Terve vaan terve! Kun olin aloittelemassa tämän blogin kirjoittamista, lähes jo kirjoitin, ettei olla nähty pitkään aikaan. Suurinta osaa Teistä, tämän blogini lukijoista, en ole nähnyt koskaan. En edes tiedä, oletko mies tai nainen, nuori tai vanha tms? Asia, joka meitä yhdistää on suomen kieli. Ja varmaankin myös hengellisyys.
Viime vuoden elokuussa sain sähköpostiviestin, jonka lähettäjä kysyi, voisinko toimia oppaana japanilaiselle ryhmälle, joka tulee viikoksi Suomeen elokuussa 2019? Minua tarvittaisiin yhtenä päivänä, jolloin ryhmä tulee tutustumaan Tammelaan. Vaikka pyyntö koski vasta vuoden päässä olevaa opastusta, lupauduin tehtävään. Matkan vetäjinä ja tulkkeina toimii suomalainen pariskunta, joka on asunut Japanissa yli kymmenen vuotta. Näiden vetäjien kanssa tapasimme kaksi kertaa vuoden sisällä. Kun suunnitellun opastuspäivän ohjelma ja aikataulu saatiin valmiiksi, kiersimme keväällä tuon reitin ja varmistimme kaiken toimivuutta.
Niin sitten koitti tuo päivä pari viikkoa sitten. Monta kuukautta olin päivittäin rukoillut, että Jumala antaisi poutapäivän. Moni muukin asian puolesta rukoili. Jos koko päivän sataa, luontokohteisiin tutustuminen ei ole mitenkään nautinnollista.
Olin edellispäivinä tarkkaan katsellut telkkarin säätiedotuksia. Näytti siltä, että juuri tuolle päivälle luvattiin rankkoja sadekuuroja ym. Japanilaisten vierailu Tammelassa alkoi Saaren Kansanpuistosta. Vaimo vei minut tuonne töihin mennessään. Koska aamusta lähtien satoi rankasti, minulla oli saappaat ja sadevarusteet päällä. Päivä oli niin harmaa kuin olla voi. Odottelin bussiryhmän saapumista vanhan kioskin katoksen alla. Ja rukoilin. En tiedä, mitä oikein ajattelin, mutta rukoilin kuitenkin. Muutama minuutti ennen ryhmän saapumista, sade lakkasi.
Kiipesimme Kaukolanharjun näkötorniin. Kaikki halusivat kiivetä tuonne torniin ihailemaan yhtä Suomen kauneinta maisema-aluetta. Ihailtiin Suomalaista luontoa ja otettiin valokuvia. Alusta lähtien tuntui kuin olisimme ryhmän kanssa vanhoja tuttuja. Esittelin Kansanpuistoa ja sitten Lounais-Hämeen Pirtille syömään lounasta. Vanha historia kiinnosti ja perinteinen hämäläinen ruoka. Tämän jälkeen lähdettiin ajamaan kohti Torronsuon Kansallispuistoa. Pilvet olivat tosi uhkaavan synkkiä, mutta ei satanut kuitenkaan.
Etelä-Suomen suurin keidas-suoalue oli/on näkemisen arvoinen. Metsähallituksen rakennuttamia pitkospuita pitkin marssimme peräkkäin. Suo-alue on n. 13 km pitkä ja 2-3 km leveä. Syvimmillään suota on yli 12 m! 10.000 vuotta sitten paikalla oli ensin meri, myöhemmin järvi, joka lopulta muuttui suoksi. Tällä hetkellä suolla pesii yli 100 eri lintulajia ja yli 50 erilaista perhoslajia.
Suolta lähdettyämme poikkesimme tien varrella olevaan kotileipomon kahvilaan, Vehnäpaakareille. Kun olimme kahvilla, kahvilan emäntä totesi, että "täällä on satanut tosi paljon." Siis vähän ennen meidän saapumistamme. Mutta nyt ei satanut ja nautimme kahvit hyvässä säässä ulkona kahvilan terassilla.
