ahdistaa. Miten minä olen osannut pilata nämä ihanat lapseni niin, että heidän päällimmäinen ajatuksensa on huonous?
 
Wilfrid Stinissen (katolinen pappi) on kirjoittanut ajatelman, jota olen lukenut monta kertaa: "Yksin en ole koskaan vahva. Minulla ei pitäisi olla tarvetta näyttää, että selviän kaikesta itse. Ei tee mitään, vaikka olen vähäpätöinen ja heikko, sillä sitä enemmän tarvitsen Herraa. Heikkouteni on juuri se portti, josta Jumala ja hänen voimansa tulevat minuun. Heikkous ei koskaan ole ongelma. Voimakkuus sen sijaan on ja suuri onkin. Heti kun luulen, että minä voin jotakin, suljen oveni Jumalalta."
 
Heikkouden tunteminen on tosiasia, mutta sen tarkoitus on viedä meidät Jumalan turviin. Kun avuton ihminen kohtaa Jumalansa ja saa avun, syntyy jotain taivaallista. Joltakin sivulta (netistä) löysin Tommy Tabermannin runon. Se kuvaa yhteyden syntymistä. Rakkautta. Tommy on kirjoittanut runon ihmisten välisestä rakkaudesta. Mutta syvän rakkauden kokeminen liittyy myös meidän Jumalaamme, koska Jumala on rakkaus. Ikuinen.
 
 
Kun olen ollut huolissani mm. edellä mainituista kasvihuoneilmiöstä, eläinten sukupuuttoon kuolemisesta ja paikkakunnan ja maan hengellisestä tilanteesta, olen jossakin kohdassa nähnyt pienen valon välähdyksen. Olen alkanut muistella, että kaikki tämä on taidettu mainita jo vuosisatoja sitten Raamatun teksteissä. Ennen Jeesuksen paluuta maa saastuu, ihminen pilaa (lähes) kaiken, evankeliumi ei enää kelpaa, Vapahtajalle ei ole tilaa.
 
Eräs kirjailija on sanonut: "Olemme niin pitkänäköisiä, ettemme koskaan näe sitä, mikä on juuri edessämme. Haluamme aina juoda jotakin muuta kuin sitä, mikä on pöydällä. Emme osaa aina tulkita tilannettamme oikein. Ulkoiset olosuhteet ovat usein ristiriidassa sen kanssa mitä uskomme. Tilanteita on mahdoton arvioida sen perusteella mikä näkyy. Kun Jeesus kysyi Filippukselta, miten he ruokkisivat viisituhatta miestä, Filippus lähti siitä, että opetuslasten olisi ostettava ruoka. Mekin kokeilemme, löytyisikö omista taskuistamme jotakin mahdollisuuksia, mutta niistä ei löydy mitään."
 
Kerron Sinulle vielä rohkaisusta, jota olen "Taivaan rajalla" -kirjan kautta saanut. Kirja kertoo monista, jotka ovat kuoleman rajalta selvinneet takaisin elämään. Monen kokemus on ollut syvästi hengellinen. Seuraavat tapaukset kertovat pienistä lapsista, jotka kohtasivat Jumalan.
 
"Tapasin tänään Jumalan", nelivuotias Akiane kuiskasi äidilleen. "Mikä on Jumala?" kysyi tytön äiti Foreli, joka oli varttunut ateistina Liettuassa. "Jumala on valoa - lämmintä ja hyvää. Se tietää kaiken ja puhuu kanssani. Se on minun vanhempani." Perhe ei ollut koskaan keskustellut uskonnosta eikä käynyt kirkossa, heillä ei ollut edes televisiota, joten tämä järkytti Forelia. "Kuka sinun Jumalasi on?" hän kysyi tyttäreltään. "En voi kertoa sinulle." "Minulle? Miksi et voi kertoa omalle äidillesi?" "Valo kielsi minua kertomasta." Pikku Akiane pysyi lujana. "Sinä et ymmärtäisi."
 
Samoihin aikoihin, kun Akiane väitti tapaavansa Jumalaa, hän alkoi piirtää. Piirustukset, joita hän teki neli- ja viisivuotiaina, ylittivät kirkkaasti taidetta opiskelevien lukiolaisten tason - se tuntui ihmeelliseltä. Piirrettyään "oman enkelinsä" Akiane selitti: "Hän ei hymyile kuvassani, koska paperi ei ole tarpeeksi valkoista osoittaakseen, kuinka valkoiset hänen hampaansa ovat, ja halusin näyttää, kuinka hän puhuu minulle silmillään. Jumala näet opettaa minua piirtämään siellä, minne hän minut vie."
 
Akiane väitti Jumalan vieneen hänet taivaaseen, missä hän näki "valontalon, jonka seinät olivat kuin lasia." "Se oli talo, jossa Jumala asuu. Siellä oli myös kaunista nurmikkoa, puita, kasveja ja hedelmiä." Akiane kertoi Jumalan antaneen hänelle hedelmää taivaassa: "Se maistuu hyvältä, paremmalta kuin mikään täällä maan päällä. Valo antaa minulle hedelmää." "Mitä hedelmää", tytön äiti kysyi. "Jotta voin hengittää." "Mitä tarkoitat?" "Jotta voin elää.-- Jumala sanoo, että monien pitää syödä sitä. Puu on oleva aina uudessa maassa." Vaikka Akiane oli vasta nelivuotias, hänen kuvauksensa olivat yhtäpitäviä Raamatun kanssa (kts. Hes. 1:22, Ilm 2:7; 21:11, 21), mutta hänen äitinsä ei tiennyt sitä.
 
"Siellä on hyvä olla, kuuntelen siellä", Akiane selitti. "Jokainen kuuntelee siellä - Jumala on siellä - Musiikki on elävää." Akianen puheet Isä-Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä yhdessä hänen yliluonnollisten, taiteellisten kykyjensä kanssa johtivat koko perheen uskoontuloon. Akianen varttuessa hänen ihmeelliset taiteelliset kykynsä laajenivat piirustuksista maalauksiin, ja seitsenvuotiaana hän alkoi kirjoittaa hämmästyttävän kypsiä, hengellisiä runoja.
 
Kun Akiane oli kahdeksanvuotias, hänen Jeesuksesta tekemänsä maalaukset saivat jo maailmanlaajuisesti tunnustusta. Tyttö väitti näkevänsä Jeesuksen taivaassa ja maalasi sen tuloksena kuuluisat teokset Rauhan Ruhtinas ja Isä, anna heille anteeksi. Kaikista tärkeimmät uutisohjelmat Amerikassa ja monet ohjelmat eri puolilla maailmaa alkoivat antaa Akianelle tunnustusta ainoana elossa olevana taiteen ja runouden ihmelapsena. Tyttö sanoo, että hänen ihmeellisen taiteensa tarkoitus on "vetää ihmisten mielenkiinto Jumalan puoleen, ja haluan runojeni pitävän heidän ajatuksensa Jumalassa".
 
Yhdeksänvuotiaana Akiane maalasi uuden kuvan Jeesuksesta maailmankaikkeudessa. Hänen äitinsä kysyi häneltä eräästä planeetasta. "Se on uusi maa. Minusta tuntui, että se piti saada mukaan kuvaan. En muista missä, milloin tai miten, mutta maa tulee muuttumaan. Tiedän vain, että kaikesta tulee erilaista. Sitten ei ole enää pelkoa, vihaa, nälkää eikä kipua. Pelkästään rakkautta (katso Ilm 21:4). "Katseleeko Jeesuksesi galakseja?" äiti kysyi Akianelta heidän katsellessaan maalausta. "Hän juttelee Isänsä kanssa taivaassa - meidän maailmamme tulevaisuudesta. Luulen, että Jeesus tulee hyvin pian takaisin kaikessa voimassaan. Hänen takanaan voit nähdä uuden maailmankaikkeutemme koko syntymäprosessin."
---
 
Nelivuotias Colton Burbo istui takapenkillä auton ohittaessa sairaalan, jossa hän melkein kuoli aikaisemmin sinä vuonna. Kun Todd-isä kysyi leikillään, halusiko poika mennä takaisin, Colton höläytti, että enkelit lauloivat hänelle siellä. Kun häneltä kysyttiin, mitä lauluja enkelit lauloivat, hän selitti heidän laulaneen "Jeesus mua rakastaa" ja "Joosua taisteli Jerikossa". Kun hän oli pyytänyt enkeleitä laulamaan rokkia, he eivät olleet suostuneet. Sitten Colton vakavoitui ja sanoi: "Isi, Jeesus käski enkelien laulaa minulle, koska pelkäsin niin kovasti. Se sai minut tuntemaan oloni paremmaksi."
 
Todd ja Sonja järkyttyivät kuullessaan poikansa sanovan, että hän oli kuolemaisillaan ollessaan nähnyt Jeesuksen. Todd kysyi, missä Colton tapasi Jeesuksen. Colton vastasi huolettomasti: "Istuin Jeesuksen sylissä." Kun Todd ja Sonja kyselivät lisää, he saivat tietää, että Colton väitti irtautuneensa ruumiistaan. Kun hän oli katsellut lääkäriä ylhäältä ilmasta, hän pystyi näkemään myös Toddin, joka toiseen huoneeseen linnoittautuneena syytti Jumalaa, koska tämä antoi hänen poikansa kuolla. Colton näki myös äitinsä Sonjan puhuvan matkapuhelimeensa aulassa. Kun esille tuli yhä lisää yksityiskohtia, joita nelivuotias ei voinut tietää, vanhemmat alkoivat uskoa, että Colton oli kokenut jotakin todellista.
 
