perjantai 12. kesäkuuta 2020

”Herra, sinä loit minut itseäsi varten, eikä sydämeni saa rauhaa, ennen kuin se lepää sinussa.”

Hei Ystävä siellä jossakin nettiyhteyden päässä!

Toivottavasti olet jaksellut hyvin ja varjeltunut koronalta? Korona on laittanut monta asiaa aivan uuteen järjestykseen. Monien elämä muuttui tänä keväänä tilapäisesti ja joittenkin kohdalla myös pysyvästi. Seurakuntien ja hengellisten järjestöjenkin toiminta muuttui koronan myötä monella tavalla. Moni järjestö joutui lomauttamaan kaikki työntekijänsä, myös irtisanomisia on tapahtunut, seurakunnissakin muutamia. Nyt toimintoja pikkuhiljaa jatketaan. Kesäjuhlatkin ovat suurelta osin muuttuneet netissä pidettäviksi.
 
Muistelen työssäolovuosia (1983-2006) KRS:ssä. Heti alusta lähtien oli selvää, että työni olisi mahdollista uskon varaisesti. Ellei Jumala siunaa varoja, työ loppuu. Muistan, miten monessa vaiheessa sydäntä ahdisti, että tuleeko varoja riittävästi ja pystyykö työtä jatkamaan?  Kun olin jäänyt eläkkeelle, ensimmäisinä kuukausina oli lieviä "vaikeuksia" ymmärtää, että nyt minun ei enää tarvitse tehdä mitään eläkkeeni rahoituksen hyväksi, vaan nyt se tulee ja sen saa ottaa vastaan. Aavistelin silloin, että jotain tällaista lienee myös armo? Se vain annetaan ja sen saa ottaa vastaan.
 
Uskon, että viime viikkoina monet hengellisten järjestöjen ja seurakuntien työntekijät ovat joutuneet miettimään ja rukoilemaan paljon oman työnsä ja tulevaisuutensa puolesta. Kenelle hyvänsä on mahdollista, että työ loppuu. Nopeastikin. Nyt ehkä ymmärrän, ettei töiden loppuminenkaan tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Armoa saan varmaan opetella ymmärtämään elämäni loppuun asti.
Vanha sanonta kuuluu, että mitä enemmän opin tuntemaan Jumalaa, sitä vähemmän tajuan tietäväni hänestä. Rukous on vähän samanlainen mysteeri. Aina on uutta oppimista. Olen lukenut monia rukouskirjoja. Löytääkseni - oppiakseni. Vuosia sitten jostakin noista kirjoista löysin tosi hyvän tekstin. Enää en muista, mikä kirjan nimi oli ja kuka oli sen kirjoittaja. Sillä ei liene merkitystä, kun tekstiä lukee. Olen lisännyt muutaman väliotsikon helpottamaan lukemista.
 

VAROKAA USKOVIA, JOTKA TIETÄVÄT KAIKEN JUMALASTA 

”Monet pyhät, jotka näyttävät eläneen nuhteetonta elämää, ovat taipuvaisia kirjoittamaan syntisyydestään aina vain uudelleen ja uudelleen. Vain sellaiset, jotka ovat lähellä Jumalaa, tietävät mitä synti on. Tämän vuoksi pyhyyden yksi merkki on nöyryys, haluttomuus moittia tai arvostellakaan ketään, mikä tarkoittaa suurta myötätuntoa ja ymmärtämystä syntistä kohtaan. Sellaista asennetta kovan linjan kannattajat kutsuvat typeryydeksi ja pehmoliberaaliksi, kun he omaa syntisyyttään ymmärtämättä näkevät sitä helposti muissa. Varokaa sellaisia uskovia miehiä ja naisia, jotka tietävät kaiken Jumalasta ja hänen teistään, varsinkin siinä, mikä koskee muita ja huomatkaa heidän lempeyden puutteensa. Rabbi Lionel Blue kuvasi aidosti uskovaa sellaiseksi, joka välittää omasta sielustaan, mutta toisten ruumiista, kun taas tekopyhät huolehtivat kaikkien toisten sieluista ja omasta ruumiistaan.

JUMALA ON MUKANA KAIKISSA ASIOISSANI

Jumala pyrkii alituisesti kiinnittämään huomiotamme mielen ja sydämen muutokseen. Vaikeutenamme on tunnistaa tuota Jumalan muistutusta. Syvällä sisimmässämme, huolimatta siitä, miten jumalattomia, maallisia tai rukousta laiminlyöviä koemme ja ajattelemme olevamme, on luontainen Jumalan kaipaus. Tämän luontaisen kaipauksen Augustinus tunnisti itsessään katsellessaan elettyä elämäänsä ja kirjoitti siitä: ”Herra, sinä loit minut itseäsi varten, eikä sydämeni saa rauhaa, ennen kuin se lepää sinussa.” Tietoisuudessamme tämä Jumala-kaipauksemme saattaa tuntua melko jumalattomalta, voimme kokea ikävystymistä, tyytymättömyyttä, pettymystä, vastenmielisyyttä, tyhjyyttä, pimeyttä sekä eristyneisyyttä ja vieraantumista jopa kaikkien läheisimmistä. Jumala on kaikissa asioissa, ja jos annamme noiden negatiivisten tunteiden tulla mukaan rukoukseemme, voimme alkaa nähdä ne Jumalan kutsuna muutokseen.

 
Joissakin kristillisissä piireissä annetaan ymmärtää, että sellaiset, jotka ovat lähellä Jumalaa, elävät pysyvässä autuuden tilassa täynnä rakkautta Jumalaa ja luomakuntaa kohtaan suojautuneina kaikilta negatiivisilta tunteilta. Pyhimykset eivät koe näin. Sellaiset, jotka julistavat, etteivät Jumalan puoleen kääntyneet enää koe pimeyttä eivätkä mitään muitakaan negatiivisia tunteita, eivät ole koskaan voineet kohdata Jumalaa omassa rukouksessaan eivätkä tunne itseään, mutta he voivat estää muita löytämästä häntä. Tämän vuoksi on niin tärkeää tuoda kaikki mielialat ja tunteet rukoukseen, niin että voimme tunnistaa Jumalan muistuttavan itsestään kaikessa siinä, mitä koemme. 

VAIN JUMALA VOI OPETTAA MEILLE, KUKA JUMALA ON

Millainen on tämä Jumala, jonka meidän olisi annettava olla sisimmässämme? Vain Jumala voi opettaa meille, kuka Jumala on. Hän opettaa meitä jokaista eri tavalla, sillä hän opettaa meitä omien elämänolosuhteittemme välityksellä, eikä meillä ole mitään muuta keinoa tulla tuntemaan häntä. Me voimme oppia hänestä kirjoista, opettajilta ja toisilta ihmisiltä, mutta me voimme tuntea hänet vain omassa sydämessämme. Tämän vuoksi rukousta on kuvattu ”sydämen puheeksi sydämelle”. Tämä on parempi kuvaus rukouksesta kuin tavanomaisempi ”mielen ja sydämen kohottaminen Jumalan puoleen”. Rukouksessa me todella yritämme kohottaa mielemme ja sydämemme Jumalan puoleen, mutta juuri tuo sana ”kohottaa” voi johdattaa meitä ajattelemaan Jumalan olevan yläpuolella ja hyvin kaukana, kuten hän onkin, mutta hän on myös meissä, enemmän läsnä meille kuin mitä itse olemme läsnä itsellemme.
 
Kun keskitymme yläpuolellamme olevaan Jumalaan, olemme taipuvaisia ajattelemaan, että hän on poissa jokapäiväisistä huolistamme, ja tämä on yksi perustavanlaatuinen vaikeus, jonka jokainen meistä kokee silloin, kun yritämme rukoilla. Me yritämme kohottaa mielemme ja sydämemme kaukana yläpuolellamme olevan Jumalan puoleen ja yritämme karkottaa mielestämme sen, mitä kutsutaan häiritseviksi tekijöiksi, aivan kuin Jumala ei voisi olla kiinnostunut tai läsnä keskittymisvaikeuksissamme. Me emme löydä mitään kaukaa yläpuoleltamme, ja huomaamme pian mielemme täyttyvän ajatusten vyöryllä, mielikuvilla ja tunteilla, jotka kaikki ovat varsin maallisia, eikä niillä näytä olevan mitään tekemistä jossakin korkealla olevan Jumalan kanssa, tai ne ovat jopa häntä vastaan. 

JUMALA KUTSUU SINUA IHAN LÄHELLEEN

Elämänolosuhteemme eivät ole ”häiritseviä tekijöitä”. Asiaa kuvaavalla englanninkielisellä sanalla distractions on juurensa latinassa ja se tarkoittaa ”syrjään houkuttelemista” tai ”pois vetämistä”. Elämämme tosiseikat eivät ole häiritseviä sivuseikkoja: ne ovat se paikka, ja se ainoa paikka, missä voimme kohdata Jumalan, sillä juuri niissä hän on meitä varten. Olemassaolomme tosiseikkojen ulkopuolella kaikki se, mitä kohtaamme, on ajatusten harhailua. Sen vuoksi yrityksemme kohottaa mielemme ja sydämemme Jumalan puoleen, aivan kuin hän ei olisi tosiseikoissa, merkitsee häiritseviä tekijöitä. Olla läsnä siinä, mitä meissä ja meidän ympärillämme parhaillaan tapahtuu, tarkoittaa, että Jumala vetää meitä puoleensa!  


Vain oman elämämme olosuhteitten ja ympärillämme olevan todellisuuden pohdiskelun kautta voimme alkaa päästä Jumalan jäljille. Silloin saamme tietää, että hän on myös meidän yläpuolellamme. Aivan niin kuin ensimmäiset opetuslapset oppivat tuntemaan Jeesuksen Kristuksena, elävän Jumalan poikana, tuntemalla hänet ensin ihmisenä, niin mekin voimme oppia tuntemaan Jumalan itsessämme ja ympärillämme oman inhimillisen kokemuksemme kautta. Alkukirkon kirjoittajat puhuivat luomakunnasta itsestään Jumalan sakramenttina, mikä tarkoittaa merkkiä, ja tehokasta merkkiä, hänen läsnäolostaan. 
 
Luomakunnassa ei sen vuoksi ole mitään, ei ainuttakaan elämänkokemusta, joka välttämättä olisi sivuseikka. Kaikki, mitä meille tapahtuu, on Jumalan kutsu kääntyä hänen puoleensa. Niinpä rukous on yhtä laaja kuin luomakunta; ei ole olemassa ainuttakaan kokemusta, joka ei voisi tulla rukoukseksi. Koska olemme unohtaneet tämän perustotuuden, kristillinen spiritualiteetti näyttää kovin usein keinotekoiselta, elämälle vieraalta, epäluonnolliselta, joittenkin harvojen yksityisomaisuudelta – varjellulta rikkaudelta, joka voi sulkea meidät järkkymättömän omahyväisyyden valtaan, kiinnostumiseen kaikkien muiden hengellisestä hyvinvoinnista ja omasta materiaalisesta turvallisuudestamme. 

..NIIN KORKEALLA OVAT MINUN TIENI TEIDÄN TEITTENNE YLÄPUOLELLA JA MINUN AJATUKSENI TEIDÄN AJATUSTENNE YLÄPUOLELLA..

Jumala on sekä meidän yläpuolellamme että sisimmässämme. Teologit puhuvat Jumalasta transsendenttina ja immanenttina. Lyhyesti sanottuna transsendentti tarkoittaa, että Jumala on aina suurempi, liian suurelle rajalliselle mielellemme, jotta voisimme määritellä tai omaksua asiaa riittävästi. Meille Jumala on aina salaisuus. Se tarkoittaa, että mitä enemmän tulemme häntä tuntemaan, sitä enemmän tiedämme, miten paljon vielä on tunnettavaa. ”Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella” (Jes 55:9).  
 
Kiusauksenamme on aina sovittaa Jumala omiin mittoihimme tehdäksemme hänestä oman kuvamme ja kaltaisemme, valvoaksemme häntä, kesyttääksemme hänet niin, että hänen toimintansa olisi ennustettavissa ja että hän olisi aina meidän puolellamme. Kaikissa sotamuistomerkeissä ilmoitetaan, että molempien osapuolten kaatuneet antoivat elämänsä Pro Deo et Patria, mikä tarkoittaa Jumalan ja isänmaan puolesta. Mutta Jumalaa ei voida määräillä tällä tavoin, häntä ei voida pitää inhimillisen määrittelyn rajoissa, Hän on aina suurempi, ennalta arvaamaton ja yllätyksiä täynnä. Tämä totuus on meille usein hämmentävä ja tuskallinen. Kun onnettomuudet koettelevat meitä, kysymme: ”Miten Jumala salli tämän tapahtua minulle?” 

KIRKKO, JOKA ON MUUTTUMATON JA VAKAA, ON LAKANNUT OLEMASTA KIRKKO

Kirkko on Jumalan sakramentti maailmassa, tehokas merkki hänen läsnäolostaan keskuudessamme. Tästä seuraa, että kirkon on heijastettava tätä Jumalan transsendettia ominaisuutta, tätä hänelle luonteenomaista ennalta arvaamattomuuden piirrettä. Kirkon on sen vuoksi oltava kehittyvä kirkko, tai niin kuin varhainen kirkko kutsui itseään ”pyhiinvaelluksella olevaksi kirkoksi”, aina matkalla, matkalla pois Egyptin orjuudesta erämaan kautta luvattuun maahan. Tämä totuus kirkosta voi myös olla meille hyvin tuskallinen ja hämmentävä ja syy paljoon katkeruuteen, vihamielisyyteen ja kirkon sisäiseen jakautumiseen ja eri kristittyjen kirkkojen väliseen jakautumiseen. Pieninkin muutos voi aiheuttaa suurta hämmennystä kirkon yhteisöissä, eikä ole mitään muuta niin paljon hajaannusta aiheuttavaa kuin muutos jumalanpalveluksessa! Me kaikki pelkäämme muutosta, janoamme turvallisuutta, mutta kirkko, joka on muuttumaton ja vakaa, on lakannut olemasta kirkko, eikä se ole enää merkki transsendentista Jumalasta.  
 
Mutta Jumala on myös immanentti, läsnä kaikissa asioissa, mutta ei kenenkään pidäteltävissä. ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” (Apt 17:28). Raamattu on kertomus transsendentin Jumalan immanenttisuudesta Israelin historiassa, epämääräisen ja hankalan Lähi-idän kansan häpeällisestä historiasta, jonka kohtalon Jumala oli määrännyt valoksi kaikille kansakunnille.  
 
Transsendentti Jumala, joka tuli ilmi Jeesuksessa, on valo ja loistaa pimeydessä, mutta pimeys ei voinut ymmärtää sitä, jolloin pimeys yritti vapautua valosta. – että olisi parasta, jos yksi mies kuolisi koko kansan puolesta, Kaifas sanoi (Joh 18:14). Mutta pimeys ei voinut voittaa valoa, sillä Jumala tuli Jeesuksessa meidän kuolemaamme, tuli meidän puolestamme synniksi (2. Kor 5:21) ja on noussut kuolleista. Henki, joka eli Jeesuksessa ja nosti hänet kuolleista, elää nyt meissä. Miten tunnistamme hänen meissä asuvan Henkensä? Olemme tarkastelleet Jumalan transsendenttisuutta ja hänen immanenttisuuttaan, mutta emme silti ole saaneet vastausta kysymykseen ”Millainen Jumala on?” Johannes antaa hämmästyttävän vastauksen: ”Jumala on rakkaus.” Koulussa, jossa kerran opetin, eräs raivostunut uskonnonopettaja määräsi luokkansa pysymään sisällä ja kirjoittamaan sata kertaa ”Jumala on rakkaus”. Voimme kuulla tämän lauseen tai jopa kirjoittaa sen tuhat kertaa, mutta se kimpoaa takaisin mielemme pintakerroksesta saamatta aikaan muutosta sydämessä. Katumus on sitä, että antaa tämän lauseen painua niihin tietoisuuden kerroksiin, joissa muutos tapahtuu.  
 

