”Sanat edelleen sanomatta. Silti en vaikene. Rakkaamme kuolevat meiltä pois. Emme koskaan ennätä sanoinemme. Odotamme oikeaa, parempaa hetkeä. Ei sitä tule, ei ole oikeaa hetkeä. On vain tänään, tämä tässä, tässä ja nyt. Siksi en vaikene. Ojennan kättäni, annan kasvojen aueta silmien ja suun. Sinua en laske ohitseni. Saatan lakata, saatan mennä pois, jos niin tahdot. Menenkin, mutta ohitseni et pääse. Kosketan sinua, niin että jos kuolisitkin.” (Helinä Siikala)

Tuo otsikossa oleva teksti on puhutellut minua syvältä. Aika kuluu nopeasti. Ja kun ikää tulee lisää, aika kuluu yhä nopeammin.

 

"Vanhojen valokuvien järjestäminen" on käsitteenä hyvin tuttu monellekin. Olen kuullut monien sanovan, että "sitten kun pääsen eläkkeelle, järjestän vanhat valokuvani". Tunnettu tosiasia kuitenkin lienee sekin, että kun sitten pääsee eläkkeelle, on niin paljon muutakin tehtävää.

 

Tapaninpäivänä näin vaimoni ja hänen sisarensa katselevan vanhoja valokuvia vuosien takaa. Myös monia joulukuvia. Lähes jokaiseen valokuvaan liittyi tarina, jota innolla muisteltiin. En tiedä mistä johtuu, mutta tuo tilanne avasi jotain minunkin sisälläni. Samassa hetkessä päätin, että alan järjestää omia valokuviani, joita en ole vuosiin edes katsellut.

 

Niin sitten tapahtuikin. Eli aloin järjestää vanhoja kuviani. Vaimo osti minulle valokuvakansio Prismasta. Arkistokelpoista liimaakin hankin. Ja niin homma alkoi. Nyt olen liimannut jo satoja kuvia. Kuvia järjestäessäni monet muistot ovat käyneet mielessäni. Löysin myös kuvia, joita en edes kunnolla muista ottaneeni. Yksi näistä kuvista on tässä..

 

 

Kuva on otettu vuosia sitten entisen kotikaupunkini, Heinolan, rannoilta. Taustalla näkyy Tähtisilta.

 

Juttelin hiljan puhelimessa tyttäreni kanssa. Hänkin lähestyy jo kolmeakymmentä. Hän muisteli monia "retkiä", joita teimme iltaisin. Kävimme toki luonnossa, järvien rannoilla ym. Mutta usein iltaretkemme kohdistuivat keittiöstä lastenhuoneeseen. Matka ei ollut pitkä, mutta kun oli hyvät eväät ja kiva video katsottavana tms, retki tuntui kivalta. Tyttäreni kertoi, miten hän muistaa, että olin evääksi järjestänyt kuorittuja mandariineja, omenan lohkoja ym.

 

Näin vuosienkin takaa noin pieni asia voi nousta mieleen. Yhteyden kokeminen. Rakkaus. Hyväksyminen. Elämän tärkeimmät asiat eivät ole rahalla ostettavissa. Ne vain annetaan meille lahjaksi. Vain vähän on tarpeen. Elämä on juuri nyt.

 

On aina suuri vaara elää menneessä tai tulevassa ja tämä hetki jää vallan elämättä.

 

Koska joulu alkaa olla jo takanapäin, voin tehdä Sinulle yhden paljastuksen. Minua pyydettiin kotikyläni yhteiseen joulujuhlaan joulupukiksi. Ja jostain syystä en rohjennut kieltäytyä. Sain hienot varusteet, johon kuuluivat punaiset vaatteet: hattu, pitkä takki, naamari.. Ja ruskeat lapikkaat, joiden koko oli 45. Minun kokoni on 46. Lapikkaista tuli näin minulle pieni ongelma. Tuskallisen prosessin myötä sain lapikkaat lopulta jalkaani. Kun olin pitänyt niitä jaloissani noin tunnin, alkoi tuntua, että tunto häviää varpaista. Joten otin lapikkaat pois, ja laitoin jalkaani omat maastokenkäni.

 

Toinen ongelma joulupukkina olemisessa oli se, että naamarin parta oli niin runsas/tiheä, että minulla oli vaikeuksia hengittää sen läpi. Minun piti sormin kaivaa suun kohdalle sellainen aukko, että hengitys onnistuisi. Ajattelin, että olisi tosi noloa/järkyttävää, jos joulupukki tukehtuisi kesken juhlan.

 

Kun koululaiset ja päiväkerholaiset olivat näytelleet näytelmänsä ja laulaneet laulunsa, oli joulupukin vuoro astua näyttämölle. Salissa olleet 200 henkeä olivat innoissaan, kun joulupukki saapui paikalle.

 

Joulupukin tehtäviin kuului jakaa jokaiselle lapselle joulupussi, jossa oli perinteiset piparit, karkit ym. Illan juontaja sanoi minulle jo ennen juhlaa, että jos pienimmät lapset pelkäävät minua, heille äidit antavat joulupussit. Jännitystä oli siis ilmassa. Kun tilaisuus läheni loppuaan, paikalla olevat lapset lauloivat pukille tutun "Joulupukki, joulupukki.." -laulun.

 

Mutta kun laulu oli edennyt kohtaan, jossa joulupukin pitää laulaa: "Kiitos, kiitos kiltit lapset.." - tilaisuuden juontaja työnsi mikrofonin ja laulun sanat (ilman ennakkovaroitusta) suuni eteen ja sanoi: "Haluaako pukki laulaa?" - Ja sitten se tapahtui. Suuresti hämmästyneenä kuulin itseni laulavan joulupukin naamarin sisällä tuon pukille tarkoitetun säkeistön. Koska pianosäestäjä oli mukana, kuvittelin hänen laulaneen, mutta ei se sittenkään ollut niin. Vielä seuraavana aamunakin mietin, että miten ihmeessä minä menin laulamaan??

 

Pienenä poikana olin innokas laulamaan. Lauloin joskus jopa lasten laulukilpailussa. Mutta sitten laulajan "ura" loppui kuin seinään. - Ja mistä se johtui? Olin oman koulun joulujuhlassa laulamassa. Laulu ei jostain syystä mennyt ihan kohdalleen. Paikalla ollut vanha opettaja antoi minun ymmärtää, ettei laulu mennyt kohdalleen. Tuo palaute oli sellainen, että kului yli 50 vuotta ennen kuin seuraavan kerran rohkenin koulun joulujuhlassa laulaa seuraavan kerran. Ja silloinkin naamari kasvoillani. Mutta lauloin kuitenkin.

 

Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Juhla päättyi osaltani siihen, että jaoin nuo edellä mainitut lahjapussit. Lahjojen jakaminen on aina kivaa. Sen jokainen tietää. Eteeni tuli vuorollaan kymmeniä lapsia, pieniä ja suuria. Kun sitten tuli kylän päiväkerholaisten vuoro, he yllättivät minut. Jokainen heistä kiitti pukkia halaamalla. Ja voin kertoa, että tuo pienten ihmisten halaus teki sydämelleni tosi hyvää.

 

Lopussa äiditkin toivat alle kouluikäisiä lapsiaan pukin luokse. Ja minun onnekseni kukaan lapsista ei alkanut itkeä tms.

 

Kun tuota joulujuhlaa jälkeenpäin mietin, ajattelin että varmaankin lähes kaikki kotikyläni ja parin naapurikylänkin lapset tulivat joulujuhlassa pukkia tapaamaan. Jeesuksen aikana äidit toivat lapsiaan Jeesuksen siunattavaksi. Opetuslapset estelivät tuojia. Mutta Jeesus sanoi tilanteen nähdessään: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä.."

 

On surullista, että joulun juhlasta on tullut yhä enemmän joulupukin kuin Vapahtajamme Jeesuksen juhla. Olen tämän vuoden aikana ollut muutamissa tilaisuuksissa, jossa lapsia on siunattu kirkon alttarilla. Tuo hetki on siunaava. Myös vanhemmille ja muille paikalla olleille. Tutussa Tuomas-laulussa ovat sanat: "Sinun varaasi kaiken laitan, täällä kestä ei mikään muu.."

 

Ilman Jeesusta meillä ei ole mitään toivoa. Parasta, mitä voimme lapsillemme tehdä on rakastaa heitä ja rukoilla heidän puolestaan. Rukoilla, että Jeesus varjelee heidän elämäänsä ja siunaa heitä.

 

Kauan sitten luin eräästä lehdestä liikuttavan iltarukouksen, jonka joku lapsi oli välittänyt suunnilleen näin: "Rakas Jumala, siunaa äitiä ja isää ja minua. Ja pidä huolta myös itsestäsi. Sillä, jos Sinulle sattuu jotakin, me kaikki olemme hukassa."

 

Tätä vuotta 2013 on jäljellä enää noin kuusi tuntia. Sen jälkeen jälleen yksi vuosi elämästämme on takanapäin. Uuden vuoden ja koko tulevaisuutemme saamme jättää Jumalan käsiin. Hän lupaa olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti.

 

Muutama viikko sitten pääsi oman matkansa päähän suomalaisillekin monista kirjoistaan tuttu, Wilfrid Stinissen. Lainaan yhtä hänen kirjoistaan:

 

"Perimmäisen vapauden ja turvallisuuden voit löytää vain Jumalan uskollisesta rakkaudesta, joka ei koskaan petä. Vain rakkaus voi tehdä sinut vapaaksi, vain se voi saada tiukat solmusi avautumaan. Heti, kun koet, että sinua todella rakastetaan, suljetut ovesi avautuvat. Tunnet kuinka vasta rakkaus tekee sinut todella olemassa olevaksi ja saat sisäisen lujuuden, uuden rakenteen.. Rakkaudessa on luovaa voimaa. Missä on rakkautta, siellä versoo uutta elämää.

Rakkauteen ei ole helppo uskoa. Useimmat ihmistä vaivaavat ongelmat johtuvat epätoivoisesta pelosta, ettei häntä rakasteta eikä tulla koskaan rakastamaan. Monet kantavat syvälle juurtuneita komplekseja siitä, etteivät ole rakkauden arvoisia, eivät Jumalan eivätkä ihmisten rakkauden. Jumalan rakkaus sinua kohtaan ei kuitenkaan perustu siihen, että olet hyvä, ei hän odota sellaista sinulta. Hän rakastaa sinua siksi, että Hän on hyvä. Jättäytyminen Jumalan lääkitsevän, eläväksi tekevän ja uudeksi luovan rakkauden varaan on ainoa millä on merkitystä, sekä tässä elämässä että ikuisuudessa.."

