torstai 11. maaliskuuta 2021

Isän syli

”En kiittää voinut, kun toiset kiittivät, en laulaa voinut, kun toiset lauloivat. Vaikka aurinko hangilla hohti ja tunturit loistivat, en kiittää voinut - en. Sinun kosketustasi Kristus minä odotan. En kiitokseen nousta jaksa. Vain sinua odotan. Tähän sieluni uupumukseen lie yksi lääke vain: Sinun Henkesi täyteys, Sinun läheisyytesi vain! 


Lemisen Erkki kirjoitti, miten hän odotti Jeesuksen kosketusta, jotta jaksaisi eteenpäin. Kun sielu ja kaikki minussa on uupunut, on vaikeuksia luottaa. Esikoiseni täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Ensimmäisinä vuosina oli paljon sairastamista, mm. korvatulehduksia. Usein kävimme Forssan sairaalan lastenlääkärillä, joka joutui korvia puhkomaan ym. Poika ei unohtanut tuota lääkäriä eikä hänen naamaansa. Kerran olimme sairaalassa muilla asioilla, kun kävelimme sairaalan leveää pääkäytävää. Vastaan käveli tuo mainittu lääkäri. Poika huomasi sen heti ja siirtyi välittömästi käytävän oikeaan reunaan, jota käveli hyvin reippaasti ulos. Sinänsä hauska tapaus, mutta se jäi pysyvästi mieleeni.


Se on kuin kuva Jumala-suhteestamme, ainakin joidenkin kohdalla. Jos Jumala tulee käytävällä vastaan, mennään ripeästi ohi, ettei tarvitse jäädä keskustelemaan. On vaarana, että keskustelu käy liian henkilökohtaiseksi ja joudun selvittelemään ja selittämään, miksi yhteydenpito on jäänyt hiukan vähälle. Miksi en ole Raamattuakaan lukenut pitkään aikaan ja rukouskin on jäänyt sattumanvaraisiin hetkiin, kun olen esim. säikähtänyt läheisen ihmisen sairastumista tms. Muutaman kerran olen hartaasti toivonut saavani suuren Lotto- tai Eurojackpot –voiton, mutta sitä ei ehkä lasketa rukoukseksi? Toki olen ajatellut, että jos muutamia miljoonia voitan, voisin siitä antaa muutaman sata euroa seurakunnalle tai nälkäpäiväkeräykseen tai yhteisvastuukeräykselle tai Kansan Raamattuseuralle. Summa on vielä avoin, koska lapsille pitäisi antaa muutama miljoona ja oma vanhuuden asuntokin pitäisi hankkia. Säästöönkin pitäisi laittaa, kun ei tiedä, mihin maailma on menossa ja toisaalta ei tiedä, vaikka elän 90-vuotiaaksi. Tarvitsen elämiseen sinne asti aika ison summan.


Mutta ehkä voittamistani miljoonista pienehkön summa voisin antaa? Silti taustalla on kumma ajatus, että en ole mitenkään hyvä ihminen, en hengellinen enkä totuudellinen. En ole oikea uskovainen. Samanlainen näyttelijä kuin monet muutkin lajitoverit. Onneksi kukaan ei tiedä (ainakin oletan niin), minkälainen minä sisältäni olen. Olen kehittynyt tällaiseksi kummajaiseksi, minkä vain minä tiedän. Minussa on totta ja oikeaa vain vähän, uskonnollista ja hyvän ihmisen kuorta paljonkin. Ei ihme, etten halua lähempään keskusteluun Jumalan kanssa. Menisi maine läheisten silmissä ja tietysti Jumalan silmissä. Kunpa tähän joskus tulisi tolkku.


Luin hiljan, että moni sarjamurhaaja odottaa, että poliisi hänet pysäyttäisi, kun itse ei pysty pysähtymään kierolla/pahalla tiellään. Minä en sentään ole sarjamurhaaja, joten jotain hyvääkin minussa on. Mutta salaisesti ehkä sittenkin toivon, että joku pysäyttäisi ja kuuntelisi minua syyttämättä, syyllistämättä. Tutkisi koko ihmisen, laajat verikokeet ja EKG:t ja tarkat analyysit? Kaikki alueet minussa voisi tutkia. Sen verran oireilen monella rintamalla. Melkein kateellisena kuuntelen tai luen ihmisistä, jotka ovat läpeensä rehellisiä menneisyydestään ja nykyisyydestään. He kertovat kaikille kaiken ja näyttävät olevan jopa tyytyväisiä.  