Muutaman päivän kuluttua Coltonin leikkiessä taisteluhahmoillaan Todd kysyi häneltä, minkä näköinen Jeesus oli. Colton laittoi lelunsa syrjään ja katsoi Toddia. "Hänellä on ruskeat hiukset, ja hänellä on hiuksia myös kasvoissaan." Colton tarkoitti tietysti partaa, mutta hän ei tiennyt sitä sanaa. "Hänen silmänsä.. Voi, isä, hänen silmänsä olivat niin kauniit!" Sanoessaan tämän Colton näytti siltä kuin nauttisi upeasta muistosta. Colton sanoi, että Jeesuksen silmät ovat siniset. Vanhemmat ajattelivat, että Colton kuvitteli Jeesukselle siniset silmät, koska hänellä itsellään oli siniset silmät. Jeesus oli juutalainen. Juutalaisilla on yleensä ruskeat silmät.
 
Joka kerta, kun Todd tai Sonja näki kuvan Jeesuksesta, he kysyivät Coltonilta, näyttikö Jeesus sellaiselta. Yli kahden vuoden ajan, satoja kuvia katsellessaan Colton huomasi jotakin väärää jokaisessa Jeesusta esittävässä kuvassa. Useita vuosia myöhemmin Todd näki CNN-kanavan ohjelman taiteen ihmelapsesta Akiane Kramarikista, joka kertoi nähneensä taivaan nelivuotiaana. Tyttö kuvaili taivaan ihmeellisiä värejä ja Jeesusta, joka oli "hyvin miehekäs, todella vahva ja kookas. Ja hänen silmänsä olivat valtavan kauniit." Todd hätkähti tajutessaan, että molemmat nelivuotiaat mainitsivat kaikki taivaan värit ja Jeesuksen ihmeelliset silmät. Kun Colton näki Akianen maalauksen Rauhan Ruhtinas tuona iltana CNN:n verkkosivuilta, hän tuijotti näyttöä ja ilmoitti: "Isi, tuo kuva on oikeanlainen!"
 
 
Oli kiva tavata Sinua näin tekstin välityksellä jälleen. Jos Sinunkin maailmasi näyttää harmaalta, myrskyiseltä ja toivottomalta, muista että on olemassa toinen todellisuus, toinen maailma, jossa Jumala asuu. Hän haluaa tämänkin viestin kautta välittää Sinulle rohkaisun. Turvaa Häneen. Hän haluaa auttaa Sinua! Hän sanoo: "Minä tiedän ajatukseni, jotka minulla on sinua kohtaan, rauhan eikä turmion ajatukset. Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon."
 

maanantai 24. syyskuuta 2018

"Useimmiten ei tapahdu mitään, kun me rukoilemme, sillä emme odotakaan mitään.." (Adam)


Tammela asuinpaikkana on tosi kaunis. Pari viikkoa sitten olin ajamassa kirkolta kotiin, kun pysähdyin Pyhäjärven rantaan ja otin tuon maisemakuvan. Järvi on tosi harvoin noin tyyni. Nyt se oli. Ja aurinko paistoi lämpimästi. Jumalan suuruus näkyy aina luonnossa. Ihminen ei sitä saa aikaan. Me voimme vain hämmästellä Jumalan tekoja ja kiittää.
 
Olen viime päivinä lukenut englantilaisen David Adamin kelttiläistä rukouskirjaa. Teksti on huikeaa, täynnä syvää rohkaisua rukoilla ja olla hiljaa Jumalan edessä. David Adam työskenteli hiilikaivoksessa ennen papiksi valmistumistaan. Palvellessaan yli 20 vuotta Danbyn kirkkoherrana North Yorkshiressa hän löysi rukouksen lahjan ja alkoi kirjoittaa kelttiläisen muodon mukaisia rukouksia. Kelttiläinen kristillisyys sai alkunsa Brittein saalilla, mutta lähetystyön kautta elävä, virvoittava kelttiläisyys kulkeutui laajalle Euroopan mantereelle ja jopa Pohjoismaihin.
 
 
Kirjoitan seuraavassa löytöjä, joita Adamin kirjasta olen tehnyt. Toivon, että voit lukea tekstejä rauhassa mietiskellen.
 
"Niin kauan kuin elämme, teemme matkaa. Pysähtyä paikoilleen on samaa kuin lamaantua ja kuolla. Kaikkien elävien olentojen täytyy liikkua, kasvaa ja muuttua. Elämä on tarkoitettu seikkailuksi. Muutos on lahja, jota meidän tulisi oppia käyttämään oikein. Kelttiläisissä kansan tarinoissa ihmistä saattoi kohdata kirous, jos hän ryhtyi peltotyöhön eikä osannutkaan irrottautua siitä, vaan juuttui paikalleen iäksi. Kyvyttömyyttä riskien ottoon ja muutokseen pidettiin selvänä kirouksen merkkinä. Me kaikki olemme jotenkin kokeneet tämän. Juutumme rutiineihin ja totuttuihin tapoihin, jotka pitävät meitä kahleissa. Kieltäydymme avaamasta silmiä ja näkemästä edessä olevia mahdollisuuksia. Liian usein valitsemme sen, minkä haluamme nähdä. Samalla tavalla rajoitamme kuuloamme ja herkkyyttämme toimia oikein. 
 
Avoin portti johtaa toiseen suuntaan. Se kutsuu seikkailuun ja kasvuun. Se kutsuu elävään ja elinvoimaiseen maailmaan. Avoin portti kutsuu löytämään itsestä ja ympäröivästä maailmasta uusia alueita. On haaste huomata, että Jumalan salaisuus ja  hänen kirkkautensa täyttävät sekä meidät että maailman. Se on pysyvä kutsu lähteä pyhiinvaeltajaksi Jumalan rakkauden tähden, lähteä rakkaussuhteeseen, joka rikastuttaa meidän sydäntämme ja elämäämme. Avoin portti on vaihtoehto, jonka Jumala antaa meille. Se on meille merkkinä mahdollisuuksista. Se kuuluu perusvapauteemme: voimme valita tuon tien tai kulkea ohi ja lähteä toisille poluille.
 
Meidän tulisi nähdä avoin portti tilaisuutena avartaa itseämme ja näkemyksiämme. Näin voimme nähdä kauemmas ja kurottautua sen yli, missä ennen olimme. Vaatii melkoista itsekuria päästä tutuilta raiteilta ja murtaa vanhat tottumukset, mutta vastapainoksi saamme jännittäviä haasteita ja uusia näkymiä. On hyvä oppia tunnistamaan, milloin avoin portti on tarjolla. Voimme kulkea monenlaisten fyysisten, henkisten ja hengellisten porttien kautta "toiseen maailmaan", tai kuten itse tahtoisin sanoa "meidän maailmamme avarampaan käsittämiseen". Voimme aina löytää syvempiä todellisuuden tasoja.
 
Seikkailija menee sinne, minne kukaan muu ei ole mennyt. Aina on niitä, jotka ovat tehneet samoja matkoja, kokeneet samoja seikkailuja, niinpä meiltä ei puutu oppaita eikä kanssamatkaajia. Matkustaessamme uuteen maahan voimme ostaa opaskirjan, joka auttaa meitä. Samoin elämänuskalluksessa voimme saada neuvoja ja ohjausta niiltä, jotka ovat aikaisemmin tehneet saman matkan. Kun otamme tämän riskin, voimme löytää aarteita, joista emme ole uneksinetkaan. Pyhä Brendan Birriläinen sanoo: "Jos tulet Kristuksen omaksi, sinä kompuroit ihmeestä ihmeeseen ja jokainen niistä on tosi."
 
Aina silloin tällöin silmämme avautuvat ja näemme jokapäiväisen, ahtaan näköpiirimme ulkopuolelle. Jaakob ilmaisi sen herättyään unesta, jossa hän tunsi tulleensa koko elämänsä ajan tuohon hetkeen asti. Jaakob heräsi unesta ja sanoi: "Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä tiennyt siitä." Pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: "Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti." 1 Moos. 28:16-17. Jaakob ei etsinyt tätä kokemusta, se avautui äkkiä hänen eteensä. Uskon, että tällaisia kokemuksia tarjotaan meille kaikille joskus elämämme aikana, kunhan me puolestamme olemme avoimia kohtaamaan ne. Törmäämme uusiin tilanteisiin, kun elämämme on kriisissä, kun yhtäkkiä olemme menettäneet läheisen ihmisen, meidät on irtisanottu työstä tai kun olemme vaipuneet syvään uupumukseen. Näemme asiat selvemmin silloin, kun elämä on mennyt jotenkin sijoiltaan, aivan samoin kuin me tulemme tietoiseksi kädestä, joka on mennyt sijoiltaan. Jos me katsomme silmästä silmään vaikeuksia, meille saattaa avautua monenlaisia portteja.
 