Matka jatkui Liesjärven Kansallispuistoon ja siellä olevalle Korteniemen Perinnetilalle. Tila on jo 1790-luvulla perustettu. Valtio osti tilan 1870-luvulla, jolloin tilasta muodostui metsänvartijan talo. Kun pääsimme tilalle, paikan emäntä totesi, että täällä satoi tosi paljon ennen kuin tulimme. Mutta jälleen oli poutaa. Tutustuimme tilalla maatilan elämään 1910-luvulla. Rukiin korjaamista, riihessä kuivaamista, puimista, jyvien käsikivillä jauhamista ym. Tilalla asuneella metsänvartijalla oli aikoinaan yli 1.500 hehtaaria metsää valvottavana! Palkaksi hän sai viisi hehtoa ruista = noin tynnyrillinen vuodessa sekä oikeus kalastaa ja metsästää valtion mailla.
Kun jatkoimme matkaa, viimeinen kohteemme oli Eerikkilän Urheiluopisto. Opisto on suuri alueellinen toimija. Kävijämäärä vuodessa on yli 60.000. Kun pääsimme Eerikkilän ruokalaan syömään, keittiöllä työssä oleva sukulaistyttö kertoi, että siellä oli satanut tosi rankasti iltapäivällä ennen meidän tuloamme.
Kun sitten hyvästelin ryhmän (Eerikkilän pihalla), kerroin heille, että olimme joka päivä rukoilleet, ettei tuon vierailupäivän aikana sataisi. En ole eläissäni kokenut sellaista, mitä tuona päivänä tapahtui. Ajoimme bussilla 40-50 km pitkin Tammelaa. Joka paikassa, missä kävimme, paikallinen emäntä totesi meille, että "täällä on satanut tosi paljon ennen teidän tuloanne." Kun päivä alkoi, minulla oli sadevarusteet ja saappaat ylläni. Kun sade näytti taukoavan, kuljin koko loppupäivän kesäkengissä enkä kastunut.
Jos Sinulla on tulossa esim. tyttären tai pojan häät vuoden päästä elokuussa, varmasti toivot ja/tai rukoilet, että ilma olisi kaunis. Kun rukoilet hyvää säätä päivittäin, huomaat varmasti, miten välillä on helpompi uskoa, välillä vähän vaikeampi. Kun sitten tuo päivä on muutaman viikon päässä, jännitys kasvaa. Kun aikaa on enää viikon verran, alat katsella säätiedotuksia päivittäin pelon ja ilonsekaisin tuntein. Noina hetkinä tajuaa, että voimme kyllä rukoilla päivittäin, mutta Jumala on kuitenkin se, joka säät ja ilmat säätää. Tuo japanilaisryhmän vierailu oli minulle suuri uskon ja rukouksen oppitunti. Ja arvatkaa, olenko tosi monta kertaa kiittänyt Jumalaa siitä, miten hän rukouksiin vastasi? Hän teki sen. Ja me vain ihailimme hänen tekojaan.
Meillä on vaimon kanssa tapana aamuisin pitää hiljainen hetki, ennenkuin lähdemme päivän tehtäviin. Luemme yleensä jostakin hengellisestä kirjasta jonkun luvun. Kesällä olemme lukeneet "Taizen veli Roger" -kirjaa.
" Epäilyksestä nöyrään luottamukseen - Valo loistaa sielun yössä
Vuosia sitten muutama veljistäni ja minä asuimme hetken aikaa Kalkutassa hyvin köyhällä alueella. Iltapäivisin Äiti Teresa pyysi minua joskus mukaansa kuolevien koteihin tapaamaan leprasairaita, jotka eivät odottaneet enää mitään muuta kuin kuolemaa. Ja joka aamu minä ja yksi veljistäni, joka on lääkäri, menimme hoitamaan kaikkien sairaimpia lapsia. Se oli kokemus, joka jättää jälkensä elämään. Joskus lapsia kuoli meidän käsiimme.