Vuosia sitten näin sisälläni (joko unessa tai jossakin unitilassa) filmin, videon tai mikä se oli. Se oli kuin pätkä jostakin tapahtuneesta asiasta. Etualalla seisoivat vanhempani vierekkäin minuun päin. Vanhempieni taustalla käveli vanha mies edestakaisin kädet selän takana. En tuntenut häntä. Vanha mies se oli. Hän tuntui miettivän jotakin syvällistä asiaa, koska oli vakava. Hän ei myös kertaakaan katsonut minuun. Tuo filmi ei kestänyt kovin kauaa. Ehkä vajaan minuutin, mutta se jäi mieleeni samalla tavalla kuin tuo sairaalan käytävällä tapahtunut tilanne.


Jälkeenpäin ajattelin, että olikohan tuo filmi kuva minun hengellisestä tilanteestani? Vuosikaudet äitini oli minulle voimallinen hengellinen auktoriteetti. Hän oli vanha uskova, joka tiesi hengellisyydestä paljon. Karismaatikko hän ei minusta ollut. Käynyt evankelisen opiston Loimaalla joskus 1940-luvun lopulla. Äiti opetti minulle hengellisiä lauluja ja virsiä. Varmasti paljon muutakin, koska hengelliset asiat minullekin olivat tuttuja lapsesta asti. Joskus alle kouluikäisenä pidin kuulemma hengellisen puheen tai puheita, kun tätini ja hänen miehensä tulivat kylään. Minulla ei ole mitään muistikuvaa asiasta. Minulle on kerrottu vain vähän, mutta olinko siis muutaman vuoden ikäisenä uskovainen lapsi?


Tuosta filmistä vielä. Olen ajatellut, että oliko äitini minulle kenties liiankin tärkeä vaikuttaja hengellisesti? Vai oliko minun helpompi asioida hengellisissä asioissa hänen kanssaan kuin Jumalan kanssa? Äiti oli vähän tutumpi, helposti myös tavoitettavissa. Kun hänet tunsin, osasin kenties johdatella keskusteluja haluamaani suuntaan. Osasin ehkä alustaa asiat niin, että sain minulle sopivan vastauksen.


Mutta kerran ”meni jalat alta”. Puhuin äitini kanssa puhelimessa. Hän sanoi minulle silloin asian, joka osui ja upposi kuin laivan upotuspelissä sanotaan. Äitini varmaankin hyvää tarkoittaen sanoi: ”Kun Jumala on nyt sinua noin käyttänyt, rukoillaan, että elämäsi pysyisi puhtaan, että hän voi sinua jatkossakin käyttää.” – Joitakin hengellisiä kirjoja lukeneena tiedän, että juuri noinhan asia on. Jostain syystä nuo sanat kuitenkin osuivat minuun kuin nykyaikaiset ohjukset suoraan kohteeseen. Olin puhelun aikana ajamassa Tuomas-messuun. Minun oli sitten perillä niin suunnattoman paha ja syyllinen olo. Ajattelin, että jos Jumalan käytössä oleminen vaatii minun täydellistä puhtauttani, en tule ikinä olemaan kelvollinen Jumalan käyttöön. Lopulta viimeiseen ehtoolliskattaukseen pystyin menemään. Palasin takaisin paikalleni viimeiseen penkkiriviin. Messun liturgi julisti anteeksiantamusta kaukaa edestä ja lopuksi lauloi uskomattoman kauniin laulun. Tuo laulu meni läpi valtavan syntiseksi tuntevan, mutta armahdetun ihmisen. Armo oli koskettanut.


Pieni tyttö toi kerran äidilleen piirustuksensa. Äiti ei ihan ymmärtänyt, mitä piirros esittää. Kun äiti sitä kysyi, tyttö vastasi, että kuva esittää Jumalaa. Hetken päästä tyttö jatkoi: ”Siitä ei tullut ihan näköistä.” – Moni muotokuvamaalari on toiminut samoin. Kovasti yrittää tehdä mallin mukaista, mutta taidot eivät riitä, joten todetaan, että kuva on abstrakti. Muistuttaa mallia, mutta kohdetta ei silti tunnista.


