"Minä sanon sinulle, rakkaani, että Minun johdatukseni odottaa yhä sinua, suunnitelmani on vielä voimassa sinua varten."

Aloitin blogini kirjoittamisen syyskuussa 2012. Silloin en olisi voinut kuvitella, että seitsemän vuoden päästä jatkan edelleen tekstien kirjoittamista.

9.9.12 kirjoittamani blogin otsikko oli "Rukouksella me taistelemme ja rukouksen avulla me voitamme." (Martti Luther) Sama rukousaihe on sydämelläni edelleen. Torstaiaamuna olin aamurukoushetkessä kirkossa. Siellä käydessäni sain työtoveriltani (hänelle tarpeettomaksi käyneen) kirjan Seimestä öljymäelle

Kirja on yllättävän hyvä. Siinä on kuvia suomalaisten taiteilijoiden tekemistä kirkkojen alttaritauluista ym. Pentti Lempiäinen on kirjoittanut kuviin liittyvät tekstit. Lainaan erästä Pentin tekstiä, mikä hyvin sopii tähän päivään. Tekstissä pohditaan sitä, miten suhtaudumme erityisesti rukoukseen sairaiden puolesta. Uskommeko, että vielä Jumala voi parantaa sairaita ja herättää kuolleita? Jos emme usko kumpaankaan, silloin tuskin rukoilemmekaan.

"Haudasta takaisin elämään

Uuden testamentin evankeliumeissa on runsaasti parantamiskertomuksia: Jeesus oli ”suuri parantaja”. Tosin moni nykyihminen vierastaa niitä. Toiset taas kysyvät, miksi kristillisissä kirkoissa ja seurakunnissa ei enää nykyään juurikaan tapahdu sairaiden ihmeparantumisia. Siihen tuskin riittää vastaukseksi saksalaisen kirjailijan Heinrich Giesenin lausahdus: ”Jumala on delegoinut ihmeiden tekemisen lääkäreille ja apteekkareille.”

Toisenlaisiakin ratkaisuja on etsitty. Luin kertomuksen miehestä, joka makasi sairaalassa kuolemaa odottaen. Häntä tervehtimään tullut vieras ajatteli lähtiessään: ”Tämä oli varmaan viimeinen kerta, kun me tapasimme.” Kolme viikkoa myöhemmin kävijä kuitenkin tapasi miehen jälleen, tällä kertaa hänen kotonaan. Tulija koki suuren yllätyksen: kuolevaksi uskottu potilas vaikutti hyväkuntoiselta. Mies huomasi tulijan hämmennyksen ja kertoi, mitä oli tapahtunut. ”Sairaanhoitajat rakastivat potilaitaan, ja ajattelin että minun on tultava terveeksi. Lisäksi minua kävi katsomassa muuan tuttava, joka ei paljoa puhunut, mutta piti minua pitkään kädestä ja silitti sitä. Lopuksi hän rukoili puolestani. Siitä lähtien minkäkin kykenin taas rukoilemaan.”

Parantumisia suuremman ongelman muodostavat monelle kertomukset kuolleista herättämisestä. Yksi tällainen on kertomus Nainin lesken pojasta. Toinen tällainen on kertomus Lasaruksesta, Marian ja Martan veljestä. Hänen sairastuttuaan sisarukset lähettivät viestin Jeesukselle, mutta tämä viivytti lähtöään heidän luokseen kaksi päivää. Ennen hänen saapumistaan Lasarus ennätti kuolla ja jopa olla neljättä päivää haudassa. Kohta Vapahtajan saavuttua Martta alkoi sättiä tätä: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Samoin puhui itkien hänen sisarensa Maria. Muutkin paikalla olijat ihmettelivät, eikö Jeesus olisi voinut estää Lasaruksen kuolemaa. Silloin Jeesus käski ottaa pois haudan suulta sen sulkeneen kiven ja huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Ja ihme tapahtui. Kuollut palasi elämään.