 

Haluan kertoa Sinulle, joka tätä viestiäni luet, että olet Jumalallesi äärettömän rakas. Hän haluaa ottaa sinut lähelleen ja johdattaa sinua kohti tulevaa. Tänään ja kaikkina tulevina päivinä saamme luottaa siihen, että meidän Herramme pitää meistä huolen. Siksi jäädään Hänen turviinsa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



"Mahtavasta lumipilvestä kimaltelevat hiutaleet kultaisena pölynä laskeutuvat yllesi, jotta muistaisit mitstä olet kotoisin ja kuinka arvokas olet."

Tällä pienellä aforismilla Herra haluaa muistuttaa meille, missä meidän kotimme on ja minne me olemme matkalla. Täällä alhaalla päämäärä on joskus vaarana unohtua kaiken kiireen keskellä.

 

Jos/kun elämämme on annettu Jumalan käsiin, Jumala pitää huolen siitä, että kerran pääsemme perille. Meidän ongelmamme on vain se, ettemme pysty luottamaan. Niin helposti haluaisimme auttaa Jumalaa mm. antamalla hänelle vinkkejä siitä, miten elämästämme tulee hyvä ja onnellinen.

 

Jumalan täytyy joskus sallia meille aikoja, jolloin itse ajattelemme kaiken olevan loppu, ohi.. Ei minusta ollut hyväksi uskovaksi, työntekijäksi, uskovaksi ollenkaan..

 

Kun näyttelijä Ritva Oksanen vuosia sitten tuli uskoon, se tapahtui suuressa rukoustapahtumassa Helsingin jäähallissa. Ritva oli tapahtumassa yhdessä uskovan ystävänsä, Aila Arajuuren, kanssa. Ritva kertoi, että hän rukoili jotenkin näin: "Rakas Jumala, tässä olisi minun elämäni.. jos se vain Sinulle kelpaa.." Aila totesi välittömästi: "No niin. Annettu on, etkä takaisin saa."

 

Vaikka tuossa edellä kirjoitetussa oli vähän Ailan huumoriakin, siinä on myös suuri hengellinen opetus. Kun olemme antaneet elämämme Jumalan johdatukseen, Hän pitää meistä huolen. Ja ohjaa ja johdattaa.

 

Me olemme monessa tilanteessa kuin Vanhan Testamentin Job. Kun Job oli koettelemusten keskellä, hän piti Jumalalle laajan selvityksen siitä, miten hän oli oikeassa. Mutta kuten tiedämme, valitettavasti Job oli sokea omalle tilanteelleen. Niin kuin usein mekin. Me kuvittelevamme näkevämme oikein, mutta emme sittenkään niin tee. Pitää tapahtua jotakin sellaista, että silmämme ja korvamme aukeavat.

 

Meillä niin kuin monella muullakin on varma käsitys siitä, minkälainen uskovan elämä on. Jos elämämme ei sitten olekaan sellaista, me vaivumme toivottomuuteen. Monesti syytämme vielä Jumalaakin kaikesta. Sielunvihollinen lisää vielä painetta ajatuksiimme.

 

Kun lapsi opettelee uimaan, hän voi polskia ja molskia kauhealla kiireellä. Uiminen on taitolaji. Samoin kuin kelluminen. Pitää vain yrittää olla tekemättä mitään. Kun sitten opimme uimaan ja kellumaankin, ihmettelemme, miten helppoa se on. Kuin ihme.

 

Uskossa on jotain samaa. Opettelemme luottamaan kaikkemme Jumalan varaan. Hänen varassaan, Hänen avullaan me selviämme. Jumala kyllä pitää omasta osuudestaan huolen. Kunhan me jätämme turhan polskimisen..

 

Jumala sallii omilleen monia vaiheita, jolloin Hän opettaa meitä kellumaan uskon varassa. Monesti Hän vie meidät yksinäisyyteen, jotta pystymme kuuntelemaan, keskittymään, rauhoittumaan. "Ne ihmiset, joita Jumala käyttää, saavat koulutuksen salatuissa kammioissa." Jumala kätki profeetan, ja aikanaan toi taas hänet esille." 1 Kun 17:3 "Mene pois täältä ja kätkeydy..." Vasta myöhemmin Jumala käski: 1 Kun 18:1 "Mene ja näyttäydy.."

 

Vuosia sitten löysin tekstin "Syrjään asetettu". Luin sen jälleen tänään. Tekstissä on rohkaisun sanaa meille.

 

"Älä pidä päiviäsi hukkaan elettyinä, kadotettuina. Sinulle tarjotaan elämäsi kuluessa monia mahdollisuuksia itsesi hillitsemiseen ja voittamiseen. Elämässä ei ole mitään suurempaa tehtävää kuin tämä, että voitat itsesi.

Minä asetan erilleen ne ihmiset, jotka suuresti haluavat heijastaa minun olemukseni kirkkautta oman elämänsä kautta. Asetan heidät syrjään siitä syystä, että on olemassa vaara, että he ihmisjoukossa, keskellä väen paljoutta, antavat omalle vanhalle olemukselleen uudestaan yliotteen. Sinunkin täytyy vetäytyä joksikin aikaa erämaahan. Sinun täytyy viipyä siellä siihen saakka kunnes opit tuntemaan itseäsi ja opit voittamaan oman itsesi.

Minä olen sinun opettajasi. Sinä opit paljon. Tule minun kanssani erämaahan ja lepää hieman."

 

Muistan vuosien takaa tarinan eräästä insinööriajosta Forssassa. Nuori tyttö oli inssissä. Hän oli pysähtynyt kolmion taakse odottamaan, milloin voi ajaa päätielle. Tyttö odotti ja odotti eikä rohjennut lähteä eteenpäin.. Vieressä istuva katsastusmies kysyi lopulta tytöltä: "Oletko vuokrannut tontin tästä risteyksestä?" Katsastusmies antoi vihjeen, että tyttö voisi jo rohkaistua menemään eteenpäin.

 

Uskon, että meille on helpompi mennä eteenpäin kuin pysyä paikallamme. Heinrich Waggerl kirjoittaa upeasti: "Älä ajattele liian vähän itsestäsi. Ethän sinä voi tietää, mitä Jumala on sinusta tekevä, mutta sinä saat katsoa Häneen päin kärsivällisenä, iloisen tyynenä. Ja kun me kerran kohtaamme Jumalan rakkauden, emme enää edes muista ahdistavia kysymyksiämme, koska kaikki on kirkasta."

 

Juuri tänään Jumala rohkaisee Sinua. Ehkä olet ollut paikoillasi jo pitkän aikaa. Ehkä hiljaisuutta/tapahtumattomuutta on kestänyt niin kauan, että kuvittelet Jumalan unohtaneen Sinut jo kokonaan. - Ajoin kerran moottoritietä Helsingistä kohti Lahtea. Jossakin Mäntsälän kohdalla näin moottoritien toiselle puolelle pysähtyneen auton. Auton lähellä pientareella oli nuori pariskunta, lapsia ja vanha mummo. Käännyin seuraavasta liittymästä ympäri ja pysähdyin perheen kohdalle. Kuskina toiminut nuori nainen sanoi ensimmäiseksi: "Ainakin 200 autoa on ajanut ohi!!" Meistäkin voi tuntua ihan samalta - satoja on mennyt jo ohi pysähtymättä.

 

Eräs Jumalan suurista ihmeistä Vanhassa Testamentissa on kerrottu 2. Mooseksen kirjassa. 14. luvussa.

 

"Älkää peljätkö; pysykää paikoillanne, niin te näette minkä pelastuksen Herra tänä päivänä antaa teille." 2 Moos 14:13. Teksti asettaa meidät lupauksen eteen. Israel oli ollut orjakansana Egyptissä. Herra lähetti Mooseksen kansan vapauttajaksi. Syntyi ankara valtojen taistelu. Faarao ja Mooses seisoivat vastakkain, ja viimeiseen saakka faarao piti puoliaan. Lopulta Herra sai voiton. Kaikki Egyptin esikoiset surmattiin. Ja nyt egyptiläiset suorastaan ajoivat israelilaiset luotaan. Vietettiin ensimmäinen pääsiäinen. Kupeet vyötettyinä ja sauva kädessä odotettiin vain lähtömerkkiä. Ja kun se kajahti, lähdettiin riemuiten liikkeelle. Mutta faarao katui sitä, että päästi kansan ja niin hän lähti ajamaan takaa aseetonta orjakansaa. Israel seisoi Punaisen meren rannalla. Takana olivat faaraon sotajoukot. Varma tuho näytti olevan edessä.

 

Silloin Herra tarttui asiaan. Tapahtui ihme. "Jumalan enkeli, joka oli kulkenut Israelin edellä, siirtyi kulkemaan heidän takanaan; ja pilvenpatsas siirtyi heidän edeltänsä ja asettui heidän taaksensa ja tuli egyptiläisten joukon ja Israelin väliin."

 

Näin kuvaa Raamattu tapauksen, jolla oli ratkaiseva merkitys Israelin kansan elämässä. Herra teki ihmeen ja pelasti aseettoman joukon mahtavan faaraon käsistä. Ajatelkaamme tilannetta Punaisen meren rannalla. Uskoa oli kysytty kansalta, kun se lähti liikkeelle, mutta kansan usko ei vedä vertoja Mooseksen uskolle tuona hetkenä. Edessä meri. Takana Egyptin armeija. Ehdoton tuho uhkaamassa. Ja silloin tämä suuri mies sanoo: "Älkää peljätkö; pysykää paikoillanne, niin te näette, minkä pelastuksen Herra tänä päivänä teille antaa.. Herra sotii teidän puolestanne ja te olkaa hiljaa."

 

Olkaa hiljaa. Nyt Herra toimii. On hetkiä jolloin on rukoiltava. Ja on hetkiä, jolloin on mentävä eteenpäin. Jos Mooses olisi vain rukoillut, olisi tuhouduttu. Oli lähdettävä liikkeelle, mentävä suoraan mereen. Miten ihme tapahtui, on oikeastaan sivuseikka. Kansa käveli kuivaa meren pohjaa myöten toiselle rannalle. Egyptiläiset tulivat heidän perässään ja hukkuivat. Seisotko sinä ehkä parhaillaan Punaisen meren rannalla? Useat meistä ovat siellä seisoneet ja tulevat vielä ehkä monta kertaa seisomaan. Tie on tukossa. Ei pääse eteenpäin, ei taaksepäin eikä sivulle. Tuolla paikalla uskoa koetellaan. Vain yksi tie on auki. Ja siihen tiehen on turvauduttava. Tie ylöspäin on auki! Kaikki omat mahdollisuudet ovat lopussa. On turvauduttava Jumalaan. Tällaiset hetket ovat suuria armon hetkiä." (tekstilainaus; kirjoittaja tuntematon)

Missä tällä hetkellä oletkin, tiedä, ettet ole yksin. Sinun Herrasi on Sinun kanssasi. Tunne, miten Hän laittaa haavoitetut kätesi yllesi ja siunaa Sinua. Luota siihen, että Hän tulee johdattamaan Sinua tästä hetkestä eteenpäin. Jos on tarvis, Hän halkaisee meren Sinun edestäsi. Jos on tarvis, hän siirtää vuoren tieltäsi. Mutta mikä tärkeintä.. Hän on kanssasi kaikki tulevat päivät ja vaiheet. Luota vain Häneen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Jumala rakastaa Sinua virheistäsi huolimatta..

