Ihmeellinen rakkaus

Hei Sinä blogini lukija!

Toivottavasti jakselet hyvin siellä, missä tällä  hetkellä olet. Kirjoitan tätä tekstiäni 19.12. torstaiaamupäivänä. Ikkunasta näkyy tuttu maalaismaisema, jossa on parikolme senttiä lunta. Kävin aamulla Prismassa. Tilasin äsken joulukuusen, jonka paikallinen Lions-järjestö tuo kotiin asti 35 eurolla. Hinta on kohtuullinen ja siihen sisältyy myös kotiinkuljetus. Olen viime päivinä tehnyt joulusiivousta. Koska vanha kotitalo on melko suuri (ja minulla on selkävika), olen jo vuosia tehnyt niin, että siivoan yhden huoneen päivässä. Aloitin siivouksen yläkerran huoneista. Sitten alakerta. Lopuksi kellarissa oleva sauna ja pesutilat. Jäljellä on enää ulkoeteisten siivous. Huomaan saavani joulumieltä siitä, kun teen tuota hommaa. Kukaan ei pakota minua siivoamaan, mutta teen sen mielelläni.

Tänä syksynä olen lukenut monia rukous- ja mietiskelykirjoja. Viime blogissani kirjoitin yhden otteen Thomas Mertonin kirjasta "Hiljainen elämä". Tämä kirja on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Merton meni 26-vuotiaana luostariyhteisöön, jossa asui 27 vuotta. Hiljainen elämä -kirjaan on koottu päiväkirjamerkintöjä vuosikymmenten ajalta. Kirja kuvaa syvää Jumalan kaipausta ja etsintää.

Thomas Merton alkoi pitää päiväkirjaa jo vuonna 1931 ollessaan vasta kuusitoistavuotias. Poikavuosista saakka hän tottui ajattelemaan, että hänen elämästään tulisi ehtymättömän rikasta, jos hän kirjoittaisi siitä. Kirjoittaminen tekisi hänestä Elämän äärettömän luomistyön ylistäjän.

 

Kirjoittaminen oli uskonto, joka velvoitti Mertonia suhteessa Jumalaan. Hän uskoi, että Jumala syntyisi hänen sisimpäänsä, jos hän vain kirjoittaisi siitä, kuinka hän sitä kaipasi. Merton tuli munkiksi kirjoittamalla munkiksi tulemisesta. Hänen luostarikutsumuksensa muoto selvisi hänelle vähitellen kokemussarjojen kautta, jotka saattavat tuntua lukijasta ristiriitaisilta, mutta joiden merkitys oli hänelle itselleen hämärällä tavalla selkeä. Hän kirjoitti hiljaisuudesta hiljentyäkseen. Hän kirjoitti eksymisestään, jotta Jumala löytäisi hänet pikemmin. Hän kätkeytyi maailmalta paljastamalla itsensä kokonaan.

 

Kun Merton syntyi 31. tammikuuta 1915 Pradesissa Ranskassa, vain hänen vanhempansa kahdenkeskinen onni oli todistamassa hänen ensimmäistä parkaisuaan. Kun hänen tarinansa katkesi tapaturmaisen sähköiskun seurauksena Bankokissa Thaimaassa joulukuun 10. päivänä 1968, hänen kuolemansa noteerasivat miljoonat ihmiset, ja New York Times julkaisi hänen muistokirjoituksensa etusivullaan. Viidessäkymmenessäkolmessa vuodessa hän oli kirjoittanut itsensä suurin kirjaimin ja häviämättömällä musteella oman vuosisatansa Elämän kirjaan.

 

Tutkijat kutsuvat Thomas Mertonia "hengelliseksi opettajaksi" ja hänen kirjojensa kansiteksteissä hänen mainitaan olevan yksi 1900-luvun merkittävimmistä teologeista. Hänen elävä kuvauksensa siitä, miltä tuntuu elää pohdiskelevaa, syvään rukoukseen painottuvaa sisäistä elämää, vetoaa perustellusti niin teologeihin kuin maallikkolukijoihinkin."

 

Seuraavat päiväkirjamerkinnät olen poiminut Sinua varten vajaa 500-sivuisesta kirjasta.

 

"29.11.1951 Luuletko, että minulla on hengellinen elämä? Ei minulla ole, minä olen puute, minä olen hiljaisuus, minä olen köyhyys, minä olen yksinäisyys, sillä olen luopunut hengellisyydestä löytääkseni Jumalan, ja juuri Hän on se joka saarnaa kovalla äänellä vajavuuteni syvyyksissä sanoen: "Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla." (Jes 44:3-4)

 

12.11.1952 Totuus muovautuu hiljaisuudessa ja työssä ja kärsimyksessä, sillä niiden kautta meistä tulee totuudenmukaisia. Mutta me sekaannumme Jumalan työhön puhumalla liikaa itsestämme - jopa kertomalla Hänelle, mitä Hänen pitäisi tehdä - neuvomme Hänelle, kuinka tehdä meistä täydellisiä ja odotamme Hänen äänensä vastaavan meille hyväksyttävästi. Käymme pian kärsimättömiksi ja käännymme pois hiljaisuudesta, joka häiritsee meitä (hiljaisuudesta, jossa Hänen työnsä onnistuu parhaiten), ja keksimme itse vastauksen ja hyväksynnän, kun niitä ei koskaan kuulu. Hiljaisuus on siis Hänen totuutensa palvontaa. Työ on nöyryytemme ilmaus. Kärsimys syntyy rakkaudesta, joka pyrkii vain yhteen asiaan: Jumalan tahdon toteutumiseen.

 

2.10.1958 Olen lopulta tulossa siihen tulokseen, että korkein pyrkimykseni on olla se joka jo olen. Että en milloinkaan täytä velvollisuuttani ylittää omat rajani, ellen ensin hyväksy itseäni, ja jos hyväksyn itseni täysin ja oikealla tavalla, olen jo ylittänyt itseni. Sillä juuri hyväksyntää vaille jäänyt minäni on tielläni ja tulee olemaankin niin kauan kuin sitä ei ole hyväksytty. Kun se on hyväksytty - siitä tulee astinkiveni sen luo, mikä on yläpuolellani. Sillä tällaiseksi Jumala on ihmisen luonut. Perisynti oli pyrkimys ylittää itsensä olemalla "Jumalan kaltainen" - toisin sanoen olemalla jotain muuta kuin oma itsensä. Meidän täytyy ensin tulla itsemme kaltaisiksi ja lakata elämästä "itsemme ulkopuolella".

21.12.1965 Oma henkilökohtainen tehtäväni ei ole vain olla runoilija ja kirjailija. Pohjimmiltaan tehtäväni on ylistää Jumalaa sisäisestä hiljaisuuden, kiitollisuuden ja tietoisuuden keskuksesta käsin. Sen voi tehdä vain ihminen, joka ei näennäisesti saavuta elämässään mitään. Minun ei pidä keskittyä saavuttamiseen tai saavuttamatta jättämiseen. Tehtäväni on vain hengittää tätä kiitollisuutta päivästä toiseen, yksinkertaisissa oloissa, ja muuten ottaa vain vastaan kaikki, mitä kohdalleni tulee. Sillä työ on osa ylistystä, olipa se pölkkyjen halkomista tai runojen kirjoittamista tai - parasta kaikesta - yksinkertaisten muistiinpanojen tekemistä. Ja joidenkin pakollisten kirjeiden kirjoittamista silloin tällöin.

Jos kaiken ytimessä on velvollisuuteni vastata Jumalan kutsuun, kun Hän kutsuu minua yksinäisyyteen, se ei tarkoita vain sitä, että sulkisin kaiken yksinkertaisesti pois mielestäni ja eläisin ikään kuin vain Jumala ja minä olisimme olemassa. Se on sitä paitsi mahdotonta. Minun on pikemminkin opittava niiden yhteyksien ja ristiriitojen kautta, joita minulla vielä on, kuinka syvää yksinäisyyttä minulta vaaditaan. Juuri nyt se merkitsee kipeää tietoisuutta siitä, että olen ollut liian riippuvainen toisten tuesta ja hyväksynnästä - ja silti tarvitsen toisia. Minun täytyy nyt tehdä tälle asialle jotain, niin tuskallista kuin se onkin. Toisin sanoen - joidenkin Jumalan vastauksien on tultava toisten ihmisten kautta, niidenkin joiden mielipiteitä en jaa, niidenkin jotka eivät ymmärrä elämäntapaani. Mutta olisi tuhoisaa pyrkiä vain miellyttämään toisia - jo pelkkä halu miellyttää heitä estäisi minua kuulemasta heidän mahdollista todellista sanomaansa. Tämän työn tekeminen oikein on enemmän kuin mihin omat voimani riittävät. Minulla on jäljellä vain rukous - ja kärsivällinen, nöyrä valmius totella Jumalan tahtoa. Yksi asia on varma - minulla ei ole vastauksia. (Ihmiset näyttävät pitävän lähes selviönä, että erakon tulisi olla ihminen, jolla on vastaukset valmiina). Mutta en myöskään voi vain etsiä vastauksia toisilta. Ongelma on siinä, että on opittava elämään jonkin aikaa, kenties pitkiäkin ajanjaksoja ilman yhtään mitään vastauksia!!"

Sitten tapahtuu jotakin, joka mullistaa koko Mertonin elämän. Elämään astuu kaiken ylittävä rakkaus!

"10.4.1966 Pääsiäissunnuntai (selkäleikkauksen jälkeen) Olen palannut erakkomajaani odotettua aiemmin (nukun sairashuoneella). Leikkaus sujui paljon kitkattomammin ja tehokkaammin kuin olin odottanut ja onnistui ilmeisesti loistavasti. Käveleminen oli aluksi vaikeaa, ja se jalka, josta otettiin luukudosta, vaivaa minua yhä, mutta kaiken kaikkiaan minulla on ollut vähemmän kipuja kuin etukäteen arvelin. Pahinta oli sairaalan epänormaali, koneellinen, rutinoitunut elämä, se että minua tökittiin ja työnnettiin ja pistettiin ja leikattiin ja ruokittiin ja täytettiin pillereillä, mehuilla jne. Saavuin kotiin eilen ja tulin erakkomajalle niin pian kuin pääsin, aivan hupsuna ja haltioissani. Kai tämä on vähän lapsellista.

Viikko leikkauksen jälkeen, palmusunnuntaita edeltävänä perjantaina sain nousta vuoteesta ja mennä hetkeksi ulos nurmikolle kävelemään. Se paransi oloani valtavasti, samoin kuin se, että hyvin ystävällinen ja työlleen omistautunut sairaanhoitajaopiskelija (josta Merton käyttää vain nimeä M) lähetettiin huolehtimaan siteistäni jne. Se vilkastutti asioita huomattavasti. Itse asiassa aloimme kenties olla jo liiankin läheisiä siinä vaiheessa, kun M. lähti pääsiäislomalle, mutta hänen peittelemätön ja vilpitön kiintymyksensä auttoi minua suunnattomasti palaamaan taas nopeasti elämään. Oikeastaan kaikki sairaanhoitajat olivat hyvin kiinnostuneita ja ystävällisiä ja lämpimiä. Oli valtavan nautinnollista saada olla kaiken sen huolenpidon ja arvostuksen kohteena. Se oli suunnaton ylellisyys! Tajusin, että vaikka suhtauduinkin melko välinpitämättömästi munkkiveljieni seuraan (voin elää kaipaamatta yhteisöä ollenkaan, ja menen luostariin ja osallistun sen pakollisiin menoihin tahdonvoimani avulla, en siksi että tarvitsen sitä tunnetasolla), tunnen sen sijaan syvää ja tunteellista naisellisen kumppanuuden ja rakkauden kaipuuta. Sen tiedostaminen, että joudun peruuttamattomasti elämään ilman sitä, raastoi minua enemmän kuin itse leikkaus.

17.5.1966 Puoli kahdelta aamuyöllä olimme molemmat hereillä ja ajattelimme toisiamme, mutta sen jälkeen nukahdin uudelleen. Heräsin taas puoli neljältä mahtavan ja kauhean rakkauden kriisin syövereissä.

Olin nähnyt unta jostakin kauniista päivästä. Sitten heräsin tuntien rakkautemme ikuisen todellisuuden ja oikeellisuuden. Lävitseni tulvahti haltioitunut rakkaudentunne ja silmäni täyttyivät kyynelistä, joiden läpi saatoin ikään kuin nähdä M:n sydämen niin kallisarvoisena kuin se on Jumalan silmissä, sen kauneuden ja rakastettavuuden, sen rakkauden suunnattoman arvokkaan lahjan, jota hän tuntee minua kohtaan! Itkin puoli tuntia, nyyhkytykset vavisuttivat minua, en ollut vielä edes täysin hereillä, olin niin uppoutunut tämän näyn ja tämän toivon syvään todellisuuteen.

20.5.1966 Eilinen, helatorstai, oli siis kaunis. Hän tuli vaaleansinisellä Fordilla, sitä ajoi toinen sairaanhoitaja, joka palasi myöhään iltapäivällä hakemaan häntä. Kävelimme viinitarhakukkuloiden juurella olevaan metsään kantaen ruokia piknikiä varten. Hänellä oli laukullinen ruokaa, ja laukusta tippui vettä jäästä, joka piti Sauternes-viinin viileänä. Sulavan jään vuoksi emme voineet mennä kauas - emme siihen paikkaan asti, jota olin ajatellut, mutta menimme vain pensaikon keskelle ja se ajoi luultavasti saman asian, koska olimme täysin näkymättömissä - paikka ei ollut mitenkään erityisen kaunis, joten oli epätodennäköistä, että kukaan tulisi sinne! Olikin hyvä, että olimme piilossa ja aivan kahden!

Söimme silliä ja kinkkua ja joimme viiniämme ja luimme runoja ja puhuimme itsestämme ja enimmäkseen rakastimme ja rakastimme ja rakastimme viisi tuntia. Vaikka olemme yhä uudestaan vakuutelleet ja sopineet, että rakkautemme täytyy aina pysyä siveänä ja että tämä uhraus on oleellisen tärkeä.. Nyt rakastamme toisiamme koko vartalollamme, ja minusta tuntuu aivan kuin hän olisi yhtä kuin minä itse. Se tuntui oikealta, koska me todella kuulumme toisillemme rakkaudessamme (huono perustelu - sillä voisi oikeuttaa mitä tahansa!). Huolestuttavaa on tietysti se, että tämä harras ja kaunis kokemus on jotain, mitä nykyajan rakastavaiset kokevat kenties vain harvoin.. Minulle valkeni yhtäkkiä, etten ole koskaan aiemmin sallinut tätä, sillä nuoruudessani minulla oli aina kiire ja ajattelin liikaa ja yritin kiirehtiä kaikkea ennenaikaisesti. Ei ihme, että olin onneton..

Tunnen itseni vähemmän sairaaksi. Tunnen itseni ihmiseksi. Olen kiitollinen hänen rakkaudestaan, joka on kokonaan minun. Sen kauneus johtuu siitä, että emme vain leikittele, vaan kuulumme täydellisesti toistemme rakkaudelle..

M pitää kiinni siitä, että hän on kokonaan minun eikä koskaan rakasta ketään toista. Olen lakannut yrittämästä saada hänet luopumaan siitä ajatuksesta. Tiedän, että meidän täytyy kärsiä kauheasti. Mutta nyt en vain kerta kaikkiaan ajattele sitä.

14.6.1966 Eilen apotti (= luostarin johtaja) tuli kotiin. Illalla menin Steelin rakennukseen soittamaan M:lle. Veli Clement oli siellä ja kertoi, että veli G. oli kuunnellut salaa yhtä monista puheluistani M:n kanssa ja ilmoittanut asiasta apotille. En tiedä kuinka paljon apotti tietää, mutta tiedän, että hän on vihainen ja odottaa vain saavansa haukkua minut perin pohjin, mikä on luonnollista. Minun on kohdattava se tosiasia, että olen toiminut väärin ja typerästi tässä asiassa. Niin paljon kuin rakastankin M:ää, minun ei koskaan olisi pitänyt tempautua tunteideni valtaan ja olla niin tavattoman harkitsematon. Mutta ehkä tiesin, että aikani oli rajallinen ja M. rakasti minua niin paljon ja halusin antaa hänelle kaiken vastarakkauteni. No, nyt kaikki on selvästikin ohi. Soitin hänelle vielä kerran (hän oli lohduton ja niin minäkin). Hän sanoi: "Minulla oli kauhea tunne siitä, että jokin oli vialla, kun odotin puheluasi".. "Näemmekö toisiamme enää koskaan?" .. "Mitä teen ilman sinua?" .. "Miten epäreilua tämä on, miten epäinhimillistä!" Mutta olemme molemmat odottaneet tätä. Mutta jos ilmoitus tehtiin joistakin kaikkien suorimmista keskusteluistamme, seuraukset voivat olla hyvin ankarat! Luoja tietää, mitä kaikkea apotti tietää! No, se selviää kai pian.

Joka tapauksessa, sen perusteella mitä olen joutunut käymään läpi siten lauantain, tiedostan kyllä selvästi, millaiseen vaaraan olen joutunut. Asiat olivat vähällä mennä todella väärään suuntaan ja on kaitselmuksen ohjausta, että kaikki on nyt tehty tyhjäksi.

Päätin, että olisi parasta kohdata apotti ja tunnustaa hänelle (mutta vain puhelut!) ennen kuin hän kutsuisi minut puhutteluun. Tein siis niin. Hän oli ystävällinen ja yritti jossain määrin olla ymmärtäväinenkin. Hänen ainoa ratkaisunsa oli tietysti "täydellinen ero". Hän haluaa kirjoittaa M:lle itse, mutta en suostunut siihen - se olisi tuhoisaa, hän ei tiedä kuka M. on eikä hänen minun mielestäni tarvitsekaan tietää. Hän vihjaili, että olen ollut yksinäinen erakkomajassa, että voisin tulla luostariin ja nukkua sairashuoneessa jne.

22.6.1966 Rakkautemme oli ja on niin tärkeä, että yksityiskohdilla ei ole merkitystä. Mutta juuri siinä vaiheessa kaikki lopetettiin lyhyeen, pommitettiin, tehtiin tyhjäksi. Se minkä olisi pitänyt kehittyä luontevasti ja hitaasti kestäväksi, lämpimäksi, suoloiseksi rakkaudeksi, jonka koko syvyyden voisimme ilmaista, katkaistiin juuri kun se oli alkamassa. Minulla ei ole oikeutta valittaa, sillä olen sitoutunut toisenlaiseen elämään. Mitä häneen tulee, ainakin kerroin hänelle kerta kerran jälkeen, mitä oli odotettavissa, mutta lopputulos on silti julma meidän molempien kannalta. Minulle alkaa selvitä vasta nyt, miten julma se todella on.

En voi pitää tätä "pelkkänä seikkailuna". Se on ollut perustavanlaatuinen tapahtuma elämässäni, sellainen joka asettuu syvälle sydämeeni muuttaen koko ajatteluani ja kokemiseni ilmastoa. Nyt tiedän, että hänessä löysin jotakin, jonkun, jota olen etsinyt koko elämäni. Tiedän, että hän tuntee samoin. Tapahtuipa mitä hyvänsä, uskon että meissä molemmissa säilyy aina tunne siitä, että tämä oli ja on jotakin liian syvää ja liian todellista, jotta se voisi oleellisesti muuttua. Olemme löytäneet toisissamme jotain, mitä ei voi kadottaa, mutta emme voi pitää sitä itsellämmekään. Siitä johtuu tämä kauhea yksinäisyys, menetyksen tunne, lohduttomuus, kun joudun olemaan ilman häntä, vaikka sydämissämme rakastamme toisiamme edelleen syvästi. Meidän on kuitenkin hyväksyttävä se, että tästä eteenpäin joudumme kulkemaan eri suuntiin, mutta kumpikaan meistä ei taida olla aivan valmis hyväksymään sitä. Voimmeko todella kulkea eri suuntiin? Tavallaan emme. Sydämissämme kuljemme yhdessä niin kauan kuin elämme.

23.6.1966 Mitä olen ilman häntä? Mitä hän on ilman minua? Ensinnäkään emme voi oikeastaan enää olla ilman toisiamme. Elämässämme on nyt jotain kertakaikkisen pysyvää ja peruuttamatonta: se rakkaus, jonka olemme tunteneet toisissamme, joka on muuttanut meitä, joka säilyy meissä salattuna ja kirkastettuna - kirkastavana - läsnäolona. Hänen sisin minuutensa pysyy aina salaperäisellä, ihmeellisellä tavalla läsnä minussa - se ääni, joka alkoi puhua minulle niin sävähdyttävästi ja kauniisti noina toukokuun varhaisina aamuina unen ja valveen rajamailla. Hän on minulle aina yhtä kuin hänen pehmeä äänensä, joka puhuu oman sydämen syvyyksistä sanoen, että kaiken keskeisin todellisuus löytyy rakkaudestamme, jota kukaan ei voi koskettaa eikä muuttaa.

