tiistai 30. lokakuuta 2018

"Älä ny vain ittiäs tapa"

Hei taas! Aloitan tätä tekstiäni tiistai-iltapäivänä 30.10. On vähän hankala kirjoittaa, kun kissa istuu vakiopaikalla sylissäni ja tarkkailee, mitä kirjoitan. Ulkona on harmaata, myrsky käy. En tiedä, minkälaisessa paikassa Sinä tätä tekstiäni luet. On ollut mielenkiintoista seurata, missä maissa blogin lukijat ovat. Kaukaisimmat lukijat ovat Amerikassa, jotkut Kauko-Idässä. En tunne Teitä, mutta Te tunnette minua paljon paremmin.
 
Voi olla, että hämmästelit tämän blogin otsikkoa: "Älä ny vain ittiäs tapa". Otsikko liittyy Maaseudun Tulevaisuudessa olleeseen Simo Eemil Rallin kirjoitukseen. Kirjoitus ei varsinaisesti ole hengellinen, mutta se on minusta tosi hyvä. Teksti laittaa raikkaalla tavalla ajattelemaan. Tuo esiin paljon asioita, jotka koskettavat jokaisen elämää. Simo Ralli on teuvalainen maanviljelijä ja Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi.
 
"Minulle tuli sähköpostia huolestuneelta lukijalta. Hän pyysi, että kirjoittaisin kolumnin elämän ja olemisen merkityksestä, siitä ettei koskaan maallisten murheiden ratkaisuna voi olla kuolema oman käden kautta. Olen siitä aivan samaa mieltä. Ei koskaan, vaikka maa kuivuisi viisi vuotta, sateet raiskaisi kuusi vuotta, lehmät olisivat ummessa lopun vuotta. Katto navetassa vuotaisi, anoppi kiivaasti huutaisi, appi töitäsi syynäisi, mies sairaana joisi, nainen sängystä sänkyyn loikkisi. Ei, vaikka pankkisi painostaisi, vaatisi lyhentämään velkoja lainoistasi. Siat tuottaisi pelkkää p***aa ja negatiivista menoa, vaikka kuinka laskisit, etkä saa maatilaasi taaskaan ulostamaan tulosta. 
 
Ei, vaikka mies tai vaimo lähtisi, ottaisi lapsukaiset mukaan ja paukauttaisi oven kiinni viimeisen kerran – hyvästi! Ei ikinä, vaikka myyntilappu oveen laitettaisiin, huutokauppaa netissä mainostettaisiin, ei vaikka olisit sukusi viimeinen viljelijä, sukutilasi lopettaja, lopullinen myyjä. Ei vaikka puoliso pahasti sairastuisi, työt pihaan, tupaan, portinpieleen kasaantuisi. Ei, ei koskaan narua kaulaan, aina on syytä kuitenkin nauraa! Jos ei muulle, niin elämän hulluudelle, viljelijän uskolle, tulevalle tulevaisuudelle. ”Älä tapa, älä petä, älä jätä kauppaa! Älä jätä suremaan sukua, omaa poika raukkaa!” Näin laulettiin jo vanhassa kansanlaulussa. 
 
Jos ei ole mitään syytä enää elää, ajattele tulevaisuutta: Omia lapsia, heidän tulevia seurusteluja, häitä ja lapsenlapsia. Auringon nousuja ja laskuja. Poutapilvet tekemässä kuvioitaan taivaalle. Syksyn marjamättäitä, sieniä, ikivanhoja puita, hoidettuja hongikkoja. Peltojen lakeutta, ojien suoria linjoja, sumua niittyjen yllä. Elämää ennen ahdinkoa, nuoruuden höpsötyksiä, tyttöystävän hullutuksia, kirmailua ilkosillaan, suopursujen tuoksua. Kurjet tulevat keväällä, töyhtöhyypät ehtivät ensimmäisenä. Kuovin huuto herättää aamulla. Pääskysten pesä kattoräystäällä, niiden kiivaat syöksyt hyttysten perässä. Elokuun lämpimät illat, linnunpoikasten kokoontumisajoilla täyttämät langat. Sateen jälkeinen raikkaus ja viileä tunne iholla.
 