Meidän kuvamme Jumalasta on hiukan samanlainen. Yritämme tehdä hänestä totuudenmukaisen, mutta katsojan on pakko kysyä, ketä kuva esittää? Jos kymmenen uskovaa ihmistä tekee piirroksen, vaikka Jeesuksesta, kaikki kuvat ovat erilaisia. Hyvinkin erilaisia.


Niin, tuo vanha mies vanhempieni takana oli varmaan minun kuvani Jumalasta. Jumala on tuolla etäällä ja miettii, mitä tuon pojan kanssa pitäisi tehdä? Tuon filmin jälkeen olen selvitellyt asioitani. Päädyin Jumalalle kirjoittamiseen. Kirjoitin koneella kaiken ja tunnustin avoimesti myös kaiken syntisyyteni ja vajavuuteni. Jostain syystä se teki uskomattoman hyvää sydämelle. Kun vuosien päästä luin tuota tekstiä, hämmästelin, miten avoimesti ja rehellisesti olin kirjoittanut. Se auttoi ja auttaa.


Olen ikääntymässä (= vanhenemassa). Täytän tänä vuonna 67. Se on aika paljon. Olen lähempänä loppua kuin alkua. Olen kuullut monista ihmisistä, joille lääkäri esim. on antanut puoli vuotta tai kuukauden elinaikaa. Jokunen kirja ja elokuvakin on aiheesta tehty. Mitä Sinä tekisit, jos tietäisit pian kuolevasi? Joku kuolee yllättäen ilman mitään valmisteluaikaa. Niin kuin esim. isäni. Hän tuli seurakunnan pitämästä jouluhartaudesta ja kaatui huoneensa lattialle. Vanhainkodin henkilökunta auttoi isäni sänkyyn ja tilasi ambulanssin. Siinä kuulemma kesti aikaa. Hoitaja soitti minulle ja sanoi, että nyt kaksi ambulanssia on paikalla ja elvytystä annetaan. Mutta tilanne näyttää huonolta.


Herra nouti isäni ikuiseen joulujuhlaan Taivaaseen. Lähtö oli nopea ja myös kaunis. Isäni kaatui ”Reinot (= aamutossut) jalassa”. Hieno lähtö minusta. Viimeiset kaksi vuotta olivat isälleni hengellisten löytöjen aikaa. Rukous tuli entistä läheisemmäksi. Viime viikkoinaan hän totesi usein: ”Kiitetään vaan”. Siis Jumalaa. Niin hän tekikin ja jätti minulle ja siskolle pysyvän hengellisen jäljen. Äiti oli ehtinyt Taivaaseen jo pari kolme vuotta aiemmin.


Torstaina 31.5.2007 kävin TAYSissä kuoleman portilla. Siitä olen kirjoittanut ja puhunut usein. Kun minut oli ”kipuosastolta” viety ambulanssilla ensiapuun, koin yhden hengellisen elämäni merkittävimmän kohtaamisen. Makasin kapealla kovalla sängyllä odottamassa ensiavun lääkäriä. Tunsin, että lähelleni tuli joku. Ei haamu, vaan joku Taivaan lähetti. Sydämestäni ”tarkistettiin”, että lippu Taivaaseen on leimattu (voimassa). Kun kaikki oli ok, tuo näkymätön lähti takaisin Taivaaseen.


Tuohon pysäytykseen ja tilanteeseen en ollut mitenkään varautunut. Se vain tapahtui. Ei siinä paljon ehtisi asioitaan selvitellä, jos lähtö tapahtuisi noin. Mutta jos on aikaa varautua, se olisi varmasti hyvä tehdä viivyttelemättä. Pari päivää sitten luin C S Lewisin kirjasta hyvin puhuttelevan kohdan: ”Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka sanovat Jumalalle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi.” Ja niitä, joille Jumala lopussa sanoo: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.”


