"Mitäpä, jos Sinä rukoilisit"

Hei Ystävä siellä kaukana! Toivottavasti olet jaksellut hyvin? Olen muistanut Sinua usein. Ja rukoillut, että Jumala Sinua siunaisi. Tämä yhteytemme on yksi Jumalan lahja. Yhteys voi toimia vain jos Pyhä Henki sen siunaa. On siis hyvä rukoilla toistemme puolesta. En tiedä, miten Jumala on Sinua siellä auttanut, mutta tiedän, että hän on sen tehnyt.

 

Olen myös tuntenut, miten Jumala on auttanut minua täällä "toisessa päässä". Tiedän ja tunnen, että rukoiltu on. Siitä kiitämme Jumalaa. Yksi rukousvastaus minulle oli tämän kuun alussa ollut hengellisen ohjauksen koulutus. En ole moneen vuoteen ollut yhdessäkään hengellisessä koulutuksessa. Nyt alkanut koulutus kestää helmikuuhun 2021. Ensi vuonna on kaksi yksittäistä koulutuspäivää ja helmikuussa 2021 on vähän pidempi jakso jälleen. Tässä väliaikoina kokoontuu kolmen hengen ryhmiä harjoittelemaan ja jakamaan hengellisiä löytöjä. Muutakin toimintaa toki on.
 



Minulla oli koulutusta alkaessamme tunne, että tästä alkaa hengellisessä elämässäni uusi vaihe. Täytin kesällä 65 vuotta. Edessä oleva vaihe liittyy varmasti koko loppuelämääni. Jumala yksin tietää, mitä on oven takana. Hartain toiveeni ja rukoukseni on, että voisin kulkea Jumalan johdatuksessa.

 

Muistan, kun täytin 50 vuotta. Eräs työni lähettäjä Hämeenkyröstä lahjoitti minulle lahjaksi viikonlopun kestävän retriitin. Tuo retriitti oli hyvin merkittävä, koska muistan sen vieläkin. Retriitin teki haasteelliseksi olla hiljaa koko viikonloppu. Kun on tottunut puhumaan tai kuuntelemaan toisten puheita, oli hyvä olla hiljaa Jumalan ääntä kuunnellen. Hiljaisuus voi alussa olla myös ahdistavaa, kun omat ajatukset ja äänet täyttävät mielen. Muutama viikko sitten olleessa koulutuksessa olimme suuren osan ajasta hiljaa. Paitsi yhteislaulut ja messujen vuorosanat. Neljä kouluttajaa piti huolen siitä, että meille jaettiin paljon uusia ajatuksia hiljaisuudesta ja rukouksesta. Harvoin olen saanut niin paljon uutta kuin sain nyt.

 

Kun suostuu olemaan hiljaa, voi hengellisestä maailmastakin löytää jotakin ihan uutta. Rukoillessa on hyvä miettiä, kuka puhuu ja kuka kuuntelee? Vuosia sitten muistan jonkun kertoneen rukouksensa olevan kuin kaukopuhelu. Soitan kolikkoautomaatista ja kerron nopeasti omat aiheeni (= pyyntöni) ja sitten pitääkin jo lopettaa, kun kolikot ovat lopussa. Emme ehdi kuunnella, onko linjan toisessa päässä olevalla jotakin asiaa. Nykyään puhelinautomaatteja tai puhelinkoppeja ei juuri ole. Silti rukouksemme voivat muistuttaa noita kaukopuheluja.

 

Meilläkin voi olla ystäviä/tuttavia/sukulaisia, jotka soittavat meille silloin tällöin. He puhuvat koko ajan ja emme juuri pysty keskusteluun osallistumaan. Kun puhelu päättyy, soittaja toteaa, että olipa kiva taas jutella pitkästä aikaa!? Soittajalle puhelu oli varmasti kiva, mutta me emme ehtineet sanoa mitään. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi ehkä turhautuminen. - Mehän emme koskaan puhelimessa ole noin puheliaita?

 

Muistan erään papin kertoman jutun työuransa alusta. Pappi oli ensimmäisessä työpaikassaan seurakunnassa. Erään ison talon emäntä oli varannut seurakunnan virastosta keskusteluajan papille. Nuori pappi oli "kauhuissaan", koska ei tiennyt, miten tilanteessa pitäisi toimia. Neuvoa kysyttiin kirkkoherraltakin, joka vain totesi, että tärkeintä on kuunnella. Kun sitten tuo emäntä tuli virastoon, hän puhui koko ajan. Pappi ei ehtinyt sanoa oikein mitään. Tunti kului nopeasti. Emäntä kiitti pappia ja lähti kotiin. Vuoden päästä nuori pappi tapasi tuon emännän kylillä. Emäntä kiitti pappia. Hän kertoi, että tuolla keskustelulla oli ollut hänelle tosi iso merkitys. Hän löysi sen ratkaisun, mikä hänen täytyi tehdä. Pappi totesi hämmästyneenä,  että eihän hän ollut sanonut tuossa tilanteessa oikein mitään. Emäntä totesi, että sillä oli merkitys, että pappi kuunteli häntä keskittyneesti. Hän tuli kuulluksi.

 

Monet entiset ja nykyiset ammattipuhujat ja vuosikaudet uskossa olleet ovat ottaneet itselleen hengellisen ohjaajan roolin. Pyytäen tai pyytämättä kerrotaan toisille, mikä vaihe heidän elämässään ja uskossaan on menossa. Tämän lisäksi kerrotaan vielä, mikä Jumalan suunnitelma on jatkossa tuolle lähimmäisellemme. Näin sitä on tehty lukemattomia virheitä. Kuvitellaan, että ollaan vahvoja uskossa, mutta totuus on usein vähän toisenlainen. Kun aikanaan mentiin armeijaan alokkaaksi, monet armeijan käyneet antoivat ohjeeksi mm. seuraavan: "Tee vain se, mitä sinun käsketään tehdä. Älä ajattele itse mitään." - Tuolla neuvolla alokasaika sujui hyvin. Hengellisessä elämässä asiat eivät suju ihan noin.

 

Hengellisen ohjaajan suurin haaste lienee hiljaa oleminen. Eräs kouluttajamme kertoi meille, miten tuskallisen rankkaa hänelle oli alussa ollut opetella olemaan hiljaa ja kuuntelemaan toista ihmistä sanomatta mitään. Näin syvällä meissä on tarve itse toimia eikä antaa tilaa Jumalalle. Olemme vuosien aikana kuulleet monia esityksiä ja luentoja siitä, miten Jumala toimii ja miten esim. evankelioimistyötä pitää tehdä. Varmaankin Jumalakin hämmästelee, miten "paljon" me vakuutamme tietävämme. Jossakin optikkoliikkeen mainoksessa luki: "Käynti optikolla voisi auttaa." Huomaan oletetussa vahvuudessani ja hengellisyydessäni olevani enemmän Jumalan tiellä kuin hänen käytössään. Kasvunvaraa hengellisyydessäni tuntuu olevan entistä enemmän.

Richard Rohr on amerikkalainen fransiskaanipappi ja kirjailija. Seuraavassa lainaan hänen tekstiään kirjasta "Muutos alkaa meistä"

"Kolmenkymmenen vuoden pappisuran aikana tapaamani pahat ihmiset ovat aina ehdottoman varmoja siitä, että ovat oikeassa. He eivät kärsi minkäänlaisesta itse-epäilystä. He ovat varmoja siitä, että heillä on hallussaan koko totuus. Mutta onneksi minua on siunattu sillä, että olen saanut tavata myös paljon pyhiä ihmisiä. Pyhän ihmisen kohtaamisessa on ihan toisenlainen aromi, toisenlainen energia, maku ja tuoksu. He haluavat toteuttaa Jumalan tahdon ja olla Jumalalle mieliksi. Mutta aivan kuten Thomas Merton sanoi elämänsä lopulla: "En tiedä, olenko milloinkaan toteuttanut tahtoasi, tiedän vain, että haluan toteuttaa tahtosi. En ole varma, teenkö Sinulle mieliksi. Tiedän vain, että haluan tehdä Sinulle mieliksi." Juuri tämä halu on Jumalan lahja. Ihmisessä olemisena ei ole paljonkaan ylpeilemistä.