Hiljalleen pitenevät yöt, kynttilät ja takkatuli, mies vieressä ja tuli hyvä uni. Hanki kantaa, sukset viuhuu, maisema vaihtuu. Talvinen vapauden tunne! Paukkupakkaset, huurre oksien päällä. Nipistelevät sormenpäät ja posket. Kodin autuas lämpö. Tammikuusta alkava lisääntyvä valo, kohti kevättä menevä talven kajo. Maaliskuun ensimmäinen lämmin päivä, musta maa näyttäytyy, tulevan kevään häivä. Pellon rehevä tuoksu ja niin ne kurjet tulevat taas. Murehia, joille et itse voi mitään on turha murehtia, neuvoi minun mammani minua. Asiat tuppaa järjestymään, sen tietää kaikki. Ei valtio maanmiestä tapa, koettelee vain. Luonnon oikuille emme voi mitään. Luopuminen voi olla tuskaa, mutta aina uuden alku. Jos ovi menee kiinni, aukee ikkuna.
 
Yrittäjä oli soittanut tuskissaan kansanedustajalle ja kertonut tarinaansa. Oli mennyt firma alta, samalla autot, talo, vaimo ja lapset. Terveyskin oli alkanut reistailemaan. Edustaja oli kuunnellut vuodatusta ja oli spontaanisti ensimmäiseksi sanonut soittajalle: ”Älä ny vain ittiäs tapa!” – Yrittäjä oli soittanut vuosia myöhemmin, kun asiat oli taas mallillaan, kertoi, että tämä neuvo pelasti hänet. Kiitos!"
 
Iän myötä olen huomannut, että tiettyjä asioita murehtii enemmän kuin ennen. Onko sitä tullut hauraammaksi, heikommaksi vai mitä se on? Erkki Leminen kirjoitti kauan sitten: "Helposti sinä, Herra, minusta kiroilijan saisit. Tuntuu, että olen jo hyvällä alulla.." Joku on hyvällä alulla kiroilijaksi, toinen hyvällä alulla murehtijaksi. Kun sitä on murehtinut jo vuosikausia, niin nyt sekin alkaa jo sujua entistä paremmin. Heikkona, väsyneenä ja sairaana murehtiminen on vielä helpompaa kuin muulloin. Kun on nähnyt ja kokenut niin paljon, mielikuvitus laukkaa huolestuneena entistä paremmin.
 
Maailma on lämpenemässä kasvihuoneilmiön tähden. Jos kesät lämpenevät tätä vauhtia, kohta Suomessakin kesälämpötila on 40 astetta. Aamu-uutisista kuulin, miten kymmeniä prosentteja maailman eläinlajeista on jo kuollut sukupuuttoon. Vaikka ei olisi murehtija-luonnekaan, tosiasioille emme voi mitään. Moni asia on muuttunut.
 
Minua on paljon mietityttänyt kotimaamme ja kotipaikkakuntani hengellinen tilanne. Kun järjestin viime syksynä seurakunnan vanhaa arkistoa 1700-1800 -luvuilta, seurakunta ja kirkko oli keskeinen osa ihmisten elämää. Maailma on muuttunut tosi paljon. Kirkon ja hengellisyyden merkitys on vähentynyt vuosien myötä. Seurakunnan väkimäärä voi olla tuhansia, mutta messussa käy kourallinen väkeä. Kuitenkin Raamatussa sanotaan: "Älkää jättäkö omaa seurakunnan kokoustanne niin kuin muutamien on tapana.." Varmasti Jumalalla on joku hyvä tarkoitus yhteiselle kokoontumiselle, ehtoolliselle ym. Jumala ei varmaankaan tarkoittanut, että seurakunnan kokoontumisen päätarkoitus on arvioida saarnaa, liturgin onnistumista tai kanttorin musiikkivalintaa. Messun tarkoitus lienee Jumalan kohtaaminen.
 
Pelkkä kirkossa käyminen tai seurakunnan jäsenistöön kuuluminen ei tee ketään autuaaksi. Tärkeintä on se, mitä meidän sydämessämme on. Onko meillä yhteys Jumalan kanssa. Kun Jumala loi meidät, hän tarkoitti meidät olemaan jatkuvassa yhteydessä hänen kanssaan.
 