Olen tarvinnut tätä rakkautta, enkä ole vielä aivan käsittänyt, että joudun olemaan ilman sitä  - toisin sanoen, että joudun elämään ilman mitään mahdollisuutta nähdä häntä. Suoraan sanottuna, jos asiat eivät olisi niin kuin ne ovat, voisi olla kauhean oikein ja tärkeää muuttaa kaikki ja elää loppuelämäni hänen kanssaan. Tietystä näkökulmasta katsottuna niin olisi pitänyt käydä. Mutta se oli mahdotonta. Kaikki tämä monimutkaisuus johtuu siitä. Ilman häntä eläminen merkitsee sitä, että elämäni menettää keskeisen merkityksensä. Elämäni jää vajaaksi ja jossain määrin vammautuneeksi. 

24.6.1966 Tunnen olevani taas lähtöruudussa. Leikkauksesta on kulunut tasan kolme kuukautta. En koskaan unohda maaliskuun 31. päivän aamua. En koskaan unohda pääsiäisviikon keskiviikkoa, sitä sateista iltaa, kun tulit käymään luonani ennen Chicagoon lähtöäsi, ja olimme molemmat liian tuppisuita sanoaksemme sen, minkä jo melkein tiesimme. Ja sitä seuraavaa yötä, kun makasin valveilla ja tajusin rakastavani sinua. Ja sitä pitkäperjantaita, kun päätin jättää sinulle viestin, jotta kirjoittaisit minulle. (Miten iloinen olen siitä, että tein sen.) Ja ensimmäinen kirjeesi, sen "avaus". Ja oma kirjeeni - hetken mielijohteesta syntynyt ja "intensiivinen" - joka aloitti kaiken. Miten iloinen olen, että ne johtivat niin ihmeellisiin päiviin yhdessä. Sain sinulta niin kauniita kirjeitä. Kaikki ne puhelut, joiden vuoksi lopulta jouduin vaikeuksiin, kuten odotinkin. Entä tulevaisuus? Kuka tietää? Mutta takerruin toivoon siitä tulevasta aamusta taivaassa, jota maaliskuun 31. päivän aamu enteili. Se on se kaunis päivä, jota varten elän. Kaikki muu on vain aikaa, jonka on kuluttava, ennen kuin todellinen aamu koittaa. En ole kärsivällinen. En oleta sinunkaan olevan.

31.3.1967 Tänään on kulunut vuosi siitä, kun näin M:n sairaalassa ensimmäisen kerran. Viime vuonna maaliskuun 31. päivä oli palmusunnuntaita edeltävän viikon keskiviikko. Sinä päivänä hänet määrättiin sairaanhoitajaopiskelijana pitämään minusta erityistä huolta, vaihtamaan siteet lantiollani jne. Hän tuli sisään ja piti pienen puheen siitä, että olin nyt "hänen potilaansa", enkä osannut aavistaakaan, miten todeksi nuo osoittautuisivat. Muistan nuo päivät, kun keskustelimme ja nauroimme ja tulimme toimeen niin hyvin, että viikkoa myöhemmin olimme rakastuneet. En pysty katumaan sitä, vaikka kuinka yrittäisin. Tein epäilemättä virheitä  ja olisimme voineet tehdä vielä paljon pahempiakin virheitä. Mutta tosiasia on silti se, että rakastamme ja ymmärrämme toisiamme ja jossain mielessä tarvitsemme toisiamme yhä vaikka kaikki on selvästikin ohi.

Merton valmistautuu muuttamaan muualle pois luostarista, jossa hän on asunut 27 vuotta. Hän ei aavista, että hänen elämänsä loppusuora on alkanut.

29.7.1968 Tänä iltana - viileää ja valoisaa - kävelin illallisen jälkeen ulkona kukkulan laella. Katsoin alas laaksoon, jonne on tuotu putki uutta jäteveden puhdistuslaitosta varten. Minun on tarkoitus lähteä täältä kahdeksan viikon kuluttua. Kuka tietää, voi olla etten palaa takaisin. En tarkoita, että odotan jonkin menevän vikaan - vaikka jokin voi kyllä mennäkin - mutta voisin kuvitella asettuvani Kaliforniaan ja perustavani sen erakkopaikan, josta isä Flavian puhui; en tiedä vielä.

En oikeastaan välitä, palaanko koskaan. Tällaisena iltana tämä paikka on ehdottomasti kaunis, mutta sen hiljaisuudesta ei koskaan voi mennä takuuseen. Liikennettä tiellä. Lapsia järvellä. Aseita. Koneita. Boonen koira ulvoo keskellä yötä. Mutta jos löydän paikan, jonne kadota, teen sen.

Odotan tulevaisuudelta todellakin vain vähän tai en yhtään mitään. En ainakaan odota hienoja "kokemuksia" tai monia uusia, kiinnostavia asioita. Ehkä niitä on luvassa, mutta entä sitten? Eniten minua kiehtoo ajatus lähtemisestä kohti jotakin tuntematonta, ilman että vaadin tai odotan mitään kovin erikoista, toivon vain voivani tehdä sen, mitä Jumala minulta haluaa, mitä se sitten onkin.

1.9.1968 Alan vähitellen tajuta, että pian todella lähden täältä elääkseni matkalaukkuelämää kauan aikaa - sallittuun 20 kiloon matkatavaraa tulee sisältymään kaikki, mitä omistan. Jätän kirjani, mökkini, turvallisuudentunteeni, ajan kirjoittaa, ajan olla yksin, ja lähden kohti jotain tuntematonta. Minulla ei ole tiedossa muuta kuin vain muutamia suunnitelmia, ja ne kaikki voivat muuttua. Tämä ei välttämättä ole ollenkaan helppoa - itse asiassa se saattaa osoittautua hyvin vaikeaksi. Ainakin on vaikeaa tehdä se hyvin. Se saattaa minut hieman pyörälle päästäni, ja ainoa tapa käsitellä sitä on rukous.

15.10.1968 Tyyni valtameri on hyvin sininen. Kello on seitsemän aamulla Honolulussa, jota kohti lennämme.. Olen matkalla kotiin, siihen kotiin, jossa en vielä koskaan ole ollut..

6.12.1968 Singapore. Valmistaudun nyt lähtemään Singaporesta, transistoriradioiden, kasettisoittimien, kameroiden, hajuvesien, silkkipaitojen, hienojen alkoholijuomien kaupungista.. Olen iloinen, että tulin tänne.. Seuraava pysäkkini on Bangkokin kokous, jota en erityisemmin odota. Sitten Indonesia: siellä alkaa taas aivan uusi matka. En vieläkään ole aivan varma siitä, mihin se minut johtaa tai mitä voin suunnitella tai mitä minun pitäisi suunnitella.."

Mertonin elämän viimeinen viikko on alkanut.
10.12.1968 Merton puhuu Bankokissa konferenssin kuulijoille. Muutama tunti alla olevan kuvan ottamisesta hän kuolee tapaturmaisesti hotellihuoneessaan viallisen tuulettimen aiheuttamaan sähköiskuun!!!  

Neljä vuotta ennen kuolemaansa, Merton kirjoittaa ensimmäisen kerran päiväkirjaansa kuolemastaan. Aihe tulee lyhyinä teksteinä esiin myöhemminkin. Mistään ei kuitenkaan käy ilmi, että Merton aavistaisi ennenaikaisen kuolemansa.  Tuo edellä kirjoittamani merkintä 15.10.68 on minusta yksi kirjan puhuttelevimpia: Olen matkalla kotiin, jossa en vielä koskaan ole ollut. Sinne me kaikki olemme matkalla. Kukaan meistä ei tiedä, kuinka paljon aikaa on vielä jäljellä. Olen lukuisat kerrat puhunut ja kirjoittanut, miten tärkeää on elää tässä hetkessä. Teoria alkaa olla melko tuttua, mutta sen eläminen todeksi onkin suhteellisen haastavaa.

Mertonin ja sairaanhoitaja M:n kokema rakkaus oli myös hyvin puhuttelevaa. Merton oli luostariin mennessään allekirjoittanut sopimuksen pysyä naimattomana koko elämänsä. Nimen kirjoittamiseen meni ehkä 10 sekuntia, mutta 27 vuotta tuon hetken jälkeen asia punnittiin raskaasti! Silti hän kirjoittaa rakkaudestaan: "En pysty katumaan sitä, vaikka kuinka yrittäisin." Rakkauden kokemus oli niin maata ja elämää järisyttävä, ei siitä voinut olla pahoillaan, vaikka sen menettäminen myös satutti sydänjuuria myöten.

Tänä aamuna sain viestin, että eläkkeellä olevan työtoverini vaimo on kuollut. Tunsin tämän pariskunnan varmaankin yli 30 vuoden ajalta. Olen tunneihminen. Jouluna huomaan herkistyväni miettimään menneitä ja tulevia. Muistelen niitä ystäviä ja sukulaisia, jotka ovat jo muuttaneet Taivaan kotiin. Mutta tietysti muistan niitä, jotka vielä täällä ajassa elävät. Rukouksin voin tehdä "salaisia" kotikäyntejä ilman että kukaan sitä huomaa. 

Viime viikot ja kuukaudet olen rukoillut ja ollut hiljaa varmaan enemmän kuin aikoihin. Se ei ole mitenkään minun ansioni. Se on tie/suunta, jonne tunnen minua kutsuttavan. Olen myös muistanut ne sopimukset, jotka olemme tehneet, että rukoilemme toistemme puolesta. Rukous on huikea mahdollisuus liikkua ympäri maapalloa.  

Jos alamme harrastaa jotakin, joudumme yleensä maksamaan siitä jotakin (rahalla). Jos alamme harrastaa esim. uintia, joudumme hankkimaan ainakin uikkarit ja maksamaan maksun uimahalliin. Jos alamme ratsastaa, joudumme hankkimaan kypärän, ratsastushousut ja kunnon saappaat ym varusteet ja tietysti tapaturmavakuutuksen. Ratsastustallille pitää maksaa joka käynnistä. Puhumattakaan, jos hankimme oman hevosen. Jos taas alamme harrastaa maalausta, joudumme hankkimaan maalaustelineen, maaleja, pensseleitä, pohjakankaita tai lehtiöitä tms. Ja vielä lisäksi maksut kansalaisopiston opetuksesta, jos haluamme kehittyä. On harvoja asioita, joita voimme tehdä ilman mitään varusteita ja maksuja. Rukous on sellainen. Meillä kaikilla on kaikki, mitä tarvitsemme voidaksemme rukoilla. Hieno juttu! Rukous voi meissä muuttua niin tärkeäksi, että meillä on mielekästä tekemistä koko loppuelämäksemme. Rukouksen kautta voimme vaikuttaa vieläpä omaan ja läheistemme elämään. Jopa eri kansakuntien elämään.

Tähän blogini lopuksi kirjoitan vielä muutaman rohkaisun, jonka olen löytänyt tänä syksynä.

"Rukous on elämänasenne. Se on kaikenkattavaa yhteyttä Jumalan kanssa.
Tämä elämänasenne edellyttää kuitenkin hetkiä, jolloin me keskitymme yksinomaan rukoukseen, jolloin emme tee muuta kuin olemme Jumalan käytettävissä - hengessämme, sielussamme ja ruumiissamme. Rukous on jotakin, mikä tapahtuu syvällä jokaisen ihmisen sydämessä. Rukous ei ole jotakin, minkä me voisimme itse rakentaa. Se on meissä alusta alkaen. Jo aivan alussa Jumala kutsui ihmisen aloittamaan hänen kanssaan vuoropuhelun.

Vuoropuhelu edellyttää vähintään kahta keskustelukumppania. Rukouksessa Jumala ja ihminen käyvät dialogia. Rukouksen dialoginen perusluonne on perustavanlaatuinen. Jos rukous tuntuu epätyydyttävältä tai steriililtä, johtuu se kenties siitä, että dialogista on tullut monologia. Ihminen puhuu, mutta ei kuuntele, hän ei ole altis ottamaan vastaan. Jumala ei saa mitään mahdollisuutta suunvuoroon.

Meidän on niin vaikea olla todella avoimia sille, mitä toinen tahtoo antaa. Haluamme vain ottaa vastaan omilla ehdoillamme, niin että itse saamme määrätä mitä meille saa antaa. Aito avoimuus ja herkkyys sallivat toisen antaa tai puhua niin kuin hän itse haluaa. Jumalan kuunteleminen sillä tavoin on meistä pelottavaa. Silloinhan me emme voi ollenkaan tietää, mitä hän saattaa "keksiä".

Miten usein huokaammekaan: "En osaa rukoilla." Jos me tarkoittaisimme sillä, että emme voi rukoilla omin neuvoin, omin voimin, olisi se aivan oikein. Me kuitenkin yleensä tarkoitamme sanoilla jotakin muuta. Me uskomme, että meillä ei ole pääsyä rukouksen maailmaan, että rukous on jotakin liian korkealentoista meille, että meillä ei ole edellytyksiä elää rukouselämää. Ja sillä aikaa kun me puhumme, jatkuu rukous, täydellinen rukous, meidän sisimmässämme. Riittää, kun uskomme siihen, vahvistamme sitä, annamme tapahtua sen mikä tapahtuu. Rukous ei ole jotakin mitä me teemme, vaan jotakin mitä me olemme.

Rukoileminen on paljon enemmän olemassa olevan todellisuuden vahvistamista kuin uuden keksimistä. Rukous ei siis vaadi paljon ponnistelua, ei paljon tahdonvoimaa. Rukous ei oikeastaan koskaan voi olla vaikeaa. Jos se tulee vaikeaksi, johtuu se siitä, että me yritämme saada aikaiseksi jotakin, mikä pohjimmiltaan on jo annettua. Vaikeus piilee siinä miten uskoa, että jotakin niin jumalallista voi tapahtua meissä, vaikka me emme itse tunne mitään siitä.

Mestari kokoaa opetuslapsensa ympärilleen ja kysyy heiltä: "Missä on rukouksen alku? Mistä rukous alkaa?" Ensimmäinen vastaa: "Hädässä. Sillä kun koen olevani hädässä, käännyn kuin luonnostaan Jumalan puoleen." Toinen vastaa: "Riemussa. Sillä kun riemuitsen, sieluni vapautuu pelkojeni ja huolieni ahtaasta talosta ja ylentyy Jumalan puoleen." Kolmas taas sanoo: "Hiljaisuudessa. Sillä kun kaikki minussa on hiljentynyt, Jumala voi puhua." Neljäs toteaa: "Lasten lepertelyssä. Sillä vasta kun minusta tulee jälleen lapsen kaltainen, kun en enää pelkää lepertelyä Jumalan edessä, on hän suuri ja minä aivan pieni. Silloin kaikki on hyvin." Mestari vastaa: "Te vastasitte kaikki oikein. On kuitenkin vielä eräs alku, joka tulee aikaisemmin kuin teidän mainitsemanne lähtökohdat. Rukous alkaa Jumalasta itsestään. Hän aloittaa, emme me." (Edellä olevat otteet olivat Wilfrid Stinissenin kirjasta "Syvemmälle rukoukseen".)

Teen Sinulle nyt ehdotuksen. Vajaan viikon päästä tiistaina on jouluaatto. Voidaanko tehdä sopimus, että rukoillaan toistemme puolesta aattoiltana klo 18-19? Minulla on yksi rukousaihe. Rukoillaan, että yhdessä saisimme päästä syvälle Jumalan syvyyksiin ja että rukous avautuisi näin meille ihan uudella tavalla. Jos et halua/pysty/ehdi tms tuolloin rukoilla, ei haittaa. Mutta voit olla varma, että muistan Sinua täällä rukouksin. Muulloinkin, mutta erityisesti jouluna.

Jäädään Jumalamme turviin! Siunatkoon Herra Sinun joulusi ja elämäsi! Olet Hänelle valtavan rakas!

 

"Läpi pimeän yön" (Nouwen)

Jo vuosia sitten edesmennyt psykologi, pappi, Erik Ewalds, kertoi jossakin puheessaan, että häneltä aina kysytään, mistä hänellä on kaikki se viisaus, jota hän toisille jakaa? Ewalds totesi, että hän on lukenut paljon toisten hengellisten vaikuttajien ja asiantuntijoiden löytöjä. Olen samaa mieltä, että jokaisen ei tarvitse keksiä samoja asioita, vaan voimme käyttää ja hyödyntää toisten tekemiä löytöjä. Ruuan laittajat ja leipuritkin jakavat reseptejään. Silloin niistä on iloa kaikille muillekin.

 

Olen vuosien myötä käyttänyt ja "välittänyt eteenpäin" tosi paljon eri Jumalan ihmisten tuottamia tekstejä. Tekstit ovat sellaisia, joista itse olen saanut paljon. 

Thomas Merton (1915-1968) oli katolinen munkki, runoilija, kirjailija ja rauhanaktivisti. Hän kirjoitti yli 70 kirjaa, pääasiassa hengellisyydestä. Päiväkirjamuotoisessa muistelmateoksessaan, Hiljainen elämä, Merton kirjoittaa elämästään ja unelmistaan, uskostaan ja kokemastaan rakkaudesta. Hän kuvaa avoimesti yrityksiään löytää yhteys jumalalliseen sekä sitä suunnatonta autuutta, jonka pyhän kosketus saa aikaan. Lainaan em. Mertonin kirjasta vain yhden tekstin. Tuo teksti sisältää sellaista, mikä voisi olla kirjoitettu meidänkin elämästämme. Miten äärettömästi Jumala meitä rakastaa ja miten paljon hän on tehnyt hyväksemme silloinkin, kun me kuljimme omia polkujamme.

 

"2. helmikuuta 1941

Jos en olisi niin takertunut omaan turhamaisuuteeni ja itsekkyyteeni ja pikkumaisiin huoliini oman ruumiini mukavuudesta ja ylpeyteeni, ymmärtäisin että mikään, mitä olen tehnyt ja mikä on ollut hyvää, ei ole ollut omaani tai minun kauttani tapahtunutta, vaan lahja, jonka Jumala on antanut rakkautensa ja lahjojensa ja niiden ihmisten rukousten kautta, jotka ovat antaneet minulle koko elämänsä hedelmiksi, voin joko poimia ne talteen tai pilata välinpitämättömän ja kirotun itsekkyyteni takia. Nuo hedelmät ovat ravinneet minua armossa, halusinpa sitä tai en, ja ikään kuin vahingossa tehneet minut myös terveemmäksi.

 

Ajatella, miten isoisäni uhrasi koko elämänsä, vuosien työnsä, veljeni John Paulin ja minun hyväksi; hän osti minulle satoja tavaroita, vei minut Italiaan, Ranskaan, Englantiin, Kuubaan, Bermudaan, turvasi ruoan ja vaatetuksen ja huolenpidon ja lukemattomat kiinnostavat kirjat ja sen lisäksi vielä kaiken sen, mitä en niin mielelläni muistele. Pappa teki töitä siitä asti, kun oli vasta poikanen Ohiossa, kuudenkymmenen vuoden ajan, jotta minä voisin juosta pitkin Bridge Streetiä Cambridgessa keskellä yötä, kauhuissani, koska olin juuri heittänyt jotakin kaupan ikkunasta läpi, pullon tai kengän tai tiilen, en muista. Hän raatoi koko elämänsä, jotta Bill Finneran ja minä voisimme notkua jollakin törkyisellä pikkubaaritiskillä puolityhjässä kapakassa 52. kadulla haastamassa riitaa jonkun kokemattoman juopuneen hujopin kanssa, johon paikan kamalat vanhat naiset tuntuivat mieltyneen enemmän kuin meihin.

 

Ajatella, että hän paiski töitä koko elämänsä, jotta minä voisin istua lipputangon juuressa Columbian yliopiston ulkopuolella vuonna 1935, mielessäni ja ihmeissäni, jonkun tytön vuoksi, johon luulin rakastuneeni.

 

Mitä muuta hän osti minulle verellään? Sillä ei yksin Kristus antanut elämäänsä minun edestäni, vaan kaikki, jotka ovat rakastaneet minua, ovat uhranneet osan elinvoimastaan minun hyväkseni. Miten kevyesti olenkaan ottanut tuon lahjan vastaan, ikään kuin olisin jumala, jolle uhrataan - ikään kuin tuo uhri olisi todella minun eikä Jumalan.

 

Isoäitini osti minulle sen päivän, jolloin tulin Kanadan ylittävän American Merchant -laivan baariin puoli neljän aikaan aamulla, sen jälkeen, kun olin kaatunut punkkaani täysissä pukeissa ja sammunut. Tapasin siellä erään rouvan, joka keskusteli laivalääkärin kanssa. Se olikin erinomaisen nöyryyttävä kokemus - minä oksennuksen tahrimine mustine housuineni. Sen minä annoin isoisälle kiitokseksi siitä, että hän rakasti minua koko sydämestään, ja isoäitini samoin.

 

Jos isäni ei olisi kuollut kymmenen vuotta sitten, miten paljon olisin loukannut häntä tuona aikana? Miten olen voinut pilata ja tuhlata niin paljon rakkautta ja niin paljon huolenpitoa ja niin monia lahjoja?