Moni kysyy: ”Miten selität tämän kertomuksen?” Uskotko, että niin on tapahtunut kuin Johannes kertoo?” On pakko tyytyä sanomaan: ”Ihmeitä ei selitetä, sillä jos ne selitetään, ne eivät enää ole ihmeitä.” Jos uskon ihmeitä tapahtuvan, miksi minun pitäisi uskoa vain jonkinlaisiin ihmeisiin, mutta ei joihinkin toisenlaisiin. Olen kyllä ymmällä tällaisten kertomusten edessä. Mutta siksi voinkin uskoa. Sillä mikä se sellainen usko olisi, jonka kohde ei kävisi yli ihmisen ymmärryksen."

Torstain aamurukouksen jälkeen ajoin Forssaan ja kävin aamupäiväkahvilla. Sieltä jatkoin Forssan Vapaaseurakunnan kirpputorille. Ostin vaatteita ja vielä 2002 painetun kirjan Hilja Aaltosen ja Markku Koiviston tekstein. Kaikki yhteensä maksoi seitsemän (7) euroa. Hyviä vaatteita ja mielenkiintoinen kirja. Halvalla hyvää.

Hilja Aaltosen tekstit ja puheet ovat minulle tuttuja vuosien varrelta. Ne ovat siunanneet minua ja suurta joukkoa muita monella tavalla. Hilja on päässyt jo matkansa päähän ja on perillä Taivaassa. Hiljan tekstit saarnaavat edelleen. Kirjoitan Sinulle kahdesta ihmeestä, jotka Hiljan rukousten kautta Jumala teki vuosia sitten. Niissä on edelleen selkeä rohkaisu meillekin jatkaa rukouksia.

"Jokin aika sitten eräs nainen oli kodissani suuressa tuskassa ja hädässä. Vuosien varrella elämään oli kasautunut taakkoja ja asioita. Oli ollut holtitonta kilvoittelua Jumalan tiellä, niin kuin joskus itse kukin olemme kokeneet. Emme suinkaan kilvoittele säännönmukaisesti, ja saatana kirjaa kaikki nämä veltot askeleet ja lyö ne eräänä päivänä eteemme, ja meidän täytyy sanoa: Jokaisessa asiassa on minun puumerkkini, minun nämä asiat ovat.

Näin oli tällekin ystävälle käynyt. Nyt hän oli ollut hoidossa monta kertaa, ja lääkäri oli antanut hyvin synkän lausunnon, jonka perusteella edessä oli jälleen matka hoitoon. Tämä ihminen poikkesi suuren hätänsä alla luokseni ja sanoi haluavansa vain kertoa minulle, minkälainen hänen tilanteensa oli. Siinä minä istuin ja kuuntelin tätä erämaakokemusta, tunnon itkua ja vaikerrusta. Kun hän viimein lopetti, menin hänen luokseen. Jumalan Henki antaa joskus ihmeellisen rohkeuden! Laskin käteni hänen päällensä ja siunasin häntä Jeesuksen armohaavoihin. Kun hän kuuli tuon siunauksen, hän koetti irrottaa käsiäni olkapäiltään ja sanoi: "En ole sen arvoinen, olen kaukana erämaassa. En ole sen arvoinen!"

Otin häntä kaulasta kiinni ja sanoin: "Lähempänä kuin minun käteni ovat sinua, ovat Jeesuksen kädet, ja Hän painaa sinut armohaavojaan vasten tällaisena, juuri tällaisena kuin sinä tällä hetkellä olet." Kun hän siinä kotvan viipyi itkunsa kanssa, ihmeellinen rauha täytti hänen sydämensä ja hän sanoi: "Onko se totta? Täältä lähti nyt jotakin. Onko se totta, vai kuuluuko tämäkin johonkin tämän sairauteni vaiheeseen? Minä en jaksa uskoa."

Siunasin hänet ennen lähtöä uudelleen terveysvirtaan Jeesuksen armohaavojen alla. Keskiyön tietämillä hän soitti ja kertoi: "Se ihmeellinen vaikutus, joka oli jo siellä linja-autossa, vaikutti niin, etten meinannut jaksaa olla hiljaa. Lauloin monta laulua Hengessä - mitä ikinä muistin laulukirjasta. Kun sitten astuin ulos autosta, ei tie riittänyt. Jumalan virta kaatui minun ylitseni, ja olin kuin humalassa. Ylistin Herraa. Lauloin laulua, jota en ollut koskaan kuullut. Se oli taivaallinen laulu. Ja nyt tiedän, että pimeydessäkin minä olin armolähteen luona, vaikken nähnyt enkä tuntenut sen vaikutusta, en sen kosketusta enkä kosteutta."