Vuosia sitten olin SANA-lehden levikkipäällikkö. Tapasin vuosien aikana monia asiamiehiä. Monet heti tavatessamme sanoivat minulle: "Minä olen vain tällainen huono asiamies." Kun olin mukana eri rukouskoulutuksissa, moni sanoi taas: "Minä olen tällainen huono rukoilija." Muutama viikko sitten tapasin forssalaisessa marketissa tutun, joka sanoi minulle: "Minä olen vain tällainen huono uskovainen." - Samalla tavalla kuin olemme oppineet murehtimaan, meistä on kehittynyt "huonoja".
 
En tiedä, mitä Jumala isänä ajattelee tästä kaikesta? Jos lapseni tulisivat jatkuvasti luokseni ja kertoisivat minulle, miten huonoja he ovat, minua varmaankin alkaisi ahdistaa. Miten minä olen osannut pilata nämä ihanat lapseni niin, että heidän päällimmäinen ajatuksensa on huonous?
 
Wilfrid Stinissen (katolinen pappi) on kirjoittanut ajatelman, jota olen lukenut monta kertaa: "Yksin en ole koskaan vahva. Minulla ei pitäisi olla tarvetta näyttää, että selviän kaikesta itse. Ei tee mitään, vaikka olen vähäpätöinen ja heikko, sillä sitä enemmän tarvitsen Herraa. Heikkouteni on juuri se portti, josta Jumala ja hänen voimansa tulevat minuun. Heikkous ei koskaan ole ongelma. Voimakkuus sen sijaan on ja suuri onkin. Heti kun luulen, että minä voin jotakin, suljen oveni Jumalalta."
 
Heikkouden tunteminen on tosiasia, mutta sen tarkoitus on viedä meidät Jumalan turviin. Kun avuton ihminen kohtaa Jumalansa ja saa avun, syntyy jotain taivaallista. Joltakin sivulta (netistä) löysin Tommy Tabermannin runon. Se kuvaa yhteyden syntymistä. Rakkautta. Tommy on kirjoittanut runon ihmisten välisestä rakkaudesta. Mutta syvän rakkauden kokeminen liittyy myös meidän Jumalaamme, koska Jumala on rakkaus. Ikuinen.
 
 
Kun olen ollut huolissani mm. edellä mainituista kasvihuoneilmiöstä, eläinten sukupuuttoon kuolemisesta ja paikkakunnan ja maan hengellisestä tilanteesta, olen jossakin kohdassa nähnyt pienen valon välähdyksen. Olen alkanut muistella, että kaikki tämä on taidettu mainita jo vuosisatoja sitten Raamatun teksteissä. Ennen Jeesuksen paluuta maa saastuu, ihminen pilaa (lähes) kaiken, evankeliumi ei enää kelpaa, Vapahtajalle ei ole tilaa.
 
Eräs kirjailija on sanonut: "Olemme niin pitkänäköisiä, ettemme koskaan näe sitä, mikä on juuri edessämme. Haluamme aina juoda jotakin muuta kuin sitä, mikä on pöydällä. Emme osaa aina tulkita tilannettamme oikein. Ulkoiset olosuhteet ovat usein ristiriidassa sen kanssa mitä uskomme. Tilanteita on mahdoton arvioida sen perusteella mikä näkyy. Kun Jeesus kysyi Filippukselta, miten he ruokkisivat viisituhatta miestä, Filippus lähti siitä, että opetuslasten olisi ostettava ruoka. Mekin kokeilemme, löytyisikö omista taskuistamme jotakin mahdollisuuksia, mutta niistä ei löydy mitään."
 
Kerron Sinulle vielä rohkaisusta, jota olen "Taivaan rajalla" -kirjan kautta saanut. Kirja kertoo monista, jotka ovat kuoleman rajalta selvinneet takaisin elämään. Monen kokemus on ollut syvästi hengellinen. Seuraavat tapaukset kertovat pienistä lapsista, jotka kohtasivat Jumalan.
 
"Tapasin tänään Jumalan", nelivuotias Akiane kuiskasi äidilleen. "Mikä on Jumala?" kysyi tytön äiti Foreli, joka oli varttunut ateistina Liettuassa. "Jumala on valoa - lämmintä ja hyvää. Se tietää kaiken ja puhuu kanssani. Se on minun vanhempani." Perhe ei ollut koskaan keskustellut uskonnosta eikä käynyt kirkossa, heillä ei ollut edes televisiota, joten tämä järkytti Forelia. "Kuka sinun Jumalasi on?" hän kysyi tyttäreltään. "En voi kertoa sinulle." "Minulle? Miksi et voi kertoa omalle äidillesi?" "Valo kielsi minua kertomasta." Pikku Akiane pysyi lujana. "Sinä et ymmärtäisi."
 