 

Maude-tädin hautajaisissa tajusin, miten järkyttävää se oikeastaan oli, mutta olin korkeintaan salaa turhamainen sen vuoksi. Onnittelin itseäni, koska olin kaukana Cambridgesta eikä kukaan tiennyt, missä olin ollut edellisenä yönä. Ei niin, että totuus olisi ollut kovin kauheaa, mutta mielessäni tein kauhean asian siitä, että tulin hautajaisiin selväpäisten sukulaisteni keskelle ja saatoin silti maistaa tuon rouvan hajuvedentuoksuisen suun huulillani. Joten kun pyhimysmäinen, hyvä Maude-täti haudattiin, saatoin ehkä tuntea jonkinlaista säädyllistä surua hänen kuolemansa vuoksi, sillä rakastin häntä todella, mutta olin aivan yhtä täynnä ikiomaa seitsemäntoistavuotiaan draamaani, jota varmastikin pidin hienona seikkailuna. Siihen minä tuhlasin Maude-tädin rakkauden, ja vielä hänen hautajaispäivänään! Sillä juuri hän oli kärsivällisellä huolenpidollaan mahdollistanut sen, että pääsin Oakhamiin ja sitten Cambridgeen.

 

On helppoa sanoa kaikki tämä. Ja Herra kärsi kaikissa niissä, jotka rakastivat minua rakkauden vuoksi, ja joutui viheliäisen kiittämättömyyteni ja ylpeyteni torjumaksi, koska vihasin sitäkin, että minua rakastettiin sillä tavoin.

 

Mistä ihminen tietää, kuinka paljosta hän on velkaa niiden hyvyydelle, jotka rakastavat häntä? Jos tietäisimme, miten paljon ihmiset rakkaudessaan tekevät pelastaakseen meidät kadotukselta vain olemalla ystävällisiä meitä kohtaan, osaisimme olla paljon nöyrempiä. Mutta pidämme itsestään selvänä, että meillä on ystäviä emmekä ylläty siitä, että he hakeutuvat seuraamme ja pitävät meistä. Kuvittelemme, että olemme luonnostaan rakastettavia ja että ihmiset parveilevat ympärillämme, koska ansaitsemme sen, ikäänkuin olisimme enkeleitä ja hyvyytemme herättäisi heidän rakkautensa meitä kohtaan. Vain rakkaus antaa elämän, ja ilman Jumalan rakkautta lakkaisimme olemasta; ja ehkä ilman ystäviemme luontaista rakkautta ja hyväsydämisyyttä, joka puhuu aina puolestamme Jumalan edessä vaikkeivat he itse edes tietäisi sitä, Jumala olisi kauan sitten luovuttanut meidät rangaistaviksi ja kääntänyt kasvonsa meistä poispäin ja sallinut meidän horjahtaa reunan yli syvyyteen, missä ystäviemme rakkaus ja rukoukset, joko ääneen lausutut tai sanattomat, yhä kannattelisivat meitä.

 

En tiedä, olenko kirjoittanut mitään, mitä voisin todella sanoa omakseni, enkä tiedä mitä hyvää olen tehnyt tai rukoillut omasta tahdostani. Kenen rukous sai minut alun perin pyytämään Jumalalta, että Hän soisi minulle kyvyn rukoilla? Olisin voinut kamppailla vuosikausia omin voimin saadakseni elämäni jonkinlaiseen järjestykseen (sillä juuri siihen minä aina pyrin - menin vieläpä naurettaviin äärimmäisyyksiin ja harjoitin eriskummallisia itsekurimenetelmiä, puolitieteellisiä ja melko luulosairaitakin: pidin kirjaa siitä mitä join, yritin vähentää tupakointiani vähentämällä päivittäisten savukkeiden määrää, kirjasin luvut muistiin, punnitsin itseni muutaman päivän välein jne.) ja silti olisin luultavasti vain hitaasti kuluttanut itseni hengiltä.

Mutta jonkun on täytynyt mainita nimeni rukouksissaan, ehkä jonkun jota hädin tuskin muistan - maanalaisessa kohtaamani muukalaisen tai jonkun lapsen. Tai kenties jo se, että joku niin hyvä ihminen kuin Lilly Reilly sattui pitämään minua kunnon miehenä, kävi rukouksesta. Tai sitten Nanny saattoi mainita nimeni rukouksissaan, ja se sai Herra Jumalan antamaan minulle taas kyvyn rukoilla tai ainakin lukea kirjoja, jotka johdattivat minut sen pariin - ja miten paljon siihen vaikutti myös sodan syttyminen? Tai kenties joku lähetti Jumalalle viestin omalla vieraalla kielellään, ja se liikutti Jumalaa niin, että Hän sai minut taas rukoilemaan! Nämä ovat tutkimattomia salaisuuksia ja alan ymmärtää niitä paremmin kuin osaan kirjoittaa niistä..."

                                 

Tässä on kaksi ihmistä, joille olen kiitollinen tosi paljosta. Kuva on otettu kesäkuussa 1950. Näiden kahden ihmisen rakkauden hedelmänä olen syntynyt. Äitini maksoi raskausajasta ja synnytyksestä kovan hinnan. Toipuminen syntymäni jälkeen kesti kuulemma melko kauan. Kun olin 4-vuotias, olin kiivennyt kotitalomme katon harjalle (ehkä n. 10 m maasta). Vanhemmat säikähtivät ja kysyivät, miksi sinne kiipesin? Olin vastannut, että "Taivaan Isä tulee minut hakemaan." Hän ei tuolloin vielä tullut. Vanhempieni rakkaus ja rukous vaikuttivat minuun lapsena. Vaikutti vielä aikuisena ja vaikuttaa edelleen, vaikka vanhempieni kuolemasta on jo vuosia.

 

Ja miten pienestä meidän syntymämme ja olemassaolomme onkaan ollut? Jos esim. isäni vanhemmat eivät olisi muuttaneet Humppilasta Tammelaan, minun vanhempani eivät olisi koskaan tavanneet. Eikä tietysti minua ja siskoa olisi koskaan syntynyt tänne. 

 

Psalmissa 139 sanotaan: "...sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinut tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää. Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut."

 

Varmasti on suuri se joukko, josta saan tänään olla kiitollinen. Miten moni onkaan rakastanut minua ja rukoillut puolestani, että kerran olen perillä siellä, minne vanhempani ovat jo menneet. Sinulla on oma tarinasi. Mutta Sinunkin päiväsi olivat määrätyt ja kirjoitetut Jumalan kirjaan ennen kuin yksikään päivistäsi oli tullut. Ihmeellinen jumalallinen totuus.

Henri J. M. Nouwenin kirjoittama kirja "Läpi pimeän yön" on ollut yksi tähänastisen elämäni tärkeimpiä kirjoja. Nouwen tuli ympäri maailmaa tunnetuksi hengellisenä opettajana ja tuotteliaana kirjailijana. Kirjoissaan Nouwen on ollut hyvin henkilökohtainen jakaessaan oman elämänsä kokemuksia.

Läpi pimeän yön -kirja ilmestyi vuonna 1996 yllättäen  sydänkohtaukseen menehtyneen Nouwenin poismenon jälkeen. Teos kuvaa puoli vuotta kestänyttä ajanjaksoa vuosina 1987-1988, jolloin kirjoittaja joutui syvään masennukseen, menetti itsetuntonsa ja elämänhalunsa, jopa luottamuksensa Jumalaan. Eräs Nouwenin ystävä oli kyennyt koskettamaan häntä tavalla, jolla ei koskaan aiemmin kukaan toinen. Kun tämä ystävyys sitten olosuhteiden tähden päättyi, Nouwen luhuistui täysin. Kirja on päiväkirja ajalta, jolloin Nouwen taisteli läpi tiheääkin tiheämmän yön. Päivittäisissä muistiinpanoissaan hän kirjoittaa itselleen "hengellisen imperatiivin" muodossa rohkaisun, lohdutuksen ja kehotuksen sanoja. Niistä voi jokainen oman ahdistuksensa kanssa painiva löytävä apua.

Kirjoitan Sinulle yhden lainauksen tuosta kirjasta.

"Olet puhunut paljon siitä, että on kuoltava vanhoille kiintymyksille jotta voisi käydä sisälle uuteen paikkaan, jossa Jumala sinua odottaa. Mutta voit tehdä myös lopun turhan lukuisista ei-sanoistasi - ei entiselle ajattelu- ja tuntemistavoillesi, ei asioille, joita olet tehnyt menneisyydessäsi, ja ennen kaikkea, ei ihmissuhteillesi jotka aikanaan ovat olleet sinulle arvokkaita ja virkistäviä. Olet ryhtymässä hengelliseen sotaan joka on täynnä ei-asenteita, ja sinä raadat itsesi epätoivoon huomatessasi miten ankaraa se on, ellei suorastaan mahdotonta: leikata itsensä eroon omasta menneisyydestään.

Se rakkaus, joka tuli elämääsi erityisenä, konkreettisena kahden ihmisen välisenä ystävyytenä ja herätti uinuvan halusi tulla täydesti, ehdoitta rakastetuksi, se oli reaalista ja aitoa. Sitä ei ole syytä kieltää vaarallisena epäjumalanpalvontana. Rakkaus, joka tulee elämääsi ihmisten välityksellä, on todellista, Jumalan antamaa rakkautta, sellaisenaan ylistämisen arvoista. Jos ihmisten välinen ystävyys osoittautuu ohimeneväksi, koska vaadit että ystäväsi rakastavat sinua tavoilla jotka ylittävät ihmisen kyvyn, ei sinun silti ole syytä kieltää saamasi rakkauden reaalisuutta. Jos yrität kuolla tuolle rakkaudelle löytääksesi tilalle Jumalan rakkauden, teet jotain mitä Jumala ei tahdo. Tehtäväsi ei ole kuolla elämää antaville ihmissuhteille, vaan todeta että rakkaus, jonka näissä ihmissuhteissa olet saanut kokea, on osa erästä suurempaa rakkautta.

 

Älä siis enää yritä kuolla tuolle erityiselle, reaaliselle rakkaudelle jonka olet saanut. Ole siitä kiitollinen ja näe se lahjana, joka on saanut sinut avautumaan Jumalan ensimmäiselle rakkaudelle.

Jos rakastat jotakuta tai menetät jonkun ihmisen, koet sisäistä tuskaa. Vähä vähältä sinun on päästävä selville tuon tuskan luonteesta. Jos syvin minuutesi on sidottu toisen ihmisen syvimpään minuuteen, tuon ihmisen poissaolo voi toki olla tuskallista, mutta se johtaa sinut syvään yhteyteen hänen kanssaan, koska toinen toisensa rakastaminen on Jumalassa elettävää rakkautta. Jos se paikka, jossa Jumala sinussa asuu, on likisidoksissa siihen paikkaan, jossa Jumalalla on koti toisessa ihmisessä, tuon toisen ihmisen poissaolo ei ole tuhoissa. Päinvastoin, se haastaa sinut astumaan sisälle yhä syvempään yhteyteen Jumalan kanssa, Jumalan, joka on kaiken ykseyden ja ihmisten välisen yhteyden lähde.

Aito kahden ihmisen välinen rakkaus saa sinut entistä enemmän kosketuksiin syvimmän itsesi kanssa. Se on rakkautta Jumalassa. Tuska, jota koet rakastamasi ihmisen kuoleman tai poissaolon tähden, kutsuu sinua siis yhä syvempään Jumalan rakkauden tuntemiseen. Kaikki se rakkaus jota tarvitset on Jumalan rakkautta, myös se rakkaus joka elää toisissa ihmisissä. Näin sinussa rakastava Jumala voi puhua toisessa ihmisessä rakastavalle Jumalalle. Siinä puhuu syvyys syvyydelle, se on Jumalan sydämessä liikkuvaa kahdenkeskisyyttä, Jumalan, joka sulkee syliinsä teidät molemmat."

Tuossa edellä kirjoittamassani lainauksessa on jotain todella syvää. Jumala viestii minulle/meille, miten paljon hän onkaan meitä rakastanut elämämme aikana. Varaa itsellesi illalla rauhallinen hetki. Sytytä kynttilä. Tiedä olevasi Jumalan läsnäolossa. Ajattele rauhassa elämääsi. Ajattele niitä ihmisiä, jotka ovat Sinua rakastaneet, auttaneet, puolestasi rukoilleet. Kaikki he ovat olleet Jumalan välikappaleita Sinun hyväksesi.

Tiedät ehkä ihmisiä, jotka ovat kertoneet rukoilleensa (tai rukoilevansa) Sinun puolestasi. On myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka Jumala on laittanut rukoilemaan Sinun puolestasi, vaikka et näitä ihmisiä ole koskaan tavannut etkä heitä tunne. Tiedätkö, että olet Jumalalle äärettömän arvokas. Hän on tehnyt puolestasi tosi paljon. Ja hän jatkaa työtään.

Tuolla edellä ollut teksti,  "se paikka, jossa Jumala sinussa asuu, on likisidoksissa siihen paikkaan, jossa Jumalalla on koti toisessa ihmisessä" ja "sinussa rakastava Jumala voi puhua toisessa ihmisessä rakastavalle Jumalalle", on huikea näkökulma Jumalan antamaan yhteyteen, rakkauteen ja rukoukseen.

 

Vaikka ihminen, jota muistat, on kaukana, Sinun rukouksesi kautta Jumala puhuu (kertoo terveisiä) tuon toisen sydämelle. Jumalalla on ihmeellinen, taivaallinen verkosto. Verkostoa kannattaa siis käyttää. Isäni kuoli pari vuotta äidin jälkeen. Meni varmaan vuosi tai kaksi, kun ajattelin, että "soitanpa isälle". Sitten tajusin, etten minää enää voi. Ei minulla ole numeroa. Erik Ewalds, josta tuolla alussa kirjoitin, kertoi rukoilleensa vuosia vanhempiensa kuoleman jälkeen. Ewalds oli pyytänyt Jumalaa kertomaan vanhemmilleen terveisiä. - Lämmin näkökulma, johon minäkin uskon.

 

Tähän lopuksi kirjoitan Erkki Lemisen hyvän kuvan rukouksen voimasta:

"Kummallista - äsken myrskysi

sisin liikehti levottomana kuin pyörteissä.

Nyt tuli tyven.

 

Jokin kosketti.

Oliko se ystävän ruokous?

Oli varmaan sillä kosketus oli hyvä ja lämmin.

Kiitos sinulle - ystävä!"

 

Minä rukoilen Sinun puolestasi täällä kaukana. Rukoilen, että Jumalamme ihmeellinen rakkaus Sinua koskettaisi juuri tänään kun tätä tekstiä luet. Jäädään Hänen turviinsa.



"Mitäpä, jos Sinä rukoilisit"

Hei Ystävä siellä kaukana! Toivottavasti olet jaksellut hyvin? Olen muistanut Sinua usein. Ja rukoillut, että Jumala Sinua siunaisi. Tämä yhteytemme on yksi Jumalan lahja. Yhteys voi toimia vain jos Pyhä Henki sen siunaa. On siis hyvä rukoilla toistemme puolesta. En tiedä, miten Jumala on Sinua siellä auttanut, mutta tiedän, että hän on sen tehnyt.

 

Olen myös tuntenut, miten Jumala on auttanut minua täällä "toisessa päässä". Tiedän ja tunnen, että rukoiltu on. Siitä kiitämme Jumalaa. Yksi rukousvastaus minulle oli tämän kuun alussa ollut hengellisen ohjauksen koulutus. En ole moneen vuoteen ollut yhdessäkään hengellisessä koulutuksessa. Nyt alkanut koulutus kestää helmikuuhun 2021. Ensi vuonna on kaksi yksittäistä koulutuspäivää ja helmikuussa 2021 on vähän pidempi jakso jälleen. Tässä väliaikoina kokoontuu kolmen hengen ryhmiä harjoittelemaan ja jakamaan hengellisiä löytöjä. Muutakin toimintaa toki on.
 



Minulla oli koulutusta alkaessamme tunne, että tästä alkaa hengellisessä elämässäni uusi vaihe. Täytin kesällä 65 vuotta. Edessä oleva vaihe liittyy varmasti koko loppuelämääni. Jumala yksin tietää, mitä on oven takana. Hartain toiveeni ja rukoukseni on, että voisin kulkea Jumalan johdatuksessa.

 

Muistan, kun täytin 50 vuotta. Eräs työni lähettäjä Hämeenkyröstä lahjoitti minulle lahjaksi viikonlopun kestävän retriitin. Tuo retriitti oli hyvin merkittävä, koska muistan sen vieläkin. Retriitin teki haasteelliseksi olla hiljaa koko viikonloppu. Kun on tottunut puhumaan tai kuuntelemaan toisten puheita, oli hyvä olla hiljaa Jumalan ääntä kuunnellen. Hiljaisuus voi alussa olla myös ahdistavaa, kun omat ajatukset ja äänet täyttävät mielen. Muutama viikko sitten olleessa koulutuksessa olimme suuren osan ajasta hiljaa. Paitsi yhteislaulut ja messujen vuorosanat. Neljä kouluttajaa piti huolen siitä, että meille jaettiin paljon uusia ajatuksia hiljaisuudesta ja rukouksesta. Harvoin olen saanut niin paljon uutta kuin sain nyt.

 

Kun suostuu olemaan hiljaa, voi hengellisestä maailmastakin löytää jotakin ihan uutta. Rukoillessa on hyvä miettiä, kuka puhuu ja kuka kuuntelee? Vuosia sitten muistan jonkun kertoneen rukouksensa olevan kuin kaukopuhelu. Soitan kolikkoautomaatista ja kerron nopeasti omat aiheeni (= pyyntöni) ja sitten pitääkin jo lopettaa, kun kolikot ovat lopussa. Emme ehdi kuunnella, onko linjan toisessa päässä olevalla jotakin asiaa. Nykyään puhelinautomaatteja tai puhelinkoppeja ei juuri ole. Silti rukouksemme voivat muistuttaa noita kaukopuheluja.

 

Meilläkin voi olla ystäviä/tuttavia/sukulaisia, jotka soittavat meille silloin tällöin. He puhuvat koko ajan ja emme juuri pysty keskusteluun osallistumaan. Kun puhelu päättyy, soittaja toteaa, että olipa kiva taas jutella pitkästä aikaa!? Soittajalle puhelu oli varmasti kiva, mutta me emme ehtineet sanoa mitään. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi ehkä turhautuminen. - Mehän emme koskaan puhelimessa ole noin puheliaita?

 

Muistan erään papin kertoman jutun työuransa alusta. Pappi oli ensimmäisessä työpaikassaan seurakunnassa. Erään ison talon emäntä oli varannut seurakunnan virastosta keskusteluajan papille. Nuori pappi oli "kauhuissaan", koska ei tiennyt, miten tilanteessa pitäisi toimia. Neuvoa kysyttiin kirkkoherraltakin, joka vain totesi, että tärkeintä on kuunnella. Kun sitten tuo emäntä tuli virastoon, hän puhui koko ajan. Pappi ei ehtinyt sanoa oikein mitään. Tunti kului nopeasti. Emäntä kiitti pappia ja lähti kotiin. Vuoden päästä nuori pappi tapasi tuon emännän kylillä. Emäntä kiitti pappia. Hän kertoi, että tuolla keskustelulla oli ollut hänelle tosi iso merkitys. Hän löysi sen ratkaisun, mikä hänen täytyi tehdä. Pappi totesi hämmästyneenä,  että eihän hän ollut sanonut tuossa tilanteessa oikein mitään. Emäntä totesi, että sillä oli merkitys, että pappi kuunteli häntä keskittyneesti. Hän tuli kuulluksi.

 

Monet entiset ja nykyiset ammattipuhujat ja vuosikaudet uskossa olleet ovat ottaneet itselleen hengellisen ohjaajan roolin. Pyytäen tai pyytämättä kerrotaan toisille, mikä vaihe heidän elämässään ja uskossaan on menossa. Tämän lisäksi kerrotaan vielä, mikä Jumalan suunnitelma on jatkossa tuolle lähimmäisellemme. Näin sitä on tehty lukemattomia virheitä. Kuvitellaan, että ollaan vahvoja uskossa, mutta totuus on usein vähän toisenlainen. Kun aikanaan mentiin armeijaan alokkaaksi, monet armeijan käyneet antoivat ohjeeksi mm. seuraavan: "Tee vain se, mitä sinun käsketään tehdä. Älä ajattele itse mitään." - Tuolla neuvolla alokasaika sujui hyvin. Hengellisessä elämässä asiat eivät suju ihan noin.

 

Hengellisen ohjaajan suurin haaste lienee hiljaa oleminen. Eräs kouluttajamme kertoi meille, miten tuskallisen rankkaa hänelle oli alussa ollut opetella olemaan hiljaa ja kuuntelemaan toista ihmistä sanomatta mitään. Näin syvällä meissä on tarve itse toimia eikä antaa tilaa Jumalalle. Olemme vuosien aikana kuulleet monia esityksiä ja luentoja siitä, miten Jumala toimii ja miten esim. evankelioimistyötä pitää tehdä. Varmaankin Jumalakin hämmästelee, miten "paljon" me vakuutamme tietävämme. Jossakin optikkoliikkeen mainoksessa luki: "Käynti optikolla voisi auttaa." Huomaan oletetussa vahvuudessani ja hengellisyydessäni olevani enemmän Jumalan tiellä kuin hänen käytössään. Kasvunvaraa hengellisyydessäni tuntuu olevan entistä enemmän.

Richard Rohr on amerikkalainen fransiskaanipappi ja kirjailija. Seuraavassa lainaan hänen tekstiään kirjasta "Muutos alkaa meistä"

"Kolmenkymmenen vuoden pappisuran aikana tapaamani pahat ihmiset ovat aina ehdottoman varmoja siitä, että ovat oikeassa. He eivät kärsi minkäänlaisesta itse-epäilystä. He ovat varmoja siitä, että heillä on hallussaan koko totuus. Mutta onneksi minua on siunattu sillä, että olen saanut tavata myös paljon pyhiä ihmisiä. Pyhän ihmisen kohtaamisessa on ihan toisenlainen aromi, toisenlainen energia, maku ja tuoksu. He haluavat toteuttaa Jumalan tahdon ja olla Jumalalle mieliksi. Mutta aivan kuten Thomas Merton sanoi elämänsä lopulla: "En tiedä, olenko milloinkaan toteuttanut tahtoasi, tiedän vain, että haluan toteuttaa tahtosi. En ole varma, teenkö Sinulle mieliksi. Tiedän vain, että haluan tehdä Sinulle mieliksi." Juuri tämä halu on Jumalan lahja. Ihmisessä olemisena ei ole paljonkaan ylpeilemistä.




 Jeesuksella on ongelmia vain niiden kanssa, jotka eivät pidä itseään syntisinä

Jeesus oli nähdäkseni tarkoittanut kristinuskon vähemmistön uskonnoksi, ja sitä se tulee aina olemaankin. Hän ei jakanut maailmaa niihin, joita Jumala rakastaa ja niihin, joita Jumala ei rakasta. Jeesus oli keräämässä pientä joukkoa, joka olisi Jumalalle käyttökelpoinen - joka pitäisi koko maailman poissa väkivaltaiselta itsetuhon tieltä. Jeesus rakastaa meitä kaikkia ja vetää meitä Jumalan puoleen. Tai kuten Johannes asian ilmaisi: "kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset" Se on aivan eri asia kuin pelastettujen ja muita ylempien ihmisten heimon luominen. 

 

Kristillinen toivo on eri asia kuin optimismi. Optimismi on luonteen hyve ja ihana luonteen lahja, jonka myötä asiat menevät hyvin ja jonka turvin ihminen ajattelee, että huominen on parempi kuin tämä päivä. Kristillisellä toivolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko huominen parempi kuin tämä päivä. Morsian on läsnä ja se on riittävä syy olla perin juurin onnellinen, vaikka kaikki muu hajoaisi pirstaleiksi. Jeesus sanoo, että vaikka vain yksi sinapinsiemen versoisi kukkia, tai löytyisi yksi kolikko tai kadonnut lammas, siinä on tarpeeksi syytä suureen juhlaan Pienikin merkki Jumalasta on merkki Jumalasta - ja sen myötä mielekkyyden, merkityksen ja ilon merkki. Pienikin Jumalan hipaisu vie pitkälle.

 

Esimerkkinä Franciscus Assisilainen

Eräänä päivänä, kun Franciscus oli palaamassa metsästä rukoilemasta, Veli Masseo tuli tapaamaan häntä metsän laitaan ja sanoi puoliksi vitsaillen: "Miksi sinun perässä? Miksi sinun perässä? Miksi sinun perässä? Miksi koko maailma näyttää juoksevan sinun perässäsi ja kaikki näyttävät haluavan nähdä sinut, kuunnella sinua ja seurata sinua? Sinä et ole komea mies. Et ole erityisen oppinut, etkä viisas. Et ole jalosukuinen. Miksi koko maailma juoksee sinun perässäsi?

 

Väkevän hengen vallassa Franciscus kääntyi Veli Masseon puoleen ja sanoi: ".. olen saanut tämän Jumalan pyhiltä silmiltä, jotka näkevät hyvän ja pahan kaikkialla. Nuo siunatut ja pyhät silmät eivät ole löytäneet syntisten joukosta ketään kehnompaa ja riittämättömämpää kuin minä. Niinpä Jumala ei löytänyt loistavaan työhönsä yhtään mitättömämpää olentoa kuin minut, ja siksi hän valitsi minut. Sillä Jumala on valinnut maailman järjettömät vetääkseen häpeään viisaat, ja Jumala on valinnut maailman matalimmat ja halveksitut mitätöidäkseen jalot, suuret ja vahvat." (Pyhän Franciscuksen kukkaset)

 

Kun suurin osa kirkosta ei ole ottanut Jeesuksen opetusta ja Franciscuksen esimerkkiä vakavasti, olemme tilanteessa, jossa monet eivät ota kristittyjä vakavasti. Ihmiset saattavat sanoa: "Te kristityt puhutte mielellänne uudesta elämästä, mutta historia osoittaa, että pelkäätte elää toisin - vastuullisella, välittävällä ja rauhaa rakentavalla tavalla."

 

Pyhälle Franciscukselle omistautuminen osoittautui paljon helpommaksi kuin hänen jäljittelemisensä. Tämä näyttää olevan uskonnon ikuinen kiusaus: ihmiset palvovat mieluummin kuin seuraavat. Jeesus kuitenkin sanoi "seuratkaa minua", ei "palvokaa minua".

 

Yksinkertaisimmillaan ja vaikeimmillaan Franciscuksen viesti kiteytyy siihen, että voimme muuttaa maailmaa vain muuttumalla itse. Voimme antaa vain itsemme. Voimme tarjota muille vain sen, mitä Jumala on tehnyt meissä. Meillä ei ole mietittyjä vastauksia annettavanamme. Meidän itsemme on oltava vastaus. 

 

Tanskalaisen kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsenin (1770-1844) tekemä Kristus-patsas on yksi maailman tunnetuimmista. Patsaasta on tehty lukuisia pienoiskopioita jälkeenpäin. Kerrotaan, että kun Thorvaldsen oli saanut kipsisen patsaan valmiiksi, hän laittoi lakanan patsaan päälle suojaksi ja lähti kotiin nukkumaan. Kun hän seuraavana päivänä palasi takaisin, hän huomasi, että patsaan ylöspäin ojennetut kädet olivat laskeutuneet yön aikana kuvan mukaiseen siunaus-asentoon. Ja niin taiteilija jätti patsaan silleen.

 

Vuosittain suuri joukko turisteja käy Kööpenhaminassa sijaitsevassa Vor Frue Kirke -kirkossa Kristus-patsasta ja muita Thorvaldsenin tekemiä patsaita katsomassa. Kerran eräs mies oli tullut patsaan eteen ja kysyi suntiolta, mitä erityistä tuossa patsaassa on? Suntio kehotti miestä polvistumaan Kristuksen eteen. Näkökulma muuttuu ja voimme aavistaa, mitä Jumalan rakkaus on.

 

Kuvittele itsesi Jeesuksen, Vapahtajasi eteen polvistuneena. Hän sanoo Sinulle näin: "Minä siunaan sinua ja varjelen sinua. Minä valistan sinulle kasvoni ja olen sinulle armollinen. Minä käännän kasvoni sinun puoleesi ja annan sinulle rauhan."

 



"Minä sanon sinulle, rakkaani, että Minun johdatukseni odottaa yhä sinua, suunnitelmani on vielä voimassa sinua varten."

Aloitin blogini kirjoittamisen syyskuussa 2012. Silloin en olisi voinut kuvitella, että seitsemän vuoden päästä jatkan edelleen tekstien kirjoittamista.

9.9.12 kirjoittamani blogin otsikko oli "Rukouksella me taistelemme ja rukouksen avulla me voitamme." (Martti Luther) Sama rukousaihe on sydämelläni edelleen. Torstaiaamuna olin aamurukoushetkessä kirkossa. Siellä käydessäni sain työtoveriltani (hänelle tarpeettomaksi käyneen) kirjan Seimestä öljymäelle

Kirja on yllättävän hyvä. Siinä on kuvia suomalaisten taiteilijoiden tekemistä kirkkojen alttaritauluista ym. Pentti Lempiäinen on kirjoittanut kuviin liittyvät tekstit. Lainaan erästä Pentin tekstiä, mikä hyvin sopii tähän päivään. Tekstissä pohditaan sitä, miten suhtaudumme erityisesti rukoukseen sairaiden puolesta. Uskommeko, että vielä Jumala voi parantaa sairaita ja herättää kuolleita? Jos emme usko kumpaankaan, silloin tuskin rukoilemmekaan.

"Haudasta takaisin elämään

Uuden testamentin evankeliumeissa on runsaasti parantamiskertomuksia: Jeesus oli ”suuri parantaja”. Tosin moni nykyihminen vierastaa niitä. Toiset taas kysyvät, miksi kristillisissä kirkoissa ja seurakunnissa ei enää nykyään juurikaan tapahdu sairaiden ihmeparantumisia. Siihen tuskin riittää vastaukseksi saksalaisen kirjailijan Heinrich Giesenin lausahdus: ”Jumala on delegoinut ihmeiden tekemisen lääkäreille ja apteekkareille.”

Toisenlaisiakin ratkaisuja on etsitty. Luin kertomuksen miehestä, joka makasi sairaalassa kuolemaa odottaen. Häntä tervehtimään tullut vieras ajatteli lähtiessään: ”Tämä oli varmaan viimeinen kerta, kun me tapasimme.” Kolme viikkoa myöhemmin kävijä kuitenkin tapasi miehen jälleen, tällä kertaa hänen kotonaan. Tulija koki suuren yllätyksen: kuolevaksi uskottu potilas vaikutti hyväkuntoiselta. Mies huomasi tulijan hämmennyksen ja kertoi, mitä oli tapahtunut. ”Sairaanhoitajat rakastivat potilaitaan, ja ajattelin että minun on tultava terveeksi. Lisäksi minua kävi katsomassa muuan tuttava, joka ei paljoa puhunut, mutta piti minua pitkään kädestä ja silitti sitä. Lopuksi hän rukoili puolestani. Siitä lähtien minkäkin kykenin taas rukoilemaan.”

Parantumisia suuremman ongelman muodostavat monelle kertomukset kuolleista herättämisestä. Yksi tällainen on kertomus Nainin lesken pojasta. Toinen tällainen on kertomus Lasaruksesta, Marian ja Martan veljestä. Hänen sairastuttuaan sisarukset lähettivät viestin Jeesukselle, mutta tämä viivytti lähtöään heidän luokseen kaksi päivää. Ennen hänen saapumistaan Lasarus ennätti kuolla ja jopa olla neljättä päivää haudassa. Kohta Vapahtajan saavuttua Martta alkoi sättiä tätä: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Samoin puhui itkien hänen sisarensa Maria. Muutkin paikalla olijat ihmettelivät, eikö Jeesus olisi voinut estää Lasaruksen kuolemaa. Silloin Jeesus käski ottaa pois haudan suulta sen sulkeneen kiven ja huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Ja ihme tapahtui. Kuollut palasi elämään.

Moni kysyy: ”Miten selität tämän kertomuksen?” Uskotko, että niin on tapahtunut kuin Johannes kertoo?” On pakko tyytyä sanomaan: ”Ihmeitä ei selitetä, sillä jos ne selitetään, ne eivät enää ole ihmeitä.” Jos uskon ihmeitä tapahtuvan, miksi minun pitäisi uskoa vain jonkinlaisiin ihmeisiin, mutta ei joihinkin toisenlaisiin. Olen kyllä ymmällä tällaisten kertomusten edessä. Mutta siksi voinkin uskoa. Sillä mikä se sellainen usko olisi, jonka kohde ei kävisi yli ihmisen ymmärryksen."

Torstain aamurukouksen jälkeen ajoin Forssaan ja kävin aamupäiväkahvilla. Sieltä jatkoin Forssan Vapaaseurakunnan kirpputorille. Ostin vaatteita ja vielä 2002 painetun kirjan Hilja Aaltosen ja Markku Koiviston tekstein. Kaikki yhteensä maksoi seitsemän (7) euroa. Hyviä vaatteita ja mielenkiintoinen kirja. Halvalla hyvää.

Hilja Aaltosen tekstit ja puheet ovat minulle tuttuja vuosien varrelta. Ne ovat siunanneet minua ja suurta joukkoa muita monella tavalla. Hilja on päässyt jo matkansa päähän ja on perillä Taivaassa. Hiljan tekstit saarnaavat edelleen. Kirjoitan Sinulle kahdesta ihmeestä, jotka Hiljan rukousten kautta Jumala teki vuosia sitten. Niissä on edelleen selkeä rohkaisu meillekin jatkaa rukouksia.

"Jokin aika sitten eräs nainen oli kodissani suuressa tuskassa ja hädässä. Vuosien varrella elämään oli kasautunut taakkoja ja asioita. Oli ollut holtitonta kilvoittelua Jumalan tiellä, niin kuin joskus itse kukin olemme kokeneet. Emme suinkaan kilvoittele säännönmukaisesti, ja saatana kirjaa kaikki nämä veltot askeleet ja lyö ne eräänä päivänä eteemme, ja meidän täytyy sanoa: Jokaisessa asiassa on minun puumerkkini, minun nämä asiat ovat.

Näin oli tällekin ystävälle käynyt. Nyt hän oli ollut hoidossa monta kertaa, ja lääkäri oli antanut hyvin synkän lausunnon, jonka perusteella edessä oli jälleen matka hoitoon. Tämä ihminen poikkesi suuren hätänsä alla luokseni ja sanoi haluavansa vain kertoa minulle, minkälainen hänen tilanteensa oli. Siinä minä istuin ja kuuntelin tätä erämaakokemusta, tunnon itkua ja vaikerrusta. Kun hän viimein lopetti, menin hänen luokseen. Jumalan Henki antaa joskus ihmeellisen rohkeuden! Laskin käteni hänen päällensä ja siunasin häntä Jeesuksen armohaavoihin. Kun hän kuuli tuon siunauksen, hän koetti irrottaa käsiäni olkapäiltään ja sanoi: "En ole sen arvoinen, olen kaukana erämaassa. En ole sen arvoinen!"

Otin häntä kaulasta kiinni ja sanoin: "Lähempänä kuin minun käteni ovat sinua, ovat Jeesuksen kädet, ja Hän painaa sinut armohaavojaan vasten tällaisena, juuri tällaisena kuin sinä tällä hetkellä olet." Kun hän siinä kotvan viipyi itkunsa kanssa, ihmeellinen rauha täytti hänen sydämensä ja hän sanoi: "Onko se totta? Täältä lähti nyt jotakin. Onko se totta, vai kuuluuko tämäkin johonkin tämän sairauteni vaiheeseen? Minä en jaksa uskoa."

Siunasin hänet ennen lähtöä uudelleen terveysvirtaan Jeesuksen armohaavojen alla. Keskiyön tietämillä hän soitti ja kertoi: "Se ihmeellinen vaikutus, joka oli jo siellä linja-autossa, vaikutti niin, etten meinannut jaksaa olla hiljaa. Lauloin monta laulua Hengessä - mitä ikinä muistin laulukirjasta. Kun sitten astuin ulos autosta, ei tie riittänyt. Jumalan virta kaatui minun ylitseni, ja olin kuin humalassa. Ylistin Herraa. Lauloin laulua, jota en ollut koskaan kuullut. Se oli taivaallinen laulu. Ja nyt tiedän, että pimeydessäkin minä olin armolähteen luona, vaikken nähnyt enkä tuntenut sen vaikutusta, en sen kosketusta enkä kosteutta."

Myöhemmin hän soitti uudelleen ja sanoi: "Virta ei muuta kuin paisuu, minä olen autuas. Ja kun olin määrätyllä vastaanotolla lääkärin luona, lääkäri sanoi kauniisti: "En enää sano teille mitään, toivotan vain hyvää jatkoa."

Ystävät, kun vihollinen oikein saartaa meidät ja joudumme henkivaltojen keskitykseen, saatana tahtoo aina viedä meidät epätoivoiseen pimeyteen. Mutta pimeydenkin keskellä on armon lähde, Golgatan verinen lähde. Ja juuri sen äärellä epätoivoinen, ahdistettu ihminen tuskissansa huutaa. Ja Herra Jeesus kuulee!

Sulut otettiin pois

Etelä-Pohjanmaalta soitti jokunen vuosi sitten eräs isäntä. En tuntenut häntä silloin, enkä tunne vieläkään. Hän soitti varhain eräänä aamuna ja kysyi, onko minulla aikaa. Oli tultu siihen hetkeen - hän on Jumalan ihminen - jolloin piti purkaa kuormaa. Isäntä sanoi: "Minä oon niin hutilooten mennyt tätä tietä, että tuonne kuormaan on nyt tullut sellasta, mikä ei Jumalan ihmiselle kuulu, ja eräs asia, joka nyt tänä aamuna täytyy ottaa matkasta pois."

Otin sen ripin vastaan siinä puhelimessa, hurskaan miehen vakavan ripin. Julistin siinä lankaa myöten Jeesuksen armohaavoissa veriruskeat synnit anteeksi. Hiljainen kiitos kuului vastaukseksi. Tämä tapahtui tiistaiaamuna.

Perjantaiaamuna yhtä varhain soi taas puhelin: "Minä oon se sama äijä, joka silloin tiistaina soitti. Silloin minä olin ahtaalla, mulla oli sellaanen kivi tunnolla, yhyreksän vuotta olin sitä kantanut. Silloin se vyöryi pois, ja viime yönä, perjantaita vasten yöllä, Jumala täytti minut Hengellään. Ja nyt oon ollut sellaasen Jumalan kaatosateen alla, että mä aivan hajoon." Ja mies jatkoi: "Kun oon yksin täällä rakennuksessa, kun vaimoni on sairaalassa, minä oon pitänyt täällä sellaaset messut. Oon ylistänyt ja huutanut koko yön. Ja kun Jumalan virta tuli, kun oikein otettiin sulut pois, musta tuntui, että tämä vanha savimaja hajoaa tuohon virran paineessa." Yritin siihen sanoa: "Niin on sanottu, Jumala ei anna Henkeään mitalla." Tähän isäntä tokaisi: "Vai mitalla! Tuo nyt kippos tänne tään satehen alle, niin sun kippos lähtee. Sellaanen paine tää on." Sitten hän ylisti ja kiitti Herraa ja sanoi: "Rukoile nyt hyvän tähären mun puolestani, ettei tää vaan lakkaasi. Tää on sellaasta, että mää nyt haluaasin tässä olla lopun ikääni."

Minä en ole isäntää nähnyt, mutta ei tämä virta lakkaa. Siinä voi olla hiljainen suvantopaikka, mutta taas se ottaa uuden syöksyn, ja Jumalan ihminen saa kokea Jumalan virran paineen, armovirran paineen. Ja me koemme ja ymmärrämme, että se on totta. Jumalan virran paine on ylirunsas. Kukapa sen mittaisi, kun ei sellaista mittaa edes ole. Me vain koemme, että malja on ylitsevuotavainen.  Minä toivon, että tälläkin hetkellä joku kokee saman kasteen kuin tuo pohjalainen isäntä, joka kehotti: tuo nyt kippos tänne, niin se vie sen mennessään! Älä määrää Jumalan Hengen siunauksia ja laatua. Ole erämaasi keskellä veren puhdistetuin tunnoin ja ota vastaan, mitä taivas antaa. 

Hiljenny kanssani rukoukseen ja kiitokseen: "Tässä me olemme, Herra. Henkemme pyytää: Avaa Sinä taivaasi. Avaa silmämme näkemään, että me olemme uupuneet ja nääntyneet vesikaivon äärelle, Sinun kättesi ulottuville, Sinun armohaavojesi tuntumaan. Jos joku nyt tietää olevansa tällainen ahtaalla oleva, pimeydessä istuva kurja, avaa hänen silmänsä armokädelläsi ja anna hänen nähdä, että tässä se armon lähde on, aivan hänen edessään. Ja anna hänen kokea anteeksiantamuksen ihana siunaus, jossa saastainen muuttuu lunta valkeammaksi. Ja Herra, me pyydämme, että Sinä tänä päivänä kastaisit Pyhällä Hengellä ja tulella jonkun kuivuudessa ja menehtymässä olevan Jumalan ihmisen ja antaisit tuon taivaallisen kaatosateen, joka kerran oli tuon eteläpohjalaisen isännän yllä. Herra, anna tuon kaatosateen kohdata meitä kaikkia. Anna meidän kuulla taivaallinen humahdus Pyhässä Hengessä, joka muuttaa meidät Sinun kasvojesi kirkkaudessa. Herra, me haluamme kokea yliluonnollista, Hengen synnyttämää uutta olotilaa Pyhässä Hengessä. Vie meidät ristin kautta Golgatan kummulle. Amen."

Hiljan rukoukset ovat loppuneet, mutta Jumala rohkaisee meitä täällä matkalla olevia jatkamaan rukousta. Suurta osaa Teistä blogini lukijoista en ole nähnyt koskaan enkä tuskin tule näkemään täällä maan päällä. Taivaassa me kuitenkin saamme tavata. Mutta on asia, jota me voimme yhdessä tehdä. Voimme rukoilla toistemme puolesta. Rukoilen Sinun puolestasi usein. Rukoilen tänäänkin, että Jumala Sinua siunaisi. 

Ylellä tuli muutama päivä sitten ohjelma 92-vuotiaasta lehtori Ulla-Christina Sjömanista, joka on vuosikymmeniä rukoillut lukemattomien ihmisten ja heidän aiheidensa puolesta. Ulla-Christina asuu palvelutalossa, mutta sielläkin kokoontuu rukouspiiri edelleen. Ohjelma oli kaikin tavoin rohkaiseva. Jos haluat sen nähdä, löydät sen netistä tästä osoitteesta: https://areena.yle.fi/1-4598175