Myöhemmin hän soitti uudelleen ja sanoi: "Virta ei muuta kuin paisuu, minä olen autuas. Ja kun olin määrätyllä vastaanotolla lääkärin luona, lääkäri sanoi kauniisti: "En enää sano teille mitään, toivotan vain hyvää jatkoa."

Ystävät, kun vihollinen oikein saartaa meidät ja joudumme henkivaltojen keskitykseen, saatana tahtoo aina viedä meidät epätoivoiseen pimeyteen. Mutta pimeydenkin keskellä on armon lähde, Golgatan verinen lähde. Ja juuri sen äärellä epätoivoinen, ahdistettu ihminen tuskissansa huutaa. Ja Herra Jeesus kuulee!

Sulut otettiin pois

Etelä-Pohjanmaalta soitti jokunen vuosi sitten eräs isäntä. En tuntenut häntä silloin, enkä tunne vieläkään. Hän soitti varhain eräänä aamuna ja kysyi, onko minulla aikaa. Oli tultu siihen hetkeen - hän on Jumalan ihminen - jolloin piti purkaa kuormaa. Isäntä sanoi: "Minä oon niin hutilooten mennyt tätä tietä, että tuonne kuormaan on nyt tullut sellasta, mikä ei Jumalan ihmiselle kuulu, ja eräs asia, joka nyt tänä aamuna täytyy ottaa matkasta pois."

Otin sen ripin vastaan siinä puhelimessa, hurskaan miehen vakavan ripin. Julistin siinä lankaa myöten Jeesuksen armohaavoissa veriruskeat synnit anteeksi. Hiljainen kiitos kuului vastaukseksi. Tämä tapahtui tiistaiaamuna.

Perjantaiaamuna yhtä varhain soi taas puhelin: "Minä oon se sama äijä, joka silloin tiistaina soitti. Silloin minä olin ahtaalla, mulla oli sellaanen kivi tunnolla, yhyreksän vuotta olin sitä kantanut. Silloin se vyöryi pois, ja viime yönä, perjantaita vasten yöllä, Jumala täytti minut Hengellään. Ja nyt oon ollut sellaasen Jumalan kaatosateen alla, että mä aivan hajoon." Ja mies jatkoi: "Kun oon yksin täällä rakennuksessa, kun vaimoni on sairaalassa, minä oon pitänyt täällä sellaaset messut. Oon ylistänyt ja huutanut koko yön. Ja kun Jumalan virta tuli, kun oikein otettiin sulut pois, musta tuntui, että tämä vanha savimaja hajoaa tuohon virran paineessa." Yritin siihen sanoa: "Niin on sanottu, Jumala ei anna Henkeään mitalla." Tähän isäntä tokaisi: "Vai mitalla! Tuo nyt kippos tänne tään satehen alle, niin sun kippos lähtee. Sellaanen paine tää on." Sitten hän ylisti ja kiitti Herraa ja sanoi: "Rukoile nyt hyvän tähären mun puolestani, ettei tää vaan lakkaasi. Tää on sellaasta, että mää nyt haluaasin tässä olla lopun ikääni."

Minä en ole isäntää nähnyt, mutta ei tämä virta lakkaa. Siinä voi olla hiljainen suvantopaikka, mutta taas se ottaa uuden syöksyn, ja Jumalan ihminen saa kokea Jumalan virran paineen, armovirran paineen. Ja me koemme ja ymmärrämme, että se on totta. Jumalan virran paine on ylirunsas. Kukapa sen mittaisi, kun ei sellaista mittaa edes ole. Me vain koemme, että malja on ylitsevuotavainen.  Minä toivon, että tälläkin hetkellä joku kokee saman kasteen kuin tuo pohjalainen isäntä, joka kehotti: tuo nyt kippos tänne, niin se vie sen mennessään! Älä määrää Jumalan Hengen siunauksia ja laatua. Ole erämaasi keskellä veren puhdistetuin tunnoin ja ota vastaan, mitä taivas antaa. 