Rukous ei ole pakenemista, vaan menemistä yhä syvemmälle ympärillä olevaan todellisuuteen. Rukouksen tarkoituksena on avartaa meitä ja elämää. Rukous ei vie meitä ulos vaikeasta tilanteesta, vaan auttaa näkemään sen selvemmin ja huomaamaan, ettemme ole siinä yksin. Emme kuitenkaan voi estää suuremman todellisuuden esiin murtautumista, jos haluamme jatkaa elämää täysillä. Elämä tarjoaa meille aina uusia mahdollisuuksia ja kaikkia maailmankaikkeuden salaisuuksia.

 
Portti voi avautua meille aivan odottamatta ja paljastaa maailman, josta emme ole koskaan uneksuneetkaan; kuitenkin se on ollut meissä kaiken aikaa. Kysymys ei ole uuden maailman syntymisestä vaan pikemminkin siitä, että olemme heränneet unesta ja näemme ylistyksen portin. William Wordsworth on ilmaissut tämän hyvin runossaan: Olen tuntenut läsnäolon, joka häiritsee minua ylevien ajatusten ilolla; huikean tunteen, johon on sekoittunut jotain paljon syvempää, asuinpaikkana laskevien aurinkojen valo, valtameren piiri, elävä ilma, sininen taivas ja ihmisen mieli..
 
Useimmiten portti avautuu vain, jos avaamme sen. Peltoaukeilla harvat portit avautuvat itsestään ja on portteja, joiden avaaminen vaatii vaivannäköä. Jos irrotamme salvan tai löydämme avaimen, moni portti johtaakin salaiseen puutarhaan. Jos meitä onnistaa, voimme sattumalta löytää sen.
 
..tuuli taivutti äkkiä syrjään muutamia höllästi rippuvia muratinoksia. Yhtä äkkiä Mary hypähti niitä kohti ja tempasi ne käteensä. Sillä hän oli nähnyt jotakin: köynnöksen kätköstä oli hetkeksi paljastunut pieni pyöreä nuppi. Siinä oli ovi.. Maryn sydän jyskytti ja hänen kätensä vapisivat, niin ihastunut hän ja jännityksissään hän oli.. Mikä oli tuo rautainen, neliskulmainen esine, jota hänen kätensä kopeloivat ja jossa hänen sormensa tapasivat loven? Se oli lukko, jota ei ollut avattu kymmeneen vuoteen, ja hän pisti kätensä taskuun, veti sieltä avaimen ja huomasi sen sopivan avaimenreikään. Hän väänsi lukkoa. Hän ponnisteli kaksin käsin, ja lopulta avain kääntyi.. Sitten hän pujahti sisään ja sulki oven. Hän nojasi selkäänsä sitä vasten katsellen ympärilleen ja hengittäen taajaan kiihtymyksestä, ihmetyksestä ja ihastuksesta. Hän seisoi salaisessa puutarhassa. (Frances Hodgson Burnett)
 
On aikoja, jolloin meidän on tartuttava tilaisuuteen. Jotkut tilanteet ovat ainutkertaisia. Jos jätämme ne käyttämättä, ne eivät ehkä enää toistu. Vertauksessa viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista ovi suljettiin, ja ne joiden piti mennä häätaloon, jäivätkin oven taakse. He menettivät mahdollisuutensa. Jumala antaa meille kuitenkin monta tilaisuutta tulla tuntemaan hänet. Johanneksen ilmestyksessä sanotaan: "Sen portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan" (Ilm 21:25). Portit ovat auki vaeltajille, myöhästyjille, katuville ja jokaiselle, joka etsii tuota tietä.
 
Me kiitämme Herraa, joka on "avannut meille ylistyksen portin", mutta meidän on nähtävä vaivaa, kuljettava siitä portista. Meidät on kutsuttu, mutta meitä ei pakoteta käymään sisään. Jos aiomme astua sisään, meidän on kuljettava porttia kohti, otettava selvää, missä portti on ja kuinka sille pääsee. Eri ihmiset lähestyvät porttia eri tahoilta. Jotkut tulevat hänen porteilleen kiittäen, toisten tie on katumus ja anteeksiantamus. On niitäkin, jotka tulevat hiljaisen palvonnan tai henkilökohtaisen antautumisen tietä. Kaikki me opimme käyttämään näitä eri portteja aikanaan. Ehtoollisjumalanpalveluksessa kaikki portit ovat avoinna, ja meille esitetään monta kutsua kohdata hänet.
 
Yhdessä Julian Norwichlaisen kanssa saatamme oppia, että olemme enemmän taivaassa kuin maassa. Voimme havaita kuten eräs nainen Irlannin Kerrystä: "Taivas on vain yhden jalan ja kuusi tuumaa meidän yläpuolellamme", ja jos vain ojentaudumme, voimme koskettaa sitä, vaikka emme astuisikaan sinne. Voimme avartaa näköpiiriä, tarkata enemmän kuuloa, toimia herkästi ja avoimin sydämin. Silloin uudet näköalat voivat avautua meille. Emme me tavoittele Jumalaa, sillä hän on jo meidän kanssamme. Portti on auki ja hän kutsuu meitä sisään. Hän on meidän kanssamme ja kutsuu meitä seikkailuun.
 
Kun tunnemme hänen läsnäolonsa, voimme vain palvoa. Tarvitaan hetkiä, jolloin annamme rakkautemme Jumalalle, niin kuin hän on antanut rakkautensa meille. Tunnustamme kaiken, mitä hän on tehnyt ja edelleen tekee meille. Hänen rakkautensa tunteminen ja tunnustaminen saa meidät käsittämään myös arvottomuutemme. Kun ymmärrämme, että "hän joka loi taivaan ja maan", tahtoo antaa itsensä meille, voimme vain nöyrtyä. Ymmärrämme myös, että hänen rakastavassa läsnäolossaan kaikki sydämet avautuvat, eikä ole enää mitään salattua.
 
Valmistaudun rukoukseen aivan kuin olisin lähdössä tapaamaan ystävää. On asioita, joita haluan jakaa ystävän kanssa ja tapahtumia, joista haluan keskustella. Ehkä tarvitsen vähän tukea tai ohjausta, ehkä tarjoudun auttamaan häntä. Ehkä tulen paikalle pelokkaana ja ahdistuneena tai täynnä iloa ja rakkautta. Hyvin usein minussa myllertävät kaikki nämä tuntemukset. Jumala ja ystävät hyväksyvät meidät sellaisina kuin me olemme ja keitä me  olemme. Jos olemme levollisia, voimme puhua omasta tilanteestamme ja kuunnella paremmin myös ystäviä. Rentoutuneena voimme parhaiten käydä rukoukseen. Hiljennämme ruumiimme, mielemme ja henkemme ja vapaudumme kaikesta, mikä meitä painaa. Mietiskelemme sanoja: "Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala." Vain hiljentymällä hänen läsnäoloonsa teemme tilaa Jumalan työlle, teemme tilaa hänen rauhalleen, rakkaudelleen ja ilolleen, jotka virtaavat meihin ja meidän kauttamme lähimmäisiin.
 
Useimmiten ei tapahdu mitään, kun me rukoilemme, sillä emme odotakaan mitään. Itse asiassa emme salli mitään tapahtuvan, vaan työnnämme sivuun juuri ne lahjat ja sen Jumalan läsnäolon, jota kaipaamme. Niin usein me tulemme valmistautumatta, ajatukset hajalla, mieli täynnä kaikkea mahdollista. Voisimme yhtä hyvin panna lapun luukulle "ei tilaa majapaikassa", Nämä sanat pitävät edelleen paikkansa: "Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan." Jumala voi tehdä työtään, kun me järjestämme hänelle aikaa, annamme tilaa ja suomme väljyyttä. Kotona voimme hiljentyä, pysähtyä hetkeksi, vakuuttua Jumalan läsnäolosta luottaen siihen, että hän on meidän kanssamme. Tarvitaan aikaa, kun avaamme itsemme ja elämämme Jumalalle. Aivan samoin kuin annamme aikaa ja huomiota ystäville, meidän tulee antaa aikaa Jumalalle. Opettele viipymään Jumalan läsnäolossa toistamalla esim. "Herra on keskellämme." Yritä oivaltaa, että se ei ole pyyntö vaan todellisuus, jolle me saamme herkistyä ja avautua. Jumalan läsnäolo on tosiasia ja meidän tulee päästä irti kaikesta, mikä häiritsee. Annamme hänen virvoittaa, uudistaa ja elvyttää meitä."
 
Minusta nuo tekstit ovat täynnä syvää viisautta ja hengellistä rohkaisua. Minulle. Ja Sinulle. Tuolla lainauksen alussa olivat huikeat sanat: "..löysi rukouksen lahjan." - Huikea juttu, että lahjan voi löytää. Sitä ei voi ottaa, ellei Jumala anna. Mutta samalla tavalla mekin voimme löytää lahjan elämämme polun varrelta. Tuo lahja on annettu meille käytettäväksi tämän elämän aikana. Itsellemme iloksi ja lähimmäisten parhaaksi.
 
Avoin portti on käsite, jonka tiedämme olevan totta. Olemme elämämme aikana tulleet monelle portille. Monista olemme kulkeneet läpi. Joitakin olemme jättäneet avaamatta. Tällä hetkellä Jumala kutsuu meitä kulkemaan eteenpäin, astumaan sisälle Jumalan valtakunnan syvempään kokemiseen ja todellisuuteen. Tuo todellisuus on ihan lähellämme. Meidän ei tarvitse lähteä etsimään sitä maailman toiselta puolelta. Se on ihan lähellämme. Käden mitan = rukouksen päässä.
 