Hei ystäväni!

En varmasti tiedä, oletko ystäväni, mutta tuntui hyvältä aloittaa tämä teksti tuolla tavalla. On kulunut aivan liian monta viikkoa, kun olen tänne sivulle kirjoittanut. Selityksinä voisin sanoa, että on ollut niin paljon töitä. Mutta se on liian käytetty selitys. Ehkä tärkeintä on kuitenkin nyt tämä hetki tässä.

Kirjoitan tätä tekstiä sähkösängyssä pää- ja jalkapäät koholla. Tässä asennossa pystyn kirjoittamaan silloinkin, kun selkä on oikein kipeä. Niinkuin nytkin. Kenties Sinäkin luet tätä tekstiä sängyssä pitkällään?

Seurakunnassamme on aloitettu keskipäivän rukoushetki, jota vietetään torstaisin kirkossa klo 12.00-12.30. Rukoushetkestä on ilmoitettu seurakuntauutisissa, mutta ilmoituksessa ei ole kenenkään puhujan/työntekijän nimeä. Rukous-sana muistuttaa ilmoituksessa siitä, että tuossa lyhyessä hetkessä todella rukoilemme. Kaikkien niiden aiheiden puolesta, joita messussa tai eri piireissä on seurakunnan rukoiltavaksi annettu.  Hetki-sana muistuttaa siitä, että rukoilemme vain noin puolen tunnin ajan. Emme rukoile tuntikausia. Toki sekin voi joskus tulla kysymykseen.

Rukoushetkessä luetaan aluksi yksi psalmi rohkaisuksi rukoukseen, muu aika rukoillaan. Rukoushetki on yksinkertainen, mutta olemme kokeneet, että Herra on ollut läsnä. Ja sehän on kaikista tärkeintä.

Sain kauan sitten lahjaksi kirjan "Turvapaikka". Kirja on hyvä. Se rohkaisee tulemaan lähelle Jumalaa. Hän haluaa vahvistaa uskoamme ja avata aivan uusia ulottuvuuksia uskonelämäämme.

Kirja muistuttaa, että Jumala on aina ollut kiinnostuneempi sydämemme tilasta kuin käsiemme töistä. Se, mitä olemme Hänelle, on paljon tärkeämpää kuin mitä me koskaan tulemme tekemään Hänelle. Hän haluaa rakkauttamme ja kumppanuuttamme. Raamattu kertoo, että "kateuteen asti Hän halajaa henkeä, jonka on pannut meihin asumaan." Niinpä jos meidän omistautumisemme tehtävällemme on suurempi kuin omistautumisemme Hänelle, Hän tulee itse estämään meitä menestymästä. Jumala vapauttaa meidät voitelua vailla olevasta innostamme nimenomaan rakkautensa tähden.

Hän ehdyttää tahallaan voimamme. Jumala ei halua menestyksemme olevan seurausta omista voimavaroistamme vaan yhteydestämme Hänen kanssaan. Ahdistuksen, murtuneisuuden ja pettymysten kausistamme tulee työkaluja Hänen kädessään, joiden avulla Hän tekee meidät syvemmin riippuvaisiksi Hänen voimastaan.

Noihin kirjan ajatuksiin on helppo yhtyä. Niin helposti touhu vie mennessään ja unohtuu se kaikista tärkein, eli yhteyden hoitaminen Jumalaan. Lopulta vain sillä on merkitystä. Siksi myös sielunvihollinen haluaa ajaa meitä liikkeelle. Ajaa meidät sellaiseen vauhtiin, että ajamme itsemme loppuun. Muistan entisen työtoverini, joka kauan  sitten sanoi, ettei hän enää pysty pysähtymään eikä lepäämään. Hän vain jatkaa kunnes sairaus tai kuolema hänet armahtaa. Järkyttävää. Itsekin olen aikanaan ajanut itseäni loppuun huimaa vauhtia. Jumalan asioilla ollen. Niin ainakin itselle olen todistellut. Jumala ei halua ajaa lapsiansa loppuun. Mutta loppuun palamisenkin Hän voi meille sallia, jos emme muuten pysähdy.

Muutama päivä sitten luin tangokuninkaan haastattelun. Hän kertoi, että työ on hänelle nyt tärkeintä. Hän on yli 10 vuotta tehnyt työtä uransa hyväksi, ja nyt kun keikkoja on, hän keskittyy vain työhönsä. Mies kertoi myös perheestään (vaimo ja kaksi pientä tyttöä). Perhettään mies kertoi tapaavansa noin parin viikon välein. Vaikeinta miehelle on, kun näkee pienen tyttärensä tuskan, kun hän lähtee taas töihin.

Tämä syksy on muuten oman selkäkipuni suhteen mennyt suhteellisen hyvin. Mutta tänään, tälläkin hetkellä kipu on "voimissaan". On mielenkiintoista ajatella, että kun pääsen Taivaaseen, siellä en enää koskaan tunne selkäkipua. Enkä siellä edes muista, että jotain kipua on ollut olemassa.

Ei ole kovin montaa vuotta, kun ruodin omaa elämääni tosi rankasti. Näin ja tunsin oman syyllisyyteni ja pahuuteni. Vaikka tiesin, että Jumala oli jo antanut minulle anteeksi, vaikeinta oli antaa itselleen anteeksi. Vaikka Jumala oli unohtanut jo ne synnit, jotka oli antanut anteeksi, minä muistin tekemäni virheet edelleen. Ne olivat muistissani (aivoissa), sydämessä, tunnemuistissa.. Myös sielunvihollinen on ollut paikalla, kun olen tehnyt elämäni suuret ja pienet virheet ja ratkaisut. Syyttäjä näkee milloin olen heikoilla tai kipeä, ja tulee oitis paikalle muistelemaan menneitä vaiheitani..

Joskus syyllisyyden kourissa ajattelin, että miten vaikea onkaan kohdata Taivaassa läheisiä ihmisiä ja entisiä työtovereita, kun on aikanaan tehnyt niin paljon virheitä. Pahoja.

Tuollainen ajatuskuvio on tietysti "sairasta". Mutta riittävän kipeänä ja pahuutensa näkevänä, tuollaiset väärät syyllisyyden kokemukset nostavat päätänsä. Meidän Herraamme eivät taakoita niinkään meidän tekemämme virheet, kuin se, että emme usko Hänen armoonsa ja rakkauteensa.

On Jumalan pilkkaa, jos emme usko, että Hän on sovittanut kaikki meidän syntimme, virheemme ja väärät ratkaisumme. Voimme surra syyllisyyttämme ja tekemiämme virheitä, mutta tärkeintä on se, että nyt tällä hetkellä ja kohti tulevaisuutta, elämme Jumalan armosta. Juuri sitä varten Jeesus maailmaan tuli, että Hän näki, ettemme omin voimin selviä. Olemme tuhoon tuomittuja ilman Hänen sovitustyötään.

Jos juuri tällä hetkellä tunnet olevasi suurin syntinen maailmassa, Sinun synnit Jeesus sovitti ristillään. Tuon teon tähden Sinä saat olla vapaa. Sinä saat uskoa, että pääset Taivaaseen, kun elämäsi täällä maan päällä päättyy. Et joudu Taivaassa huonojen ihmisten osastolle, vaan Taivaassa olemme kaikki kuten enkelit. Taivaaseen ei enää pääse mitään epäpyhää eikä saastaista.

Hyvä ystäväni Heinolasta kuoli viime kuun lopulla. Muutama päivä sitten sain soiton Heinolasta ja kuulin tästä kuolemasta. Olin järkyttynyt, koska en tiennyt asiasta. Muutamaa viikkoa aiemmin tämä ystäväni oli soittanut minulle. Hän kertoi juuri silloin käyvänsä puhelimessaan olevaa nimilistaa lävitse. Hän sanoi myös, että aika moni hänen ystävistään on jo kuollut.

Näin jälkeenpäin ajatellen, tuo soitto oli viimeinen kerta, kun keskustelimme täällä ajassa. Muistan  vuosien takaa erään juhannusaaton, jolloin me kaksi yksin ollutta miestä päätimme tehdä pienen juhannusajelun aikamme kuluksi. Kun ei ollut "mitään muuta". Juhannusaatto oli kaunis, nautimme kauniista maisemista ja syvällisistä keskusteluista, niinkuin monesti ennenkin. Jännä juttu, että tuollainen yksittäinenkin muisto on jossakin muistoissa, ja nyt se tuli esiin. Sydäntäni kirpaisi, kun luin kuolemanilmoituksesta: "siunattu läheisten ja ystävien läsnäollessa".

Muisti on jännä juttu. Siellä on paljon kaikenlaista. Hyviä ja huonoja muistoja. Iloja ja suruja. Etukäteen on vaikea sanoa, minkä asian vuosien päästä muistamme?

Jos moni meistä on kovalla työnteolla yrittänyt suorittaa hengellisyyttään, moni meistä on myös rakentanut sellaisia hengellisiä rakennelmia, jotka eivät Jumalan edessä kestä. Ne ovat ihmisen tekoja ja siksi turhia. Jostain kaukaa muistan vanhan "aforismin": "Kun taloni paloi, olen esteettä voinut iltaisin ihailla kuuta ja tähtitaivasta."

Jos itse rakentamasi hengellisyys on kaatunut, voit olla tyytyväinen. Koska Jumala pystyy rakentamaan Sinun sydämessäsi jotain sellaista, joka kestää ikuisuuteen asti.

Tuomas Akvinolainen oli yksi teologian historian suurista. Häntä kutsuttiin leikillisesti enkeliopin tohtoriksi, ainakin osittain siksi, että hän yritti tutkimuksillaan selvittää enkelimaailman perin pohjin.Vaikka hänellä olikin paljon tietoa, hänellä oli elämänsä loppupuolella sellainen kokemus Jumalasta, että se sai hänet sisäisesti vakuuttuneeksi jättämään kesken suuren teoksensa Summa Theologica. Kun häntä kehotettiin viemään työ loppuun, hän sanoi: "Synnytystuskani ovat päättyneet. Kaikki, mitä olen kirjoittanut, on vain olkia verrattuna siihen, mitä minulle on näytetty." Tuomas oli enemmän kuin tiedemies. Hän oli ihminen, joka rakasti Jumalaa. Hänen omista sanoistaan saamme välähdyksen tästä intohimosta.

"Hyvä Jumala on se meidät vastustamattomalla voimalla puoleensa tempaava olento, jonka voi torjua vain silloin, kun häntä ei näe; hän on loputon houkutus, ihmisen hillittömintäkin kaipausta suurempi,, vangitseva rakkaus, joka repii sydämen ihmisen rinnasta. Jumalallisen hyvyyden kohdattuaan ihmisen sydän syttyy roihuun ja hänen koko elämänsä alkaa soihtuna palaa. Sellaisen hyvyyden kutsun valtaamalle ihmiselle mikään matka ei ole liian pitkä, eikä mikään vaara liian suuri, ei mikään este liian työläs; siinä on voimaa, rohkeutta, uskallusta ihmisistä heikoimallekin, sillä tämän hyvyyden saadessaan ei menetä mitään, mutta sen menetys merkitsee kaiken katkeraa menttämistä."

Tuomas Akvinolainen osoittaa meille, mitä saattaa tapahtua, kun ihminen rakastuu Jumalaan. Tällainen rakkaus on lahja, jonka vain Jumala voi antaa." 

Juuri tämä hetki on meille lahja Jumalalta. Jos tunnet itsesi epäonnistuneeksi kaikessa elämässäsi, ota vastaan Jumalan ihmeellinen rakkaus. Ja armo. Suurin kaikesta. Anteeksiantamus. Uudelleen alkamisen lahja. Mahdollisuus. Uusi alku. Vaikka ihmiset olisivat Sinut tuominneet ja hylänneet, Jumala ottaa Sinut vastaan. Jeesuksen tähden Hän antaa Sinulle syntisi anteeksi. Ja uusi elämä alkaa. Et menetä mitään. Mutta voit saada kaiken.

 

 

"Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.." Jer 29:11

Jumala on ihmeellinen. Hänellä on ihmeellinen suunnitelma myös meidän elämäämme varten. Sielunvihollinen tietää loppunsa lähestyvän ja siksi hän riehuu ja tekee kaikkensa, jotta ihmiset eivät uskoisi Jumalaan ja Hänen valtaviin mahdollisuuksiinsa. Erityisellä tavalla vihollinen pyrkii siihen, että emme lukisi Jumalan Sanaa, koska usko syntyy Jumalan Sanasta.

 

Jumala sanoo meille tänään: "Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä.. ja minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra."

 

Olin kerran muistotilaisuudessa, jossa eräs lähiomainen sanoi mm. "Niin paljon jäi sanomatta.." - Läheisen ihmisen muistotilaisuudessa varmaankin lähes kaikki miettivät sitä, minkälainen yhteys meillä oli poisnukkuneeseen. Moni ajattelee, että meiltäkin jäi paljon sanomatta, paljon jäi tekemättä. Haudan äärellä ei enää voi tehdä mitään hänen hyväkseen, joka iäksi on lähtenyt pois.

 

Näin voimme ajatella ihmisten suhteen. Mutta kaikista tärkeintä elämässä on yhteys Jumalaan. Onko yhteys häneen kunnossa? Olemmeko kulkeneet omien suunnitelmiemme mukaan? Vai olemmeko antaneet Jumalan johdattaa elämäämme? Tämä päivä ja hetki on meille annettu lahja. Lahja tulla Jumalan eteen. Lahja löytää yhteys Häneen, jos se on ollut hukassa. Edellä kirjoittamassani Jeremian kohdassa on annettu meille ihmeellinen lupaus, että Jumala kuulee meitä, kun rukoilemme ja hän antaa meidän löytää itsensä.

 

Kun yhteys Jumalaan syntyy, sydämeemme laskeutuu rauha. Rauha ja tietoisuus siitä, että olemme turvassa Hänen ominaan. En ikinä unohda sitä tilannetta, joka sattui minulle kesällä 2007. Olin hoidettavana kovan selkäkivun takia Tampereen Yliopistollisessa sairaalassa. Eräänä iltana sain kovan kipukohtauksen. Työssä ollut sairaanhoitaja soitti sairaalan ensiavussa päivystävälle lääkäri ja hän kehotti siirtämään minut heti ambulanssilla sinne. Kun makasin ensiavun odotustilassa tunsin selvästi, kun joku (näkymätön) kävi luonani. Viipyi hetken, ja "tarkisti", ovatko asiani kunnossa? Kun näin oli, hän lähti pois.

 

Äitini oli kuollut pari viikkoa aikaisemmin. Ajattelin, että tähän kohtaukseenko minä nyt kuolen? Katselin mielessäni kuvaa taivaasta. Tuolla pilvessä on "reikä", josta äiti on juuri mennyt Taivaaseen. Onko nyt minun aikani? Näinkö lyhyellä aikaa me molemmat sinne matkaamme? Mutta vielä ei ollut minun aikani.

 

Tuo kokemus lähellä kuolemaa jätti sydämeen sellaisen tunnun, että tämä elämä täällä maan päällä kestää vain hetken. Jumala antaa elämän ja Jumala ottaa sen pois, kun Hänen aikansa on. Tuon hetken jälkeen olen suhtautunut moneen asiaan aivan eri tavalla kuin ennen sitä.

 

Tärkeätä on nyt-hetki. Just tämä tässä, jota parhaillaan elämme. Kyse on myös rohkaistumisesta tehdä ratkaisuja, joita on hyvä tehdä. Ei vain suunnitella niitä. Tavoittaa myös sitä persoonaa/persoonallisuutta, joksi Jumala on meidät luonut. Elämä Jumalan yhteydessä ei ole uskontoa eikä uskonnollisuutta, vaan rikasta, täyttä elämää. Vuosikymmeniä sitten kuulin seuraavan aforismin: "Ihmisen käsissä moni asia pilaantuu, jopa evankeliumi."

 

On helppoa oppia uskonnolliseksi. On helppo oppia puhumaan käyttäen hengellisiä termejä. On helppo alkaa käyttäytyä niinkuin uskovat käyttäytyvät. Mutta valitettavasti sillä petämme toisia ja petämme itseämme.

 

Jumala haluaa vapauttaa meidät todelliseen elämään. Kuulin kauan sitten tarinan nuoresta, uskoon tulleesta naisesta. Nainen pukeutui tyylikkäästi, käytti koruja ym. Hän tuli iloiten seurakuntaan ja nautti täysillä yhteydestä Jumalan kanssa. Mutta erästä vanhaa uskovaa naista häiritsi tuon nuoren naisen käyttämät korvakorut. Kerran sitten tämä vanha nainen heilautti sormellaan nuoremman korvakoruja ja sanoi: "Milloin sitten Herra saa pelastaa sinut näistä.."

 

Siitä hetkestä tuo nuori nainen lähti pois seurakunnasta. Hän ei pystynyt ymmärtämään sitä, että Jeesukselle hän oli kelvannut ihan sellaisenaan, mutta tuolle vanhalle uskovalle ihmiselle hän ei kelvannut. Meni pitkän aikaa, että tämä nuori nainen pystyi tulemaan takaisin seurakuntaan.

 

Niin helppoa on alkaa suorittaa hengellisyyttä/uskonnollisuutta. Vanhassa aforismissa sanotaan: "Lakihurskaus tunnetaan siitä, että se on jatkuvasti toisten kurkussa vaatimassa toisilta täydellisyyttä, nostaen toisten synnit lipputankoon, omat synnit unohtaen.."

 

Toisten synneistä on liiankin helppo tehdä parannusta. Kuitenkin on niin, että Herra kysyy meiltä parannuksen tekoa omista synneistämme. Monille raamatullisuus on rankka lyömäase. Luterilaisuuskin voi olla. Oikeassa oleminen.

 

Psalmissa 119 on hyvä kohta: "Hyvä oli minulle, että minut nöyryytettiin, niin minä opin sinun käskysi.."

 

Entinen työtoverini, Erkki Leminen, kirjoitti vuosia sitten: "Miten uskovasta ihmisestä tulee armollinen? - Siinä tarvitaan paljon lankeemuksia.."

 

Kun näemme oman pahuutemme, syntisyytemme, meiltä otetaan pois itse ansaittu hyvyys ja pyhyys. Vain Jumala on hyvä ja pyhä. Ilman Jumalan armoa, olemme kuoleman omat.

 

Jos yhteys Jumalaan ei ole kunnossa. Syystä tai toisesta. Nyt siihen on mahdollisuus. Ei tarvitse muuta kuin tunnustaa Hänelle se, ettemme ilman Häntä selviä. Osaamme tehdä vain pahaa. Loukata ja satuttaa. Lähimmäisiämme ja Jumalaa. Meillä ei ole muuta toivoa kuin se, että Jumala ottaa meidät omakseen, pesee puhtaaksi ja armahtaa. Antaa uuden alun.

 

Jeremian kirjan 30. luvussa on meille ihmeellinen lupaus: "Sinä päivänä, sanoo Herra Sebaot, minä särjen vieraan ikeen sinun niskastasi.. he saavat palvella Herraa, Jumalaansa.."

 

Tuo ikeen Herra haluaa särkeä niskastasi, elämästäsi Sinua sitomasta ja kiusaamasta. Tuohon sanan lupaukseen saamme juuri nyt turvautua. Me saamme tilalle vapauden ja rauhan. Ja saamme palvella Jumalaa.

 

"Minä hoidan haavasi terveiksi, parannan sinun vammasi, sanoo Herra.." - Näin ihmeellisesti Herra meille tekee. "Minä rakennan sinut uudelleen.."

 

Ja vielä Herra sanoo: "Paina mieleesi tie, se polku, jota olet kulkenut." - On olemassa vain yksi tie Taivaaseen. Se on tämä Jumalan lahjaksi meille antama. Armo. Jumalan ihmeellinen rakkaus. Anteeksiantamaus, jonka Jeesus meille hankki kuolemalla meidän pahuutemme tähden ristillä.

 

"Minä teen heidän kanssansa ikuisen liiton: minä en käänny heistä pois vaan osoitan heille hyvyyttä, ja he pelkäävät ja kunnioittavat minua eivätkä enää luovu minusta. Minä iloitsen tehdessäni heille hyvää.." - Tällainen ihmeellinen Herra meillä on.

 

Kun asiamme tulevat kuntoon Jumalan kanssa, Jumala sytyttää meitä rukoilemaan kaikkien läheistemme puolesta. Erityisesti heidän, jotka eivät vielä tunne Jumalaa ja Vapahtajaa. Tämä on armon päivä.

 

Rukoilen Sinun puolestasi, joka tätä tekstiäni luet. Herra on ihan lähellä Sinua. Anna Hänen ottaa koko elämäsi. Sinun ei tarvitse muuttua ensin pyhäksi, jotta Hän Sinut huolisi. Hän on erikoistunut mahdottomiin tilanteisiin. Toivottomiin omissa silmissään. Minä olen yksi esimerkki siitä, että Jumalalle on kaikki mahdollista. Herran avulla me jaksamme. Hän Sinua kaikessa siunatkoon.

 

Tänä iltana on aihetta sytyttää toivon ja rakkauden kynttilä. Koska Jumala rakastaa meitä.

 

"ihmistä ja eläintä Sinä autat.." (Jumala)

Hyvä Ystävä!

Olet varmasti ihmetellyt, miksen ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Syitä on ollut monia. Jostain syystä töitä on ollut paljon. Vanha, hyvin palvellut tietokoneeni lakkasi myös toimimasta. Kuinka ollakaan, olin juuri kirjoittamassa uutta blogi-kirjoitusta, kun sähköt menivät hetkeksi poikki. Oliko ukkosta ilmassa, en tiedä? Kone ei enää käynnistynyt ja siihen pysähtyi kirjoittaminen. Huomasin tuossa tilanteessa todeksi myös asian, josta olen aika monelle tietokoneen omistajalle kertonut. Aina kannattaa ottaa varmuuskopiot niistä teksteistä, valokuvista, musiikista ym, joita koneella on. Jos kone yhtäkkiä hajoaa, eikä varmuuskopioita ole, on menettänyt kaiken koneen sisällön.
 

Onneksi vanhan koneen sisältö pystyttiin pelastamaan eikä mitään hävinnyt lopullisesti. Kuukausia sitten kirjoitin Sinulle Ellistä, kissasta, joka oli ottanut vanhan kotitaloni ladon kodikseen silloin kun talo oli asumaton. Elli on vapaa, villi luonne. Luonnossa, ulkoilmassa viihtyvä. Oletettavasti joku kylän kesäasukkaista otti aikanaan Ellin kesäkissaksi ja sen jälkeen hylkäsi.
 

Ellin oli pakko selvitä hylättynä ja vahva luonne auttoi selviämään hengissä silloinkin, kun pakkasta oli yli -30 astetta. Kun aloimme Elliä ruokkia, hän ahmi sitä kuin ei olisi viikkoon syönyt mitään. Elli oli suosittu hahmo lajitoveriensa keskuudessa ja poikasia syntyi useita. Vuosi sitten kesällä Ellillä oli jälleen poikanen, jonka se toi meidän nähtäväksi. Ellin henkinen kunto ja villi luonto yhdessä vaikuttivat sen, että meidän oli pakko soittaa eläinsuojeluyhdistykseen. Oletimme, että Ellin viimeinen päivä oli tullut.
 

Koska Elli imetti vielä poikastaan, sitä ei lopetettu. Ja kuinka ollakaan, jonkun ajan päästä Elli synnytti jälleen poikasen. Elli hoiti omat poikasensa ja suostui sijaisemoksi vielä parille muulle hylätylle eläintalon poikaselle. Näin Elli hoitotyöllään ansaitsi elatuksensa. Elli oli eläinsuojeluyhdistyksen asuntolassa noin puoli vuotta. Sitten tehtiin yhteispäätös, että Elli muuttaa takaisin lapsuusmaisemiinsa meidän luoksemme.
 

Koska Elli oli ollut asuntolassa koko ajan sisätiloissa, hän suostui meilläkin asumaan sisällä koko talven. Ennen paluumuuttoaan, Ellille tehtiin leikkaus Forssassa (kohdun poisto ym). Oli vaikea uskoa, että em. seikat vaikuttivat niin, että Elli tuli toisena persoonana takaisin. Poissa olivat lähes jatkuvat raskaudet ja imetykset. Poissa oli myös hormoonien aiheuttama levottomuus. Leikkauksen jälkeen ei yhtään lajitoveria ole käynyt Elliä tapaamassa.
 

Keväällä Elli aloitti jälleen ulkoilmaelämän. Muutama yksittäinen yö sisällä, muuten kaikki yöt ulkona, ladossa tai muualla. Ruoka-ajat Elli muistaa lähes minuutilleen. Oli joskus mielenkiintoista seurata, kun Elli muutamaa minuuttia ennen normaalia ruokinta-aikaa, kävelee kylätietä kotia kohti.
 

Pari-kolme viikkoa sitten Ellin liikkuminen tuli vaikeaksi. Kävely onnistui, juoksu ei. Jälleen kerran kun Elli saapui iltaruokailuun, huomasin hännän juuressa ison puremajäljen. Joko supikoira tai joku muu peto oli purrut Elliä pahasti. Myös päässä näkyi kynnen jälkiä. Kuskasin Ellin eläinlääkäriin, joka nukutuksessa teki leikkauksen. Purema oli aiheuttanut laajan tulehduksen, joka olisi Ellin elämän pian lopettanut ilman leikkausta ja antibioottia.

Blogini alussa ollut kuva on muutama päivä sitten otettu. Vähän ennen tämän tekstin kirjoittamista, olin sängyllä lepäämässä. Elli oli sisällä ja tuli tapansa mukaan rintani päälle lepäämään. Kesken kaiken alkoi turkin puhdistus. Kun sitä oli jatkunut aikansa, Elli nuoli minuakin poskesta. Aivankuin Elli tuollaisilla pienillä eleillä osoittaa olevansa kiitollinen ja iloinen, kun on selvinnyt. Suurin kunnia Ellin pelastamisesta kuuluu kuitenkin vaimolleni, joka kirjoitti Eläinsuojeluyhdistykseen vuosi sitten puhuttelevan vetoomuksen Ellin elämän säästämisestä.

Elli on meille tärkeä, muttei tärkeämpi kuin ihmiset. On huikeata tietää, että Jumala rakastaa meitä vielä äärettömän paljon suuremmalla rakkaudella kuin ihminen pystyy rakastamaan.
 

Jer 8:17 "Haikarakin taivaalla tietää muuttoaikansa, kyyhkyset ja pääskyset osaavat tulla, kun niiden aika on. Mutta minun kansani ei halua tietää, mitä Herra on sille säätänyt." Tämä jae on puhutellut minua syvästi. Herralla on suunnitelma meitä varten. Hän haluaa siunata omiaan ja seurakuntiaan. Ja heidän kauttaan välittää rakkauttaan maailmalle. Siksi rukous on niin äärettömän tärkeätä. Että Jumalan hyvät suunnitelmat tulevat esiin. Kaikki lähtee Jumalan kasvojen edessä olemisesta, syttymisestä

Erään kirjailijan kokemus on seuraava: ”Olemme niin pitkänäköisiä, ettemme koskaan näe sitä, mikä on juuri edessämme. Haluamme aina juoda jotakin muuta kuin sitä, mikä on pöydällä. Emme osaa aina tulkita tilannettamme oikein. Ulkoiset olosuhteet ovat usein ristiriidassa sen kanssa mitä uskomme. Tilanteita on mahdoton arvioida sen perusteella mitä näkyy. Kun Jeesus kysyi Filippukselta, miten he ruokkisivat viisituhatta ihmistä, Filippus lähti siitä, että opetuslasten olisi ostettava ruoka. Mekin kokeilemme, löytyisikö omista taskuistamme joitakin mahdollisuuksia, mutta niistä ei löydy mitään.”

Meidän elämämme voi muuttua. Muuttua niin paljon, että sitä on vaikea edes uskoa. Suurin apu muutokseen on se, että luovumme omista pyrkimyksistämme saada ihmeitä aikaan. Vain Jumala voi muuttaa elämämme, sisimpämme ja parantaa meidän sisintämme niin että silmämme alkavat nähdä Jumalan lahjoja edessämme.

Olen ollut monissa palavereissa ja kokouksissa, joissa on suunniteltu miten Jumalan valtakunnan työtä pitäisi jatkossa tehdä, miten hankkia varoja ym. Käsitykseni tällä hetkellä on, että työn salaisuus on aina siinä, onko Jumala toiminnassa mukana. Jos Hän on mukana, työmme voi onnistua. Jos kyseessä on vain meidän oma innostuksemme, työtä voidaan tehdä paljon ja näyttävästikin. Mutta Jos Jumala ei ole mukana, työllä ei ole siunausta.

Jeesus sanoo: "..tulee yö, jolloin kukaan ei voi työtä tehdä." - Mahdollisuus olla Jumalan käytössä ja antaa omastamme lähestyy loppuaan. Tärkeintä on elämä tänään, tällä hetkellä. Tärkeintä on yhteys Jumalaan, jonka Jeesus on meille ansainnut.

Sinulla ja minulla on juuri tällä hetkellä mahdollisuus puhua Jumalalle, Taivaalliselle Isällemme. Linja on auki. Nyt on mahdollisuus puhua.. Kysymys on siitä, käytämmekö tätä mahdollisuutta hyväksemme.

Parin viikon päästä on kotikylässämme kyläyhdistyksen 25-vuotisjuhla. Juhlassa paikallinen puhelinlaitos lahjoittaa kylässä vuosikymmeniä sitten käytössä olleen käsivälitteisen puhelinkeskuksen kyläyhdistykselle. Käsivälitteisiä puhelinkeskuksia nähtiin/nähdään joskus vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Siinä Sentraali-Santra yhdistää puheluja vastaanottajille ja samalla salaa kuuntelee, mitä puhutaan.

Rohkaisen Sinua tänään, juuri tällä hetkellä, puhumaan Taivaalliselle Isällesi. Et tarvitse lankapuhelinta, et kännykkää, et tietokonetta.. Puhu Hänelle sydämelläsi. Vaikka kukaan muu ei sitä tietäisi. Kerro Hänelle se, mitä on sydämelläsi. Ja saat nähdä, että ihmeitä tapahtuu. Anna Hänelle mahdollisuus. Anna Hänen auttaa.

Olen monta kertaa eri yhteyksissä lainannut seuraavaa tekstiä, jonka nimi on "Ratkaiseva rintama". Kirjoittaja ei ole enää tiedossani, mutta teksti on mahtava.

"Suureen taisteluun valmistauduttaessa pani sotapäällikkö kenraaleista parhaan ja urhoollisimman vartioimaan siltaa, joka sijaintinsa puolesta näytti olevan peräti syrjässä taistelutantereelta. Kenraali oli harmissaan ja arveli, että hänet oli syrjäytetty. Taistelun melske kantautui kaukaa hänen korviinsa, eikä hän suinkaan suopeasti ajatellut asemaansa tässä merkityksettömässä paikassa, jossa hänen joukko-osastollaan ei ollut mitään tekemistä. Mutta ennen pitkää alkoi taistelulinja kaartua lähemmäksi häntä.

Vihollinen perääntyi ja niin kenraalin vartioima silta tuli avainasemaksi. Lopulta kävikin niin, että hänestä tuli taistelun sankari. Sotapäällikkö oli etukäteen arvioinut oikein tämän sillan merkittävyyden, josta syystä hän oli pannut luotettavimman kenraalinsa sitä vartioimaan ja puolustamaan. Jumalan valtakunnassa on taistelussa syntiä ja vihollista vastaan salakammio strategisesti tärkein kohta. Se on paikka, jota ei yleensä huomata eikä arvosteta. Mutta se on sittenkin avainasema sekä yksityisen ihmisen, että koko Jumalan seurakunnan taistelussa täällä maan päällä.”