Kun sitten hyvästelin ryhmän (Eerikkilän pihalla), kerroin heille, että olimme joka päivä rukoilleet, ettei tuon vierailupäivän aikana sataisi. En ole eläissäni kokenut sellaista, mitä tuona päivänä tapahtui. Ajoimme bussilla 40-50 km pitkin Tammelaa. Joka paikassa, missä kävimme, paikallinen emäntä totesi meille, että "täällä on satanut tosi paljon ennen teidän tuloanne." Kun päivä alkoi, minulla oli sadevarusteet ja saappaat ylläni. Kun sade näytti taukoavan, kuljin koko loppupäivän kesäkengissä enkä kastunut.
Jos Sinulla on tulossa esim. tyttären tai pojan häät vuoden päästä elokuussa, varmasti toivot ja/tai rukoilet, että ilma olisi kaunis. Kun rukoilet hyvää säätä päivittäin, huomaat varmasti, miten välillä on helpompi uskoa, välillä vähän vaikeampi. Kun sitten tuo päivä on muutaman viikon päässä, jännitys kasvaa. Kun aikaa on enää viikon verran, alat katsella säätiedotuksia päivittäin pelon ja ilonsekaisin tuntein. Noina hetkinä tajuaa, että voimme kyllä rukoilla päivittäin, mutta Jumala on kuitenkin se, joka säät ja ilmat säätää. Tuo japanilaisryhmän vierailu oli minulle suuri uskon ja rukouksen oppitunti. Ja arvatkaa, olenko tosi monta kertaa kiittänyt Jumalaa siitä, miten hän rukouksiin vastasi? Hän teki sen. Ja me vain ihailimme hänen tekojaan.
Meillä on vaimon kanssa tapana aamuisin pitää hiljainen hetki, ennenkuin lähdemme päivän tehtäviin. Luemme yleensä jostakin hengellisestä kirjasta jonkun luvun. Kesällä olemme lukeneet "Taizen veli Roger" -kirjaa.
Veli Roger perusti pienen yhteisön Ranskaan Taizen kylään vuonna 1940. Tuosta paikasta on vuosikymmenten aikana tullut maailman nuorison kokoontumispaikka, jossa on etsitty toivoa ja elämän tarkoitusta. Kirjassaan Veli Roger tuo esiin ajattelunsa kulmakiviä: toivo, luottamus, yksinkertaisuus, ilo, inhimillinen jakaminen, rukoushiljaisuus ja sydämen rauha. Kirjan tekstit ovat antaneet minulle/meille paljon. Siksi jaan Sinullekin yhden lainauksen kirjasta. Teksti käsittelee mm. uskon ja epäuskon taistelua meissä." Epäilyksestä nöyrään luottamukseen - Valo loistaa sielun yössä
Elämme maailmassa, jossa valo ja varjot
kulkevat rinnakkain. Kun pyrimme valoa kohti, voiko epäilys ottaa meistä
vallan? Venäläinen uskovainen Dostojevski
ei murehtinut tätä vaan kirjoitti: ”Olen epäilyksen ja epäuskon lapsi. Mitä
kauheita kärsimyksiä se onkaan minulle maksanut ja maksaa yhä, tämä kaipuuni
uskoa, joka vahvistuu sydämessäni sitä mukaan kuin vastakkaisia argumentteja
nousee sisältäni. Minun ”hoosiannani” on kulkenut epäilyksen sulatusuunin
kautta.”
Silti Dostojevski voi jatkaa: ”Ei ole mitään
kauniimpaa, syvempää, täydellisempää kuin Kristus. Eikä ainoastaan ole mitään
vaan ei voi olla mitään.” Kun tuo Jumalan mies antaa ymmärtää, että hänessä
ei-uskova elää yhdessä uskovan kanssa, hänen kiihkeä rakkautensa Kristukseen ei
siitä himmene.
Onnellisia ovat ne jotka kulkevat epäilyksestä
kohti kirkkautta, kohti nöyrää luottamusta Jumalaan! Aivan kuin sumu haihtuu
aamulla, valo loistaa sielun yössä. Ei mikään pettävä luottamus vaan kirkas
luottamus, joka saa meidät toimimaan konkreettisissa tilanteissa, ymmärtämään,
rakastamaan.
Vuosia sitten muutama veljistäni ja minä asuimme hetken aikaa Kalkutassa hyvin köyhällä alueella. Iltapäivisin Äiti Teresa pyysi minua joskus mukaansa kuolevien koteihin tapaamaan leprasairaita, jotka eivät odottaneet enää mitään muuta kuin kuolemaa. Ja joka aamu minä ja yksi veljistäni, joka on lääkäri, menimme hoitamaan kaikkien sairaimpia lapsia. Se oli kokemus, joka jättää jälkensä elämään. Joskus lapsia kuoli meidän käsiimme.
Ensimmäisestä päivästä asti hoidin neljän
kuukauden ikäistä tyttöä, jonka äiti oli kuollut vähän hänen syntymänsä
jälkeen. Minulle kerrottiin, että hän ei ehkä eläisi pitkään. Äiti Teresa nosti
hänet syliini ja suostutteli minua viemään tytön Taizeen hoidettavaksi.
Ajattelin: jos tuo lapsi tuntisi miten huolissani olen hänen elämästään, mitä
hänestä tulisi? Sanoin itselleni myös: Anna huoltesi muuttua uskon
luottamukseksi. Niin kauan kuin tämä lapsi elää, luota hänet Jumalan huomaan.
Sylissäni hän saa ainakin kokea lyhyen elämänsä aikana luottamuksen onnen.
Saavuttuamme Taizeen veljet kokoontuivat
huoneeseeni katsomaan lasta. Laskin tämän Marie-nimisen tytön vuoteelleni, ja
ensimmäistä kertaa hän alkoi jokeltaa kuin iloinen vauva. Hän selvisi ja
varttui sisareni Genevieven talossa. Hän on nyt jo aikuinen. Olen hänen
kummisetänsä ja rakastan häntä kuin isä.
Etsi niin löydät
Muistakaamme, että uskomme ei luo Jumalaa
eivätkä epäilyksemme hävitä häntä olemattomiin. Vaikka tuntuisi ettemme saa
mitään vastakaikua, Kristuksen salattu läsnäolo ei koskaan katoa. Vaikka
sisimmässämme saattaakin olla tunne hänen poissaolostaan, siellä on ennen
kaikkea ihmetystä hänen jatkuvan läsnäolonsa tähden. Kun huolet onnistuvat
etäännyttämään meidät uskon luottamuksesta, jotkut kysyvät itseltään: Onko
minusta tullut epäuskoinen? Ei, ne ovat vain epäuskon murenia, ei sen enempää.Etsi niin löydät
Voi käydä niin, että Jumala tuntuu etääntyvän.
Joitakin hämmentää tunne, että Jumala on hiljaa. Olisiko uskon luottamus sitä,
että sanotaan ”kyllä” Jumalan rakkaudelle, vaikka sisällämme olisikin tämä syvä
hiljaisuus? Usko on kuin luottamuksen puuska, joka toistuu tuhat kertaa
elämämme aikana.