Jaakob oli pitkällä matkalla läpi erämaan. Siellä hän kohtaa Jumalan ja sanoo: "Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt.." Herra on myös siinä paikassa, missä tätä tekstiä luet. Hän kutsuu sinua lepoon, kokemaan todeksi, että Jumala on totta sinun elämässäsi.
 
Sydämelläsi saattaa juuri tällä hetkellä olla "palava" rukousaihe/pyyntö. Sielunvihollinen yrittää voimallisesti vakuuttaa sinulle, että pyyntö (ja varsinkin vastauksen saaminen) on mahdoton. Ei Jumala Sinua kuule ja vaikka kuulisikin, hän ei vastaa. Jumalallakin on kuitenkin joku raja. Jos kyse olisi pyhemmästä ihmisestä, vastauksen saaminen saattaisi olla mahdollista, mutta sinun kohdallasi tilanne on toivoton. Ei Jumala kuule.
Mutta Jumalan Pyhä Henki kertoo sinulle totuuden. Tuo sydämesi pyyntö ja rukous Jumalalle. Jumala haluaa vastata pyyntöösi. Jumalan luonteeseen kuuluu, että  hän vastaa mielellään lastensa rukouksiin. Hän sanoo sanassaan, että hän haluaa antaa meille monin verran enemmän kuin osaamme (edes) anoa tai ymmärtää. Luota Jumalaan. Hän on sinun puolellasi ja auttaa sinua. Pyhä Henki koskettaa sydäntäsi ja antaa sinulle luottamuksen, että Jumalalle on todella kaikki mahdollista. Siksi jätä aiheesi turvallisin mielin Jumalalle. Sinun tehtäväsi on kertoa asia Jumalalle. Jumala tietää tarkkaan, miten sinun pyyntöösi vastaa. Huikea juttu!
 
Rakastan musiikkia. Annan tässä Sinulle parin Youtube-videon tiedot. Molemmat ovat huikeita tulkintoja. Täysin erilaisia, mutta äärettömän koskettavia. Kuten nuo vahvat tulkinnat koskettavat sydäntä, niin Jumala koskettaa Sinun sydäntäsi. Olet hänelle rakas!
 

Kun olen tutkinut kelttiläisiä rukouksia, löysin mielenkiintoisen linkin:
https://www.kirkkojakaupunki.fi/kaunismaailma
Tuon linkin kautta löydät luettuja kelttiläisiä rukouksia. Rukoukset ovat Liisa Seppäsen toimittamasta ja suomentamasta kokoelmasta "Maa jalkojeni alla" (Kirjapaja 2018)
 
Muistan Sinua siellä jossakin. Rukous ei tunne välimatkoja. Ei täällä eikä ikuisuudessa.

 


sunnuntai 19. elokuuta 2018

"Toivo mahdottomia"

Kirjoitan tätä tekstiä sunnuntai-iltapäivänä 19.8. Tänään piti olla Heinolassa kummipojan synttäreillä, mutta tuli este. Viikko sitten lääkärini muutti vahvan kipulääkitykseni määrää ja olo on viime päivinä ollut sellainen, että on parempi ollut pysyä kotosalla. Kun samaa vahvaa hermokipulääkettä on syönyt yli 11 vuotta, lääkemäärän muutos voi (näköjään) vaikuttaa monenlaisia tuntemuksia fyysiseen olemukseen. Nykyinen lääkitys on kuitenkin vähän verrattuna siihen, mitä se oli alkujaan. Lähtemättömästi muistan Päijät-Hämeen Keskussairaalan fysiatrian ylilääkärin sanat yli 10 vuotta sitten: "Kun sinä olet nuori mies ja sinulla on jo tuollainen lääkitys niin mitä me annetaan sinulle sitten, kun sinä olet vanha ja sairas?" - Mitäpä siihen pystyi vastaamaan? Hämmästyin lääkärin kysymystä.
 
Olen kiitollinen siitä, että viime vuodet ovat kuitenkin olleet kivussa/sairaudessa helpommat kuin vuosia sitten. Vaikka lääkitys on edelleen vahva, olen pystynyt tekemään monenlaisia asioita ja jopa nauttinut elämästä.
 
Luemme vaimon kanssa parhaillaan vähän toisenlaista hartauskirjaa. Sen kirjoittaja on Nick Vujicic. Nick syntyi maailmaan kädettömänä ja jalattomana. Hän kertoo selviytyneensä vaikeistakin olosuhteista ja fyysisistä rajoitteista turvautumalla uskoon. Häntä on auttanut erityisesti se, että hän on tajunnut, miten rajattomasti rakkautta ja voimaa Jumala antaa.
 
Nykyään Nick on innostava puhuja ja Life Without Limbs -järjestön johtaja. Hän asui pitkään Australiassa, mutta asuu nykyisin Yhdysvalloissa, Etelä-Kaliforniassa. Häneltä on julkaistu suomeksi kirjat Rajaton elämä (Päivä 2011) ja Pysäyttämätön (Päivä 2014).
 
 
Nick Vujicic vieraili Suomessa viime vuoden lokakuussa. Taloussanomat-lehdessä oli Elina Rannan kirjoittama juttu Nickistä. Juttu oli minusta tosi hyvä. Tässä se on Sinua varten: 
 
"Nick Vujicic syntyi ilman raajoja. Hän pohti 10-vuotiaana itsemurhaa koulukiusaamisen takia. Nyt hän on suosittu puhuja. Bisnesseminaareissa kuulee huippuunsa hiottua johtamis- ja motivointiluennoitsijaa. Mutta kun lavalle nousee koulukiusattu, jalaton ja kädetön mies julistaen kiitollisuutta elämälle, sanoma koskettaa poikkeuksellisella tavalla kuulijaa.

Tällainen hetki koettiin 3.10.2017 Nordic Business Forumissa, kun
Nick Vujicic, 34, menestynyt yrittäjä, hyväntekijä ja puhuja nousi pyörätuolistaan otti lavan – tai sen korokkeen - haltuunsa. Vujicic syntyi ilman käsiä ja jalkoja. Toisen jalan paikalla on kaksi varvasta, joilla Vujicic on kirjoittanut menestyskirjoja tarinastaan. ”En tiedä miksi synnyin tällaisena, vanhempani eivät tienneet, Lady Gaga ei tiedä”, hän vitsailee.

Puheen aluksi Vujicic esittelee tärkeimmän, eli perheensä. Vujicicilla on kaksi pientä poikaa. Vaimoni on itse asiassa raskaana, saamme identtiset kaksoset. Rakastan vaimoani yli kaiken. Hän on paras ystäväni, hän kertoo yleisölle. Vujicicin perhe muutti köyhistä oloista entisestä Jugoslaviasta pakolaisina Australiaan. Perheellä ei ollut mitään, isällä oli kolme työtä. Sitten syntyi esikoispoika, jolla ei ollut yhtään rajaa.

Lapsena Vujicic mietti usein, mikä on hänen tarkoituksensa maailmassa ilman raajoja. Vanhemmilta saadut viisaat neuvot kantoivat eteenpäin. Hän uskoo jopa, että rikkinäisessä perheessä kasvaminen olisi ollut suurempi puute kuin raajattomuus. ”Nick, ole kiitollinen. Älä valita siitä mitä sinulla ei ole vaan katso, mitä pystyt saavuttaman. Kysymys on aina enemmän antamisesta kuin ottamisesta” - Vujicic kertoo vanhempiensa opettaneen. Vanhemmat pakottivat pojan tekemään työtä rahan eteen.

Veljesi vie roskat, siskosi tekee muuta, etsi jotain tekemistä, josta saat rahaa. Imuroin kerran viikossa ja sain siitä kaksi dollaria. Ja olen niin kiitollinen heille, että he eivät säälineet minua vaan sanoivat, että tee jotain!

Vujicic kertoo olleensa lapsena ja teini-iässä koulukiusattu ja vakavasti masentunut. Kahdeksanvuotiaana ajattelin, miten ikinä voin ottaa lapseni syliini, kun hän itkee. Nyt kun he itkevät, he ottavat minusta kiinni. Kauniita asioita syntyy rikkinäisistä palasista. Mutta sinun täytyy panna jalkaa toisen eteen ja unelmoida suuria.
 
Teini-iässä Vujicic alkoi etsiä kutsumusta elämälleen. Koulun huoltomies muutti kaiken. Hän kertoi, että Vujicicista tulee puhuja. Kuukausien taivuttelujen jälkeen Vujicic suostui puhumaan elämästään ja huomasi, että hänen tarinansa kosketti ihmisiä. Hän kertoo kuitenkin alussa soittaneensa kymmeniin kouluihin, mutta hänet torjuttiin muun muassa siksi, että hänen uskottiin pelottavan lapsia. Lopulta Vujicic pääsi puhumaan, tosin viisi minuuttia ja kymmenelle ihmiselle. Palkkiokin meni bensarahaksi veljelle. Vujicic oli jälleen pettynyt. Puhelin alkoi kuitenkin soida, ja häntä pyydettiin puhumaan koulukiusaamisesta.
On ok epäonnistua. Hienoja asioita tapahtuu joskus sen jälkeen, kun on ensin epäonnistunut. Opi niistä ja mene eteenpäin.
 