Otetaan taivaallinen yhteys käyttöön. Sitä kautta meille lähetetään myös apua. Vaikka enkeli. Tekstiin liittyy myös toinen rohkaisu. Jos koet, että Sinut on siirretty/asetettu kauaksi sieltä, missä jotain tapahtuu. Kun Jumala Sinua johdattaa, niinkuin olet pyytänyt, saat luottaa, että paikka on Sinulle paras. Tuntui tai näytti miltä tahansa. Jumala ei päällikkönä tee virheitä. Jos vihollinen Sinua kiusaa ja sanoo Jumalan Sinut unohtaneen, se on varma merkki siitä, että paikkasi on Jumalan antama.

Kyse on uskollisuudesta. Ihmeet ja merkit. Ja herätys. Eivät ole meidän määrättävissämme. Tärkeintä on, että olemme paikalla, johon Jumala on meidät asettanut. Sille paikalle liittyy siunaus. Ja Jumalan huolenpito.

Joku Teistä lukijoistani voi olla kaukana kaikesta, mutta tiedä, että Jumala on siellä. Ihan lähellä. Olet Hänelle valtavan rakas. Rukoillaan toistemme puolesta. Että Jumalan ihmeellinen hyvä tahto saisi tapahtua elämässämme.

Jumalalle kuuluu kiitos kaikesta, ja Vapahtajalle, Jeesukselle, joka on kaiken hyvän meille hankkinut.

 

 

 

 

Älä pelkää, Herra johdattaa Sinua eteenpäin ja osoittaa Sinulle tien.

Luin vuosia sitten kirjaa pyhän Birgitan kutsumuksesta, miten Jumala teki hänestä kansan herättäjän ym. Kaikkivaltiaan Jumalan kutsun edessä ihminen on tosi pieni ja avuton. Uskon, että moni miettii tälläkin hetkellä, rohkeneeko antaa kaikkensa Hänelle. Rohkeneeko vastata Hänen kutsuunsa? Seuraava Birgitan rukous kirkkomme rukouskirjasta voi olla tänään kuin meidän rukouksemme:

 

”Oi Herra, tule pian ja valaise tieni. Niin kuin kuolevaiset ikävöivät, niin minä ikävöin Sinua. Sano minun sielulleni, ettei mitään tapahdu sinun sallimattasi ja ettei mikään, minkä Sinä sallit, ole toivotonta. Oi Jeesus, Jumalan Poika, niin kuin Sinä vaikenit niiden edessä, jotka sinut tuomitsivat, niin pidätä kieleni, kunnes olen saanut miettiä, mitä ja miten minun tulee puhua. Näytä minulle tiesi ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Vaarallista on viipyä, ja uskallettua on jatkaa matkaa, niin täytä minun ikävöimiseni ja näytä minulle tiesi. Minä tulen Sinun luoksesi, niin kuin sairas tulee lääkärin luo. Oi Herra, anna minun sydämelleni rauha. Amen.”

 

Melko tarkalleen 30 vuotta sitten olin kotiseurakuntani Jumalanpalveluksessa. Rukoilin siellä, rohkenenko vastata siihen kutsuun, jonka olin saanut, lähteä päätoimiseen Jumalan valtakunnan työhön. Alettiin laulaa virttä, joka alkoi sanoilla: ”Oi, armahda Kristus, niin kaita on tie..” Kunnes sitten tuli säkeistö, joka kuului: ”Sua seurata, Kristus, nyt tahdon mä vain, kun syntini armosta anteeksi sain..”

 

En ikinä unohda tuota hetkeä. En voinut muuta kuin itkeä. Olin saanut syntini anteeksi Häneltä. Olin saanut uuden elämän. Hän ei kysynyt mitään muuta kuin, tahdonko lähteä seuraamaan Häntä sille tielle, jota Hän minulle osoitti. Nyt 30 vuotta myöhemmin voin todistaa, miten uskollinen Hän on ollut. Kaikki nämä vuodet. Olin eilen puhumassa paikallisen eläkeliiton hengellisessä tilaisuudessa. Tilaisuuden jälkeen tapasin tutun uskovan ihmisen vuosikymmenten takaa.

 

Hän kertoi, että tästä eteenpäin hän alkaa käydä omaisuuttaan läpi ja luovuttaa kaiken tarpeettoman pois. Juuri edellä olin kertonut Tammelan kirkon historiasta. Kirkon vieressä oli 1880-luvulle pieni koppi, asehuone. Jumalanpalvelukseen tullessa kaikki aseet piti jättää tuohon huoneeseen. Jumalanpalveluksesta lähtiessä sai hakea aseet takaisin. Jokainen meistä on lähestymässä sitä hetkeä, jolloin joudumme luovuttamaan pois kaiken, mitä meillä on. Kaikki on ollut ja on lahjaa Jumalalta.

 

Vuosia sitten kuulin eräästä Jumalanpalveluksesta Italiassa. Kirkon vieressä asui pieni poika, joka ei ollut aiemmin Jumalanpalveluksessa ollut. Tapana oli, että kolehti kerättiin seurakunnalta kirkosta pois lähtiessä. Suntio seisoi haavin kanssa kirkon ovella. Pieni poika tuli viimeisenä. Kun suntio näki hänet, laski hän haavin melkein maahan asti. Kun poika ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä, hän astui itse tuonne haaviin.

 

Tuo edellä kerrottu tilanne on minusta yksi parhaista uskoa kuvaavista. Parasta, mitä voit Herrallesi antaa, on oma itsesi. Ei Hän ole niinkään kiinnostunut meidän tavaroistamme tai kolikoista, joita kolehtiin laitamme. Hän on kiinnostunut meistä, meidän elämästämme.

Muistan vuosien takaa taiteilija Kari Suomalaisen piirroksen. Kaksi miestä seisoi valtavalla kämmenellä, joka oli Jumalan käsi. Miehet keskustelivat, oliko Jumalaa olemassa. He eivät tajunneet, että he olivat koko ajan Hänen kämmenellään. Seuraava juttu pienestä kalasta kertoo samasta asiasta. ”Anteeksi”, sanoi valtameressä uiva pieni kala, ”voisitko sinä, joka olet minua vanhempi, kertoa, mistä löytäisin sen, mitä sanotaan valtamereksi?” ”Tämä on valtameri. Sinä olet juuri nyt valtameressä”, vastasi vanhempi kala. ”Tämäkö valtameri? Mutta tämähän on vain vettä. Minä etsin valtamerta”, sanoi pikkukala ja ui pettyneenä pois jatkaakseen etsimistään muualla.

 

Olemme nytkin koko ajan Hänen luomassaan maailmassa. Vaikka emme tuntisi mitään, Hän on läsnä. Me ollaan niin helposti tunteiden orjia. Jos tuntuu hyvältä, ”hengelliseltä”, uskomme, että Jumala on läsnä. Jos tuntuu pahalta, tai ei tunnu yhtään miltään, kuvittelemme, että Jumalakaan ei ole läsnä.  

H.E. Wislöff on kirjoittanut upean tekstin siitä, miten Jumala voi tulla lähellemme sellaisessa muodossa, jota emme ikinä olisi voineet kuvitella.

 

"Katso, minä tulen sinun tykösi paksussa pilvessä. (2 Moos 19:9) Paksut, tummat pilvet peittävät usein taivaan. Aurinkoa ei näy, kaikki on niin synkkää. Sellaisina aikoina huolet täyttävät mielen. Me pelkäämme. Olemme voimattomia ja avuttomia nähdessämme voimia, joita emme hallitse. ”Minä tulen sinun tykösi paksussa pilvessä.” Synkimmässäkin pimeydessä Hän on kanssamme. Vaikka sinä et voi nähdä Häntä ja tuntea Hänen läsnäoloaan, Hän on läsnä. Hän ei koskaan hylkää sinua pimeyteen, sinä olet liian kallis Hänen silmissään. Paksulla pilvellä on jokin tehtävä elämässäsi. Muutoin se ei olisi saanut lupaa peittää taivastasi. Hän johtaa myös pilviä. Niiden on toteutettava hänen suunnitelmiaan ja päämääriään. Etkö ole kuullut, että vilja kypsyy pimeinä syysöinä. Rajuilmaan sisältyy myös armo ja rikas syksy." 

 

Jos elämäsi yllä ovat tällä hetkellä tummat pilvet, saat olla vakuuttunut, että myös Jumala on lähelläsi. Minä, niin kuin moni muukin, on pimeän keskellä löytänyt yhteyden Jumalaan. Pimeyskin on lopulta palvellut minun parastani. Korinttolaiskirjeessä ovat sanat: "Ja vielä minä osoitan teille tien, verrattoman tien." Ajattele, että meitä varten on olemassa tie, jonka kautta saamme avun ja pelastumme. Siitäkin, jonka keskellä nyt olemme. Tähän liittyy myös virren 511. sanoma: "Tie valmis on, voin löytää sen!.. Tie valmis on, ja päässä sen vastaus löytyy ikuinen, ja kerran ehjä ihminen ylistää tietä Kristuksen.”

 

Rukoilen Sinun puolestasi, että Jumala antaisi sydämeesi uutta voimaa ja rohkeutta. Ja luottamusta siihen, että olet Hänen käsissään. Jumala vie Sinua eteenpäin sillä tiellä, jonka Hän on Sinulle valmistanut. Vaikka kaikki muut tiet olisivat tukossa, yhteys ylöspäin on auki. Jäädään turvallisesti Jumalamme turviin. Hän on Kaikkivaltias. Hän asettaa koetuksillemmekin rajat. Hän ei halua auttaa meitä vain tänään, vaan Hän haluaa varmistaa, että myös kerran pääset perille Hänen luokseen.

 

 

 

Tänään auttaa Herra

Olli Valtonen kirjoitti vuosia sitten SANA-lehdessä erään ihmisen kyselystä mielenkiintoisen jutun, jonka otsikkona oli "Luota juurakkoon".

"Jutun aihe nousee puhelinkeskustelusta keskellä kesän puutarha-puuhia. Langan toisessa päässä oli ihminen, joka selvästi eli elämänsä kriisiä.  Hän sanoi olevansa ihan loppu. Vaihtoehdot tuntuivat olevan todella vähissä. Tuijotin ikkunani takana seisovaa aitaamme. Muistin, miltä se näytti yhdeksän vuotta sitten. Olimme juuri muuttaneet ja perineet pihan laidassa jököttäneen ränsistyneen ja loppuun kuluneen orapihlaja-aidan. Se oli niin harva, että hirvet ja karhut olisivat helposti kulkeneet sen läpi.

 

Lähinaapuri kehotti leikkaamaan sen sängelle. Meille ennustettiin, että siitä kasvaisi vielä Torpparinmäen ylpeydenaihe. Vähän sitä kyllä epäilin. Hätäisenä luonteena vietin pari ensimmäistä kesää aidan juurella ikään kuin kannustaen sitä kasvamaan. Kaljulta näyttävä talomme tökötti kuin tarjottimella kenen tahansa ohikulkijan suorassa näkökentässä. Nyt yhdeksän vuoden jälkeen aita on jo niin korkea ja tuuhea, että sen tasoittaminen on kaupunkilaispojalle melkoinen urakka. Kerroin tämän ystävälleni.

 

Me kaikki joudumme elämässä joskus tilanteeseen, missä mikään pikkuleikkaus ja pintamuotoilu ei enää auta. Se on tilanne, missä kuivettunut runko on leikattava juurta myöten. Täyden remontin paikka. Mikähän muutoksessa pelottaa meitä niin paljon? Mieluummin elämme kipumme kanssa äärirajoilla - sen ohikin - kuin suostumme leikattavaksi. Kysymys on pohjimmiltaan sama minkä Jeesus teki Betesdan lammikolla miehelle, joka oli sairastanut 38 vuotta: "Tahdotko tulla terveeksi?"
 

Orapihlaja-aita on opettanut seuraavat neljä asiaa: 1) Suostu joskus siihen, että aitasi näkyvä osa leikataan kokonaan pois. 2) Älä pelkää, vaikka näyttäisit kuinka kaljulta ja alastomalta. Joskus vanhaa ei yksinkertaisesti vain voi paikata. 3) Anna aikaa uudelle kasvulle. Se voi viedä vuosia, mutta tulos on tuuhea ja terve. 4) Luota juurakkoon,  sillä kasvun lahja piilee siellä."

 

Joskus meidän on pakko tehdä kipeitä leikkauksia ja ratkaisuja. Joskus olosuhteemme muuttavat elämänkuvioitamme halusimmepa niitä tai emme. Olen itse huomannut, miten muuttuvissa kuvioissa eniten lohduttaa, jos tajuan, että Jumala on siinä minun kanssani.

 

Jeesus  sanoo Matteuksen evankeliumissa upean elämän ohjeen: "Älkää huolehtiko huomisesta; huominen pitää itsestään huolen. Joka päivälle riittää sen oma huoli." Jos/kun tietämme, että Jumala on meidän kanssamme, meidän ei tarvitse pelätä.

 

Entinen työtoverini Olli Karhi oli taannnoin vakavasti sairaana. Kokemuksistaan, pakollisesta pysähtymisestään, hän kirjoitti näin.

 

"Valkoisia olentoja näkyy joka puolella. Ovatko ne enkeleitä? Ne tulevat yhtenään vuoteen vierelle, hoitavat hetken tehtäviään ja katoavat taas jonnekin. Yhtäkkiä valkoisten viuhahtelijoiden keskelllä ovensuussa erottuu mies papinpanta kaulassaan. Sanomatta mitään mies alkaa tulla kohti käsi kutsuvasti ojossa. Tällainenko se on se lähdön hetki? Tuollaisenko miehen ne ovat laittaneet noutajaksi? Sairaalassa on mennyt jo melkein viikko. Sepsis, verenmyrkytys, on vienyt lähelle kuoleman rajaa. Nytkö on tullut aika ylittää raja? Vielä eilen se pelotti, nyt tietoisuus kuolemasta tuntuu melkein helpottavalta. Tuttu sairaalapastorikin on siis jo päässyt perille. Sinänsä se  ei ole yllätys, uskovainen mies. Ei vain ole osunut kuolinilmoitus silmiin.

 

Vähitellen houre kevenee, kuva kirkastuu. Ollaanko sittenkin vielä tällä puolella, onko pastori tullutkin vain tervehtimään? Päällimmäinen ajatus on kiitollisuus elämän jatkumisesta. Kovimpien kipujen kourissa olin jo ollut valmis luovuttamaan. Olin sanonut Jumalalle, että olen valmis kuolemaan, jos hän antaa läheisilleni voiman kestää sen, jos hän lupaa pitää huolen perheestäni. Kiitos Jumalalle, vähitellen alkaakin näyttää siltä, että saan lukemattomien esirukousten saattelemana jatkaa elämääni täällä rakkaitten luona.. Vielä ei ollut lähdön aika, mutta rajan tuntumassa käynti oli terveellinen kokemus. Moni asia sai uuden näkökulman, arvojärjestykset ehkä taas vähän tarkentuivat! Tärkeitä asioita ovat vain tärkeät asiat, eivätkä nekään niin kovin tärkeitä ole. Asioita tärkeämpiä ovat ihmiset."

Tapasin vuosia sitten erään mielenterveyden ammattilaisen. Hän sanoi, että hyvin monella ongelmaisella ihmisellä on ns. messias-odotus eli odotetaan jotakuta (ei edes tiedetä ketä/mitä), joka yhtenä päivänä vain tulee ja laittaa kaiken paikoilleen. Monet myös odottavat lotto-voittoa. Voittoa, jonka avulla voi maksaa velat, ja kun rahaa on riittävästi tilillä, voi elää huolettomasti elämän loppuun. Monen ongelma on myös siinä, että odotetaan lottovoittoa, mutta ei edes itse lotota.

Raamatussa on sana: "lähestykää minua (Jumalaa) niin minä lähestyn teitä.." - Jumala on meitä nytkin ihan lähellä. Jumala on erikoistunut ihmisten auttamiseen. Hän tuntee meidät, kun on meidät luonut. Vanha sananlasku sanoo "niin kauan on toivoa, kun on elämää". - Jos olet vielä hengissä, Sinulla on toivoa. Niin minullakin.

On sellainen tunne, että Jumala haluaisi tehdä talojemme edustalla puutarhatöitä, niinkuin Valtosen Ollikin teki. Olemme piiloutuneet aitojen, pensaiden, puiden ym. näköesteiden taakse, jottei kukaan näkisi tilannettamme. Mutta ei Jumala halua tehdä vain ulkoisia hoitotöitä, vaan Hän haluaa parantaa sisintämme. Juuri tällä hetkellä saamme rukoilla, että Jumala tulisi sydämeemme auttamaan meitä. Viime vuodet ja viimeiset elämänvaiheet ovat osoittaneet ettemme selviä yksin. Yritystä toki on ollut. Yritystä on ollut myös uskoa riittävästi. Olla kunnon uskovainen. Mutta ei siitä omin voimin mitään tule.

Usko on heittäytymistä sen varaan, joka yksin pystyy meitä auttamaan. Ja Hän on meidän Herramme. Apu on meitä ihan lähellä. Mutta miten vaikeata onkaan turvautua tähän ainoaan todelliseen apuun ja Auttajaan.

Viime perjantaina olin koneellani kirjoittamassa tekstiä näille kotisivuille. Mutta kesken kirjoituksen iski äkillinen sähkökatko (1-2 sekuntia). Lieneekö ollut ukkonen? Samalla hetkellä koneeni sammui lopullisesti. Ilmeisesti virtalähde hajosi? Onneksi kovalevy pystyttiin pelastamaan. Saan uudistetun koneen loppuviikolla. Kirjoittelen tätä tekstiä nyt pienellä varakoneella.

Se on niin pienestä kiinni. Näin on teknisten laitteiden kohdalla. Mutta vielä enemmän meidän ihmisten kohdalla. Pieni verisuoni katkeaa aivosta, niin siihen päättyy kaikki. Elämän ja kuoleman raja on niin lähellä.

Pidän näiden kotisivujen pitämistä haasteellisena. Teitä lukijoita on monia, mutta en Teitä tunne. Silti on tunne, että haluan Teille kirjoittaa. Ja myös rukoilla Teidän puolestanne.

Tänään on Jumalan päivä. Päivä, jolloin Hän haluaa lähestyä Sinua. Ja auttaa. Rakastaa. Ottaa lähelleen. Ja antaa rauhan.


 



"Hän ei kiskonut minua, ei työntänyt, viittoi vain astumaan yli kynnyksen, ei repäissyt rikki pelkoni huntua vaan nosti sitä, pelkällä äänellään kosketti minua, niin että tahdoin.." (H. Oosterhuis)

Jumala on ihmeellinen. Hän ei luomaansa ihmistä pelasta väkisin, eikä auta. Jos Jumala haluaisi, hän voisi milloin hyvänsä viedä kaikki maailman ihmiset Taivaaseen. Mutta hän ei toimi niin. Hän odottaa meidän sydämemme valintaa, suostumista, antautumista hänen rakkaudelleen.

 

Elämme tällä hetkellä merkillistä aikaa. Päivän lehdessä oli juttu siitä, miten apulaisoikeusasiamies oli tehnyt päätöksen siitä, onko suvi-virsi hengellinen vai ei. Samoin hän oli tehnyt päätöksen ettei ruokaa saa enää siunata kouluissa eikä päiväkodeissa. Pelottavalta tuntuu ajatella, että me ajamme Jumalaamme pois kaikesta elämästämme, emmekä ymmärrä, että kaikki hyvä on Hänen lahjaansa.

 

Lähestymme koko ajan sitä hetkeä, jolloin Jeesus tulee takaisin. Silloin kaikki saavat hänet nähdä. Niille, jotka ovat Jeesukseen uskoneet, tuo päivä on huikea ilon päivä. Mutta niille, jotka eivät häneen ole uskoneet, on äärimmäisen järkyttävä.  Eräs runoilija on kirjoittanut melkoisen puhuttelevan tekstin: "On helppo uskoa, että Jumalaa ei ole. Mutta paljon vaikeampi on uskoa, ettei Häntä ole."

 

Yhden ihmeellisen todistuksen Jumalan olemassaolosta sain muutama vuosi sitten käydessäni työpalaverissa Helsingissä. Päivä oli minulle ollut erityisen raskas ja koetteleva. Poikkesin metroaseman baariin syömään. Kun istuin baarin pöydässä, eteeni pysähtyi minulle tuntematon, vanhempi naishenkilö. Hän kertoi nähneensä minut kadulla. Siinä hetkessä Jumala oli antanut hänen sydämelleen sanan, jonka hän tuli minulle kertomaan. Sanoman sisältö oli suunnilleen seuraava: "Ihmiset näkevät meistä vain ulkokuoren.. mutta Jumala näkee ja tietää, kuinka suuria taakkoja me kannamme.." Lähtiessään nainen lainasi vielä Jesajan kirjan kohtaa: "Rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne.."

 

Olin tuosta tapaamisesta ja rohkaisusta tosi puhuteltu. Satojen ihmisten kulkiessa ohi, Jumala lähetti luokseni yhden ihmisen kertomaan, että Hän rakastaa minua..

 

Minulla on tätä tekstiä kirjoittaessani ollut sellainen tuntu, että joku Teistä taistelee tänään oman jaksamisensa kanssa. Ja sen kanssa, uskoako Jumalaan vai ei?

 

Olen käynyt hengellisessä retriitissä yhden kerran. Sain tuon viikonlopun aikanaan syntymäpäivälahjaksi. Perjantai-iltana, kun astuin seurakunnan leirikeskuksen eteiseen, siellä oli pieni alttari, jossa oli avoin Raamattu. Vilkaisin, mitä avoinna olevassa kohdassa sanottiin. (Jobin kirjan 13. luvusta) "Kunpa jo lopulta vaikenisitte.. Kuunnelkaa nyt, mitä minulla on sanottavana.." Kuin Jumala olisi sanonut, että Hän odottaa minua hiljaisuudessa voidakseen puhua. - Juuri näin on tänäkin hetkenä.

 

Meitä osallistujia varten oli varattu monia hyviä hengellisiä kirjoja. Aloin lukea Anthony De Mellon kirjaa "Kuuletko linnun laulun". Tuosta kirjasta löysin mm seuraavan lainauksen.

 

"Vaeltava kerjäläismunkki saapui kylän liepeille ja asettui puun alle yöpymään. Äkkiä kylästä juoksi hänen luokseen mies, joka huusi: "Kivi! Jalokivi! Anna minulle heti kallisarvoinen jalokiveni!" "Mikä kivi?" kerjäläismunkki kysyi. "Viime yönä Herra ilmestyi minulle unessa", kyläläinen kertoi. "Hän sanoi, että jos menisin kylän liepeille iltahämärissä, löytäisin kerjäläismunkin. Häneltä saisin jalokiven, joka tekisi minut rikkaaksi koko loppuelämäni ajaksi." Kerjäläismunkki kaiveli pussiaan ja veti esille kiven. "Hän varmaankin tarkoitti tätä kiveä", munkki sanoi ja ojensi sen kyläläiselle. "Löysin sen metsäpolulta muutama päivä sitten. Voit aivan hyvin saada sen." Mies tuijotti kiveä ihmeissään. Se oli lähes ihmisen pään kokoinen timantti, todennäköisesti suurin, mitä koko maailmasta löytyi. Hän otti timantin ja meni pois. Koko yön hän pyöri valveilla vuoteellaan. Seuraavana päivänä hän meni aamun koittaessa kerjäläismunkin luo ja sanoi: "Anna minulle sitä rikkautta, jonka avulla voit antaa pois tällaisen timantin noin huoletta."

 

Elämämme upein haaste ja mahdollisuus on oppia tuntemaan Jumala ja päästä Hänen lähelleen. Jumala on ihan lähellämme. Hän odottaa meitä hiljaisuudessa voidakseen puhua meille ja voidakseen avata meille rikkauksiaan. Jumalan kohtaaminen muuttaa meitä.

 

C. Morley kirjoittaa omasta Jumalan kohtaamisestaan näin: "Minulla oli miljoona kysymystä Jumalalle, mutta kun kohtasin hänet, ne kaikki häipyivät mielestäni, eikä niillä ollut enää mitään merkitystä."

 

 

Olkaa hiljaa. Nyt Herra toimii..

”Kuuluisalla saarnaajalla, Spurgeonilla, oli tapana tilaisuuksien yhteydessä kerätä uhrilahja lähettämällä oma iso hattunsa läpi penkkirivien kunnes se salin kierrettyä palasi hänen luokseen takaisin. Sen jälkeen saarnaaja siunasi lahjan. Kerran eräässä tilaisuudessa tehtiin hänelle kepponen. Hattu lähti kiertämään, mutta takaisin tullessaan siinä ei ollut yhtään mitään sisällä. Yleisö seurasi jännittyneenä suuren saarnaajan reaktiota.

 

Spurgeon otti hatun vastaan, pani sen alttarille ja siunasi sen tavalliseen tapaan.. ”Rakas Jumala”, hän aloitti, ”Minä kiitän sinua siitä, että nämä ihmiset ovat ainakin palauttaneet minulle minun vanhan hattuni..”

 

Kaikki elämässämme on lahjaa. Jumalan haavi kiertää seurakunnissamme, uskovien keskellä, samoin meidänkin paikkakunnalla. Tänä kesänä ja myös tänään. Joku suomalainen oli ollut Amerikassa käymässä (muistaakseni New Yorkissa). Kaupungin keskustassa oli iso kirkko, jonka nimi oli Taivaan Portti. Kesällä, kun oli loma-aika, em. kirkon ovessa oli iso kyltti: ”Suljettu heinä- ja elokuussa”. Olisi tosi kauheaa, jos Taivaan Portti olisi kiinni pari kuukautta! Mutta valtava lahja on se, että tuo portti on auki meille ja jokaiselle halukkaalle tänään. Ja joka päivä siihen asti, kunnes Jeesus tulee takaisin.   

 

Paras uhrimme on antaa Jumalan haaviin koko elämämme. Mutta usein se on niin vaikeata. On helppo sanoa jollekin toiselle, että ”anna elämäsi Hänen käsiinsä”, mutta toteuttaa se itse omassa elämässään, onkin vaikeata. Tätä asiaa kuvaa hyvin kauan sitten kuulemaani juttu. Vanha mummo kävelee tietä pitkin raskaiden kassien kanssa. Sitten naapurin isäntä tulee hevosella ja pysähtyy mummon kohdalle. Isäntä kehottaa mummoa nousemaan rattaille. Mummo nouseekin kyytiin tyytyväisenä ja matka jatkuu. Jonkun ajan päästä isäntä vilkaisee taaksensa. Ja mitä hän näkeekään? Mummo pitää raskaita kasseja sylissään edelleen. Silloin hän kehottaa mummoa laskemaan taakkansa rattaille. Mummo vastaa, että se jo oli valtava lahja, kun hän itse pääsi kyytiin. Se nyt vielä puuttuu, että hän taakkansakin laskisi rattaille.

 

Meidän uskomme Jumalaan on usein samanlaista. Olemme kiitollisia, että itse pääsimme kyytiin, mutta tosi vaikeata on luottaa kaikki kuormansa Jumalan kannettavaksi. Monesti vasta sitten, kun olemme käyttäneet omat voimamme loppuun, pystymme antamaan kaikkemme Jumalalle.

 

”Hudson Taylor, lähetystyön uranuurtaja, oli elämänsä viimeisinä kuukausina niin väsynyt, että kirjoitti rakkaalle ystävälleen: ”Olen niin heikko, etten kykene kirjoittamaan, en lukemaan Raamattua, enkä edes rukoilemaan. Voin vain levätä hiljaa Jumalan käsivarsilla, niin kuin pieni lapsi ja luottaa Häneen.”

 

Tuo ihmeellinen Jumalan mies, joka oli ollut niin täynnä Jumalan Hengen voimaa, joutui fyysisen sairautensa ja heikkoutensa tähden tilaan, missä voi vain maata hiljaa ja luottaa. Tässä on kaikki, mitä Jumala sinuakin pyytää väsyneenä ja elämän kivuissa tekemään. Älä yritä olla voimakas. Ole vain hiljaa ja tietä, että Hän on Jumala. Hän tukee sinua ja auttaa ahdistuksen läpi..”

 

Israel oli ollut orjakansana Egyptissä. Herra lähetti Mooseksen kansan vapauttajaksi. Syntyi ankara valtojen taistelu. Faarao ja Mooses seisoivat vastakkain, ja viimeiseen saakka faarao piti puoliaan. Lopulta Herra sai voiton. Kaikki Egyptin esikoiset surmattiin. Ja nyt egyptiläiset suorastaan ajoivat israelilaiset luotaan. Vietettiin ensimmäinen pääsiäinen. Kupeet vyötettyinä ja sauva kädessä odotettiin vain lähtömerkkiä. Ja kun se kajahti, lähdettiin riemuiten liikkeelle. Mutta sitten faarao katui sitä, että päästi kansan, ja niin hän lähti ajamaan takaa aseetonta orjakansaa. Nyt Israel seisoi Punaisen meren rannalla. Takana olivat faaraon sotajoukot. Varma tuho näytti olevan edessä. Silloin israelilaisiin iski ahdistus ja epäusko. He kuvittelivat loppunsa jo olevan käsillä.

 

Silloin Mooses astuu esiin ja sanoo kansalle: ”Älkää peljätkö; pysykää paikoillanne, niin te näette minkä pelastuksen Herra tänä päivänä antaa teille.. Herra sotii teidän puolestanne ja te olkaa hiljaa.” 2 Moos 14:13,14

 

Silloin Herra tarttui asiaan. Tapahtui ihme. ”Jumalan enkeli, joka oli kulkenut Israelin edellä, siirtyi kulkemaan heidän takanaan; ja pilvenpatsas siirtyi heidän edeltänsä ja asettui heidän taaksensa ja tuli egyptiläisten joukon ja Israelin väliin.”

 

Näin Raamattu kuvaa tämän tapauksen, jolla oli ratkaiseva merkitys Israelin kansan elämässä. Herra teki ihmeen ja pelasti aseettoman joukon mahtavan faaraon käsistä. Kansalta oli kysytty uskoa, kun se lähti liikkeelle. Mutta kansan usko ei vedä vertoja Mooseksen uskolle tuona hetkenä.

 

Olkaa hiljaa. Nyt Herra toimii. Suurenmoinen uskon näkemys! Mutta me näemme, että tuo usko oli taistelun tulos. On hetkiä, jolloin on rukoiltava. Ja on hetkiä, jolloin on mentävä eteenpäin. Jos Mooses olisi vain rukoillut, olisi tuhouduttu. Oli lähdettävä liikkeelle, mentävä suoraan mereen. Miten ihme tapahtui, on oikeastaan sivuseikka. Kansa käveli kuivaa meren pohjaa toiselle rannalle. Egyptiläiset tulivat heidän perässään ja hukkuivat.

 

Seisotko sinä ehkä parhaillaan Punaisen meren rannalla? Useat meistä ovat siellä seisoneet ja tulevat vielä ehkä monta kertaa seisomaan. Tie on tukossa. Ei pääse eteenpäin, ei taaksepäin eikä sivulle päin. Tuolla paikalla uskoa koetellaan. Vain yksi tie on auki. Ja siihen on turvauduttava. Tie ylöspäin on auki! Kaikki omat mahdollisuudet ovat lopussa. On turvauduttava Herraan..”

 

Jumala on erikoistunut mahdottomiin tilanteisiin. Vaikka meistä tuntuu, että tähän tämä kaikki päättyy, se ei ole totta. Oman voimattomuuden kokeminen voi olla sinulle portti, jonka kautta suostut Jumalan autettavaksi ja kannettavaksi.

 

Jumalan haavi on pysähtynyt tänään Sinun kohdallesi. Hän ei niinkään ole kiinnostunut sinun kolikoistasi, kirpputorille lahjoittamistasi vaatteista tai vapaaehtoistyöstä seurakunnalle.. Hän on kiinnostunut Sinusta. En kirjoittaisi tänään tätä tekstiä, ellen itse olisi asiaa kokenut. Anna Jumalan auttaa. Hän haluaa sen tehdä.

 

Usein kuulemme puhuttavan suuresta tai vahvasta uskosta. Me teemme myös valtavasti työtä, jotta uskomme kasvaisi. Viime aikoina olen paljon miettinyt, että suuri usko on sitä, kun tunnustamme oman heikkoutemme ja mahdottomuutemme ja jättäydymme kokonaan Jumalan käsiin. Hänen autettavakseen. Silloin Hän voi ehkä käyttääkin meitä paremmin, kun voimamme on yksin Hänessä.