Evankeliumi kehottaa meitä luottamaan
Kristukseen yhä uudelleen ja löytämään hänen kontemplatiivisesta (= mietiskelevä,
syvämietteinen)
elämästä. Kristus osoittaa nämä evankeliumin sanat jokaiselle meistä: ”Etsikää,
niin te löydätte.” Onnellisia ne, jotka kulkevat epäilyksestä kohti nöyrää
luottamusta! Kun äitini oli jo hyvin vanha, hän kertoi minulle eräänä päivänä
omasta äidistään ja sanoi: ”Et ehkä tiedä, että isoäitisi, jota me kaikki
rakastimme ja ihailimme, koki vaikeaksi uskoa.” Vastasin hänelle: ”Tiesin sen,
ja rakastan häntä sen vuoksi vain enemmän. ”Isoäitini joutui raskaisiin koettelemuksiin. Hänen kolme veljeään kuoli tuberkuloosiin, samoin hänen isänsä. Myöhemmin yksi hänen pojistaan kuoli. Isoäiti tapasi kirjoittaa muistiinpanoja Raamattuunsa. Löysin sieltä tämän rukouksen Jumalalle: ”Minä en ole taistelua varten. Epäilen. Auta minua!” Ja sitten nämä sanat: ”Herra, emme kykene kestämään tätä taistelua, mutta se on syy olla jättämättä sinua, pysytellä lähelläsi.”
Osaltani voin sanoa, että nuoruudessani tietyllä hetkellä uskoni tuntui horjuvan. En niinkään epäillyt Jumalan olemassaoloa vaan pikemminkin sitä, oliko mahdollista elää yhteydessä häneen. Halusin olla niin rehellinen, että välillä en enää uskaltanut rukoilla. Arvelin, että on tunnettava Jumala voidakseen rukoilla.
Eräänä kauniina päivänä, kun olin vielä nuori,
avasin vanhan kirjan, josta löysin muutaman vanhanaikaisella ranskalla
kirjoitetun rivin. Tekijä kirjoitti, että vaikka Jumala ei ollut
viestittävissä, Kristus teki hänet tunnetuksi. ”Kristus on Jumalan loisto.”
Tuota en ole koskaan unohtanut. Juuri Kristus saa meidät ymmärtämään, että
Jumala rakastaa meitä.
Kesällä 1937 yksi seitsemästä sisarestani, Lily, hän jolle olin sanellut lapsuuteni runot ja johon olin hyvin kiintynyt, sairastui vakavasti. Hän oli viiden lapsen äiti. Ymmärsin että hänen arveltiin kuolevan. Silloin kykenin rukoilemaan psalmin sanoin: ”Sydämeni muistaa sinun sanasi: ”Etsikää minun kasvojani.” Herra, minä tahdon etsiä sinua. Nämä sanat tuntuivat minusta rehellisiltä. Kykenin polvistumaan ja lausumaan tuon rukouksen. Ymmärsin, että minussa asui usko ja että se ei voinut olla mitään muuta kuin aivan nöyrä luottamus Jumalaan.
Anna
itsesi Kristukselle
Vaikka uskomme olisikin hyvin heikko,
huomaammeko, että Jumalalla on jokaiselle kutsu? Mikä kutsu? Evankeliumi auttaa
meitä ymmärtämään, että ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa itsestään aivan
kaikki. Kun Jumala kutsuu elinikäiseen sitoumukseen, jotkut yllättyvät
rukoillessaan: ”Pyhä Henki, sinä olet kutsumukseni suojelija, auta minua, etten
pysähtyisi kesken matkan.”
Entä jos epäilys nousee uudestaan? Se ei
tarkoita, että kaipauksemme Jumalan puoleen katoaisi. Neljäsataa vuotta
Kristuksen jälkeen uskova nimeltä Augustinus
kirjoitti: ”Jos haluat nähdä Jumalan, sinulla on jo usko.” Yksinkertainen halu
ottaa vastaa Jumalan läsnäolo sytyttää meihin liekin. Voisiko tuo liekki olla
vain himmeä hohde? Jo se auttaa meitä kulkemaan läpi pitkien hämärien öiden.
Entä kun meitä ahdistavat synkkyys,
kyllästyminen ja pettymys? Meidän on tehtävä valinta. Kun luotamme kaiken Pyhän
Hengen haltuun yhä uudelleen, toivo voi herätä jälleen eloon.