 Jeesuksella on ongelmia vain niiden kanssa, jotka eivät pidä itseään syntisinä

Jeesus oli nähdäkseni tarkoittanut kristinuskon vähemmistön uskonnoksi, ja sitä se tulee aina olemaankin. Hän ei jakanut maailmaa niihin, joita Jumala rakastaa ja niihin, joita Jumala ei rakasta. Jeesus oli keräämässä pientä joukkoa, joka olisi Jumalalle käyttökelpoinen - joka pitäisi koko maailman poissa väkivaltaiselta itsetuhon tieltä. Jeesus rakastaa meitä kaikkia ja vetää meitä Jumalan puoleen. Tai kuten Johannes asian ilmaisi: "kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset" Se on aivan eri asia kuin pelastettujen ja muita ylempien ihmisten heimon luominen. 

 

Kristillinen toivo on eri asia kuin optimismi. Optimismi on luonteen hyve ja ihana luonteen lahja, jonka myötä asiat menevät hyvin ja jonka turvin ihminen ajattelee, että huominen on parempi kuin tämä päivä. Kristillisellä toivolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko huominen parempi kuin tämä päivä. Morsian on läsnä ja se on riittävä syy olla perin juurin onnellinen, vaikka kaikki muu hajoaisi pirstaleiksi. Jeesus sanoo, että vaikka vain yksi sinapinsiemen versoisi kukkia, tai löytyisi yksi kolikko tai kadonnut lammas, siinä on tarpeeksi syytä suureen juhlaan Pienikin merkki Jumalasta on merkki Jumalasta - ja sen myötä mielekkyyden, merkityksen ja ilon merkki. Pienikin Jumalan hipaisu vie pitkälle.

 

Esimerkkinä Franciscus Assisilainen

Eräänä päivänä, kun Franciscus oli palaamassa metsästä rukoilemasta, Veli Masseo tuli tapaamaan häntä metsän laitaan ja sanoi puoliksi vitsaillen: "Miksi sinun perässä? Miksi sinun perässä? Miksi sinun perässä? Miksi koko maailma näyttää juoksevan sinun perässäsi ja kaikki näyttävät haluavan nähdä sinut, kuunnella sinua ja seurata sinua? Sinä et ole komea mies. Et ole erityisen oppinut, etkä viisas. Et ole jalosukuinen. Miksi koko maailma juoksee sinun perässäsi?

 

Väkevän hengen vallassa Franciscus kääntyi Veli Masseon puoleen ja sanoi: ".. olen saanut tämän Jumalan pyhiltä silmiltä, jotka näkevät hyvän ja pahan kaikkialla. Nuo siunatut ja pyhät silmät eivät ole löytäneet syntisten joukosta ketään kehnompaa ja riittämättömämpää kuin minä. Niinpä Jumala ei löytänyt loistavaan työhönsä yhtään mitättömämpää olentoa kuin minut, ja siksi hän valitsi minut. Sillä Jumala on valinnut maailman järjettömät vetääkseen häpeään viisaat, ja Jumala on valinnut maailman matalimmat ja halveksitut mitätöidäkseen jalot, suuret ja vahvat." (Pyhän Franciscuksen kukkaset)

 

Kun suurin osa kirkosta ei ole ottanut Jeesuksen opetusta ja Franciscuksen esimerkkiä vakavasti, olemme tilanteessa, jossa monet eivät ota kristittyjä vakavasti. Ihmiset saattavat sanoa: "Te kristityt puhutte mielellänne uudesta elämästä, mutta historia osoittaa, että pelkäätte elää toisin - vastuullisella, välittävällä ja rauhaa rakentavalla tavalla."

 

Pyhälle Franciscukselle omistautuminen osoittautui paljon helpommaksi kuin hänen jäljittelemisensä. Tämä näyttää olevan uskonnon ikuinen kiusaus: ihmiset palvovat mieluummin kuin seuraavat. Jeesus kuitenkin sanoi "seuratkaa minua", ei "palvokaa minua".

 

Yksinkertaisimmillaan ja vaikeimmillaan Franciscuksen viesti kiteytyy siihen, että voimme muuttaa maailmaa vain muuttumalla itse. Voimme antaa vain itsemme. Voimme tarjota muille vain sen, mitä Jumala on tehnyt meissä. Meillä ei ole mietittyjä vastauksia annettavanamme. Meidän itsemme on oltava vastaus. 

 

Tanskalaisen kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsenin (1770-1844) tekemä Kristus-patsas on yksi maailman tunnetuimmista. Patsaasta on tehty lukuisia pienoiskopioita jälkeenpäin. Kerrotaan, että kun Thorvaldsen oli saanut kipsisen patsaan valmiiksi, hän laittoi lakanan patsaan päälle suojaksi ja lähti kotiin nukkumaan. Kun hän seuraavana päivänä palasi takaisin, hän huomasi, että patsaan ylöspäin ojennetut kädet olivat laskeutuneet yön aikana kuvan mukaiseen siunaus-asentoon. Ja niin taiteilija jätti patsaan silleen.

 

Vuosittain suuri joukko turisteja käy Kööpenhaminassa sijaitsevassa Vor Frue Kirke -kirkossa Kristus-patsasta ja muita Thorvaldsenin tekemiä patsaita katsomassa. Kerran eräs mies oli tullut patsaan eteen ja kysyi suntiolta, mitä erityistä tuossa patsaassa on? Suntio kehotti miestä polvistumaan Kristuksen eteen. Näkökulma muuttuu ja voimme aavistaa, mitä Jumalan rakkaus on.

 

Kuvittele itsesi Jeesuksen, Vapahtajasi eteen polvistuneena. Hän sanoo Sinulle näin: "Minä siunaan sinua ja varjelen sinua. Minä valistan sinulle kasvoni ja olen sinulle armollinen. Minä käännän kasvoni sinun puoleesi ja annan sinulle rauhan."

 



"Minä sanon sinulle, rakkaani, että Minun johdatukseni odottaa yhä sinua, suunnitelmani on vielä voimassa sinua varten."

Aloitin blogini kirjoittamisen syyskuussa 2012. Silloin en olisi voinut kuvitella, että seitsemän vuoden päästä jatkan edelleen tekstien kirjoittamista.

9.9.12 kirjoittamani blogin otsikko oli "Rukouksella me taistelemme ja rukouksen avulla me voitamme." (Martti Luther) Sama rukousaihe on sydämelläni edelleen. Torstaiaamuna olin aamurukoushetkessä kirkossa. Siellä käydessäni sain työtoveriltani (hänelle tarpeettomaksi käyneen) kirjan Seimestä öljymäelle

Kirja on yllättävän hyvä. Siinä on kuvia suomalaisten taiteilijoiden tekemistä kirkkojen alttaritauluista ym. Pentti Lempiäinen on kirjoittanut kuviin liittyvät tekstit. Lainaan erästä Pentin tekstiä, mikä hyvin sopii tähän päivään. Tekstissä pohditaan sitä, miten suhtaudumme erityisesti rukoukseen sairaiden puolesta. Uskommeko, että vielä Jumala voi parantaa sairaita ja herättää kuolleita? Jos emme usko kumpaankaan, silloin tuskin rukoilemmekaan.

"Haudasta takaisin elämään

Uuden testamentin evankeliumeissa on runsaasti parantamiskertomuksia: Jeesus oli ”suuri parantaja”. Tosin moni nykyihminen vierastaa niitä. Toiset taas kysyvät, miksi kristillisissä kirkoissa ja seurakunnissa ei enää nykyään juurikaan tapahdu sairaiden ihmeparantumisia. Siihen tuskin riittää vastaukseksi saksalaisen kirjailijan Heinrich Giesenin lausahdus: ”Jumala on delegoinut ihmeiden tekemisen lääkäreille ja apteekkareille.”

Toisenlaisiakin ratkaisuja on etsitty. Luin kertomuksen miehestä, joka makasi sairaalassa kuolemaa odottaen. Häntä tervehtimään tullut vieras ajatteli lähtiessään: ”Tämä oli varmaan viimeinen kerta, kun me tapasimme.” Kolme viikkoa myöhemmin kävijä kuitenkin tapasi miehen jälleen, tällä kertaa hänen kotonaan. Tulija koki suuren yllätyksen: kuolevaksi uskottu potilas vaikutti hyväkuntoiselta. Mies huomasi tulijan hämmennyksen ja kertoi, mitä oli tapahtunut. ”Sairaanhoitajat rakastivat potilaitaan, ja ajattelin että minun on tultava terveeksi. Lisäksi minua kävi katsomassa muuan tuttava, joka ei paljoa puhunut, mutta piti minua pitkään kädestä ja silitti sitä. Lopuksi hän rukoili puolestani. Siitä lähtien minkäkin kykenin taas rukoilemaan.”