Hiljenny kanssani rukoukseen ja kiitokseen: "Tässä me olemme, Herra. Henkemme pyytää: Avaa Sinä taivaasi. Avaa silmämme näkemään, että me olemme uupuneet ja nääntyneet vesikaivon äärelle, Sinun kättesi ulottuville, Sinun armohaavojesi tuntumaan. Jos joku nyt tietää olevansa tällainen ahtaalla oleva, pimeydessä istuva kurja, avaa hänen silmänsä armokädelläsi ja anna hänen nähdä, että tässä se armon lähde on, aivan hänen edessään. Ja anna hänen kokea anteeksiantamuksen ihana siunaus, jossa saastainen muuttuu lunta valkeammaksi. Ja Herra, me pyydämme, että Sinä tänä päivänä kastaisit Pyhällä Hengellä ja tulella jonkun kuivuudessa ja menehtymässä olevan Jumalan ihmisen ja antaisit tuon taivaallisen kaatosateen, joka kerran oli tuon eteläpohjalaisen isännän yllä. Herra, anna tuon kaatosateen kohdata meitä kaikkia. Anna meidän kuulla taivaallinen humahdus Pyhässä Hengessä, joka muuttaa meidät Sinun kasvojesi kirkkaudessa. Herra, me haluamme kokea yliluonnollista, Hengen synnyttämää uutta olotilaa Pyhässä Hengessä. Vie meidät ristin kautta Golgatan kummulle. Amen."

Hiljan rukoukset ovat loppuneet, mutta Jumala rohkaisee meitä täällä matkalla olevia jatkamaan rukousta. Suurta osaa Teistä blogini lukijoista en ole nähnyt koskaan enkä tuskin tule näkemään täällä maan päällä. Taivaassa me kuitenkin saamme tavata. Mutta on asia, jota me voimme yhdessä tehdä. Voimme rukoilla toistemme puolesta. Rukoilen Sinun puolestasi usein. Rukoilen tänäänkin, että Jumala Sinua siunaisi. 

Ylellä tuli muutama päivä sitten ohjelma 92-vuotiaasta lehtori Ulla-Christina Sjömanista, joka on vuosikymmeniä rukoillut lukemattomien ihmisten ja heidän aiheidensa puolesta. Ulla-Christina asuu palvelutalossa, mutta sielläkin kokoontuu rukouspiiri edelleen. Ohjelma oli kaikin tavoin rohkaiseva. Jos haluat sen nähdä, löydät sen netistä tästä osoitteesta: https://areena.yle.fi/1-4598175

Hei kaukainen ystäväni siellä jossakin!

Toivottavasti olet jaksellut hyvin? Oma kesäni meni nopeasti niin kuin yleensäkin. Tiedän syksyn saapuneen, kun selkäkipu(ni) alkaa oireilla säiden voimakkaasti vaihdellessa. Hengellisesti kaipaan Jumalaa ja hänen läheisyyttään. Viime vuodet ovat jollakin tavalla olleet "hiljaisempia" kuin ne vuodet, jolloin elämää ja toimintaa oli hyvinkin paljon. Silti tiedän, että Jumala on tässä päivässä mukana.

Minulle hyvin tärkeätä on joka toinen torstaiaamu vietettävät rukoushetket kirkon sakastissa. Yhteinen rukous siunaa aina ja antaa voimia. Samalla ymmärtää ja muistaa noissa hetkissä, että ilman rukousta ei tapahdu mitään. Suren sitä, että kirkossa ja tilaisuuksissa käydään niin vähän. Kaikkea muuta toimintaa on niin paljon. Seurakunta on vain yksi tilaisuuden järjestäjä muiden seassa. Mutta vain seurakunnalla sanoma Jeesuksesta. Sanoma pelastuksesta ja uudesta elämästä, jonka vain Hän voi antaa.  

Kotimaa24-sivustolla oli 31.8.2019 mielenkiintoinen Jussi Rytkösen juttu: "Professori Kaarlo Arffman: Euroopan protestanttiset kansankirkot katoavat." Tuo juttu puhutteli minua niin paljon, että kirjoitan sen tähän Sinun luettavaksi.