Eräs yhteisömme ensimmäisistä veljistä on tukenamme, tietämättään. Jo monien vuosien ajan hän on usein sanonut: ”Iloitsen jokaisesta hetkestä, jonka elän.” Kuitenkin, kuten jokainen meistä, hänkin on kokenut vaikeita hetkiä. Miten hän voi iloita jokaisesta hetkestä? Hän tietää, mitä tarkoittavat luja vakaumus ja kestävä uskollisuus. Voidakseen jatkaa eteenpäin hän rukoilee näillä sanoilla, jotka toistuvat usein: ”Jeesus, iloni, toivoni ja elämäni.”
Voit joskus yllättyä evankeliumin ehdottomuuden edessä. Jo eräs varhainen uskova sanoi Kristukselle: ”Minä uskon.” Mutta hän lisäsi siihen heti: ”Auta minua epäuskossani!” Muista aina tämä: eivät epäilykset eikä tunne, että Jumala on hiljaa, voi viedä hänen Pyhää Henkeään sinulta pois. Jumala haluaa, että otat vastaan hänen rakkautensa ja antaudut Kristukselle yksinkertaisessa luottamuksessa."
Tuo edellä lainaamani Veli Rogerin teksti oli minusta hyvin rohkaisevaa ja totta. Oli helppo samaistua siihen uskon ja epäuskon taisteluun, jota minussa käydään. Usko ja epäusko voivat olla läsnä samaan aikaan. Minä uskon, auta minua epäuskossani.
Tänä aamuna vaihdoimme sitten Veli Rogerin kirjan C H Spurgeonin kirjaan "Aamusta aamuun". Luimme aamun 27.8. tekstin, jonka otsikko oli 4 Mooseksen kirjasta 14:11 "Kuinka kauan israelilaiset kieltäytyvät luottamasta minuun?"
Pyri kaikin voimin pitämään epäuskon hirviö loitolla. Se tuottaa Kristukselle niin paljon häpeää, että hän vetäytyy pois luotamme, jos loukkaamme häntä epäuskolla. Se on rikkaruho, jota emme saa koskaan täysin kitketyksi maasta, mutta meidän on yritettävä päästä käsiksi sen juuriin. Se on vastenmielinen.
Kristitty, sinun asiasi on vielä vakavampi. Olethan saanut Herralta niin paljon armoa; miten voit nyt epäillä häntä? Jos et luota Herraa Jeesukseen, lisäät piikkejä hänen orjantappurakruunuunsa.
On julmaa, jos vaimo ei luota hyvään ja uskolliseen mieheensä. Se on tyhmää ja turhaa. Silti sellaista tapahtuu. Jeesus ei ole koskaan antanut meille vähäisintäkään epäluulon aihetta. Hän on aina ollut meille lempeä ja uskollinen. Hän on jakanut suuret rikkautensa meidän kanssamme. Miten me voimme epäillä kaikkivaltiasta Herraamme?
Hän voi täyttää meidän tarpeemme runsain määrin. Meille ovat enemmän kuin tarpeeksi "kaikki eläimet tuhansilla vuorilla", emmekä me koskaan voi tyhjentää taivaan vilja-aittoja. Jos Kristus olisi vain jonkinlainen säiliö, me kuluttaisimme hänet jossakin vaiheessa tyhjiin. Mutta hän on lähde! Sitä me emme koskaan ammenna tyhjäksi. Lukemattomat sielut ovat saaneet ravintonsa hänestä, eikä kenenkään ole tarvinnut lähteä nälkäisenä pois.
Aja siis tiehensä tuo valehtelija ja petturi nimeltä epäusko! Hän yrittää vain katkaista meidän siteemme Kristukseen."
Kaksi hengen miestä kirjoittaa samasta aiheesta. Ja näkökulma on aivan vastakkainen. Spurgeonin teksti sysää kaiken uskovan harteille. On minun syyni, jos olen epäuskoinen. Jos en pysty uskomaan, aiheutan Vapahtajalle vain tuskia ja haavoja lisää. Mutta juuri sitä varten Jumala lähetti Jeesuksen tänne maan päälle, kun hän tajusi, etteivät ihmiset omin voimin selviä. Armo tulee niin alas, että siihen on helppo tarttua, senkin, joka ei selviä. Armo on ainoa mahdollisuus meille. Jos Herra ei meitä armahda, turhaa on kaikki meidän taistelumme.