Eräs tapaus on jäänyt Vujicicin mieleen. Eräässä tilaisuudessa yleisön joukosta nousi ylös mies, joka nosti raajatonta poikaa ylös. Hän oli aivan kuin minä. Olin 24. En voinut antaa pojalle yläfemmaa, mutta pitelimme toisiamme varpaista. Kun halasimme, yleisössä itkettiin. Äitikin itki ja sanoi, että tietää nyt lapsellaan olevan tarkoituksen. Kerroin hänelle, että 10-vuotiaana päädyin yrittämään itsemurhaa koulukiusaamisen takia. Ja kerroin äidille, että jos poikaa koskaan kiusataan, tulen sinne pyörätuolillani ja ajan heidän ylitseen.

Vujicic alkoi tehdä osakekauppaa jo nuorena, valmistui 21-vuotiaana, pystytti ensimmäisen hyväntekeväisyysjärjestön parikymppisenä, ja on saanut useita maita muuttamaan lainsäädäntöään vammaisten lasten koulunkäynnin edistämiseksi. Vujicic on kiertänyt 68 maassa. Hänellä on 10 miljoonaa seuraajaa sosiaalisessa mediassa. Vuonna 2011 Vujicicin yritys ajautui kassakriisiin. Yhtäkkiä menetin kaikki rahani. Se oli shokki. Se oli masentavaa. Pelkäsin, pysyykö vaimoni kanssani. Kun vihdoin pystyin kertomaan, mitä oli tapahtunut, hän sanoi, ettei mene minnekään vaan elättää meidät molemmat.

"Haluan sinun tajuavan, että tarinasi ei ole vielä valmis, olet yhä hengissä ja hengität. Kauniita asioita voi muodostua rikkinäisistä paloista, kun annat niille tilaisuuden", Vujicic sanoi."
 
Nickin kirjasta "Rajaton elämä" lainaan tekstin, jonka aihe on tämän plogini otsikko: Toivo mahdottomia. Teksti puhutteli minua. Siksi halusin välittää sen Sinullekin.

 
”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa. Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.” Room 5:1-5
 
Ihmiset kautta maailman olivat syvästi murheissaan Haitissa vuonna 2010 tapahtuneen tuhoisan maanjäristyksen tähden. Mutta tuon valtaisan tuhon aiheuttamissa murhenäytelmissä kauhistuttavat olosuhteet toivat esiin myös eloonjääneiden parhaimmat ominaisuudet, kuten sen, etteivät he suostuneet luovuttamaan huolimatta eteensä kasaantuvista ylivoimaisista koetuksista.
 
Marien Emmanuel–pojan uskottiin olevan erään rakennuksen alle hautautuneiden kuolleiden joukossa. Tuo 21-vuotias räätäli oli ollut maanjäristyksen alkaessa äitinsä kanssa tämän asunnossa. Äiti pakeni, mutta ei löytänyt poikaa jälkeenpäin pelkäksi kivimurskaröykkiöksi muuttuneesta kotitalosta. Marie etsi poikaansa hätäleiristä, joka oli pystytetty kotinsa menettäneille, mutta ei löytänyt poikaa muiden eloonjääneiden joukosta. Marie odotti toivoen, että poika vielä löytäisi tiensä sinne.
 
Useiden päivien kuluttua Marie palasi hävityksen kauhistuksen läpi etsimään poikaansa. Paikalla jyrännyt raskas kalusto haittasi kuuluvuutta, mutta yhdessä vaiheessa Marie kuvitteli kuulleensa Emmanuelin kutsuvan häntä.
 
”Sillä hetkellä”, Marie kertoi eräälle toimittajalle, ”tiesin, että hänen pelastumisensa oli mahdollista.” Marie kertoi kaikille, että hänen poikansa oli kutsunut häntä kivimurskan alta, mutta kukaan ei kyennyt auttamaan häntä. Kun paikalle saapui kansainvälisiä avustusryhmiä, naisen onnistui löytää kokenut insinööriryhmä. Hän sai ryhmän vakuuttuneeksi siitä, että hänen poikansa oli yhä elossa. Laitteitaan ja tietämystään hyödyntäen joukko leikkasi tiensä läpi teräksen, betonin ja rojun täsmälleen siihen kohtaan, josta äiti oli kuullut poikansa äänen.
 
Työntekijät jatkoivat kaivamista, kunnes saivat näkyviin Emmanuelin käden. He jatkoivat, kunnes saivat esille pojan olkapään ja pystyivät vetämään hänet ulos. Poika oli ollut hautautuneena kymmenen päivää. Hän kärsi ankarasta nestehukasta, oli tomun peitossa ja hyvin nälkiintynyt, mutta jäi henkiin.
 
Joskus ei ole jäljellä mitään muuta kuin usko siihen, että mikä tahansa on mahdollista, että ihmeitä voi tapahtua. Maailma ympärilläsi saattaa olla sekasorron vallassa kuten oli myös Marien maailma, mutta sinun ei pidä antaa periksi epätoivolle. Usko sen sijaan, että mitä sinulta sitten puuttuukin, Jumala antaa sen! Siihen uskominen kannusti Marieta toimimaan. Hänen toimintansa vei hänet hänen poikansa äänen kantaman päähän. Ei vaadi kovinkaan suuria ponnisteluja oivaltaa, että Marien toivo piti Emmanuelin elossa, vai mitä?
 
Elämäsi ei ehkä juuri nyt suju kovin hyvin, mutta niin kauan kuin olet siinä, niin kauan kuin pusket eteenpäin, mikä tahansa on mahdollista. Pidä kiinni toivosta."
Nickin elämäntarina on rohkaissut tuhansia ihmisiä eri puolilla maapalloa. Usko/toivo siitä, ettei Jumalalla ole rajoitteita, on huikea. Jumalalle on kaikki mahdollista. Tämänkin tekstini tarkoitus on kiittää Jumalaa siitä, mitä hän on minun elämässäni tehnyt. En olisi ainakaan elämäni suurena kipuvuonna 2007 voinut uskoa, miten paljon elämäni voi muuttua. Ilman Jumalan apua mikään ei olisi ollut mahdollista. Uskon siihen, että Jumala haluaa rohkaista Sinua. Kerro Jumalalle se, mitä kaipaat. Kerro siitä hänelle vaikka joka päivä. Tai monta kertaa päivässä. Pyhä Henki haluaa antaa Sinulle uutta toivoa ja rohkeutta luottaa.

 
Yksi Jumalan suurista lahjoista minulle on ollut se, että vuoden 2013 maaliskuusta lähtien olen toiminut oman kotiseurakuntani suntion sijaisena. Olen ollut mukana lukuisissa hautajaisissa, vihkiäisissä, kastetilaisuuksissa, messuissa ym. Olin ensimmäisiä kertoja vastaavassa tehtävässä jo 1970-luvun alkupuolella. Hiljan olin mukana vihkiäisissä, jossa jälleen yksi pariskunta sai toisensa. Ennen tilaisuuden alkua tapasin sulhasen vanhemmat. Sulhasen äiti kertoi minulle mielenkiintoisen jutun. Olin ollut heidän(kin) häissään suntiona jo 41 vuotta sitten.

Otin kuvan kirkkomme alttarilta ennen erästä vihkimistä. Minusta kukat tekivät alttarin entistä kauniimmaksi. Kukka on pieni harsokukka, mutta kun sitä on riittävästi maljakossa ja alttarilla, lopputulos on huikea. Vihkimisen jälkeen kukat vietiin häätaloon.
 
Vaikka työ on ollut minulle tosi mieleinen, se käy myös voimille ja terveyden päälle (mm. selkä). Pari viikkoa sitten ilmoitin seurakunnalle, että viimeistään ensi helmikuun lopussa jätän tämän työn. Ennenkin, jos uusi työntekijä löytyy.
 
