"Läpi pimeän yön" (Nouwen)

Jo vuosia sitten edesmennyt psykologi, pappi, Erik Ewalds, kertoi jossakin puheessaan, että häneltä aina kysytään, mistä hänellä on kaikki se viisaus, jota hän toisille jakaa? Ewalds totesi, että hän on lukenut paljon toisten hengellisten vaikuttajien ja asiantuntijoiden löytöjä. Olen samaa mieltä, että jokaisen ei tarvitse keksiä samoja asioita, vaan voimme käyttää ja hyödyntää toisten tekemiä löytöjä. Ruuan laittajat ja leipuritkin jakavat reseptejään. Silloin niistä on iloa kaikille muillekin.
 
Olen vuosien myötä käyttänyt ja "välittänyt eteenpäin" tosi paljon eri Jumalan ihmisten tuottamia tekstejä. Tekstit ovat sellaisia, joista itse olen saanut paljon. 
Thomas Merton (1915-1968) oli katolinen munkki, runoilija, kirjailija ja rauhanaktivisti. Hän kirjoitti yli 70 kirjaa, pääasiassa hengellisyydestä. Päiväkirjamuotoisessa muistelmateoksessaan, Hiljainen elämä, Merton kirjoittaa elämästään ja unelmistaan, uskostaan ja kokemastaan rakkaudesta. Hän kuvaa avoimesti yrityksiään löytää yhteys jumalalliseen sekä sitä suunnatonta autuutta, jonka pyhän kosketus saa aikaan. Lainaan em. Mertonin kirjasta vain yhden tekstin. Tuo teksti sisältää sellaista, mikä voisi olla kirjoitettu meidänkin elämästämme. Miten äärettömästi Jumala meitä rakastaa ja miten paljon hän on tehnyt hyväksemme silloinkin, kun me kuljimme omia polkujamme.
 
"2. helmikuuta 1941
Jos en olisi niin takertunut omaan turhamaisuuteeni ja itsekkyyteeni ja pikkumaisiin huoliini oman ruumiini mukavuudesta ja ylpeyteeni, ymmärtäisin että mikään, mitä olen tehnyt ja mikä on ollut hyvää, ei ole ollut omaani tai minun kauttani tapahtunutta, vaan lahja, jonka Jumala on antanut rakkautensa ja lahjojensa ja niiden ihmisten rukousten kautta, jotka ovat antaneet minulle koko elämänsä hedelmiksi, voin joko poimia ne talteen tai pilata välinpitämättömän ja kirotun itsekkyyteni takia. Nuo hedelmät ovat ravinneet minua armossa, halusinpa sitä tai en, ja ikään kuin vahingossa tehneet minut myös terveemmäksi.
 
Ajatella, miten isoisäni uhrasi koko elämänsä, vuosien työnsä, veljeni John Paulin ja minun hyväksi; hän osti minulle satoja tavaroita, vei minut Italiaan, Ranskaan, Englantiin, Kuubaan, Bermudaan, turvasi ruoan ja vaatetuksen ja huolenpidon ja lukemattomat kiinnostavat kirjat ja sen lisäksi vielä kaiken sen, mitä en niin mielelläni muistele. Pappa teki töitä siitä asti, kun oli vasta poikanen Ohiossa, kuudenkymmenen vuoden ajan, jotta minä voisin juosta pitkin Bridge Streetiä Cambridgessa keskellä yötä, kauhuissani, koska olin juuri heittänyt jotakin kaupan ikkunasta läpi, pullon tai kengän tai tiilen, en muista. Hän raatoi koko elämänsä, jotta Bill Finneran ja minä voisimme notkua jollakin törkyisellä pikkubaaritiskillä puolityhjässä kapakassa 52. kadulla haastamassa riitaa jonkun kokemattoman juopuneen hujopin kanssa, johon paikan kamalat vanhat naiset tuntuivat mieltyneen enemmän kuin meihin.
 
Ajatella, että hän paiski töitä koko elämänsä, jotta minä voisin istua lipputangon juuressa Columbian yliopiston ulkopuolella vuonna 1935, mielessäni ja ihmeissäni, jonkun tytön vuoksi, johon luulin rakastuneeni.
 
Mitä muuta hän osti minulle verellään? Sillä ei yksin Kristus antanut elämäänsä minun edestäni, vaan kaikki, jotka ovat rakastaneet minua, ovat uhranneet osan elinvoimastaan minun hyväkseni. Miten kevyesti olenkaan ottanut tuon lahjan vastaan, ikään kuin olisin jumala, jolle uhrataan - ikään kuin tuo uhri olisi todella minun eikä Jumalan.
 
Isoäitini osti minulle sen päivän, jolloin tulin Kanadan ylittävän American Merchant -laivan baariin puoli neljän aikaan aamulla, sen jälkeen, kun olin kaatunut punkkaani täysissä pukeissa ja sammunut. Tapasin siellä erään rouvan, joka keskusteli laivalääkärin kanssa. Se olikin erinomaisen nöyryyttävä kokemus - minä oksennuksen tahrimine mustine housuineni. Sen minä annoin isoisälle kiitokseksi siitä, että hän rakasti minua koko sydämestään, ja isoäitini samoin.
 
Jos isäni ei olisi kuollut kymmenen vuotta sitten, miten paljon olisin loukannut häntä tuona aikana? Miten olen voinut pilata ja tuhlata niin paljon rakkautta ja niin paljon huolenpitoa ja niin monia lahjoja?
 
Maude-tädin hautajaisissa tajusin, miten järkyttävää se oikeastaan oli, mutta olin korkeintaan salaa turhamainen sen vuoksi. Onnittelin itseäni, koska olin kaukana Cambridgesta eikä kukaan tiennyt, missä olin ollut edellisenä yönä. Ei niin, että totuus olisi ollut kovin kauheaa, mutta mielessäni tein kauhean asian siitä, että tulin hautajaisiin selväpäisten sukulaisteni keskelle ja saatoin silti maistaa tuon rouvan hajuvedentuoksuisen suun huulillani. Joten kun pyhimysmäinen, hyvä Maude-täti haudattiin, saatoin ehkä tuntea jonkinlaista säädyllistä surua hänen kuolemansa vuoksi, sillä rakastin häntä todella, mutta olin aivan yhtä täynnä ikiomaa seitsemäntoistavuotiaan draamaani, jota varmastikin pidin hienona seikkailuna. Siihen minä tuhlasin Maude-tädin rakkauden, ja vielä hänen hautajaispäivänään! Sillä juuri hän oli kärsivällisellä huolenpidollaan mahdollistanut sen, että pääsin Oakhamiin ja sitten Cambridgeen.
 
On helppoa sanoa kaikki tämä. Ja Herra kärsi kaikissa niissä, jotka rakastivat minua rakkauden vuoksi, ja joutui viheliäisen kiittämättömyyteni ja ylpeyteni torjumaksi, koska vihasin sitäkin, että minua rakastettiin sillä tavoin.
 
Mistä ihminen tietää, kuinka paljosta hän on velkaa niiden hyvyydelle, jotka rakastavat häntä? Jos tietäisimme, miten paljon ihmiset rakkaudessaan tekevät pelastaakseen meidät kadotukselta vain olemalla ystävällisiä meitä kohtaan, osaisimme olla paljon nöyrempiä. Mutta pidämme itsestään selvänä, että meillä on ystäviä emmekä ylläty siitä, että he hakeutuvat seuraamme ja pitävät meistä. Kuvittelemme, että olemme luonnostaan rakastettavia ja että ihmiset parveilevat ympärillämme, koska ansaitsemme sen, ikäänkuin olisimme enkeleitä ja hyvyytemme herättäisi heidän rakkautensa meitä kohtaan. Vain rakkaus antaa elämän, ja ilman Jumalan rakkautta lakkaisimme olemasta; ja ehkä ilman ystäviemme luontaista rakkautta ja hyväsydämisyyttä, joka puhuu aina puolestamme Jumalan edessä vaikkeivat he itse edes tietäisi sitä, Jumala olisi kauan sitten luovuttanut meidät rangaistaviksi ja kääntänyt kasvonsa meistä poispäin ja sallinut meidän horjahtaa reunan yli syvyyteen, missä ystäviemme rakkaus ja rukoukset, joko ääneen lausutut tai sanattomat, yhä kannattelisivat meitä.
 
En tiedä, olenko kirjoittanut mitään, mitä voisin todella sanoa omakseni, enkä tiedä mitä hyvää olen tehnyt tai rukoillut omasta tahdostani. Kenen rukous sai minut alun perin pyytämään Jumalalta, että Hän soisi minulle kyvyn rukoilla? Olisin voinut kamppailla vuosikausia omin voimin saadakseni elämäni jonkinlaiseen järjestykseen (sillä juuri siihen minä aina pyrin - menin vieläpä naurettaviin äärimmäisyyksiin ja harjoitin eriskummallisia itsekurimenetelmiä, puolitieteellisiä ja melko luulosairaitakin: pidin kirjaa siitä mitä join, yritin vähentää tupakointiani vähentämällä päivittäisten savukkeiden määrää, kirjasin luvut muistiin, punnitsin itseni muutaman päivän välein jne.) ja silti olisin luultavasti vain hitaasti kuluttanut itseni hengiltä.

Mutta jonkun on täytynyt mainita nimeni rukouksissaan, ehkä jonkun jota hädin tuskin muistan - maanalaisessa kohtaamani muukalaisen tai jonkun lapsen. Tai kenties jo se, että joku niin hyvä ihminen kuin Lilly Reilly sattui pitämään minua kunnon miehenä, kävi rukouksesta. Tai sitten Nanny saattoi mainita nimeni rukouksissaan, ja se sai Herra Jumalan antamaan minulle taas kyvyn rukoilla tai ainakin lukea kirjoja, jotka johdattivat minut sen pariin - ja miten paljon siihen vaikutti myös sodan syttyminen? Tai kenties joku lähetti Jumalalle viestin omalla vieraalla kielellään, ja se liikutti Jumalaa niin, että Hän sai minut taas rukoilemaan! Nämä ovat tutkimattomia salaisuuksia ja alan ymmärtää niitä paremmin kuin osaan kirjoittaa niistä..."
                                 
Tässä on kaksi ihmistä, joille olen kiitollinen tosi paljosta. Kuva on otettu kesäkuussa 1950. Näiden kahden ihmisen rakkauden hedelmänä olen syntynyt. Äitini maksoi raskausajasta ja synnytyksestä kovan hinnan. Toipuminen syntymäni jälkeen kesti kuulemma melko kauan. Kun olin 4-vuotias, olin kiivennyt kotitalomme katon harjalle (ehkä n. 10 m maasta). Vanhemmat säikähtivät ja kysyivät, miksi sinne kiipesin? Olin vastannut, että "Taivaan Isä tulee minut hakemaan." Hän ei tuolloin vielä tullut. Vanhempieni rakkaus ja rukous vaikuttivat minuun lapsena. Vaikutti vielä aikuisena ja vaikuttaa edelleen, vaikka vanhempieni kuolemasta on jo vuosia.
 
Ja miten pienestä meidän syntymämme ja olemassaolomme onkaan ollut? Jos esim. isäni vanhemmat eivät olisi muuttaneet Humppilasta Tammelaan, minun vanhempani eivät olisi koskaan tavanneet. Eikä tietysti minua ja siskoa olisi koskaan syntynyt tänne. 
 
Psalmissa 139 sanotaan: "...sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinut tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää. Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut."
 
Varmasti on suuri se joukko, josta saan tänään olla kiitollinen. Miten moni onkaan rakastanut minua ja rukoillut puolestani, että kerran olen perillä siellä, minne vanhempani ovat jo menneet. Sinulla on oma tarinasi. Mutta Sinunkin päiväsi olivat määrätyt ja kirjoitetut Jumalan kirjaan ennen kuin yksikään päivistäsi oli tullut. Ihmeellinen jumalallinen totuus.

Henri J. M. Nouwenin kirjoittama kirja "Läpi pimeän yön" on ollut yksi tähänastisen elämäni tärkeimpiä kirjoja. Nouwen tuli ympäri maailmaa tunnetuksi hengellisenä opettajana ja tuotteliaana kirjailijana. Kirjoissaan Nouwen on ollut hyvin henkilökohtainen jakaessaan oman elämänsä kokemuksia.

Läpi pimeän yön -kirja ilmestyi vuonna 1996 yllättäen  sydänkohtaukseen menehtyneen Nouwenin poismenon jälkeen. Teos kuvaa puoli vuotta kestänyttä ajanjaksoa vuosina 1987-1988, jolloin kirjoittaja joutui syvään masennukseen, menetti itsetuntonsa ja elämänhalunsa, jopa luottamuksensa Jumalaan. Eräs Nouwenin ystävä oli kyennyt koskettamaan häntä tavalla, jolla ei koskaan aiemmin kukaan toinen. Kun tämä ystävyys sitten olosuhteiden tähden päättyi, Nouwen luhuistui täysin. Kirja on päiväkirja ajalta, jolloin Nouwen taisteli läpi tiheääkin tiheämmän yön. Päivittäisissä muistiinpanoissaan hän kirjoittaa itselleen "hengellisen imperatiivin" muodossa rohkaisun, lohdutuksen ja kehotuksen sanoja. Niistä voi jokainen oman ahdistuksensa kanssa painiva löytävä apua.
Kirjoitan Sinulle yhden lainauksen tuosta kirjasta.

"Olet puhunut paljon siitä, että on kuoltava vanhoille kiintymyksille jotta voisi käydä sisälle uuteen paikkaan, jossa Jumala sinua odottaa. Mutta voit tehdä myös lopun turhan lukuisista ei-sanoistasi - ei entiselle ajattelu- ja tuntemistavoillesi, ei asioille, joita olet tehnyt menneisyydessäsi, ja ennen kaikkea, ei ihmissuhteillesi jotka aikanaan ovat olleet sinulle arvokkaita ja virkistäviä. Olet ryhtymässä hengelliseen sotaan joka on täynnä ei-asenteita, ja sinä raadat itsesi epätoivoon huomatessasi miten ankaraa se on, ellei suorastaan mahdotonta: leikata itsensä eroon omasta menneisyydestään.

Se rakkaus, joka tuli elämääsi erityisenä, konkreettisena kahden ihmisen välisenä ystävyytenä ja herätti uinuvan halusi tulla täydesti, ehdoitta rakastetuksi, se oli reaalista ja aitoa. Sitä ei ole syytä kieltää vaarallisena epäjumalanpalvontana. Rakkaus, joka tulee elämääsi ihmisten välityksellä, on todellista, Jumalan antamaa rakkautta, sellaisenaan ylistämisen arvoista. Jos ihmisten välinen ystävyys osoittautuu ohimeneväksi, koska vaadit että ystäväsi rakastavat sinua tavoilla jotka ylittävät ihmisen kyvyn, ei sinun silti ole syytä kieltää saamasi rakkauden reaalisuutta. Jos yrität kuolla tuolle rakkaudelle löytääksesi tilalle Jumalan rakkauden, teet jotain mitä Jumala ei tahdo. Tehtäväsi ei ole kuolla elämää antaville ihmissuhteille, vaan todeta että rakkaus, jonka näissä ihmissuhteissa olet saanut kokea, on osa erästä suurempaa rakkautta.
 
Älä siis enää yritä kuolla tuolle erityiselle, reaaliselle rakkaudelle jonka olet saanut. Ole siitä kiitollinen ja näe se lahjana, joka on saanut sinut avautumaan Jumalan ensimmäiselle rakkaudelle.

Jos rakastat jotakuta tai menetät jonkun ihmisen, koet sisäistä tuskaa. Vähä vähältä sinun on päästävä selville tuon tuskan luonteesta. Jos syvin minuutesi on sidottu toisen ihmisen syvimpään minuuteen, tuon ihmisen poissaolo voi toki olla tuskallista, mutta se johtaa sinut syvään yhteyteen hänen kanssaan, koska toinen toisensa rakastaminen on Jumalassa elettävää rakkautta. Jos se paikka, jossa Jumala sinussa asuu, on likisidoksissa siihen paikkaan, jossa Jumalalla on koti toisessa ihmisessä, tuon toisen ihmisen poissaolo ei ole tuhoissa. Päinvastoin, se haastaa sinut astumaan sisälle yhä syvempään yhteyteen Jumalan kanssa, Jumalan, joka on kaiken ykseyden ja ihmisten välisen yhteyden lähde.

Aito kahden ihmisen välinen rakkaus saa sinut entistä enemmän kosketuksiin syvimmän itsesi kanssa. Se on rakkautta Jumalassa. Tuska, jota koet rakastamasi ihmisen kuoleman tai poissaolon tähden, kutsuu sinua siis yhä syvempään Jumalan rakkauden tuntemiseen. Kaikki se rakkaus jota tarvitset on Jumalan rakkautta, myös se rakkaus joka elää toisissa ihmisissä. Näin sinussa rakastava Jumala voi puhua toisessa ihmisessä rakastavalle Jumalalle. Siinä puhuu syvyys syvyydelle, se on Jumalan sydämessä liikkuvaa kahdenkeskisyyttä, Jumalan, joka sulkee syliinsä teidät molemmat."
Tuossa edellä kirjoittamassani lainauksessa on jotain todella syvää. Jumala viestii minulle/meille, miten paljon hän onkaan meitä rakastanut elämämme aikana. Varaa itsellesi illalla rauhallinen hetki. Sytytä kynttilä. Tiedä olevasi Jumalan läsnäolossa. Ajattele rauhassa elämääsi. Ajattele niitä ihmisiä, jotka ovat Sinua rakastaneet, auttaneet, puolestasi rukoilleet. Kaikki he ovat olleet Jumalan välikappaleita Sinun hyväksesi.

Tiedät ehkä ihmisiä, jotka ovat kertoneet rukoilleensa (tai rukoilevansa) Sinun puolestasi. On myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka Jumala on laittanut rukoilemaan Sinun puolestasi, vaikka et näitä ihmisiä ole koskaan tavannut etkä heitä tunne. Tiedätkö, että olet Jumalalle äärettömän arvokas. Hän on tehnyt puolestasi tosi paljon. Ja hän jatkaa työtään.

Tuolla edellä ollut teksti,  "se paikka, jossa Jumala sinussa asuu, on likisidoksissa siihen paikkaan, jossa Jumalalla on koti toisessa ihmisessä" ja "sinussa rakastava Jumala voi puhua toisessa ihmisessä rakastavalle Jumalalle", on huikea näkökulma Jumalan antamaan yhteyteen, rakkauteen ja rukoukseen.
 
Vaikka ihminen, jota muistat, on kaukana, Sinun rukouksesi kautta Jumala puhuu (kertoo terveisiä) tuon toisen sydämelle. Jumalalla on ihmeellinen, taivaallinen verkosto. Verkostoa kannattaa siis käyttää. Isäni kuoli pari vuotta äidin jälkeen. Meni varmaan vuosi tai kaksi, kun ajattelin, että "soitanpa isälle". Sitten tajusin, etten minää enää voi. Ei minulla ole numeroa. Erik Ewalds, josta tuolla alussa kirjoitin, kertoi rukoilleensa vuosia vanhempiensa kuoleman jälkeen. Ewalds oli pyytänyt Jumalaa kertomaan vanhemmilleen terveisiä. - Lämmin näkökulma, johon minäkin uskon.
 
Tähän lopuksi kirjoitan Erkki Lemisen hyvän kuvan rukouksen voimasta:

"Kummallista - äsken myrskysi
sisin liikehti levottomana kuin pyörteissä.
Nyt tuli tyven.
 
Jokin kosketti.
Oliko se ystävän ruokous?
Oli varmaan sillä kosketus oli hyvä ja lämmin.
Kiitos sinulle - ystävä!"
 
Minä rukoilen Sinun puolestasi täällä kaukana. Rukoilen, että Jumalamme ihmeellinen rakkaus Sinua koskettaisi juuri tänään kun tätä tekstiä luet. Jäädään Hänen turviinsa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vuodet vierivät

Jumala ei ole unohtanut!