Samoihin aikoihin, kun Akiane väitti tapaavansa Jumalaa, hän alkoi piirtää. Piirustukset, joita hän teki neli- ja viisivuotiaina, ylittivät kirkkaasti taidetta opiskelevien lukiolaisten tason - se tuntui ihmeelliseltä. Piirrettyään "oman enkelinsä" Akiane selitti: "Hän ei hymyile kuvassani, koska paperi ei ole tarpeeksi valkoista osoittaakseen, kuinka valkoiset hänen hampaansa ovat, ja halusin näyttää, kuinka hän puhuu minulle silmillään. Jumala näet opettaa minua piirtämään siellä, minne hän minut vie."
 
Akiane väitti Jumalan vieneen hänet taivaaseen, missä hän näki "valontalon, jonka seinät olivat kuin lasia." "Se oli talo, jossa Jumala asuu. Siellä oli myös kaunista nurmikkoa, puita, kasveja ja hedelmiä." Akiane kertoi Jumalan antaneen hänelle hedelmää taivaassa: "Se maistuu hyvältä, paremmalta kuin mikään täällä maan päällä. Valo antaa minulle hedelmää." "Mitä hedelmää", tytön äiti kysyi. "Jotta voin hengittää." "Mitä tarkoitat?" "Jotta voin elää.-- Jumala sanoo, että monien pitää syödä sitä. Puu on oleva aina uudessa maassa." Vaikka Akiane oli vasta nelivuotias, hänen kuvauksensa olivat yhtäpitäviä Raamatun kanssa (kts. Hes. 1:22, Ilm 2:7; 21:11, 21), mutta hänen äitinsä ei tiennyt sitä.
 
"Siellä on hyvä olla, kuuntelen siellä", Akiane selitti. "Jokainen kuuntelee siellä - Jumala on siellä - Musiikki on elävää." Akianen puheet Isä-Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä yhdessä hänen yliluonnollisten, taiteellisten kykyjensä kanssa johtivat koko perheen uskoontuloon. Akianen varttuessa hänen ihmeelliset taiteelliset kykynsä laajenivat piirustuksista maalauksiin, ja seitsenvuotiaana hän alkoi kirjoittaa hämmästyttävän kypsiä, hengellisiä runoja.
 
Kun Akiane oli kahdeksanvuotias, hänen Jeesuksesta tekemänsä maalaukset saivat jo maailmanlaajuisesti tunnustusta. Tyttö väitti näkevänsä Jeesuksen taivaassa ja maalasi sen tuloksena kuuluisat teokset Rauhan Ruhtinas ja Isä, anna heille anteeksi. Kaikista tärkeimmät uutisohjelmat Amerikassa ja monet ohjelmat eri puolilla maailmaa alkoivat antaa Akianelle tunnustusta ainoana elossa olevana taiteen ja runouden ihmelapsena. Tyttö sanoo, että hänen ihmeellisen taiteensa tarkoitus on "vetää ihmisten mielenkiinto Jumalan puoleen, ja haluan runojeni pitävän heidän ajatuksensa Jumalassa".
 
Yhdeksänvuotiaana Akiane maalasi uuden kuvan Jeesuksesta maailmankaikkeudessa. Hänen äitinsä kysyi häneltä eräästä planeetasta. "Se on uusi maa. Minusta tuntui, että se piti saada mukaan kuvaan. En muista missä, milloin tai miten, mutta maa tulee muuttumaan. Tiedän vain, että kaikesta tulee erilaista. Sitten ei ole enää pelkoa, vihaa, nälkää eikä kipua. Pelkästään rakkautta (katso Ilm 21:4). "Katseleeko Jeesuksesi galakseja?" äiti kysyi Akianelta heidän katsellessaan maalausta. "Hän juttelee Isänsä kanssa taivaassa - meidän maailmamme tulevaisuudesta. Luulen, että Jeesus tulee hyvin pian takaisin kaikessa voimassaan. Hänen takanaan voit nähdä uuden maailmankaikkeutemme koko syntymäprosessin."
---
 