Olin tänään vaimon kanssa messussa tuossa kirkossa. Yksi päivän teksti oli 2. Kuningasten kirjasta 5. luku jakeet 1-15. Teksti kuuluu seuraavasti
"Syyrian kuninkaan sotapäällikkö Naaman oli arvossa pidetty mies ja kuninkaansa suosiossa, sillä Herra oli käyttänyt häntä aseenaan pelastaessaan Syyrian sen vihollisilta. Naaman oli mahtava soturi mutta sairasti spitaalia. Kun syyrialaiset kerran olivat Israelissa ryöstöretkellä, he toivat sieltä mukanaan pienen tytön, joka sitten joutui Naamanin vaimon palvelijaksi. Tyttö sanoi emännälleen: ”Kunpa herrani pääsisi käymään sen profeetan luona, joka on Samariassa! Se mies parantaisi hänet spitaalista.” Naaman meni kuninkaansa puheille ja kertoi, mitä israelilaistyttö oli sanonut. Syyrian kuningas sanoi: ”Mene vain sinne, minä lähetän kirjeen Israelin kuninkaalle.” Niin Naaman lähti ja otti mukaansa kymmenen talenttia hopeaa ja kuusituhatta sekeliä kultaa sekä kymmenen juhlapukua. Naaman vei Israelin kuninkaalle kirjeen, jossa sanottiin: ”Tämän kirjeen tuo sinulle palvelijani Naaman. Olen lähettänyt hänet luoksesi, jotta parantaisit hänet spitaalista.” Luettuaan kirjeen Israelin kuningas repäisi vaatteensa ja sanoi: ”Olenko minä muka Jumala, jolla on elämä ja kuolema vallassaan, kun hän lähettää spitaalisen minun parannettavakseni! Hän selvästikin vain hankkii riitaa kanssani!” Kun Jumalan mies Elisa kuuli, että Israelin kuningas oli repäissyt vaatteensa, hän lähetti sanomaan kuninkaalle: ”Miksi repäisit vaatteesi? Lähetä tuo mies minun luokseni, niin hän tulee tietämään, että Israelissa on profeetta.” Naaman tuli hevosineen ja vaunuineen ja pysähtyi Elisan talon oven eteen. Elisa lähetti hänen luokseen sananviejän ja käski sanoa: ”Mene Jordanille ja peseydy siellä seitsemästi. Silloin ihosi palaa entiselleen, ja olet taas puhdas ja terve.” Mutta Naaman vihastui ja lähti pois. Hän sanoi: ”Minä luulin hänen sentään tulevan ulos luokseni ja rukoilevan Herraa, omaa jumalaansa. Minä luulin, että hän liikuttaa kättään sairaan paikan päällä ja sillä tavoin ottaa pois spitaalini. Eivätkö Damaskoksen joet Abana ja Parpar ole kaikkia Israelin vesiä paremmat! Yhtä hyvin minä voin peseytyä ja puhdistua niissä!” Hän kääntyi vihoissaan takaisin ja lähti pois. Mutta hänen palvelijansa alkoivat taivutella häntä ja sanoivat: ”Herramme! Jos profeetta olisi määrännyt sinulle jonkin vaikean tehtävän, etkö olisi täyttänyt sitä? Saati sitten, kun hän sanoo, että sinun on puhdistuaksesi vain peseydyttävä!” Niin hän meni Jordanille ja kastautui joessa seitsemän kertaa, niin kuin Jumalan mies oli määrännyt. Silloin hänen ihonsa tuli lapsen ihon kaltaiseksi, ja hän oli taas puhdas. Naaman palasi saattueineen Jumalan miehen luo. Hän astui Elisan eteen ja sanoi: ”Nyt minä tiedän, ettei Jumalaa ole missään muualla kuin Israelissa. Otathan siis kiitoslahjan palvelijaltasi.”
 
Minusta tuo kohta on monella tavalla huikea. Se tuo ilmi, miten Jumala hoitaa asiat. Siinä ihmisen osuus on hyvin pieni. Jumala teki kaiken, kun vain ihminen otti sen vastaan. Mutta kuinka usein ihminen (niinkuin Naaman) apua pyytäessäänkin antaa Jumalalle tai profeetalle/työntekijälle valmiit ohjeet siitä, miten homma tulee hoitaa. Tai miten usein ihminen Jumalan palvelijana haluaisi tehdä asioita, jotta ihmiset hänet huomioisivat. Jumala on suvereeni. Hän voi tehdä vaikka kaiken ilman ihmistä.
 
Seppo A Teinosen suomentamasta kirjasta "Kutsu köyhyyteen" löytyy varhaisten fransiskaaniveljien kehotussana, joka sopii hyvin tähänkin aikaamme.
 
"Autuas se palvelija, joka ihmisten häntä kehuessa ja ylistäessä ei pidä itseään parempana kuin silloin, kun häntä pidetään mitättömänä ja yksinkertaisena ja halveksittuna, sillä mitä ihminen on Jumalan edessä, sitä hän on eikä enemmän. Voi sitä sääntökunnan jäsentä, jonka toiset ovat asettaneet korkealle ja joka ei omasta tahdosta halua laskeutua alas. Ja autuas se palvelija, jota ei hänen omasta tahdostaan aseteta korkealle vaan joka aina haluaa olla toisten jalkojen alla."
 
Rukoilen Sinun puolestasi. Rukoilen, että Jumala tekee elämässäsi sen, mikä on hänen hyvä tahtonsa. Hänelle on kaikki mahdollista.

 
 

maanantai 9. heinäkuuta 2018

"Lähellesi ikävöin" (Herättäjäjuhlien teema 2018)

Viikonloppu kului Herättäjäjuhlilla Tampereella. Juhlien anti oli tosi rikas. Monet puheenvuorot laittoivat ajattelemaan. Ne olivat  kuin peili, johon omaa uskoa/elämää sain peilata. Koko viikonlopun kävijämäärä oli tietääkseni lähelle 30.000. Juhlapaikka oli Kalevan kirkon viereinen puisto. Monilla käymilläni juhlilla puhujalava ja -pönttö ovat olleet korkealla kuulijoiden nähtävillä. Tällä kertaa istuinpaikkani oli aina sellainen, että yhdessäkään tilaisuudessa en  nähnyt puhujaa. Pääasia tietenkin on, että kuulin hyvin, koska äänentoisto pelasi loistavasti. Tilaisuuden juontaja/t eivät olleet juurikaan äänessä. Tilaisuuden alussa vain kerrottiin, keitä puhujat ovat ja mistäpäin. Puheiden välissä ei kerrottu muuta kuin seuraavan virren numero. Juhlapaikalle johtaneet kadut oli suljettu suurilla kaivureilla ja nostureilla. Tämä kaikki mahdollisten terroristihyökkäysten torjumiseksi.
 
Kun herättäjäjuhlia 1800-luvulla aloitettiin, tuskin voitiin kuvitella yllä olevan kuvan kaltaista tilannetta juhlapaikan lähellä. Juhlien otsikko "Lähellesi ikävöin" oli otettu Jaakko Löytyn vuonna 1988 tekemästä virrestä. Monet puhujat peilasivat tuota otsikkoa omaan elämäänsä. Mielenkiintoista, että viimeksi tänään olen lukenut Henri J M Nouwenin kirjaa "Ainoa tarpeellinen - mietteitä rukouksesta". Tuossa kirjassa on luku, jonka otsikko on "Jumalan ikävä ihmisen puoleen". Luku kertoo siitä, miten paljon Jumala Sinua ja minua kaipaa.
 
"Olen täysin vakuuttunut siitä, että tarve rukoilla, rukoilla lakkaamatta, perustuu enemmän Jumalan haluun meidän puoleemme kuin meidän kaipaukseemme Jumalaan. Juuri Jumalan kiihkeä ja etsivä rakkaus kutsuu meitä rukoilemaan. Rukous saa alkunsa Jumalasta eikä meistä. Tämä saattaa kuulostaa järkyttävältä, mutta on täysin raamatullista sanoa: Jumala haluaa meitä enemmän kuin me Jumalaa! Englantilainen hengellinen kirjoittaja Anthony Bloom ilmaisee tämän minua paremmin kirjoittaessaan:
 
"Valitamme, ettei Jumala ilmaise itseään meille niinä muutamina minuutteina päivässä, jotka varaamme hänelle, mutta miten on niiden kahdenkymmenenkolmen ja puolen tunnin laita, jolloin hän kolkuttaa ovellamme vain kuullakseen meidän vastaavan: "Olen pahoillani, mutta minulla on nyt kiire." Tai miten on silloin, kun emme vastaa lainkaan, koska emme edes kuule tuota kolkutusta sydämemme, mielemme tai omantuntomme ovella? Näin ollen meillä ei ole minkäänlaista oikeutta valittaa Jumalan poissaoloa, koska me itse olemme enemmän poissa kuin hän koskaan.
 
Joten, kumpi tarvitsee rukouksiamme enemmän: me vai Jumala? Jumala. Kuka haluaa tulla kiihkeämmin kuulluksi: me vai Jumala? Jumala. Ja kuka "kärsii" enemmän rukouksemme puutteesta: me vai Jumala? Sanon tämän kunnioitusta tuntien mutta kuitenkin ilman pelkoa: Jumala. Niin kauan kun typistämme rukouksemme hetkittäisiin hartauden tunteisiin, me juoksemme jatkuvasti poispäin Jumalan mustasukkaisen, omistavan rakkauden salaisuudesta, rakkauden, jossa meidät luotiin, pelastettiin ja tehtiin pyhiksi.
 
Mitä me todella haluamme? Yrittäessäni kuunnella niin omia syvimpiä kaipauksiani kuin muidenkin ikävöintejä vaikuttaa siltä, että tätä ihmissydämen halua kuvaa parhaiten sana "yhteys". Yhteys merkitsee "yhteen liittymistä". Jumala on antanut meille sydämen, joka on levoton, kunnes se on löytänyt täydellisen yhteyden. Etsimme tätä yhteyttä ystävyyssuhteissa, avioliitossa, omissa yhteisöissämme. Olimmepa missä tahansa etsimme aina yhteyttä.
 
Yhteyden ikävä on Jumalan antama halu. Se on halu, joka tuottaa sekä suunnatonta tuskaa että suunnatonta iloa. Jeesus tuli julistamaan, ettei yhteydenkaipuumme ole turhaa, vaan että hän, joka meille tuon halun antoi, on myös täyttävä sen. Ohimenevät yhteyden hetket ovat vain häivähdys siitä yhteydestä, jonka Jumala on meille luvannut. Jumala on antanut meille tämän ikävän, ja ilman sitä elämämme menettää kaiken elinvoimansa, ja sydämemme kylmenee. Todellinen hengellinen elämä on elämää, jossa emme lepää ennen kuin olemme löytäneet levon hänen sydämessään."
 