RUKOUSTAPOJA ON MONENLAISIA

Rukoustapoja on niin monia erilaisia kuin on ihmisiäkin. Rukous on sitä, että olemme oma itsemme Jumalan edessä. Hän luo jokaisen meistä ainutlaatuiseksi, kaikista muista erotettavaksi esimerkiksi sormenjälkien, äänen, solujen, käsialan, tapojen perusteella. Niinpä ei ole yllättävää, että me rukoilemmekin eri tavalla. Silti tämä ilmeinen totuus on unohtunut, ja jotkin rukouskirjat antavat yhä vaikutelman, että rukous on kuin pesukoneen käyttö: Jos seuraat ohjeita, halutut tulokset saavutetaan. Ellet seuraa ohjeita, silloin sinussa on jotakin vialla ja sinun on parasta pyytää neuvoa psykologilta, henkiparantajalta tai mahdollisesti henkien manaajalta! 
 
Seuraavassa joitakin ehdotuksia, joiden monet ovat kokeneet auttavan, kun he ovat etsineet omaa tapaansa rukoilla. Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka sanovat: ”En osaa rukoilla” tai ”Se on niin pitkästyttävää enkä tiedä, mitä minun on tarkoitus tehdä” tai ”luen rukouksia, luen Raamattua ja minusta tuntuu, ettei mitään tapahdu. En pääse eteenpäin”. Silti monia näistä samoista ihmisistä – sitten kun heitä on rohkaistu kokeilemaan uusia rukoustapoja – rukous alkaa vetää puoleensa, lumoaa itsessään sekä vaikutuksellaan, joka sillä on heidän elämäänsä.  

RUKOUKSENI ESTEENÄ VOI OLLA VÄÄRÄ KÄSITYKSENI JUMALASTA

Yksi tärkeimmistä rukouksen esteistä on käsityksemme Jumalasta. Me voimme oppia tuntemaan Jumalan vain oman inhimillisen kokemuksemme kautta. On helppoa sanoa: ”Jumala on rakkaus”, mutta minun käsitykseni rakkaudesta on voinut olla traumaattinen kokemus täynnä tuskaa, petosta ja torjuntaa. On kyseenalaista, pystyykö kukaan ihminen rakkauteen vailla mitään ehtoja. Jopa kaikkein parhaimmatkin vanhemmat ja opettajat ovat taipuvaisia asettamaan ehtoja rakkaudelleen. Äiti rakastaa kilttiä poikaa tai tyttöä, mutta ei pidä kovinkaan paljon ilkeästä lapsesta. Niinpä me opimme jo varhain, että rakkaus on ansaittava: kuten kaikki muukin maailmassa, sekin on markkinavoimisen säätelemää!

Kuusikymmentäluvun loppupuolella ja seitsemänkymmentäluvun alussa toimin yliopiston kappalaisena ja vietin paljon aikaa puhumalla opiskelijoiden kanssa, jotka olivat joko hylänneet uskonsa tai olivat ajatelleet tehdä niin. Monen keskustelun jälkeen kokosin heidän mielipiteittensä perusteella kuvan Jumalasta. Hänestä tuli ”vanha kunnon Yrjö-setä”, perheen suosikki, varakas, voimakas, vaikutusvaltainen ja viisas, joka rakastaa meitä kaikkia. Lapsina meidät viedään vierailulle häneen suureen kartanoonsa, jossa tapaamme matalalla äänellä puhuvan iäkkään miehen. Vierailun loppupuolella hän kääntyy meidän puoleemme ja sanoo: ”Kultaseni, tahdon nähdä sinut täällä joka sunnuntai. Näytän nyt sinulle, mitä tapahtuu, ellet tule.” Hän johdattaa meidät kellariin, jossa on oikein pimeää ja kuuma, ja me kuulemme vertahyydyttävää kirkumista. Siellä on pitkiä teräsovien rivistöjä. Yrjö-setä avaa yhden niistä ja näemme suunnattoman suuren huoneen täynnä liekehtiviä uuneja, joihin pienet pirut heittävät pitkissä jonoissa seisovat miehet, naiset ja lapset. ”Ja kultaseni, noin käy sinullekin, ellet vieraile luonani säännöllisesti.” Meidät päästetään pois kellarista kauhusta tärisevinä rakastavien vanhempiemme luo. Puristaen heitä kumpaakin lujasti kädestä kuljemme kotiin. Äiti kumartuu puoleemme ja sanoo: ”Etkö rakastakin Yrjö-setää kaikesta sydämestäsi ja sielustasi ja voimastasi?” ja me vastaamme, liekehtivät uunit mielessämme: ”Rakastan.” Sydämessämme me inhoamme häntä, koska hän on hirviö, mutta sydämemme heittää meidät liekkeihin, ja niin olemme äidin kanssa samaa mieltä.  
 
Tämä on karikatyyri, mutta se kuvaa totuutta, nimittäin sitä, että olemme saaneet perinnöksi varsin vääristyneitä käsityksiä Jumalasta. Kuva vaihtelee ihmisestä toiseen. Yhdelle lapselle Jumala voi olla Yrjö-setä, toiselle hän on epämääräinen joulupukki, joka kutsutaan käymään jouluna, pääsiäisenä, kastetilaisuuksiin, häihin ja hautajaisiin. Muuna aikana hänestä ei tarvitse välittää. Kun kasvamme aikuisiksi, voimme ymmärtää oman jumalakuvamme epämuotoisuuden, mutta kuva jää syvälle tiedostamattomaan mieleemme. Se vaikuttaa mieleemme ja tunnetiloihimme jättäen meihin ahdistuneen uskonnollisen kuuliaisuuden tai syvän vastenmielisyyden kaikkea uskontoon liittyvää kohtaan. Uskonnollinen kielenkäyttömme heijastelee usein näitä vääristyneitä käsityksiä. Me puhumme esimerkiksi paastonajasta ”katumuksen aikana”, kääntymisenä takaisin Jumalan puoleen. Käsite katumus on peräisin latinankielisestä sanasta poena, joka tarkoittaa kipua, rankaisemista, kärsimystä, rangaistuksen uhkaa ja murhetta, joten Jumala yhdistetään kaikkiin noihin asioihin. Uuden testamentin sana on metanoia, kuten olemme nähneet, ja se tarkoittaa mielen ja sydämen muutosta, paluuta takaisin Jumalan luo, jota kuvataan vapaudeksemme, iloksemme, häneksi jonka luo sielumme kaipaa ja joka on kaipauksemme ilo. 
 
Järjellämme saatamme tietää, ettei Jumala ole julma, sadistinen tai oikukas tai ettei hän muistuta joulupukkia. Mutta kun yritämme rukoilla, saatamme kuitenkin kohdata tuollaisen Jumalan, sillä lapsuuden käsityksiä ei helposti pyyhitä pois. Vain Jumalan avulla voidaan tuntea Jumala, ja Jumala sanoo meille psalminkirjoittajan välityksellä. Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala – (Ps 46:11) Jos siis meidän on määrä tuntea Jumala omassa elämässämme, meidän on opittava olemaan hiljaa. 

HILJAISUUS PUHUU

Useimmille meistä on vaikea olla hiljaa ja liikkumatta jo lyhytkin aika, mutta vielä vaikeampaa on hiljentää mielensä. Onneksi mielemme on siten rakentunut, että voimme keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Jos voin kiinnittää koko huomioni siihen, miltä isossavarpaassani tuntuu, en voi ajatella Jumalaa tai mitään muutakaan samaan aikaan. Tässä tuleekin ensimmäinen hiljaa olemisen harjoitus: 
 
Istu tuolilla tai lattialla niin hyvin rentoutuneena kuin voit ja pidä selkä suorassa muttei kuitenkaan jäykkänä. Kohdista nyt huomiosi siihen, mitä tunnet ruumiissasi. Voit ehkä aloittaa oikeasta jalastasi ja edetä sitten hitaasti kehosi ympäri ajattelematta sitä, mitä tunnet, tuntea vain. Harjoitus ei voisi olla yksinkertaisempi, mutta silti useimmat meistä pitävät sitä aika vaikeana, sillä heti kun olemme aloittaneet, ajatteleva mielemme alkaa harhailla ja kysellä, emmekö olekin tuhlaamassa aikaamme. Se muistuttaa asioista, jotka meidän on tehtävä, ja myös niistä, mitä olemme jättäneet tekemättä.
 
Ihmettelemme, mitä tällä harjoituksella on yleensäkään tekemistä rukouksen kanssa, varsinkaan hengellisen matkamme kanssa! Heti, kun tulet tietoiseksi mielesi aktiivisuudesta, totea ajatukset ja kysymykset mielenkiintoisina, mutta palaa takaisin siihen, mitä parhaillaan tunnet. Samaten, jos olosi on epämukava tai tunnet jossakin kutinaa, totea epämukavuus, mutta palaa takaisin siihen, miltä kehossasi tuntuu. Mitä pitempää voit olla keskittyneenä yhteen kehosi kohtaan, sitä parempi. Tällaisen hiljaa olemisen asiantuntijat voivat istua liikkumatta tunnin tai kauemmin, jolloin heidän huomionsa on kiinnittyneenä esimerkiksi ylähuuleen. Meidän ei kuitenkaan tarvitse olla kunnianhimoisia, ja muutama minuuttikin voi auttaa. 

HÄNESSÄ SINÄ ELÄT, LIIKUT JA OLET - JUURI NYTKIN!

Kun tunnet rentoutuneesi tässä harjoituksessa, haluat ehkä tehdä siitä hiukan enemmän rukouksen kaltaisen käyttämällä apuna Paavalin lausetta: Hänessä me elämme, liikumme ja olemme (Apt 17:28). Missä Jumala on? Jumala on siellä, missä me olemme. Hän on elämämme ja tietoisuutemme, lähempänä meitä kuin itse olemme itseämme. Tämä tietoisuus on kaikkien rukousmenetelmien perusta. Jumala on siellä, missä mekin olemme.
 
Kun teemme tätä harjoitusta, on kiinnostavaa huomata, ettei ajatteleva mielemme salli meidän keskittyä käsillä olevaan hetkeen. Se vetää koko ajan meitä tulevaisuuteen tai menneisyyteen. Silloin alamme ymmärtää, että tällainen tapa voi vahingoittaa elämää. Me annamme huomiomme kiinnittyä vain pieneksi ajaksi nykyhetkeen, joka on se ainoa todellisuus, mikä meillä tällä hetkellä on. Mennyt on poissa, tulevaisuutta ei vielä ole, joten meillä on taipumuksena käyttää suurin osa ajastamme pakenemalla todellisuutta. Oikein hyvä hengellinen harjoitus olisi yrittää elää niin täydesti kuin mahdollista käsillä olevassa hetkessä.
 
Jumala on siellä, missä me olemme, emmekä voi löytää häntä mistään muualta. Tämän on toinen ilmeinen totuus, jonka me käytännössä niin usein unohdamme sijoittamalla Jumalan jonnekin muualle, ehkä kirkkoon tai johonkin muuhun pyhään paikkaan. Koska ulkoistamme Jumalan ja elämme menneessä ajassa tai tulevaisuudessa, voimme tuhlata elämämme hedelmättömään katumiseen sen vuoksi, mitä olemme ehkä olleet tai olisimme voineet olla, jos vain olosuhteet olisivat olleet erilaiset.
 

ETSIVÄ LÖYTÄÄ

Mitä Jumalan tahto tarkoittaa sinun elämässäsi tällä hetkellä, juuri nyt? Se on aivan siinä, missä olet tällä hetkellä, tässä paikassa, tässä perheessä, tässä yhteiskunnassa, työssä, tällä luonteella, näillä lahjoilla, kyvyillä, kykenemättömyydellä ja syntisillä taipumuksilla. Juuri tästä paikasta, eikä mistään muualta, sinun on määrä löytää hänet, ja juuri näistä olosuhteista sinua ylistetään, eikä mistään muista. Tämä ei tarkoita, että meidän on pysyttävä siinä, missä olemme ja sellaisina kuin olemme. Tyytymättömyyden tunteet ovat Jumalan muistutuksia, kun hän rohkaisee meitä joko muuttamaan tilannettamme tai tapaa, jolla ymmärrämme sen. Ainoa tapa löytää hänet, on aloittaa siitä, missä olemme. Muuten olemme kuin se ihminen, joka vastasi, kun häneltä kysyttiin tietä erääseen kylään, sanomalla ensin ”Teidän sijassanne en aloittaisi tästä”.
 
Toisessa hiljentymisharjoituksessa istutaan niin kuin edellisessäkin, mutta keskitytään tällä kertaa hengittämiseen, mikä tarkoittaa keskittymistä sisäänhengityksen ja uloshengityksen fyysiseen tuntemukseen. Hengitä luonnollisesti. Saatat mahdollisesti huomata hengityksesi syvenevän. Jotkut ihmiset ovat havainneet, että tietoinen huomion kiinnittäminen hengittämiseen nopeuttaa hengitystä. Jos se jatkuu ja aiheuttaa hengästymistä, luovu silloin tästä harjoituksesta. Kun tunnet olosi hiljentyneeksi, silloin tämäkin harjoitus voidaan muuttaa rukoukseksi. Anna sisäänhengityksen ilmaista kaikkea sitä, mitä kaipaat. Raamattu kuvaa Jumalaa hengitykseksi. Hengeksi, elämän antajaksi. Sinä voit kohdata hänet hengityksessäsi, joten anna hänen elämänsä virrata sinuun, jokaiseen kehosi osaan ja mielesi ja sydämesi sopukoihin. Anna Jumalan olla sinulle Jumala. Anna uloshengityksesi ilmaista kaipaustasi antautua kokonaan hänelle kaikkine huolinesi, ahdistuksinesi, pelkoinesi ja syyllisyydentunteinesi. Älä tuomitse itseäsi vaan heittäydy hänen syliinsä.
 

RUKOILE NIINKUIN OSAAT

On hyvä aloittaa jokainen rukoustuokio yhdellä näistä hiljentymisharjoituksista. Jos huomaat, että niistä on apua, etkä tahdo tehdä muuta rukoukselle varaamanasi aikana, jatka silloin niillä. Tässä on toinen hyödyllinen ohje rukoukselle: meidän pitäisi aina seurata vaistojamme ja rukoilla niin kuin osaamme, ei sillä tavoin kuin emme osaa. Useimmat meistä voivat helposti hyväksyä tämän neuvon ja ovat valmiita antamaan sen muille. Meidän on hyvin vaikea noudattaa itse sitä, sillä meille on vakuutettu jo varhain, että toiset tietävät paremmin ja että meidän on seurattava ohjeita, jotka oppineemmat tai kokeneemmat asettavat eteemme. On viisasta ottaa huomioon, mitä oppineet ja viisaat sanovat, mutta meidän on myös tärkeää kuunnella omaa kokemustamme. Sen laiminlyöminen tai väheksyminen voi merkitä sitä, että laiminlyömme Jumalan meille antamia vihjeitä silloin, kun hän vaikuttaa meissä. Meidän olisi kuunneltava omaa kokemustamme, ei vai päättäessämme, mitä rukoilemme vaan myös miten rukoilemme: polvistuneena, istuen, seisten, makuuasennossa vai kävellen ja miten kauan.
 
Kutsu rukoukseen on kutsua kääntymään takaisin Jumalan puoleen tai niin kuin evankeliumin käännös sanoo: katumaan syntejämme. Varhainen teologi Evagrius sanoi: ”Synti on Jumalan hyvyyden unohtamista.” Kaikki synti on loukkaus hyvyyttä ja rakkautta kohtaan, ja vain rakkaus voi voittaa synnin. Siksi ensimmäinen askel kohti katumusta ei ole itsemme moittiminen tai rankaiseminen. Itsensä paheksuminen sulkee meidät yhä varmemmin omaan pahuuteemme. Ensimmäinen askel kohti katumusta on kääntää huomiomme Jumalan hyvyyteen. Vain Jumala voi opettaa meille, mitä synti on. Millä tavoin meidän sitten pitäisi kohdistaa huomiomme Jumalan hyvyyteen? Jumala ja vielä enemmän hänen hyvyytensä, voivat vaikuttaa sangen abstrakteilta käsitteiltä erityisesti silloin, kun olemme toisten ihmisten ilkeyden tai julmuuden uhreja tai kun tunnemme jääneemme oman ilkeytemme tai julmuutemme ansaan.
 

ENNEN NUKAHTAMISTA ON HYVÄ KATSELLA PÄIVÄN TAPAHTUMIA

Ennen nukahtamista meillä on tapana palauttaa mieleen päivän tapahtumia, erityisesti jos olemme riidelleet. Elämme uudelleen tuon tapahtuman ja järjestämme asiat meille edullisimpaan muotoon. Kiukuttelemme itsellemme, kun olimme tuolloin niin hidasälyisiä, sillä nyt mieleemme on tullut terävä huomautus, jolla olisimme tehneet selvää vastapuolesta. Käytä tätä luontaista taipumusta ja palauta mieleesi päivän hyviä hetkiä, niitä joista nautit, jotka virkistivät sinua ja joita arvostit näyttävätpä ne miten vähäpätöisiltä tahansa. Monet hämmästyvät tehdessään ensimmäistä kertaa tätä harjoitusta ja huomatessaan, miten paljon päivän mittaan tapahtui sellaista, josta he nauttivat ja josta he ovat kiitollisia. Vain katselemalla, arvostamalla ja nauttimalla noista hetkistä ja olemalla hyvillä mielin niiden johdosta, me saamme edes jonkin todellisen käsityksen Jumalan hyvyydestä. Näe nämä hetket Jumalan lahjoita, jotka hän sinulle antoi. Hän ei antanut niitä sen vuoksi, että olet ollut hyvä tai tehnyt paljon työtä tai että olet ollut hyveellinen tai vilpitön, vaan koska sinä olet kallisarvoinen Jumalan silmissä, ja hän rakastaa sinua.
 
Jos teet tämän harjoituksen yhden kerran, sillä ei ole juurikaan jälkivaikutusta, mutta jos otat sen tavaksesi, se alkaa muuttaa havaitsemistasi, joka on kaiken olemassaolon perusta. Me alamme nähdä sen todellisuuden, jossa elämme, emme vain persoonattomana olosuhteiden sarjana, joka on pantu koettelemukseksemme, tai jonakin jumalaisena estejuoksuna, ikuisten rangaistusten odottaessa häviäjiä. Alamme nähdä sen läsnäolona, luokseen kutsuvan ja rakastavan Jumalan läsnäolona, joka tuntee iloa antaessaan ja joka on meille paljon enemmän kuin mitä itse voimme koskaan olla itsellemme. Kun alamme havaita tällä tavoin, on kuin kaikki olisi muuttunut, aivan kuin olisimme muuttaneet persoonattomasta laitoksesta kotiin, jossa kaikki puhuu siitä, mitä rakastamme.”

Tämän blogi-tekstini lomassa on ollut muutamia kuvia maalaismaisemasta Mustialassa. Mustiala on kylä lähellä Tammelan kirkonkylää. Kustaa Vaasa perusti kylään kuninkaankartanon 1560-luvulla. Myöhemmin tilasta tuli Hämeen-Uudenmaan Ratsujääkäripataljoonan luutnantin virkatalo. 1800-luvulla tila palautui valtiolle ja 1840 Mustialassa aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen maatalousoppilaitos. Eli tänä vuonna tulee kuluneeksi 180 vuotta maatalousopetuksen alkamisesta Suomessa. Tammelan kunta järjestää elokuussa kulttuurikävelyn, jossa puolentoista tunnin aikana esittelen paikan historiaa, sen vanhoja rakennuksia ym. Mustialassa toimii edelleen mm. Hämeen Ammattikorkeakoulu. Alla on kuva Vanhalasta. Yksi alueen vanhimmista rakennuksista (vuodelta 1840). Rakennuksissa aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen maaseudulla toimiva postitoimisto 1860. Mustiala on yksi Tammelan historian upea kohde.   
 

Perjantai 29.5.2020 on/oli Tammelan historiassa yksi merkittävä päivä. Tuolloin tuli kuluneeksi 150 vuotta tammelalaisen kotiseutuneuvos Antto Laihon syntymästä. Tarkoitus oli myös tuona päivänä järjestää myös kunnan toimesta kulttuurikävely Laihon kotitalolta hautausmaan kautta Nuorisoseuran talolle. Koronan takia kävely siirrettiin keskiviikkoon 3.6. Tuo opastus nauhoitettiin ja nyt se on kaikkien katsottavissa Tammelan kunnan sivuilla. Jos Sinua kiinnostaa, opastus on katsottavissa seuraavalla sivulla: https://youtu.be/_CnQ_wjkYKI Opastoiminta on minulle harrastus, jonka myötä olen syventynyt paikalliseen historiaan.

 
Tämän pienen Tammela-mainoksen jälkeen kirjoitan Sinulle vielä Matleena Ikolan, kokemuksen siitä, mitä hiljaisuus ja pysähtyminen hänelle antoivat. Olen saanut tuosta tekstistä paljon. Se on niin totta. Toivon, että se antaisi rohkeutta hiljentymiseen ja pysähtymiseen Sinullekin.
 
”Istun retriitissä ja löydän yhteyden sydämeeni. Vihdoin, se on nimittäin ollut kauan kadoksissa. Sydämeni on iloisella päällä, sillä on meksikolainen fiestahattu päässään ja se laulaa taukoamatta “I’m a happy fellow.” Sen menoa on oikeastaan aika liikuttava seurata. Sen sävelet osuvat myös ihan oikeaan, sillä näin onnellinen en ole ollut vuosiin. Olen ollut kohta 10 päivää hiljaisuudessa. Se on tehnyt sielulleni ihmeitä. Nämä hiljaiset päivät hiljaisten vuorien syleilyssä ovat vieneet paikkaan, jossa mieli tyhjenee. Se ei tavalliseen tapaansa ole mukana tilanteissa tuomassa omia tulkintojaan, sekoittamassa, hämmentämässä, vaatimassa huomiota itseensä. Se on hiljentynyt ja hiljentymisen myötä raivannut tilaa sydämelleni tulla esiin.
 
Mielen vetäytyminen on kovin uusi kokemus sellaiselle, joka ei juuri muualla eläkään kuin omassa päässään. Tuntuu siltä kuin maailma laajenisi. Aistit herkistyvät, ja niiden mukana ympäristö aukeaa, alkaa kertoa tarinaansa. Polunvarren juurakko on pullea ja ystävällinen. Seetripuun kaareva runko on kuin syli, jonka turvaan voi käpertyä. Ilma väreilee ja tuoksuu, pienet olennot pitävät jatkuvaa konserttiaan. Tämän hiljaisuuden keskellä tunnen kasvavani takaisin lapseksi jälkeen. Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Tässä todellisuudessa löydän myös Jumalan. Hän kurottaa kohti sydäntäni, joka odottaa auenneena, joka fiestahattu päässään on valmis antautumaan, antamaan elämälle mahdollisuuden tapahtua.
 
Tuosta retriitistä on kulunut kohta viisi vuotta. Kokemus käänsi aikoinaan elämäni suunnan. Vastusteluistani huolimatta uskalsin antautua, antaa elämäni ohjat Jumalalle, elämän hengelle – ja alkoi tapahtua! Antautuminen ei missään nimessä ollut helppoa, ei se ole sitä edelleenkään. Olin aiemmassa elämässäni hyvinkin tottunut kontrolliin – oli näennäisesti turvallisempaa, kun kaikki oli päätettävissäni. Olin tottunut täyttämään kalenteriani, tekemään turhanpäiväisiä suunnitelmia, jotta pysyisin kontrollissa. En siis uskaltanut antaa elämän, ihmeiden tapahtua.
 
Kannan syvällä olemuksessani tiukkaa suorittamisen perinnettä, monen meistä syntymälahjanaan saamaa. Siksi antautuminen on usein tiukassa. Se täytyy valita aina uudestaan. Kontrolli, järjestystä kaipaava mieli väijyy koko ajan nurkan takana, haluten usein ottaa ohjat käsiinsä. Vaatii vahvaa tietoisuutta olla luovuttamatta niitä sille.
 
Tämä teksti on syntynyt aikana, kun koko maailma on pysähtynyt. Nyt jos koskaan on aikaa opetella päästämään kontrollista irti. Pysähtyminen on usein parhaita opettajiamme; vain pysähtymällä, itseemme laskeutumalla voimme huomata, kuinka elämä tapahtuu. Se tapahtuu, kulkee uomissaan, oli mielemme sitä järjestelemässä tai ei. Pääsee huomattavasti helpommalla, jos tuota tapahtumista vastaan ei tarvitse taistella. Se vapauttaa energiaa itse elämään. Se raivaa tilaa muutokselle. Siksi kehoitan: kun maailma pysähtyy, pysähdy. Niin paljon kuin omien olosuhteittesi keskellä voit. Se voi saada ihmeitä aikaan."
 
Sinä Ystävä! Olet siellä jossakin kaukana. Mutta et kaukana kuitenkaan. Käyn rukouksen kautta luonasi päivittäin, yleensä aamuisin, välillä muulloinkin. Välimatka ei ole rukouksessa eikä Hengessä mikään ongelma. Pyydän, että Jumala Sinua siunaisi ja pitäisi huolta. Se on parasta, mitä  voin ja osaan Sinulle pyytää. Tätä plogia kirjoittaessa on vahva tunne, että olet Jumalalle erityisen arvokas. Jos ei kukaan ole sitä Sinulle pitkään aikaan sanonut, minä sanon sen Sinulle. Hän opettaa meitä löytämään uusia rikkauksia rukouksesta ja tietysti Hänestä itsestään. Ollaan turvallisella mielellä. Auttaja on kanssamme koko ajan.

”Oletko tullut ajatelleeksi, että eräänä päivänä mikään ei enää ahdista sinua eikä kukaan enää vaivaa sinua.” (A.B.Simpson)

  Tervehdys ystäväni siellä jossakin! ”Tulithan tuttuni taas, maata kiertävä masennus. Kai sitten käskemättä lähdet, kun pyytämättä tuli...