Voit pitää minua outona, hulluna, sekona, sairaana, tai ihan minä hyvänsä. Ei se haittaa. Muistan, kun Forssan seurakuntaan valmisteltiin suurta hengellistä nuorten tapahtumaa 1983. Olin valmistelutyöryhmässä seurakuntalaisena. Ryhmän eräs kokous oli menossa, kun kokoustilaan saapui nuori pappi, joka esittäytyi ja kertoi olevansa seurakunnan uusi nuorisopappi. Paikalla ollut lähetysjärjestön pappi totesi: ”Saat anteeksi.” – Olin hämmästynyt tuosta kommentista, mutta anteeksiantamuksen voi siis julistaa noinkin?

Jos tietäisin, että minulla on vain vähän elinaikaa, tarttuisin varmasti puhelimeen. Etsisin muutaman läheisen/ystävän/tutun/entisen työtoverin numeron. Sanoisin heille jokaiselle jotain hyvin kaunista. Suoraan sydämestä. Sanottuja sanoja on paljon, mutta kun sanat ottaa sydämestä, niitä on hyvä sanoa. Monia kiittäisin yhteisistä vaiheista, monille kertoisin, mitä he vieläkin merkitsevät väliajoista ja –matkoista huolimatta. Mutta olisi myös niitä, joilta varmasti pyytäisin anteeksi. Ihan koko sydämestäni. Saisinpa anteeksi tai en, kertoisin oman osuuteni.


Pidän rukoilemisesta. Sitä voi tehdä yksin, kaksin ja ryhmässä. Korona-aikanakin sitä voi hyvin tehdä. Ja onneksi Taivaan Porttia ja rukousten vastaanottokeskusta ei ole suljettu THL:n, STM:n, valtioneuvoston eikä kirkolliskokouksenkaan päätöksillä. Siellä on aina päivystys. Minulla on sinne oma linja, joka ei koskaan ole varattu. Siellä kuullaan ja vastataan. Samanlainen linja on muuten Sinullakin. Ollut siitä lähtien kun synnyit. Linja on auki niin kauan kuin elät. Kannattaa käyttää, koska kuuluvuus on erinomainen joka puolelta maapalloa.


Luin hiljan SANA-lehteä. Siinä oli äärettömän hyvä juttu tosielämästä:

Perheen 5-vuotias: ”Isi, kun me kuollaan, niin voidaanko sopia, että jos ei heti löydetä toisiamme, niin mä pysyn paikallani ja sä etsit? Ja sitten kun ollaan löydetty, niin mennään yhdessä ja etsitään sun isi.” – Sovittiin, että tämä on meidän suunnitelma.


Siskoni varastosta löytyi muutamia vanhoja valokuvia, joita en ollut aiemmin nähnyt. Sieltä löytyi mm kuva minusta isäni kanssa. Kuva on puhutellut minua tosi syvästi. Myös hengellisesti. Siinä minä olen avuttomana heittäytynyt isän turviin. Tuo alussa kuvaamani vanha mies, joka ei katsonut minuun, on nyt muuttunut. Nyt tunnistan hänet. Hän on minun taivaallinen Isäni. Olen koko ajan matkalla hänen luokseen kotiin. Hän on viime vuosina osoittanut monin tavoin, että hänen rakkautensa on koko ajan ollut lähelläni. Sielunvihollinen käytti rikkinäisyyttäni ja syntisyyttäni hyväkseen yrittäen muuttaa tuon Isän kuvan joksikin toiseksi, mikä hän ei ole.

Luin aamulla seuraavan ihmeellisen tekstin: 

Erään lomakodin seinällä, jossa eri tavoin vammaiset ihmiset viettivät lomiaan, oli taulu jossa luki: ”Sinun ristisi rinnalla Jeesukseni, ei ristini paljoa paina. Kun katselen kirkkaita kasvojasi, se lohduttaa minua aina.” Tämä kuva ei kuvaa Jeesusta ristillä, mutta se kuvaa sitä, miten hän katsoo meitä ja siunaa. Jäädään hänen turviinsa. Rukoillaan toistemme puolesta. 





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kivet huutavat

Tervehdys viestini lukija siellä kaukana jossakin! Toivottavasti olet jaksellut hyvin? Tämä vuosi on minulle ollut monella tavalla erilainen...