"Rukous on siis tuon äänen kuuntelemista - Hänen äänensä, joka kutsuu sinua rakkaaksi." (Parting Words")
 
Torstaina oli syntymäpäiväni (64 vuotta). Vaimo yllätti minut tuomalla lahjaksi amppelin, jossa oli paljon kukkia. Amppeli roikkuu nyt mökin katoksessa. Tuon mökin vanhempani hommasivat minulle vuonna 1991. Muistan vanhan raamattuni, jonka sisäkanteen kirjoitin joskus vuonna 1985 rukousaiheen Jumalalle, että minulla joskus olisi joku oma paikka kotini lähellä. Jo silloin sydämeni kaipasi takaisin kotikylään, juurilleni, jossa minulla on myös vahvat hengelliset juuret. En puhunut tuosta rukousaiheesta kuin Jumalalle. Viisi vuotta tuosta rukouksesta, tulin lapsuuskotiini käymään. Vanhempani sanoivat päättäneensä hankkia minulle pienen mökin.. Tämä kaikki ei todista minun rukoukseni voimallisuutta. Se todistaa Isäni hyvyyttä ja rakkautta. Vanhempani ovat/olivat niitä uskon sankareita, jotka saivat Jumalalta sydämelleen hankkia pojalleen mökki. Pienistä eläkkeistä säästettiin summa, jolla mökki hankittiin.
 
Jollakin Teistä voi tänään tai tänä vuonna olla sydämellä jokin erityinen rukousaihe Jumalalle. Aihe täyttää sydämesi välillä vahvemmin välillä heikommin. Kukaan toinen ei siitä tiedä, kuin Jumala, jolle asian olet kertonut. Uskon, että Hän rohkaisee Sinua tänään luottamaan siihen, että aihe/asia, joka sydämelläsi voimakkaasti elää, on Jumalan sydämellä. Saat aavistuksen/toiveen/kaipauksen siitä, mitä Jumala haluaa Sinun elämässäsi tehdä. Jumala on ainoa, jolle kaikki on mahdollista. 
 
Pappi John Chapman on kirjoittanut asiasta näin: "Yksi rukoukseen liittyvistä tuntemuksista on, ettei siinä näytä tapahtuvan mitään. Mutta kun jatkat rukoilemistasi ja tarkastelet pitkää rukoushistoriaasi, huomaat äkisti, että jotakin on sittenkin tapahtunut. Sitä mikä on kaikkein lähimpänä, kaikkein läheisintä, kaikkein välittömintä ei voi useinkaan kokea suoraan vaan vasta tietyn etäisyyden päästä. Kun ajattelen, että olen liian eksyksissä ja tuhlaan vain aikaani, tapahtuu jotakin niin välitöntä, ettei sitä voi tunnistaa, ymmärtää ja kokea.  Vasta jälkeenpäin ymmärrän, että jotakin hyvin tärkeää on tapahtunut. Eikö tämä pädekin kaikkiin todella tärkeisiin tapahtumiin elämässä?
 
Olen aiemmissa blogi-teksteissäni kertonut monista kirpputorilöydöistä. Yksi viimeisimpiä löytöjä on uudenveroinen, tosi laadukas TUROn miesten kesäpuku, jonka sain eurolla. Hinta oli pitkään ollut viisi euroa, mutta kun kukaan ei hyvää pukua ostanut, hinta oli pudotettu euroon. Kirpputorilöytö on myös piispa Eero Huovisen kirja "Pappi". Olen kirjasta tehnyt monia hyviä löytöjä. Tässä yksi ote, joka kuvaa hengellistä näkemistä.

"Augustinus, elämää nähnyt ja Jumalaa ymmärtänyt kirkkoisä 1600 vuoden takaa, kehitti erityisen silmäopin. Sen pääviisaus on: uskolla on omat silmänsä. Augustinus ajatteli, että ihmisellä on Jumalan luomat luonnolliset silmät. Silmillä nähdään aurinko, puut ja kukat. Ruumiin silmien ohella ihmisellä voi olla myös hengelliset silmät. Uskon silmät ovat armon yliluonnollinen lahja. Niiden avulla ihminen näkee hengellisiä ja taivaallisia asioita. Ennen kuin ihminen voi saada uskon silmät, hänen täytyy tulla Jumalan näkemäksi. Jumalan silmät ovat sekä ankarat että lempeät. Jumalan silmät paljastavat pahuuden, niiden alta ihminen ei pääse pakoon. Mutta Jumalan silmät ovat myös rakkaat silmät. Hänen vaativat silmänsä paljastavat meidän rikkomuksemme, mutta hänen lempeät silmänsä armahtavat.

Vanha Lars Stenbäckin virsi koskettaa: "Silmiisi katson, Jeesus. Jos tuomionkin kuulisin, niin katson hyljättynäkin silmiisi helliin, Jeesus."

Vanhastaan on ajateltu, että synti on sokeutta ja usko näkemistä. Syntiin kuuluu kaikkien muiden vaivojen lisäksi myös sumentunut kyky nähdä todellisuus oikein. Armo taas lahjoittaa ihmiselle paitsi vapauden myös taidon nähdä jumalallisia. Kun Jeesus kertoo Jumalan valtakunnan tulemisesta, uusi näkökyky on yksi merkki Jumalan vaikutuksesta: "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma." Luuk 7:22

Uskon silmät näkevät ihmeitä siellä, missä tavalliset silmät näkevät sattumia. Uskon silmät näkevät johdatusta siellä, missä kriittiset silmät näkevät inhimillisiä ponnistuksia. Uskon  näkökyky on uskovimmillaankin täynnä taittovirheitä ja kaihia. Vaikka uskon silmät aavistavat salaisuuksia, ne katselevat kuin nurkan takaa, periskoopista, peilistä tai verhon läpi. Jos uskon näkökykyä pitää liian tarkkana, silloin ajautuu väärään uskonnolliseen itsetietoisuuteen. Vasta taivaassa näkökyky on virheetön ja vasta siellä katsotaan kasvoista kasvoihin. Nyt voimme kyllä kurkistaa Jumalan salaisuuksiin, mutta silti.. "Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." 1 Kor 13:12

Paavo Ruotsalainen muistutti, että juhlakahvit juodaan vasta sitten, kun on päästy perille kaupunkiin. Ja silti jo nyt uskon silmillä aavistellaan taivaan ihmeitä."

Herättäjäjuhlilla eräs puhuja totesi, että rima on asetettu niin korkealle, ettei kukaan täällä olevista pysty sitä ylittämään. Hän tarkoitti sitä, että kukaan ei hengellisellä vaelluksellaan tai ansioillaan pääse Taivaaseen. On vain yksi mahdollisuus, turvautua Jeesukseen, Vapahtajaan. On kyse hengellisen elämän/pelastuksen keskeisimmästä asiasta. Em. Huovisen kirjassa puhutaan samasta asiasta.

"Usko syntyy ylhäältä alas, ei alhaalta ylös. Luther oli tässä tarkka ja tiukka. On tekojen vanhurskauden oppia, jos ihminen rakentaa tikapuut Taivaaseen ja pyrkii niitä pitkin nousemaan Jumalan luo. Jumalan järjestykselle on ominaista, että Jumala tulee alas ihmisen luo. Saatana taas opettaa, että ihmisen on noustava ylös Jumalan luo. Oikean kristillisen opin mukaan Jumalan on kaiken aikaansaaja. Saatana sen sijaan haluaa uskotella, että ihmisestä itsestään riippuu, millaiseksi hänen suhteensa Jumalaan muodostuu.

Luther luonnehti paholaista: "Näetkö sinä Saatanan, tuon Jumalan järjestyksen vastustajan. Hän aukoo päätään ja hokee: "henki, henki, henki" ja repii kuitenkin alas kaikki sillat, polut, tiet ja tikapuut, joiden kautta Henki tulee sinun luoksesi, nimittäin Jumalan järjestyksen, ulkonaisen kasteen merkin ja suullisen Jumalan sanan. Saatana ei halua opettaa, miten Henki tulee sinun luoksesi, vaan sen, miten sinä pääset Hengen luo."

Minulla on vahva tunne, että Jumala haluaa lähettää sydämeesi vapautuksen sanan. Sinä saat juuri tänään ja tätä tekstiä lukiessasi uskoa, että Sinun syntisi annettaan Sinulle anteeksi Jeesuksen tähden. Kuulin vuosia sitten erään uskovan kertovan, miten vaikeata hänen oli tuohon anteeksiantamukseen uskoa. Synti painoi sydämelle. Jollekin pitäisi puhua, ripittäytyä.. Niinpä tämä ystävä päätti ajaa yli 300 kilometriä messuun, jossa hän sai ripittäytyä (kyllin vieraalle ihmiselle) asiasta ja sai avun. Ripittäytyä voi myös puhelimessa, jos matka on liian pitkä. Rukoilen, että juuri tällä hetkellä saat tuntea Jumalan ihmeellisen rakkauden Sinua kohtaan. Jumalalla on hyvä suunnitelma elämällesi. Luota vain Häneen. Hän tuntee maaston ja Hän tuntee Sinut.
"Tie valmis on ja päässä sen vastaus löytyy ikuinen.."

maanantai 2. heinäkuuta 2018

"Niin paljon sanomatta jää, kun harvoin tavataan.." Jukka Kuoppamäki

Blogini otsikko on Jukka Kuoppamäen laulusta. Laulun voit halutessasi kuunnella Youtubessa. Tuon laulun otsikko on ollut jostain syystä mielessäni viime päivinä.
 
Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän tulee ajatelleeksi menneitä asioita. Vuosikymmeniä sitten luin jostakin sananlaskun, joka sisältää paljon viisautta: "On neljä asiaa, joita ei saa takaisin: ammuttu nuoli, sanottu sana, menetetty tilaisuus ja eletty elämä."
 
 
Hiljan luin iltapäivälehden henkilöhaastattelun. Haastattelun otsikko oli puhutteleva: "En kadu elämässäni mitään". Jos tuo lause pitää paikkansa haastatellun kohdalla, se on ihme. Yleensä meillä ihmisinä on asioita/ratkaisuja/tekoja enemmän tai vähemmän, joita kadumme ja jotka tekisimme toisin, jos siihen vielä olisi mahdollisuus. Itse ainakin tiedän monia asioita, joita sanoisin tai tekisin toisin.
 
Äitini kuolemasta tuli 15. toukokuuta kuluneeksi 11 vuotta. Noin pari kuukautta ennen äitini kuolemaa, olin käymässä vanhempieni luona palvelutalossa Tammelan kirkonkylässä. Juttelimme äitini kanssa syvällisiä. Vanhempien oli tarkoitus muuttaa vanhaa kotitaloon pääsiäisen (2007) aikaan. Pääosin syystä, että isäni ei viihtynyt palvelutalossa. Hän kaipasi vanhaa kotia ja askareita siellä. Äitini totesi myös asian/lauseen, joka jäi lähtemättömästi mieleeni: "Sitten, kun me muutamme takaisin, minäkin ostan sitten itselleni jotakin." - Äitini oli elämässään ollut tiukoilla. Säästänyt ja säästänyt. Vihdoinkin (78-vuotiaana) oli aika ostaa itsellekin jotakin, mikä tuntuisi hyvältä.
 
Kun odotettu pääsiäinen sitten tuli, äiti joutui Aluesairaalaan Forssaan, koska vatsassa ilmenneet vaivat olivat käyneet hankaliksi. Olin itse kuntoutuksessa Ortonilla Helsingissä, kun soitin äidilleni kysyäkseni hänen vointiaan. Äitini totesi: "Minulla on vähän huonoja uutisia. Minulta on löydetty maksasyöpä!" Olin järkyttynyt ja shokissa. Muutama viikko tuosta uutisesta äitini soitti minulle. Muistan tuon puhelun aina. Olin kotona lomalla sairaalasta. Olin Heinolan Citymarketissa hyllyjen välissä, kun kännykkäni soi. Äitini sanoi sanat, jotka olivat melko pysäyttävää kuulla: "Tule käymään täällä sairaalassa huomenna. Haluan puhua sinulle asioita, jotka voit kertoa toisille sitten, kun olen kuollut. Jos selkäsi on kipeä, käy hakemassa sairaalasta piikki, jotta pääset tulemaan."
 
Ymmärrät varmaan, että tuollaisesta pyynnöstä ei kieltäydytä. Menin äidin luokse ja hän kertoi minulle asiat, jotka olivat hänen sydämellään. Oli kiire, koska oli mahdollista, että kuolema tulisi milloin hyvänsä. Kun äitini sitten kuoli, olin Päijät-Hämeen Keskussairaalassa. Kun hautajaiset olivat, minut oli siirretty TAYSiin Tampereelle. Runsas kaksi vuotta ja myös isäni elämä päättyi vanhainkodissa. Vähän ennen kuolemaa olin käymässä vanhainkodissa isää katsomassa. Ensimmäistä kertaa isäni kertoi minulle asioita, jotka hänen sydäntään painoivat. Aivan kuin olisin kuunnellut ripittäytymistä. Ymmärsin, että nuo asiat painoivat niin, että niistä oli pakko puhua. Omalle pojalle. Minusta isän viimeiset viikot ja kuukaudet olivat hengellisesti parempia kuin ikinä. Kun hänen kanssaan puhui esim. puhelimessa, hän toisti usein lausetta: "Kiitetään vaan" (kaikesta hyvästä, mitä on saatu). Monet sydäntä huolettaneet, painaneet asiat olivat poissa.
 
Kuoleman läheisyys voi avata ihmisen sisintä tavoilla, joita ei ole välttämättä koskaan koettu. Jos tietää esim. huomenna kuolevansa, silloin ei harrasteta "small talk:ia" (kevyttä jutustelua tyhjänpäiväisistä asioista). Silloin ollaan jonkun niin suuren edessä, että sen tajuavat toisetkin. Olen kuullut joskus tarinoita saarnaajista, jotka ovat pitäneet uransa parhaat saarnat silloin, kun ei ole tarvinnut/voinut käyttää mitään suodattimia. On oltu rohkeita ja se on tehnyt vaikutuksen kaikkiin, koska saarnat ovat olleet niin rehellisiä ja totta.
 
Olen ollut mukana muistotilaisuudessa, jossa aikuinen lapsi on vanhempansa arkun äärellä todennut ääneen: "Niin paljon jäi sanomatta." Mitä jäi sanomatta? Se voi itse kunkin kohdalla tarkoittaa niin eri asioita. Olen kuullut lapsesta, joka on mennyt isänsä haudalle ja sanonut siellä ääneen: "Annan sinulle anteeksi kaikki, koska haluan jatkaa elämääni vapaana." Olen ollut myös tilaisuudessa, jossa on kirjoitettu kirje sille läheiselle, joka on jo kuollut, mutta jolle olisi halunnut sanoa tiettyä asioita tai kysyä jotakin menneestä. Tai pyytää anteeksi tai kiittää.." Olen myös ymmärtänyt, miten tuollaiset symboliset teot ovat vapauttaneet sielua ja sydäntä. Kirjoitetut kirjeet on sitten esim. koottu yhteen ja tuotu Jumalan eteen yhteisessä rukouksessa. Ja sen jälkeen kirjeet on poltettu. Aivan kuin Jumalaa pyydettäisiin  välittämään nuo viestit. Vain Jumala pystyy antamaan meille rauhan, levon, anteeksiantamuksen ja vapauden syvimmällä mahdollisella tavalla.
 
Kun Jeesus oli lähdössä täältä maan päältä, hän kertoi, ettei jätä meitä yksin. Hän lupasi ja myös lähetti meille Pyhän Hengen olemaan meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Jeesuksen lähettämä Pyhä Henki haluaa hoitaa sieluamme ja sydäntämme tänään. Niissä asioissa, jotka sydäntämme painavat. Tai syyllisyydestä, johon ei rauhaa meinaa löytyä. Aivan samoin kun rukoilemme lastemme puolesta. Emme voi enää olla siellä auttamassa, missä lapsemme tällä hetkellä elävät ja ovat. Mutta rukouksen kautta voimme pyytää, että meidän Herramme olisi lastemme luona ja siunaisi, auttaisi ja varjelisi heitä. En ikinä unohda sitä äitiä, joka vuosia sitten tuli kertomaan minulle, miten Jumala oli vastannut hänen rukouksiinsa. Tytär oli tullut hiljan uskoon. Suurin löytö oli rukous, yhteys Jumalan kanssa. Rukouksessa saa Jumalalle kertoa (= vuodattaa) kaiken, mitä sydämellä on. 
 
 
Kun vielä olemme täällä elossa/olemassa, meillä on mahdollisuus.
Me voimme sanoa läheisillemme asioita, jotka sydämellämme ovat. Voimme kiittää heitä, voimme pyytää anteeksi, voimme myös kysyä asioista, jotka vuosia/vuosikymmeniä ovat meitä painaneet. Voimme myös kertoa läheisillemme, miten paljon heitä rakastamme. 
Me voimme turvautua Jumalaa. Ja pyytää, että hän auttaisi ja selvittäisi asioita, joita emme itse pysty selvittämään.
 
Edellisessä blogissa kirjoitin käynnistäni Kangasniemellä. Käynti oli minulle hyvin merkittävä. Monesta kuulemastani ja näkemästäni olen tosi kiitollinen. Sain myös sydämelleni uusia rukous- ja kiitosaiheita.
 
Muutama viikko sitten olin Forssan Tokmannilla käymässä. Siellä jossakin hyllyjen välissä tapasin tuttavan, joka silmät loistaen kertoi minulle, miten Jumala oli hänet yllättänyt ja auttanut tilanteessa, joka oli tosi hankala. Jossakin välissä kuulin lauseen: "..vaikka en minä sillä lailla uskovainen ole, mutta.." - Jumala auttoi, koska rakastaa luomaansa ihmistä.
 
Tämän päivän paras uutinen on, että minua/sinua rakastetaan.
Raamatussa on myös sana: "Hullu sanoo sydämessään, ettei Jumalaa ole." Hiljan edesmennyt evankelista Billy Graham sanoi kerran lauseen, jota viime päivinä olen usein ajatellut: "Kyllä Jumala on olemassa. Keskustelin hänen kanssaan tänä aamuna."
 
Jumala on olemassa. Jutellaan hänelle. Kerrotaan hänelle kaikki. Meillä on mahdollisuus saada menneet väärät teot/ratkaisut/sanat anteeksi Jeesuksen tähden. Meillä on jäljellä vielä loppuelämä. Jumala haluaa meidätkin yllättää monella upealla tavalla. Jättäydytään siis hänen turviinsa.