 

"Euroopan protestanttiset valtio- tai kansankirkot eivät kestä vaan katoavat. Kirkosta eroamiset ja elämäntapojen mullistuminen näyttävät suuntaa. Luterilaisuuden perintö on luterilaisissa maissa pitkälti hukattu jo kauan sitten. Näin väitti Helsingin yliopiston kirkkohistorian emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffman Nilsiän Aholansaaressa viime viikolla järjestetyillä Teologiapäivillä. Arffman piti tapahtumassa esityksen, jonka aihe oli Luterilaisuuden perintö ja nykyisyys.

 

Saksasta ja Suomesta poimittujen esimerkkien ja kokemusten perusteella Arffman ennusti luterilaisille kirkoille kiihtyvää taantumista ja heikkenemistä. Herää kysymys, onko näiden kysymyksien pohtimisella enää mitään merkitystä. Näyttää siltä, että reformaatiossa syntyneet protestanttiset kirkot kuolevat. Ne eivät pysy enää minkäänlaisena voimana, Arffman sanoi körttiyleisölle. Helsingin Meilahdessa asuva Arffman kertoi yhtenä henkilökohtaisena kokemuksenaan ihmettelevänsä, miten tavattoman nopeasti Helsingin seurakuntien jumalanpalveluselämä on kymmenen vuoden aikana kuihtunut. Se on vakavampaa kuin kirkosta eroamiset. Jos jumalanpalvelus lakkaa, minun on vaikea ymmärtää, mikä se sellainen kirkko on, jossa ei enää ole jumalanpalvelusta ehtoollisen viettoineen. Minua pelottaa. Messussa käyminen on Arffmanin mukaan tulevaisuudessa hyvin pienen joukon kulttuuria.

 

Kirkkohan voi jatkaa toimitus- ja diakoniaorganisaationa ja kirkkomusiikkielämyksien antajana. Tämä on eurooppalaisen protestanttisuuden karu tulevaisuus. Minkälainen sitten on Euroopan uskonnollinen tilanne muutamien vuosikymmenien päästä? Arffman hahmotteli asiaa aiheesta syntyneessä vilkkaassa keskustelussa, jossa häntä myös opponoitiin.

 

Jäljellä on renesanssin kokenut ortodoksinen kirkko. Lännempänä on katolinen kirkko, joka käy nyt hurjaa kamppailua asemastaan. Se on vaikeuksissa, mutta monin paikoin se elpyy. Islam voimistuu kolmanneksi. Protestanttista Eurooppaa ei enää ole, korkeintaan joitakin riitaisia vähemmistöjä, Kaarlo Arffman ennusti."

Tuo juttu puhuttelee ja ravistelee. Tuollainenko on kirkkomme tulevaisuus? Suunta on sinnepäin, mutta Jumala yksin tietää, mitä lopulta tapahtuu. On helppo ymmärtää, miten suuri siunaus erilaiset herätysliikkeet ovat olleet Suomelle ja meidän kirkollemme. On paljon niitä, jotka kaipaavat läheisempää yhteyttä Jumalaan ja toisiin uskoviin. Jotta saisi yhdessä vahvistua yhteisestä uskosta. Jumalan suunnitelma ei ole yksin uskominen vaan yhteys toisiin.

Teologian tohtori Juho Sankamo on Raamatun tutkija ja opettaja. Sankamo on kirjoittanut artikkelin "Jumalan muisti ja meidän muistimme" Lainaan tuota em. artikkelia vähän.

"Kristittyjen kollektiivinen muistinmenetys ja kirkon yliluonnollinen muisti

Nomen est omen. Nimi on enne. Manasse oli jumalattomin ja syntisin kuningas Daavidin valtakunnan historiassa (2. Kun 21) Perimätiedon mukaan Manassen syntilistalla on jopa profeetta Jesajan murha. Juutalaisen tradition mukaan Jesaja oli piiloutunut onttoon puun runkoon, ja Manasse käski sahata tuon rungon poikki ja pinoon. Tuo heprealainen nimi Manasse tarkoittaa "hän saa unohtamaan." Aikoinaan Joosef oli antanut pojalleen nimeksi Manasse, koska "Jumala on saanut minut unohtamaan kaikki vaivani." (1. Moos. 41:51). Kuninkaiden kirjoista saa sen käsityksen, että juuri Jumalan unohtamisesta kehittyi Manassen nimenomainen synti, jonka seurauksena koko kansa lankesi väärille teille.

Jumalan unohtaminen on vaarallista. Aikoinaan Neuvostoliiton vankileirien saaristossa virunut (nobel-palkittu)  Aleksandr Solzhenitsyn antoi yksinkertaisen vastauksen siihen, miten oli mahdollista, että Venäjän vallankumouksen pyörteissä tapettiin ja teloitettiin noin 60 miljoonaa ihmistä. Solzhenitsyn sanoi, että "ihmiset ovat unohtaneet Jumalan."

(Solzhenitsyn kuvattuna vankilassa)

Ideologista aivopesua tutkinut brittikirjailija George Orwell toteaa, että "tehokkain tapa kansan tuhoamiseksi on kieltää ja hävittää heidän historianymmärryksensä."

Filosofi Heikki Mäki-Kulmala on samoilla linjoilla: "Muisti, historian tuntemus, on yksittäisen ihmisen tai kokonaisen kansan paras turva aivopesua vastaan. Ja päinvastoin: Muistinsa tai menneisyytensä menettänyt ihminen on kaikkein helpoimmin muokattavissa tai "transformoitavissa" (= muuttaa täysin, muuntaa). Tässä on varmasti yksi olennainen syy sille trendille, jossa uskonsa vakavasti ottavia ihmisiä liittyy sekä katolisen että ortodoksisen kirkon täyteen yhteyteen. Muisti vetää apostolisen kirkon täyteen yhteyteen. Halutaan syvempiä juuria ja vakautta, kun modernissa maailmassa kaikkea muutetaan mielivaltaisesti koko ajan.

On väitetty, että läntinen lepsu kristillisyys on taantunut kollektiiviseen muistinmenetykseen. Seurakunta, joka on menettänyt muistinsa kirkon 2000-vuotisesta historiasta, on helposti - rahalla, uhkauksilla ja ihmissuosiolla - transformoitavissa vaikka minkälaisen ideologien palvelukseen. Muistinsa menettänyt seurakunta pyörii kuin tuuliviiri ajan aatteissa ja muodeissa. Tämänkin vuoksi on niin tärkeää, että vietämme Kristuksen muistoa - "tehkää tämä minun muistokseni."

Emme saa unohtaa apostolista uskoa ja opetusta. Onneksi Kristuksen kirkolla on yliluonnollinen muistin virkistäjä: "Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut." (Joh 14:26)

Yllä oleva kuva on pari viikkoa sitten otettu 1550-luvulla kuningas Kustaa Vaasan perustaman kuninkaankartanon mailta. Nykyään alue kuuluu Mustialan maatalousoppilaitokselle.

 

Kauan sitten luin kuvauksen Afrikan luonnosta. On olemassa savannin puita, jotka kovan kuivuuden iskiessä käyvät vastahyökkäykseen kuivuutta vastaan. Puut pudottavat lehtensä (säästääkseen energiaa) ja yrittävät kaarnan sisällä säilyttää kosteutensa. Kun kuiva aika on ohi ja sateet tulevat, viikossa kuivunut luonto herää eloon uuteen vihreyteen. Uusi sade uudistaa kaiken kuolleen. Mekin olemme joskus niin kuin nuo puut. Lehdet ovat pudonneet aikoja sitten. Sinnittelemme, jotta säilyisimme hengissä. Haluamme elää Jumalan lapsen elämää. Meitäkään ei pelasta mikään muu kuin Pyhän Hengen sade.

 

Kaiken kautta alamme ymmärtää, että selviämisessämme on kyse lopulta armosta. Ellei Jumala meitä auta, me emme selviä, emme tästä päivästä eikä tulevista. Mutta siksi Hän lähetti Jeesuksen, joka lupasi lähettää meille Puolustajan olemaan kanssamme joka päivä maailman loppuun asti.

 

"Älä odota vuorten vajoamista,

älä tulisadetta Sodomaan.

Kävele arjen keskellä hiljaa.

Opi suuria ihmeitä seuraamaan.

 

Paina kätesi sydäntä vasten.

Kuuntele, kuinka se tykyttää.

Kuuntelen pienen vasaran ääntä.

Ihmeellisintä sykkijää.

 

Katsele tummaa äärettömyyttä.

Tähtien hopeapisteitä.

Ihme se on, että orpo henki

voi sinne levittää siipensä.

 

Oma varjosi juoksee tiellä.

Kasvaa kanssasi, kutistuu.

Ihme se on. Ja se miten taivas

lätäkön veteen heijastuu.

 

Älä odota suuria asioita.

Ilo leijuu kukkien lumena.

Hiutaleina. Ja Jumala niissä

huomauttaa: Olen tulossa.

(Sandor Remenyik, Hiljaisia ihmeitä)

 

Kun Transilvanian rakastettu runoilija kuvaili omia virikkeitään tuohon tapaan monia vuosikymmeniä sitten, ei ollut vielä sävelradiota eikä televisiota, ei liike-elämän rajua mainontaa.. Lapset leikkivät Suomessakin omatekoisilla paperinukeilla ja käpylehmillä. Tai jos joululahjaksi saatiin kaupan lelu, se oli puuta ja sen kiiltävä maalintuoksu käväisee vieläkin raikkaana nenässä. Uusi mekko tai esiliina saatiin sen verran harvoin, että muistoissa tuntuu yhä vielä hyvältä puhtaan kankaan kosketus kaulaa vasten.

 

On toki hyvä, että kasvavalla lapsella on virikkeitä, jo ensi kuukausista alkaen valoisia värejä katsetta vasten. Mutta entäpä kun meillä on virikkeiden ruuhka niin sakea, ettei tajunnan tila likimainkaan riitä ottamaan niitä vastaan, saati valikoimaan. Ja kuitenkin elämme niiden armoilla päivästä päivään. Sopeudumme siihen, että aistit turtuvat ja omaehtoinen vastaanottokyky sammuu.

 

Mikä saa meidät sopeutumaan, suostumaan turtumiseen? Onko virikkeiden kaaos niin monisäikeinen ja kasvoton, ettei enää tule mieleenkään asettua vastarintaan? Tai ehkä kysymyksen voi asettaa näin: pelkäänkö hiljaisuuden tyhjää tilaa? Vierastanko tyhjää tilaa, joka on niin vapaa keinotekoisista, persoonattomista virikkeistä, että siitä alkaa hiljalleen kummuta herätteitä omalle sielulle?

 

Erakkona Pohjois-Italian vuorilla asuva Adriana Zarri

miettii eräässä rukouksessaan:

"Tiedän, että kun katselen kiveä, näen sinut.

Tiedän, että kun katselen sinua,

näen kivet ja puut ja ihmiset, linnutkin räystäillä."

 

Sinä, joka olet minua lähempänä

kuin itse olen itseäni,

Sinä joka saarrat ja kannatat

minua kuin rannaton Puhtauden Meri

Hellyyden Meri -

Sinä asut minussa

kätkettynä minuun

kaikkien siihenkin minussa

mitä luulen tyhjäksi ja

tuntemattomaksi." 

(löysin kesällä kiven, jonka luonto oli koristellut näin upeasti)

 

Sinun Herrasi lähettää Sinulle viestin. Hän on Sinussa. Lähempänä kuin pystyt ikinä uskomaan. Jobillekin hän sanoi Job 35:14 "Väitätkö todella, ettei hän näe sinun asiaasi? Odota Job! Sinun asiasi on kyllä vireillä." Samoin Sinun asiasi on vireillä. Jumala tulee pitämään Sinusta huolen. Tänään ja tulevina päivinä. Vaikka kaikki ympärilläsi todistaa kuivuutta, se ei tarkoita, ettei Jumala olisi Sinussa.

 

Rukoillaan toistemme puolesta. Rukoillaan Hengen sadetta, joka herättää meidät eloon, samoin meidän kotiseurakuntamme. Pyhän Hengen kautta voimme tuntea yhteyttä keskenämme vaikka välimatkaa olisi miten paljon hyvänsä. Palaillaan pian!