Nelivuotias Colton Burbo istui takapenkillä auton ohittaessa sairaalan, jossa hän melkein kuoli aikaisemmin sinä vuonna. Kun Todd-isä kysyi leikillään, halusiko poika mennä takaisin, Colton höläytti, että enkelit lauloivat hänelle siellä. Kun häneltä kysyttiin, mitä lauluja enkelit lauloivat, hän selitti heidän laulaneen "Jeesus mua rakastaa" ja "Joosua taisteli Jerikossa". Kun hän oli pyytänyt enkeleitä laulamaan rokkia, he eivät olleet suostuneet. Sitten Colton vakavoitui ja sanoi: "Isi, Jeesus käski enkelien laulaa minulle, koska pelkäsin niin kovasti. Se sai minut tuntemaan oloni paremmaksi."
 
Todd ja Sonja järkyttyivät kuullessaan poikansa sanovan, että hän oli kuolemaisillaan ollessaan nähnyt Jeesuksen. Todd kysyi, missä Colton tapasi Jeesuksen. Colton vastasi huolettomasti: "Istuin Jeesuksen sylissä." Kun Todd ja Sonja kyselivät lisää, he saivat tietää, että Colton väitti irtautuneensa ruumiistaan. Kun hän oli katsellut lääkäriä ylhäältä ilmasta, hän pystyi näkemään myös Toddin, joka toiseen huoneeseen linnoittautuneena syytti Jumalaa, koska tämä antoi hänen poikansa kuolla. Colton näki myös äitinsä Sonjan puhuvan matkapuhelimeensa aulassa. Kun esille tuli yhä lisää yksityiskohtia, joita nelivuotias ei voinut tietää, vanhemmat alkoivat uskoa, että Colton oli kokenut jotakin todellista.
 
Muutaman päivän kuluttua Coltonin leikkiessä taisteluhahmoillaan Todd kysyi häneltä, minkä näköinen Jeesus oli. Colton laittoi lelunsa syrjään ja katsoi Toddia. "Hänellä on ruskeat hiukset, ja hänellä on hiuksia myös kasvoissaan." Colton tarkoitti tietysti partaa, mutta hän ei tiennyt sitä sanaa. "Hänen silmänsä.. Voi, isä, hänen silmänsä olivat niin kauniit!" Sanoessaan tämän Colton näytti siltä kuin nauttisi upeasta muistosta. Colton sanoi, että Jeesuksen silmät ovat siniset. Vanhemmat ajattelivat, että Colton kuvitteli Jeesukselle siniset silmät, koska hänellä itsellään oli siniset silmät. Jeesus oli juutalainen. Juutalaisilla on yleensä ruskeat silmät.
 
Joka kerta, kun Todd tai Sonja näki kuvan Jeesuksesta, he kysyivät Coltonilta, näyttikö Jeesus sellaiselta. Yli kahden vuoden ajan, satoja kuvia katsellessaan Colton huomasi jotakin väärää jokaisessa Jeesusta esittävässä kuvassa. Useita vuosia myöhemmin Todd näki CNN-kanavan ohjelman taiteen ihmelapsesta Akiane Kramarikista, joka kertoi nähneensä taivaan nelivuotiaana. Tyttö kuvaili taivaan ihmeellisiä värejä ja Jeesusta, joka oli "hyvin miehekäs, todella vahva ja kookas. Ja hänen silmänsä olivat valtavan kauniit." Todd hätkähti tajutessaan, että molemmat nelivuotiaat mainitsivat kaikki taivaan värit ja Jeesuksen ihmeelliset silmät. Kun Colton näki Akianen maalauksen Rauhan Ruhtinas tuona iltana CNN:n verkkosivuilta, hän tuijotti näyttöä ja ilmoitti: "Isi, tuo kuva on oikeanlainen!"
 
 
Oli kiva tavata Sinua näin tekstin välityksellä jälleen. Jos Sinunkin maailmasi näyttää harmaalta, myrskyiseltä ja toivottomalta, muista että on olemassa toinen todellisuus, toinen maailma, jossa Jumala asuu. Hän haluaa tämänkin viestin kautta välittää Sinulle rohkaisun. Turvaa Häneen. Hän haluaa auttaa Sinua! Hän sanoo: "Minä tiedän ajatukseni, jotka minulla on sinua kohtaan, rauhan eikä turmion ajatukset. Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon."