keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kissat ja hiiret


Kun muutimme vanhaan kotitalooni, talon pihapiirissä olevassa ladossa asui kissa, jonka ristimme Elliksi. Varmoista lähteistä saamamme tiedon mukaan, Elli on erään kesämökkiläisen hylkäämä kesäkissa. Emme tiedä, kauanko Elli on ladossa ja navetan ylisillä asunut, mutta on käsittämätöntä, miten Elli on pysynyt hengissä.

Elli on ollut puolivilli. Hän ei aluksi uskaltanut tulla meitä lähellekään. Mutta lopulta hän tottui meihin ja suostui tulemaan syömään talon rapuille asetetulle ruokakupille. Meillä talossa asuu toinenkin kissa, Pekka. Pekka on kotoisin Rengosta. Asunut varhaislapsuutensa kaupungissa. Mutta nyt ollut meidän kanssamme. Koska kissat ovat väritykseltään samanlaiset, alussa oli vaikeuksia erottaa kumpi kissa pihalla kävelee.

Hauskaa minusta oli se, että Pekka ei pitkään aikaan rohjennut mennä ulos. Ja Elli ei rohjennut tulla sisään. Kissat kohtasivat ulko-ovella ja sähisivät toisilleen.

Viime talvena, kun oli pakkasta 20-30 astetta, Elli suostui pari kertaa yöpymään meillä sisällä. Paljon tapahtui kuukausien aikana. Kunnes kesäkuussa Elli tuli pihallemme esittelemään poikastaan. Poikanen oli Ellille niin tärkeä, että hän alkoi olla meille vihainen.

Lopulta jouduimme soittamaan eläinsuojeluyhdistykseen ja sieltä järjestyi mies, joka tuli loukulla pyydystämään Ellin ja hänen poikasensa. Nyt Elli on yli viisi kuukautta asunut Jokioisten löytöeläintalossa. Eräänä päivänä siellä tapahtui ihme, Elli synnytti jälleen poikasen.

Viime viikolla saamamme tiedon mukaan Elli on löytöeläintalossa ollut varaemona kahdelle kissanpoikaselle ja jopa imettänyt niitä. Hän on sillä tavalla ikäänkuin maksanut oleskelunsa (+ omien poikasten oleskelun) löytöeläintalossa. Lähiviikkoina, kun Elli leikataan, hän saapuu meille takaisin. Jännitystä on siinä, haluaako hän muuttaa sisälle taloon vai muuttaa edelliseen kotiinsa latoon?

"Kun kissa on poissa, hiiret hyppii pöydällä." - Vanha sananlasku on totta edelleen. Monessa mielessä. Kun syksy tuli, myös talomme yläpohjasta kuului pieniä askelia. Vein sinne hiirenloukun + palan Oltermanni-juustoa. Ei kulunut kuin pari päivää, niin ensimmäinen hiiri oli pyydystetty. Nyt hiiriä on kertynyt jo neljä. Oltermanni-juusto tuntuu maistuvan.

Mielessäni on pari juttua hiiristä ja kissoistakin.

Oli kerran saarnaaja, jolle hengelliset kokemukset olivat tärkeitä. Hän piti kokemuksistaan kirjaa kirjoittamalla ne pieneen vihkoon. Tuosta vihosta hän aina otti juttuja puheidensa höysteiksi. Kerran hänen(kin) työhuoneeseen eksyi hiiri. Hiiri teki pahojaan ja teki reikiä myös tuohon pieneen vihkoon. Seuraavan kerran kun saarnaaja meni puhumaan, hän aloitti puheensa näin: ”Hiiret söivät minun kokemukseni. Nyt on pakko puhua Jumalan Sanasta.”

Jumalan rakkaus ja huolenpito meistä ei ole koskaan kiinni kokemuksistamme tai tunteistamme. Silloinkin, kun ei tunnu miltään, Jumalan Sanan, Raamatun lupaukset ovat totta. Tätä asiaa olen opetellut monien vuosien aikana.

Mutta sitten se toinen juttu.


 
”Oli kerran munkki, joka asui isossa luostarissa. Hän halusi päivittäin olla Jumalan kasvojen edessä rukouksessa. Koska väkeä oli paljon, munkki rakennutti luostarin kellariin rukouskammion voidakseen rauhassa hiljentyä. Alku meni hyvin, kunnes ilmaantui yksi paha ongelma. Munkki kiusaantui hiiristä, jotka alituiseen tulivat häiritsemään hänen rukoustaan. Niinpä munkki alkoi kuljettaa mukanaan kissaa. Kissa piti hiiret kurissa ja munkin hartauselämä jatkui.


Vuosia kului ja viimein munkki kuoli. Veljistön muut jäsenet alkoivat noudattaa esikuvansa tapoja. Rukoushetkiä kellarissa, kissa mukana. Vielä vuosisatoja myöhemmin tätä tapaa noudatettiin. Aikaa myöten syntyi kuitenkin teologisia kiistoja siitä, minkälainen kissan piti olla väritykseltään ym. Ristiriidat muuttuivat niin suuriksi, että lopulta koko veljistö hajosi.
 
Alkuperäinen asia (hiljainen rukous Jumalan edessä) oli unohtunut. Hurskaan munkin rakkaus rukoukseen muuttui kiistelyksi kissasta. Valitettavasti näin on käynyt niin monta kertaa. Alkuperäinen asia on unohtunut ja aletaan riidellä aivan turhista asioista.
 
Eräässä psalmissa ovat sanat: "..älä anna minussa pettyä niiden, jotka etsivät Sinua, Israelin Jumala.." - Me Jumalaan uskovat emme aina ole olleet mitenkään hyviä edustajia Jumalan rakkaudesta. Monia virheitä on tehty.
 
Juttelin kerran erään ystäväni kanssa, joka oli silloisesta elämäntilanteestaan kirjoittanut tosi puhuttelevan tekstin:
 
"Luopunut uskostaan, he sanovat, kun en ehdi joka viikonloppu kokouksiin. Luopunut uskostaan, he sanovat, kun opiskelen ja käyn työssä. Luopunut uskostaan, sanotaan, kun uskallan mennä ei-uskovien ystävien kanssa.. Ja kuitenkin ylhäältä ojentuu käsi puoleeni, minun puoleeni ja kuuluu ääni: "Lapseni, minun lapseni."
 
Juuri tällä hetkellä mekin voimme olla hetken hiljaa. Ja kuunnella. Ja ymmärtää sydämessämme, että Jumalan ihmeellinen rakkaus koskettaa meitäkin. Hän kertoo sydämellemme, että Hän rakastaa meitä. Ja Hän haluaa antaa meille tulevaisuuden ja toivon. Jumala voi sen tehdä.