Parantumisia suuremman ongelman muodostavat monelle kertomukset kuolleista herättämisestä. Yksi tällainen on kertomus Nainin lesken pojasta. Toinen tällainen on kertomus Lasaruksesta, Marian ja Martan veljestä. Hänen sairastuttuaan sisarukset lähettivät viestin Jeesukselle, mutta tämä viivytti lähtöään heidän luokseen kaksi päivää. Ennen hänen saapumistaan Lasarus ennätti kuolla ja jopa olla neljättä päivää haudassa. Kohta Vapahtajan saavuttua Martta alkoi sättiä tätä: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Samoin puhui itkien hänen sisarensa Maria. Muutkin paikalla olijat ihmettelivät, eikö Jeesus olisi voinut estää Lasaruksen kuolemaa. Silloin Jeesus käski ottaa pois haudan suulta sen sulkeneen kiven ja huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Ja ihme tapahtui. Kuollut palasi elämään.

Moni kysyy: ”Miten selität tämän kertomuksen?” Uskotko, että niin on tapahtunut kuin Johannes kertoo?” On pakko tyytyä sanomaan: ”Ihmeitä ei selitetä, sillä jos ne selitetään, ne eivät enää ole ihmeitä.” Jos uskon ihmeitä tapahtuvan, miksi minun pitäisi uskoa vain jonkinlaisiin ihmeisiin, mutta ei joihinkin toisenlaisiin. Olen kyllä ymmällä tällaisten kertomusten edessä. Mutta siksi voinkin uskoa. Sillä mikä se sellainen usko olisi, jonka kohde ei kävisi yli ihmisen ymmärryksen."

Torstain aamurukouksen jälkeen ajoin Forssaan ja kävin aamupäiväkahvilla. Sieltä jatkoin Forssan Vapaaseurakunnan kirpputorille. Ostin vaatteita ja vielä 2002 painetun kirjan Hilja Aaltosen ja Markku Koiviston tekstein. Kaikki yhteensä maksoi seitsemän (7) euroa. Hyviä vaatteita ja mielenkiintoinen kirja. Halvalla hyvää.

Hilja Aaltosen tekstit ja puheet ovat minulle tuttuja vuosien varrelta. Ne ovat siunanneet minua ja suurta joukkoa muita monella tavalla. Hilja on päässyt jo matkansa päähän ja on perillä Taivaassa. Hiljan tekstit saarnaavat edelleen. Kirjoitan Sinulle kahdesta ihmeestä, jotka Hiljan rukousten kautta Jumala teki vuosia sitten. Niissä on edelleen selkeä rohkaisu meillekin jatkaa rukouksia.

"Jokin aika sitten eräs nainen oli kodissani suuressa tuskassa ja hädässä. Vuosien varrella elämään oli kasautunut taakkoja ja asioita. Oli ollut holtitonta kilvoittelua Jumalan tiellä, niin kuin joskus itse kukin olemme kokeneet. Emme suinkaan kilvoittele säännönmukaisesti, ja saatana kirjaa kaikki nämä veltot askeleet ja lyö ne eräänä päivänä eteemme, ja meidän täytyy sanoa: Jokaisessa asiassa on minun puumerkkini, minun nämä asiat ovat.

Näin oli tällekin ystävälle käynyt. Nyt hän oli ollut hoidossa monta kertaa, ja lääkäri oli antanut hyvin synkän lausunnon, jonka perusteella edessä oli jälleen matka hoitoon. Tämä ihminen poikkesi suuren hätänsä alla luokseni ja sanoi haluavansa vain kertoa minulle, minkälainen hänen tilanteensa oli. Siinä minä istuin ja kuuntelin tätä erämaakokemusta, tunnon itkua ja vaikerrusta. Kun hän viimein lopetti, menin hänen luokseen. Jumalan Henki antaa joskus ihmeellisen rohkeuden! Laskin käteni hänen päällensä ja siunasin häntä Jeesuksen armohaavoihin. Kun hän kuuli tuon siunauksen, hän koetti irrottaa käsiäni olkapäiltään ja sanoi: "En ole sen arvoinen, olen kaukana erämaassa. En ole sen arvoinen!"

Otin häntä kaulasta kiinni ja sanoin: "Lähempänä kuin minun käteni ovat sinua, ovat Jeesuksen kädet, ja Hän painaa sinut armohaavojaan vasten tällaisena, juuri tällaisena kuin sinä tällä hetkellä olet." Kun hän siinä kotvan viipyi itkunsa kanssa, ihmeellinen rauha täytti hänen sydämensä ja hän sanoi: "Onko se totta? Täältä lähti nyt jotakin. Onko se totta, vai kuuluuko tämäkin johonkin tämän sairauteni vaiheeseen? Minä en jaksa uskoa."

Siunasin hänet ennen lähtöä uudelleen terveysvirtaan Jeesuksen armohaavojen alla. Keskiyön tietämillä hän soitti ja kertoi: "Se ihmeellinen vaikutus, joka oli jo siellä linja-autossa, vaikutti niin, etten meinannut jaksaa olla hiljaa. Lauloin monta laulua Hengessä - mitä ikinä muistin laulukirjasta. Kun sitten astuin ulos autosta, ei tie riittänyt. Jumalan virta kaatui minun ylitseni, ja olin kuin humalassa. Ylistin Herraa. Lauloin laulua, jota en ollut koskaan kuullut. Se oli taivaallinen laulu. Ja nyt tiedän, että pimeydessäkin minä olin armolähteen luona, vaikken nähnyt enkä tuntenut sen vaikutusta, en sen kosketusta enkä kosteutta."

Myöhemmin hän soitti uudelleen ja sanoi: "Virta ei muuta kuin paisuu, minä olen autuas. Ja kun olin määrätyllä vastaanotolla lääkärin luona, lääkäri sanoi kauniisti: "En enää sano teille mitään, toivotan vain hyvää jatkoa."

Ystävät, kun vihollinen oikein saartaa meidät ja joudumme henkivaltojen keskitykseen, saatana tahtoo aina viedä meidät epätoivoiseen pimeyteen. Mutta pimeydenkin keskellä on armon lähde, Golgatan verinen lähde. Ja juuri sen äärellä epätoivoinen, ahdistettu ihminen tuskissansa huutaa. Ja Herra Jeesus kuulee!

Sulut otettiin pois

Etelä-Pohjanmaalta soitti jokunen vuosi sitten eräs isäntä. En tuntenut häntä silloin, enkä tunne vieläkään. Hän soitti varhain eräänä aamuna ja kysyi, onko minulla aikaa. Oli tultu siihen hetkeen - hän on Jumalan ihminen - jolloin piti purkaa kuormaa. Isäntä sanoi: "Minä oon niin hutilooten mennyt tätä tietä, että tuonne kuormaan on nyt tullut sellasta, mikä ei Jumalan ihmiselle kuulu, ja eräs asia, joka nyt tänä aamuna täytyy ottaa matkasta pois."

Otin sen ripin vastaan siinä puhelimessa, hurskaan miehen vakavan ripin. Julistin siinä lankaa myöten Jeesuksen armohaavoissa veriruskeat synnit anteeksi. Hiljainen kiitos kuului vastaukseksi. Tämä tapahtui tiistaiaamuna.

Perjantaiaamuna yhtä varhain soi taas puhelin: "Minä oon se sama äijä, joka silloin tiistaina soitti. Silloin minä olin ahtaalla, mulla oli sellaanen kivi tunnolla, yhyreksän vuotta olin sitä kantanut. Silloin se vyöryi pois, ja viime yönä, perjantaita vasten yöllä, Jumala täytti minut Hengellään. Ja nyt oon ollut sellaasen Jumalan kaatosateen alla, että mä aivan hajoon." Ja mies jatkoi: "Kun oon yksin täällä rakennuksessa, kun vaimoni on sairaalassa, minä oon pitänyt täällä sellaaset messut. Oon ylistänyt ja huutanut koko yön. Ja kun Jumalan virta tuli, kun oikein otettiin sulut pois, musta tuntui, että tämä vanha savimaja hajoaa tuohon virran paineessa." Yritin siihen sanoa: "Niin on sanottu, Jumala ei anna Henkeään mitalla." Tähän isäntä tokaisi: "Vai mitalla! Tuo nyt kippos tänne tään satehen alle, niin sun kippos lähtee. Sellaanen paine tää on." Sitten hän ylisti ja kiitti Herraa ja sanoi: "Rukoile nyt hyvän tähären mun puolestani, ettei tää vaan lakkaasi. Tää on sellaasta, että mää nyt haluaasin tässä olla lopun ikääni."

Minä en ole isäntää nähnyt, mutta ei tämä virta lakkaa. Siinä voi olla hiljainen suvantopaikka, mutta taas se ottaa uuden syöksyn, ja Jumalan ihminen saa kokea Jumalan virran paineen, armovirran paineen. Ja me koemme ja ymmärrämme, että se on totta. Jumalan virran paine on ylirunsas. Kukapa sen mittaisi, kun ei sellaista mittaa edes ole. Me vain koemme, että malja on ylitsevuotavainen.  Minä toivon, että tälläkin hetkellä joku kokee saman kasteen kuin tuo pohjalainen isäntä, joka kehotti: tuo nyt kippos tänne, niin se vie sen mennessään! Älä määrää Jumalan Hengen siunauksia ja laatua. Ole erämaasi keskellä veren puhdistetuin tunnoin ja ota vastaan, mitä taivas antaa. 

Hiljenny kanssani rukoukseen ja kiitokseen: "Tässä me olemme, Herra. Henkemme pyytää: Avaa Sinä taivaasi. Avaa silmämme näkemään, että me olemme uupuneet ja nääntyneet vesikaivon äärelle, Sinun kättesi ulottuville, Sinun armohaavojesi tuntumaan. Jos joku nyt tietää olevansa tällainen ahtaalla oleva, pimeydessä istuva kurja, avaa hänen silmänsä armokädelläsi ja anna hänen nähdä, että tässä se armon lähde on, aivan hänen edessään. Ja anna hänen kokea anteeksiantamuksen ihana siunaus, jossa saastainen muuttuu lunta valkeammaksi. Ja Herra, me pyydämme, että Sinä tänä päivänä kastaisit Pyhällä Hengellä ja tulella jonkun kuivuudessa ja menehtymässä olevan Jumalan ihmisen ja antaisit tuon taivaallisen kaatosateen, joka kerran oli tuon eteläpohjalaisen isännän yllä. Herra, anna tuon kaatosateen kohdata meitä kaikkia. Anna meidän kuulla taivaallinen humahdus Pyhässä Hengessä, joka muuttaa meidät Sinun kasvojesi kirkkaudessa. Herra, me haluamme kokea yliluonnollista, Hengen synnyttämää uutta olotilaa Pyhässä Hengessä. Vie meidät ristin kautta Golgatan kummulle. Amen."

Hiljan rukoukset ovat loppuneet, mutta Jumala rohkaisee meitä täällä matkalla olevia jatkamaan rukousta. Suurta osaa Teistä blogini lukijoista en ole nähnyt koskaan enkä tuskin tule näkemään täällä maan päällä. Taivaassa me kuitenkin saamme tavata. Mutta on asia, jota me voimme yhdessä tehdä. Voimme rukoilla toistemme puolesta. Rukoilen Sinun puolestasi usein. Rukoilen tänäänkin, että Jumala Sinua siunaisi. 

Ylellä tuli muutama päivä sitten ohjelma 92-vuotiaasta lehtori Ulla-Christina Sjömanista, joka on vuosikymmeniä rukoillut lukemattomien ihmisten ja heidän aiheidensa puolesta. Ulla-Christina asuu palvelutalossa, mutta sielläkin kokoontuu rukouspiiri edelleen. Ohjelma oli kaikin tavoin rohkaiseva. Jos haluat sen nähdä, löydät sen netistä tästä osoitteesta: https://areena.yle.fi/1-4598175

Hei kaukainen ystäväni siellä jossakin!

Toivottavasti olet jaksellut hyvin? Oma kesäni meni nopeasti niin kuin yleensäkin. Tiedän syksyn saapuneen, kun selkäkipu(ni) alkaa oireilla säiden voimakkaasti vaihdellessa. Hengellisesti kaipaan Jumalaa ja hänen läheisyyttään. Viime vuodet ovat jollakin tavalla olleet "hiljaisempia" kuin ne vuodet, jolloin elämää ja toimintaa oli hyvinkin paljon. Silti tiedän, että Jumala on tässä päivässä mukana.

Minulle hyvin tärkeätä on joka toinen torstaiaamu vietettävät rukoushetket kirkon sakastissa. Yhteinen rukous siunaa aina ja antaa voimia. Samalla ymmärtää ja muistaa noissa hetkissä, että ilman rukousta ei tapahdu mitään. Suren sitä, että kirkossa ja tilaisuuksissa käydään niin vähän. Kaikkea muuta toimintaa on niin paljon. Seurakunta on vain yksi tilaisuuden järjestäjä muiden seassa. Mutta vain seurakunnalla sanoma Jeesuksesta. Sanoma pelastuksesta ja uudesta elämästä, jonka vain Hän voi antaa.  

Kotimaa24-sivustolla oli 31.8.2019 mielenkiintoinen Jussi Rytkösen juttu: "Professori Kaarlo Arffman: Euroopan protestanttiset kansankirkot katoavat." Tuo juttu puhutteli minua niin paljon, että kirjoitan sen tähän Sinun luettavaksi.

 

"Euroopan protestanttiset valtio- tai kansankirkot eivät kestä vaan katoavat. Kirkosta eroamiset ja elämäntapojen mullistuminen näyttävät suuntaa. Luterilaisuuden perintö on luterilaisissa maissa pitkälti hukattu jo kauan sitten. Näin väitti Helsingin yliopiston kirkkohistorian emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffman Nilsiän Aholansaaressa viime viikolla järjestetyillä Teologiapäivillä. Arffman piti tapahtumassa esityksen, jonka aihe oli Luterilaisuuden perintö ja nykyisyys.

 

Saksasta ja Suomesta poimittujen esimerkkien ja kokemusten perusteella Arffman ennusti luterilaisille kirkoille kiihtyvää taantumista ja heikkenemistä. Herää kysymys, onko näiden kysymyksien pohtimisella enää mitään merkitystä. Näyttää siltä, että reformaatiossa syntyneet protestanttiset kirkot kuolevat. Ne eivät pysy enää minkäänlaisena voimana, Arffman sanoi körttiyleisölle. Helsingin Meilahdessa asuva Arffman kertoi yhtenä henkilökohtaisena kokemuksenaan ihmettelevänsä, miten tavattoman nopeasti Helsingin seurakuntien jumalanpalveluselämä on kymmenen vuoden aikana kuihtunut. Se on vakavampaa kuin kirkosta eroamiset. Jos jumalanpalvelus lakkaa, minun on vaikea ymmärtää, mikä se sellainen kirkko on, jossa ei enää ole jumalanpalvelusta ehtoollisen viettoineen. Minua pelottaa. Messussa käyminen on Arffmanin mukaan tulevaisuudessa hyvin pienen joukon kulttuuria.

 

Kirkkohan voi jatkaa toimitus- ja diakoniaorganisaationa ja kirkkomusiikkielämyksien antajana. Tämä on eurooppalaisen protestanttisuuden karu tulevaisuus. Minkälainen sitten on Euroopan uskonnollinen tilanne muutamien vuosikymmenien päästä? Arffman hahmotteli asiaa aiheesta syntyneessä vilkkaassa keskustelussa, jossa häntä myös opponoitiin.

 

Jäljellä on renesanssin kokenut ortodoksinen kirkko. Lännempänä on katolinen kirkko, joka käy nyt hurjaa kamppailua asemastaan. Se on vaikeuksissa, mutta monin paikoin se elpyy. Islam voimistuu kolmanneksi. Protestanttista Eurooppaa ei enää ole, korkeintaan joitakin riitaisia vähemmistöjä, Kaarlo Arffman ennusti."

Tuo juttu puhuttelee ja ravistelee. Tuollainenko on kirkkomme tulevaisuus? Suunta on sinnepäin, mutta Jumala yksin tietää, mitä lopulta tapahtuu. On helppo ymmärtää, miten suuri siunaus erilaiset herätysliikkeet ovat olleet Suomelle ja meidän kirkollemme. On paljon niitä, jotka kaipaavat läheisempää yhteyttä Jumalaan ja toisiin uskoviin. Jotta saisi yhdessä vahvistua yhteisestä uskosta. Jumalan suunnitelma ei ole yksin uskominen vaan yhteys toisiin.

Teologian tohtori Juho Sankamo on Raamatun tutkija ja opettaja. Sankamo on kirjoittanut artikkelin "Jumalan muisti ja meidän muistimme" Lainaan tuota em. artikkelia vähän.

"Kristittyjen kollektiivinen muistinmenetys ja kirkon yliluonnollinen muisti

Nomen est omen. Nimi on enne. Manasse oli jumalattomin ja syntisin kuningas Daavidin valtakunnan historiassa (2. Kun 21) Perimätiedon mukaan Manassen syntilistalla on jopa profeetta Jesajan murha. Juutalaisen tradition mukaan Jesaja oli piiloutunut onttoon puun runkoon, ja Manasse käski sahata tuon rungon poikki ja pinoon. Tuo heprealainen nimi Manasse tarkoittaa "hän saa unohtamaan." Aikoinaan Joosef oli antanut pojalleen nimeksi Manasse, koska "Jumala on saanut minut unohtamaan kaikki vaivani." (1. Moos. 41:51). Kuninkaiden kirjoista saa sen käsityksen, että juuri Jumalan unohtamisesta kehittyi Manassen nimenomainen synti, jonka seurauksena koko kansa lankesi väärille teille.

Jumalan unohtaminen on vaarallista. Aikoinaan Neuvostoliiton vankileirien saaristossa virunut (nobel-palkittu)  Aleksandr Solzhenitsyn antoi yksinkertaisen vastauksen siihen, miten oli mahdollista, että Venäjän vallankumouksen pyörteissä tapettiin ja teloitettiin noin 60 miljoonaa ihmistä. Solzhenitsyn sanoi, että "ihmiset ovat unohtaneet Jumalan."

(Solzhenitsyn kuvattuna vankilassa)

Ideologista aivopesua tutkinut brittikirjailija George Orwell toteaa, että "tehokkain tapa kansan tuhoamiseksi on kieltää ja hävittää heidän historianymmärryksensä."

Filosofi Heikki Mäki-Kulmala on samoilla linjoilla: "Muisti, historian tuntemus, on yksittäisen ihmisen tai kokonaisen kansan paras turva aivopesua vastaan. Ja päinvastoin: Muistinsa tai menneisyytensä menettänyt ihminen on kaikkein helpoimmin muokattavissa tai "transformoitavissa" (= muuttaa täysin, muuntaa). Tässä on varmasti yksi olennainen syy sille trendille, jossa uskonsa vakavasti ottavia ihmisiä liittyy sekä katolisen että ortodoksisen kirkon täyteen yhteyteen. Muisti vetää apostolisen kirkon täyteen yhteyteen. Halutaan syvempiä juuria ja vakautta, kun modernissa maailmassa kaikkea muutetaan mielivaltaisesti koko ajan.

On väitetty, että läntinen lepsu kristillisyys on taantunut kollektiiviseen muistinmenetykseen. Seurakunta, joka on menettänyt muistinsa kirkon 2000-vuotisesta historiasta, on helposti - rahalla, uhkauksilla ja ihmissuosiolla - transformoitavissa vaikka minkälaisen ideologien palvelukseen. Muistinsa menettänyt seurakunta pyörii kuin tuuliviiri ajan aatteissa ja muodeissa. Tämänkin vuoksi on niin tärkeää, että vietämme Kristuksen muistoa - "tehkää tämä minun muistokseni."

Emme saa unohtaa apostolista uskoa ja opetusta. Onneksi Kristuksen kirkolla on yliluonnollinen muistin virkistäjä: "Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut." (Joh 14:26)

Yllä oleva kuva on pari viikkoa sitten otettu 1550-luvulla kuningas Kustaa Vaasan perustaman kuninkaankartanon mailta. Nykyään alue kuuluu Mustialan maatalousoppilaitokselle.

 

Kauan sitten luin kuvauksen Afrikan luonnosta. On olemassa savannin puita, jotka kovan kuivuuden iskiessä käyvät vastahyökkäykseen kuivuutta vastaan. Puut pudottavat lehtensä (säästääkseen energiaa) ja yrittävät kaarnan sisällä säilyttää kosteutensa. Kun kuiva aika on ohi ja sateet tulevat, viikossa kuivunut luonto herää eloon uuteen vihreyteen. Uusi sade uudistaa kaiken kuolleen. Mekin olemme joskus niin kuin nuo puut. Lehdet ovat pudonneet aikoja sitten. Sinnittelemme, jotta säilyisimme hengissä. Haluamme elää Jumalan lapsen elämää. Meitäkään ei pelasta mikään muu kuin Pyhän Hengen sade.

 

Kaiken kautta alamme ymmärtää, että selviämisessämme on kyse lopulta armosta. Ellei Jumala meitä auta, me emme selviä, emme tästä päivästä eikä tulevista. Mutta siksi Hän lähetti Jeesuksen, joka lupasi lähettää meille Puolustajan olemaan kanssamme joka päivä maailman loppuun asti.

 

"Älä odota vuorten vajoamista,

älä tulisadetta Sodomaan.

Kävele arjen keskellä hiljaa.

Opi suuria ihmeitä seuraamaan.

 

Paina kätesi sydäntä vasten.

Kuuntele, kuinka se tykyttää.

Kuuntelen pienen vasaran ääntä.

Ihmeellisintä sykkijää.

 

Katsele tummaa äärettömyyttä.

Tähtien hopeapisteitä.

Ihme se on, että orpo henki

voi sinne levittää siipensä.

 

Oma varjosi juoksee tiellä.

Kasvaa kanssasi, kutistuu.

Ihme se on. Ja se miten taivas

lätäkön veteen heijastuu.

 

Älä odota suuria asioita.

Ilo leijuu kukkien lumena.

Hiutaleina. Ja Jumala niissä

huomauttaa: Olen tulossa.

(Sandor Remenyik, Hiljaisia ihmeitä)

 

Kun Transilvanian rakastettu runoilija kuvaili omia virikkeitään tuohon tapaan monia vuosikymmeniä sitten, ei ollut vielä sävelradiota eikä televisiota, ei liike-elämän rajua mainontaa.. Lapset leikkivät Suomessakin omatekoisilla paperinukeilla ja käpylehmillä. Tai jos joululahjaksi saatiin kaupan lelu, se oli puuta ja sen kiiltävä maalintuoksu käväisee vieläkin raikkaana nenässä. Uusi mekko tai esiliina saatiin sen verran harvoin, että muistoissa tuntuu yhä vielä hyvältä puhtaan kankaan kosketus kaulaa vasten.

 

On toki hyvä, että kasvavalla lapsella on virikkeitä, jo ensi kuukausista alkaen valoisia värejä katsetta vasten. Mutta entäpä kun meillä on virikkeiden ruuhka niin sakea, ettei tajunnan tila likimainkaan riitä ottamaan niitä vastaan, saati valikoimaan. Ja kuitenkin elämme niiden armoilla päivästä päivään. Sopeudumme siihen, että aistit turtuvat ja omaehtoinen vastaanottokyky sammuu.

 

Mikä saa meidät sopeutumaan, suostumaan turtumiseen? Onko virikkeiden kaaos niin monisäikeinen ja kasvoton, ettei enää tule mieleenkään asettua vastarintaan? Tai ehkä kysymyksen voi asettaa näin: pelkäänkö hiljaisuuden tyhjää tilaa? Vierastanko tyhjää tilaa, joka on niin vapaa keinotekoisista, persoonattomista virikkeistä, että siitä alkaa hiljalleen kummuta herätteitä omalle sielulle?

 

Erakkona Pohjois-Italian vuorilla asuva Adriana Zarri

miettii eräässä rukouksessaan:

"Tiedän, että kun katselen kiveä, näen sinut.

Tiedän, että kun katselen sinua,

näen kivet ja puut ja ihmiset, linnutkin räystäillä."

 

Sinä, joka olet minua lähempänä

kuin itse olen itseäni,

Sinä joka saarrat ja kannatat

minua kuin rannaton Puhtauden Meri

Hellyyden Meri -

Sinä asut minussa

kätkettynä minuun

kaikkien siihenkin minussa

mitä luulen tyhjäksi ja

tuntemattomaksi." 

(löysin kesällä kiven, jonka luonto oli koristellut näin upeasti)

 

Sinun Herrasi lähettää Sinulle viestin. Hän on Sinussa. Lähempänä kuin pystyt ikinä uskomaan. Jobillekin hän sanoi Job 35:14 "Väitätkö todella, ettei hän näe sinun asiaasi? Odota Job! Sinun asiasi on kyllä vireillä." Samoin Sinun asiasi on vireillä. Jumala tulee pitämään Sinusta huolen. Tänään ja tulevina päivinä. Vaikka kaikki ympärilläsi todistaa kuivuutta, se ei tarkoita, ettei Jumala olisi Sinussa.

 

Rukoillaan toistemme puolesta. Rukoillaan Hengen sadetta, joka herättää meidät eloon, samoin meidän kotiseurakuntamme. Pyhän Hengen kautta voimme tuntea yhteyttä keskenämme vaikka välimatkaa olisi miten paljon hyvänsä. Palaillaan pian!



Uhri on annettu

Terve vaan terve! Kun olin aloittelemassa tämän blogin kirjoittamista, lähes jo kirjoitin, ettei olla nähty pitkään aikaan. Suurinta osaa Teistä, tämän blogini lukijoista, en ole nähnyt koskaan. En edes tiedä, oletko mies tai nainen, nuori tai vanha tms? Asia, joka meitä yhdistää on suomen kieli. Ja varmaankin myös hengellisyys.

 

Viime vuoden elokuussa sain sähköpostiviestin, jonka lähettäjä kysyi, voisinko toimia oppaana japanilaiselle ryhmälle, joka tulee viikoksi Suomeen elokuussa 2019? Minua tarvittaisiin yhtenä päivänä, jolloin ryhmä tulee tutustumaan Tammelaan. Vaikka pyyntö koski vasta vuoden päässä olevaa opastusta, lupauduin tehtävään. Matkan vetäjinä ja tulkkeina toimii suomalainen pariskunta, joka on asunut Japanissa yli kymmenen vuotta. Näiden vetäjien kanssa tapasimme kaksi kertaa vuoden sisällä. Kun suunnitellun opastuspäivän ohjelma ja aikataulu saatiin valmiiksi, kiersimme keväällä tuon reitin ja varmistimme kaiken toimivuutta.

 

Niin sitten koitti tuo päivä pari viikkoa sitten. Monta kuukautta olin päivittäin rukoillut, että Jumala antaisi poutapäivän. Moni muukin asian puolesta rukoili. Jos koko päivän sataa, luontokohteisiin tutustuminen ei ole mitenkään nautinnollista.

 

Olin edellispäivinä tarkkaan katsellut telkkarin säätiedotuksia. Näytti siltä, että juuri tuolle päivälle luvattiin rankkoja sadekuuroja ym. Japanilaisten vierailu Tammelassa alkoi Saaren Kansanpuistosta. Vaimo vei minut tuonne töihin mennessään. Koska aamusta lähtien satoi rankasti, minulla oli saappaat ja sadevarusteet päällä. Päivä oli niin harmaa kuin olla voi. Odottelin bussiryhmän saapumista vanhan kioskin katoksen alla. Ja rukoilin. En tiedä, mitä oikein ajattelin, mutta rukoilin kuitenkin. Muutama minuutti ennen ryhmän saapumista, sade lakkasi.

 

Kiipesimme Kaukolanharjun näkötorniin. Kaikki halusivat kiivetä tuonne torniin ihailemaan yhtä Suomen kauneinta maisema-aluetta. Ihailtiin Suomalaista luontoa ja otettiin valokuvia. Alusta lähtien tuntui kuin olisimme ryhmän kanssa vanhoja tuttuja. Esittelin Kansanpuistoa ja sitten Lounais-Hämeen Pirtille syömään lounasta. Vanha historia kiinnosti ja perinteinen hämäläinen ruoka. Tämän jälkeen lähdettiin ajamaan kohti Torronsuon Kansallispuistoa. Pilvet olivat tosi uhkaavan synkkiä, mutta ei satanut kuitenkaan. 

Etelä-Suomen suurin keidas-suoalue oli/on näkemisen arvoinen. Metsähallituksen rakennuttamia pitkospuita pitkin marssimme peräkkäin. Suo-alue on n. 13 km pitkä ja 2-3 km leveä. Syvimmillään suota on yli 12 m! 10.000 vuotta sitten paikalla oli ensin meri, myöhemmin järvi, joka lopulta muuttui suoksi. Tällä hetkellä suolla pesii yli 100 eri lintulajia ja yli 50 erilaista perhoslajia.

 

Suolta lähdettyämme poikkesimme tien varrella olevaan kotileipomon kahvilaan, Vehnäpaakareille. Kun olimme kahvilla, kahvilan emäntä totesi, että "täällä on satanut tosi paljon." Siis vähän ennen meidän saapumistamme. Mutta nyt ei satanut ja nautimme kahvit hyvässä säässä ulkona kahvilan terassilla.

 

Matka jatkui Liesjärven Kansallispuistoon ja siellä olevalle Korteniemen Perinnetilalle. Tila on jo 1790-luvulla perustettu. Valtio osti tilan 1870-luvulla, jolloin tilasta muodostui metsänvartijan talo. Kun pääsimme tilalle, paikan emäntä totesi, että täällä satoi tosi paljon ennen kuin tulimme. Mutta jälleen oli poutaa. Tutustuimme tilalla maatilan elämään 1910-luvulla. Rukiin korjaamista, riihessä kuivaamista, puimista, jyvien käsikivillä jauhamista ym. Tilalla asuneella metsänvartijalla oli aikoinaan yli 1.500 hehtaaria metsää valvottavana! Palkaksi hän sai viisi hehtoa ruista = noin tynnyrillinen vuodessa sekä oikeus kalastaa ja metsästää valtion mailla.

Kun jatkoimme matkaa, viimeinen kohteemme oli Eerikkilän Urheiluopisto. Opisto on suuri alueellinen toimija. Kävijämäärä vuodessa on yli 60.000. Kun pääsimme Eerikkilän ruokalaan syömään, keittiöllä työssä oleva sukulaistyttö kertoi, että siellä oli satanut tosi rankasti iltapäivällä ennen meidän tuloamme.

Kun sitten hyvästelin ryhmän (Eerikkilän pihalla), kerroin heille, että olimme joka päivä rukoilleet, ettei tuon vierailupäivän aikana sataisi. En ole eläissäni kokenut sellaista, mitä tuona päivänä tapahtui. Ajoimme bussilla 40-50 km pitkin Tammelaa. Joka paikassa, missä kävimme, paikallinen emäntä totesi meille, että "täällä on satanut tosi paljon ennen teidän tuloanne." Kun päivä alkoi, minulla oli sadevarusteet ja saappaat ylläni. Kun sade näytti taukoavan, kuljin koko loppupäivän kesäkengissä enkä kastunut.

Jos Sinulla on tulossa esim. tyttären tai pojan häät vuoden päästä elokuussa, varmasti toivot ja/tai rukoilet, että ilma olisi kaunis. Kun rukoilet hyvää säätä päivittäin, huomaat varmasti, miten välillä on helpompi uskoa, välillä vähän vaikeampi. Kun sitten tuo päivä on muutaman viikon päässä, jännitys kasvaa. Kun aikaa on enää viikon verran, alat katsella säätiedotuksia päivittäin pelon ja ilonsekaisin tuntein. Noina hetkinä tajuaa, että voimme kyllä rukoilla päivittäin, mutta Jumala on kuitenkin se, joka säät ja ilmat säätää. Tuo japanilaisryhmän vierailu oli minulle suuri uskon ja rukouksen oppitunti. Ja arvatkaa, olenko tosi monta kertaa kiittänyt Jumalaa siitä, miten hän rukouksiin vastasi? Hän teki sen. Ja me vain ihailimme hänen tekojaan.

Meillä on vaimon kanssa tapana aamuisin pitää hiljainen hetki, ennenkuin lähdemme päivän tehtäviin. Luemme yleensä jostakin hengellisestä kirjasta jonkun luvun. Kesällä olemme lukeneet "Taizen veli Roger" -kirjaa.





Veli Roger perusti pienen yhteisön Ranskaan Taizen kylään vuonna 1940. Tuosta paikasta on vuosikymmenten aikana tullut maailman nuorison kokoontumispaikka, jossa on etsitty toivoa ja elämän tarkoitusta. Kirjassaan Veli Roger tuo esiin ajattelunsa kulmakiviä: toivo, luottamus, yksinkertaisuus, ilo, inhimillinen jakaminen, rukoushiljaisuus ja sydämen rauha. Kirjan tekstit ovat antaneet minulle/meille paljon. Siksi jaan Sinullekin yhden lainauksen kirjasta. Teksti käsittelee mm. uskon ja epäuskon taistelua meissä.

" Epäilyksestä nöyrään luottamukseen - Valo loistaa sielun yössä

Elämme maailmassa, jossa valo ja varjot kulkevat rinnakkain. Kun pyrimme valoa kohti, voiko epäilys ottaa meistä vallan? Venäläinen uskovainen Dostojevski ei murehtinut tätä vaan kirjoitti: ”Olen epäilyksen ja epäuskon lapsi. Mitä kauheita kärsimyksiä se onkaan minulle maksanut ja maksaa yhä, tämä kaipuuni uskoa, joka vahvistuu sydämessäni sitä mukaan kuin vastakkaisia argumentteja nousee sisältäni. Minun ”hoosiannani” on kulkenut epäilyksen sulatusuunin kautta.”

Silti Dostojevski voi jatkaa: ”Ei ole mitään kauniimpaa, syvempää, täydellisempää kuin Kristus. Eikä ainoastaan ole mitään vaan ei voi olla mitään.” Kun tuo Jumalan mies antaa ymmärtää, että hänessä ei-uskova elää yhdessä uskovan kanssa, hänen kiihkeä rakkautensa Kristukseen ei siitä himmene. 

Onnellisia ovat ne jotka kulkevat epäilyksestä kohti kirkkautta, kohti nöyrää luottamusta Jumalaan! Aivan kuin sumu haihtuu aamulla, valo loistaa sielun yössä. Ei mikään pettävä luottamus vaan kirkas luottamus, joka saa meidät toimimaan konkreettisissa tilanteissa, ymmärtämään, rakastamaan.

Vuosia sitten muutama veljistäni ja minä asuimme hetken aikaa Kalkutassa hyvin köyhällä alueella. Iltapäivisin Äiti Teresa pyysi minua joskus mukaansa kuolevien koteihin tapaamaan leprasairaita, jotka eivät odottaneet enää mitään muuta kuin kuolemaa. Ja joka aamu minä ja yksi veljistäni, joka on lääkäri, menimme hoitamaan kaikkien sairaimpia lapsia. Se oli kokemus, joka jättää jälkensä elämään. Joskus lapsia kuoli meidän käsiimme.

Ensimmäisestä päivästä asti hoidin neljän kuukauden ikäistä tyttöä, jonka äiti oli kuollut vähän hänen syntymänsä jälkeen. Minulle kerrottiin, että hän ei ehkä eläisi pitkään. Äiti Teresa nosti hänet syliini ja suostutteli minua viemään tytön Taizeen hoidettavaksi. Ajattelin: jos tuo lapsi tuntisi miten huolissani olen hänen elämästään, mitä hänestä tulisi? Sanoin itselleni myös: Anna huoltesi muuttua uskon luottamukseksi. Niin kauan kuin tämä lapsi elää, luota hänet Jumalan huomaan. Sylissäni hän saa ainakin kokea lyhyen elämänsä aikana luottamuksen onnen.  

Saavuttuamme Taizeen veljet kokoontuivat huoneeseeni katsomaan lasta. Laskin tämän Marie-nimisen tytön vuoteelleni, ja ensimmäistä kertaa hän alkoi jokeltaa kuin iloinen vauva. Hän selvisi ja varttui sisareni Genevieven talossa. Hän on nyt jo aikuinen. Olen hänen kummisetänsä ja rakastan häntä kuin isä. 

Etsi niin löydät

Voi käydä niin, että Jumala tuntuu etääntyvän. Joitakin hämmentää tunne, että Jumala on hiljaa. Olisiko uskon luottamus sitä, että sanotaan ”kyllä” Jumalan rakkaudelle, vaikka sisällämme olisikin tämä syvä hiljaisuus? Usko on kuin luottamuksen puuska, joka toistuu tuhat kertaa elämämme aikana.  

 

Muistakaamme, että uskomme ei luo Jumalaa eivätkä epäilyksemme hävitä häntä olemattomiin. Vaikka tuntuisi ettemme saa mitään vastakaikua, Kristuksen salattu läsnäolo ei koskaan katoa. Vaikka sisimmässämme saattaakin olla tunne hänen poissaolostaan, siellä on ennen kaikkea ihmetystä hänen jatkuvan läsnäolonsa tähden. Kun huolet onnistuvat etäännyttämään meidät uskon luottamuksesta, jotkut kysyvät itseltään: Onko minusta tullut epäuskoinen? Ei, ne ovat vain epäuskon murenia, ei sen enempää.

 

Evankeliumi kehottaa meitä luottamaan Kristukseen yhä uudelleen ja löytämään hänen kontemplatiivisesta (= mietiskelevä, syvämietteinen) elämästä. Kristus osoittaa nämä evankeliumin sanat jokaiselle meistä: ”Etsikää, niin te löydätte.” Onnellisia ne, jotka kulkevat epäilyksestä kohti nöyrää luottamusta! Kun äitini oli jo hyvin vanha, hän kertoi minulle eräänä päivänä omasta äidistään ja sanoi: ”Et ehkä tiedä, että isoäitisi, jota me kaikki rakastimme ja ihailimme, koki vaikeaksi uskoa.” Vastasin hänelle: ”Tiesin sen, ja rakastan häntä sen vuoksi vain enemmän. ”Isoäitini joutui raskaisiin koettelemuksiin. Hänen kolme veljeään kuoli tuberkuloosiin, samoin hänen isänsä. Myöhemmin yksi hänen pojistaan kuoli. Isoäiti tapasi kirjoittaa muistiinpanoja Raamattuunsa. Löysin sieltä tämän rukouksen Jumalalle: ”Minä en ole taistelua varten. Epäilen. Auta minua!” Ja sitten nämä sanat: ”Herra, emme kykene kestämään tätä taistelua, mutta se on syy olla jättämättä sinua, pysytellä lähelläsi.”

 
Osaltani voin sanoa, että nuoruudessani tietyllä hetkellä uskoni tuntui horjuvan. En niinkään epäillyt Jumalan olemassaoloa vaan pikemminkin sitä, oliko mahdollista elää yhteydessä häneen. Halusin olla niin rehellinen, että välillä en enää uskaltanut rukoilla. Arvelin, että on tunnettava Jumala voidakseen rukoilla.

Eräänä kauniina päivänä, kun olin vielä nuori, avasin vanhan kirjan, josta löysin muutaman vanhanaikaisella ranskalla kirjoitetun rivin. Tekijä kirjoitti, että vaikka Jumala ei ollut viestittävissä, Kristus teki hänet tunnetuksi. ”Kristus on Jumalan loisto.” Tuota en ole koskaan unohtanut. Juuri Kristus saa meidät ymmärtämään, että Jumala rakastaa meitä.

Kesällä 1937 yksi seitsemästä sisarestani, Lily, hän jolle olin sanellut lapsuuteni runot ja johon olin hyvin kiintynyt, sairastui vakavasti. Hän oli viiden lapsen äiti. Ymmärsin että hänen arveltiin kuolevan. Silloin kykenin rukoilemaan psalmin sanoin: ”Sydämeni muistaa sinun sanasi: ”Etsikää minun kasvojani.” Herra, minä tahdon etsiä sinua. Nämä sanat tuntuivat minusta rehellisiltä. Kykenin polvistumaan ja lausumaan tuon rukouksen. Ymmärsin, että minussa asui usko ja että se ei voinut olla mitään muuta kuin aivan nöyrä luottamus Jumalaan.

Anna itsesi Kristukselle

Vaikka uskomme olisikin hyvin heikko, huomaammeko, että Jumalalla on jokaiselle kutsu? Mikä kutsu? Evankeliumi auttaa meitä ymmärtämään, että ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa itsestään aivan kaikki. Kun Jumala kutsuu elinikäiseen sitoumukseen, jotkut yllättyvät rukoillessaan: ”Pyhä Henki, sinä olet kutsumukseni suojelija, auta minua, etten pysähtyisi kesken matkan.”

 

Entä jos epäilys nousee uudestaan? Se ei tarkoita, että kaipauksemme Jumalan puoleen katoaisi. Neljäsataa vuotta Kristuksen jälkeen uskova nimeltä Augustinus kirjoitti: ”Jos haluat nähdä Jumalan, sinulla on jo usko.” Yksinkertainen halu ottaa vastaa Jumalan läsnäolo sytyttää meihin liekin. Voisiko tuo liekki olla vain himmeä hohde? Jo se auttaa meitä kulkemaan läpi pitkien hämärien öiden.

 

 

Entä kun meitä ahdistavat synkkyys, kyllästyminen ja pettymys? Meidän on tehtävä valinta. Kun luotamme kaiken Pyhän Hengen haltuun yhä uudelleen, toivo voi herätä jälleen eloon.

   

Eräs yhteisömme ensimmäisistä veljistä on tukenamme, tietämättään. Jo monien vuosien ajan hän on usein sanonut: ”Iloitsen jokaisesta hetkestä, jonka elän.” Kuitenkin, kuten jokainen meistä, hänkin on kokenut vaikeita hetkiä. Miten hän voi iloita jokaisesta hetkestä? Hän tietää, mitä tarkoittavat luja vakaumus ja kestävä uskollisuus. Voidakseen jatkaa eteenpäin hän rukoilee näillä sanoilla, jotka toistuvat usein: ”Jeesus, iloni, toivoni ja elämäni.”

Voit joskus yllättyä evankeliumin ehdottomuuden edessä. Jo eräs varhainen uskova sanoi Kristukselle: ”Minä uskon.” Mutta hän lisäsi siihen heti: ”Auta minua epäuskossani!” Muista aina tämä: eivät epäilykset eikä tunne, että Jumala on hiljaa, voi viedä hänen Pyhää Henkeään sinulta pois. Jumala haluaa, että otat vastaan hänen rakkautensa ja antaudut Kristukselle yksinkertaisessa luottamuksessa."

Tuo edellä lainaamani Veli Rogerin teksti oli minusta hyvin rohkaisevaa ja totta. Oli helppo samaistua siihen uskon ja epäuskon taisteluun, jota minussa käydään. Usko ja epäusko voivat olla läsnä samaan aikaan. Minä uskon, auta minua epäuskossani. 

 

Tänä aamuna vaihdoimme sitten Veli Rogerin kirjan C H Spurgeonin kirjaan "Aamusta aamuun". Luimme aamun 27.8. tekstin, jonka otsikko oli 4 Mooseksen kirjasta 14:11 "Kuinka kauan israelilaiset kieltäytyvät luottamasta minuun?"

 

Pyri kaikin voimin pitämään epäuskon hirviö loitolla. Se tuottaa Kristukselle niin paljon häpeää, että hän vetäytyy pois luotamme, jos loukkaamme häntä epäuskolla. Se on rikkaruho, jota emme saa koskaan täysin kitketyksi maasta, mutta meidän on yritettävä päästä käsiksi sen juuriin. Se on vastenmielinen.

 

Kristitty, sinun asiasi on vielä vakavampi. Olethan saanut Herralta niin paljon armoa; miten voit nyt epäillä häntä? Jos et luota Herraa Jeesukseen, lisäät piikkejä hänen orjantappurakruunuunsa.

 

On julmaa, jos vaimo ei luota hyvään ja uskolliseen mieheensä. Se on tyhmää ja turhaa. Silti sellaista tapahtuu. Jeesus ei ole koskaan antanut meille vähäisintäkään epäluulon aihetta. Hän on aina ollut meille lempeä ja uskollinen. Hän on jakanut suuret rikkautensa meidän kanssamme. Miten me voimme epäillä kaikkivaltiasta Herraamme?

 

Hän voi täyttää meidän tarpeemme runsain määrin. Meille ovat enemmän kuin tarpeeksi "kaikki eläimet tuhansilla vuorilla", emmekä me koskaan voi tyhjentää taivaan vilja-aittoja. Jos Kristus olisi vain jonkinlainen säiliö, me kuluttaisimme hänet jossakin vaiheessa tyhjiin. Mutta hän on lähde! Sitä me emme koskaan ammenna tyhjäksi. Lukemattomat sielut ovat saaneet ravintonsa hänestä, eikä kenenkään ole tarvinnut lähteä nälkäisenä pois.

 

Aja siis tiehensä tuo valehtelija ja petturi nimeltä epäusko! Hän yrittää vain katkaista meidän siteemme Kristukseen."

 

Kaksi hengen miestä kirjoittaa samasta aiheesta. Ja näkökulma on aivan vastakkainen. Spurgeonin teksti sysää kaiken uskovan harteille. On minun syyni, jos olen epäuskoinen. Jos en pysty uskomaan, aiheutan Vapahtajalle vain tuskia ja haavoja lisää. Mutta juuri sitä varten Jumala lähetti Jeesuksen tänne maan päälle, kun hän tajusi, etteivät ihmiset omin voimin selviä. Armo tulee niin alas, että siihen on helppo tarttua, senkin, joka ei selviä. Armo on ainoa mahdollisuus meille. Jos Herra ei meitä armahda, turhaa on kaikki meidän taistelumme.

”PARHAIMMAT ASIAT EIVÄT OLE OSTETTAVISSA, EIVÄT KOVALLA TYÖLLÄ SAATAVISSA, EIVÄT EDES LÖYDETTÄVISSÄ. NE ANNETAAN. NE VAIN TAPAHTUVAT.”

Ensi viikolla olen opastamassa erästä suomalaista ryhmää koko päivän. Ryhmän vierailu päättyy Mustialan Maatalousoppilaitokselle. Kävin aamupäivällä kuvaamassa tuolla opiston maisemissa. Minua puhutteli hyvin voimakkaasti opistoalueen keskellä oleva muistomerkki.

Tuo muistomerkki on pystytetty niiden 29 opiskelijan muistoksi, jotka keväällä 1918 ammuttiin (syyttä) aseettomina. Patsaaseen on kirjoitettu kaikkien surmansa saaneiden nimet. En tiedä, mikä tuon patsaan virallinen nimi on. Mieleeni tuli tuon patsaan hahmoa katsellessani, että Uhri on annettu! Isänmaan hyväksi. Voiko suurempaa uhria olla kuin henkensä uhraaminen. Kaikista suurimman uhrin antoi Jeesus, joka kuoli minun edestäni. Kun minä en pysty/jaksa uskoa vaikka kuinka itseäni ruoskisin. Kun minä en voi itseäni synnistä puhdistaa. Vain Jeesuksen veri pystyy puhdistamaan minut niin että kerran pääsen Isän kotiin, Taivaaseen. Uhri on annettu! Kaikki kiitos siitä kuuluu Jumalalle ja Vapahtajalle. Tämän viestin haluan Sinulle lähettää, missä sitten oletkin. Sinusta on maksettu hinta, joka riittää. Armoa on se, että saat ottaa sen vain vastaan. Ilman tekoja ja ansioita.

 

Tekstiä on tullut jo pitkään, mutta vielä jaan Sinun kanssasi kaksi hyvin erilaista tekstiä. Ensimmäinen on kirjasta "Tuntemattoman profeetan päiväkirja". Tämä teksti rohkaisee Sinua ja minua jättämään menneet taakse. Uusi aika  on edessämme.

"Totisesti, Elävän Jumalan Henki sanoo teille: Vanha aika on mennyt ja uusi on sijaan tullut. Nyt alkaa Hänen palvelijoidensa, Hänen valittujensa aika. He valmistautuvat uuteen aikaan ja uuteen voiteluun. Tästä päivästä eteenpäin teen elämässäsi uutta. Rakkaani, julistan sinulle tänään, että on aika laittaa mennyt syrjään. Sen aika on ollut ja mennyt, ja nyt sinun on pantava menneisyys sivuun. Nyt on aika nousta olosuhteiden aikaansaamasta masennuksesta ja kohottautua uuteen aikakauteen, jossa sydämeesi valetaan tuoretta toivoa. Sinä säteilet jälleen uuden elämän iloa. Tartu käteeni, rakkaani, ja iloitse odottaen, sillä totisesti sinä tulet vielä säteilemään. Minä en ole sinua jättänyt enkä hyljännyt. Minä sanon sinulle, rakkaani, että Minun johdatukseni odottaa yhä sinua, suunnitelmani on vielä voimassa sinua varten. Pelastussuunnitelmani: täyteyden, siunausten ja toivon vuodet. Minä haluan siunata sinua. Sinua ei ole hyljätty. Ota tänään ensimmäiset askeleesi kohti johdatuksen tietä, tartu käteeni ja kohoa uuteen toivoon, rakkaani. Minä Herra, Israelin Jumala, nostan sinut ylös.."  

 

Muistetaan rukouksin toisiamme. Palaillaan taas näillä sivuilla.