”PARHAIMMAT
ASIAT EIVÄT OLE OSTETTAVISSA, EIVÄT KOVALLA TYÖLLÄ SAATAVISSA, EIVÄT EDES
LÖYDETTÄVISSÄ. NE ANNETAAN. NE VAIN TAPAHTUVAT.”
Ensi viikolla olen opastamassa erästä suomalaista ryhmää koko päivän. Ryhmän vierailu päättyy Mustialan Maatalousoppilaitokselle. Kävin aamupäivällä kuvaamassa tuolla opiston maisemissa. Minua puhutteli hyvin voimakkaasti opistoalueen keskellä oleva muistomerkki.
Tuo muistomerkki on pystytetty niiden 29 opiskelijan muistoksi, jotka keväällä 1918 ammuttiin (syyttä) aseettomina. Patsaaseen on kirjoitettu kaikkien surmansa saaneiden nimet. En tiedä, mikä tuon patsaan virallinen nimi on. Mieleeni tuli tuon patsaan hahmoa katsellessani, että Uhri on annettu! Isänmaan hyväksi. Voiko suurempaa uhria olla kuin henkensä uhraaminen. Kaikista suurimman uhrin antoi Jeesus, joka kuoli minun edestäni. Kun minä en pysty/jaksa uskoa vaikka kuinka itseäni ruoskisin. Kun minä en voi itseäni synnistä puhdistaa. Vain Jeesuksen veri pystyy puhdistamaan minut niin että kerran pääsen Isän kotiin, Taivaaseen. Uhri on annettu! Kaikki kiitos siitä kuuluu Jumalalle ja Vapahtajalle. Tämän viestin haluan Sinulle lähettää, missä sitten oletkin. Sinusta on maksettu hinta, joka riittää. Armoa on se, että saat ottaa sen vain vastaan. Ilman tekoja ja ansioita.
Tekstiä on tullut jo pitkään, mutta vielä jaan Sinun kanssasi kaksi hyvin erilaista tekstiä. Ensimmäinen on kirjasta "Tuntemattoman profeetan päiväkirja". Tämä teksti rohkaisee Sinua ja minua jättämään menneet taakse. Uusi aika on edessämme.
"Totisesti,
Elävän Jumalan Henki sanoo teille: Vanha aika on mennyt ja uusi on sijaan
tullut. Nyt alkaa Hänen palvelijoidensa, Hänen valittujensa aika. He
valmistautuvat uuteen aikaan ja uuteen voiteluun. Tästä päivästä eteenpäin teen
elämässäsi uutta. Rakkaani, julistan sinulle tänään, että on aika laittaa
mennyt syrjään. Sen aika on ollut ja mennyt, ja nyt sinun on pantava menneisyys
sivuun. Nyt on aika nousta olosuhteiden aikaansaamasta masennuksesta ja
kohottautua uuteen aikakauteen, jossa sydämeesi valetaan tuoretta toivoa. Sinä
säteilet jälleen uuden elämän iloa. Tartu käteeni, rakkaani, ja iloitse
odottaen, sillä totisesti sinä tulet vielä säteilemään. Minä en ole sinua
jättänyt enkä hyljännyt. Minä sanon sinulle, rakkaani, että Minun johdatukseni
odottaa yhä sinua, suunnitelmani on vielä voimassa sinua varten.
Pelastussuunnitelmani: täyteyden, siunausten ja toivon vuodet. Minä haluan
siunata sinua. Sinua ei ole hyljätty. Ota tänään ensimmäiset askeleesi kohti
johdatuksen tietä, tartu käteeni ja kohoa uuteen toivoon, rakkaani. Minä Herra,
Israelin Jumala, nostan sinut ylös.."
Muistetaan rukouksin toisiamme. Palaillaan taas näillä sivuilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti