"Miksi pitää rukoilla - tyhmä kysymys - miksi pitää hengittää - koska muuten kuolee." Kierkegaard

 

Terve vaan terve!

 

Olet viime päivinä ollut tosi paljon ajatuksissani. Toivottavasti olet jaksellut hyvin? Kävin äsken aamulenkillä. Pakkasta -5 astetta, sumua, upea auringonnousu, kevättä ilmassa. Tuolla lenkillä päätin, että kotiin tultua kirjoitan Sinulle.

 

Varmasti muistat, että viimeksi kirjoitin Wilfrid Stinissenin ajatuksia rukoukseen ja hiljentymiseen liittyen. Jatkan nyt samasta aiheesta. Olen koonnut Stinissenin rukouskirjasta ajatuksia, jotka ovat itseäni puhutelleet ja rohkaisseet. Siksi on helppo jakaa näitä asioita Sinun kanssasi.

 

"Rukoileminen on hengittämistä", Sören Kierkegaard kirjoittaa, "siksi kysymys, miksi pitää rukoilla? on tyhmä kysymys. Miksi pitää hengittää? Koska muuten kuolee. Se, ettei rukoile, aiheuttaa hengellisen kuoleman."

 

Aika vahvasti sanottu. Mutta toisaalta, noinhan asia on. Olen huomannut, että monen hengellisen yhteisön, seurakunnan, saarnaajan ongelma voi olla siinä, ettei uskalleta enää sanoa sitä, mitä Raamatussa on kirjoitettu. Ihmisten suosio on tullut niin tärkeäksi, että mieluummin vaietaan tai puhutaan asioista "sinnepäin", mutta ei sittenkään sitä totuutta, joka ihmisen vapauttaa.

 

Avilan Teresa (espanjalainen nunna 1500-luvulla) vertaa sielua linnoitukseen, jossa on seitsemän asumusta: me elämme sisäisen linnoituksen pihalla, missä on monia myrkkykäärmeitä. Kuitenkin linnoituksen ytimessä, seitsemännessä asumuksessa, kaikki on puhdasta. Riippumatta siitä, miten me käyttäydymme, Jumala asuu meidän sielumme keskipisteessä. Emme edes synnin kautta voi ajaa häntä pois sieltä. "Tässä on huomattava", hän kirjoittaa, "että lähde ja tämä säteilevä aurinko, joka on sielun keskipiste, ei koskaan kadota loistettaan ja kauneuttaan. Tämä on aina hänen sisimmässään, eikä mikään voi riistää sen kauneutta. Mutta jos auringon valossa olevan kristallin päälle pannaan hyvin musta kangaspala, on selvää että miten paljon aurinko paistaakin, sen valolla ei ole vaikutusta kristalliin." 

 

Edellä oleva teksti oli minulle tosi lohduttava. Sama ajatus on kuvattuna Vanhassa Testamentissa. Meidän ei tarvitse etsiä Jumalaa kaukaa Taivaasta tai maailman toiselta puolelta. Me voimme saada yhteyden Jumalaan juuri sillä paikalla ja siinä hetkessä, jossa olemme. Monta vuotta sitten kuulin vanhan ortodoksipapin opetusta rukouksesta. Mieleen jäi erityisesti yksi ajatus: kun me alamme rukoilla, Jumala itse alkaa rukoilla meissä. Me avaamme oven ja yhteyden ja siinä samassa olemme taivaallisessa verkossa, jossa itse Jumala on koko ajan. Siksi piru tekee kaikkensa, ettemme rukoilisi.

 

Tuntematon keskiajan munkki kirjoittaa mietiskelyssä Kristuksen kärsimyksestä ja ylösnousemuksesta: "Vaimo, miksi itket? Ketä etsit? Se jota etsit, on sinun omaisuuttasi, etkö sinä tiedä sitä? Sinulla on tosi ja ikuinen ilo, ja sinäkö itket? Hän on sinun sisimmässäsi, ja sinäkö etsit häntä ulkopuolelta? Sinun sydämesi on minun hautani. Siellähän minä en ole kuollut. Minä lepään sydämessäsi, ikuisesti elävänä. Sinun sielusi on minun puutarhani. Olit oikeassa luullessasi minua puutarhuriksi. Minä olen uusi Aadam. Minä viljelen ja varjelen paratiisiani. Sinun kyyneleesi, rakkautesi, kaipuusi, kaikki se on minun tykönäni. Sinä omistat minut sisimmässäsi tietämättä sitä, ja siksi etsit minua ulkopuolelta. Näyttäydyn siis ulkopuolella saadakseni sinut palaamaan itseesi, antaakseni sinun löytää sisimmässäsi sen jota etsit ulkoa". Tässä hän kokoaa yhteen sanoin sen syvän tarkoituksen, jota Jumalan tarttuminen historian kulkuun on: Ihminen etsii Jumalaa ulkopuolelta, ja Jumala tulee ihmistä vastaan hänen omalla tasollaan, nimittäin ulkopuolella, johdattaakseen hänet takaisin sisimpäänsä.

 

Ihmisen syvin olemus on olla virta, joka tahtoo heittäytyä mereen. Kirkkoisä Augustinus ilmaisee tämän tunnetuin sanoin: "Sinä olet luonut meidät yhteyteesi, ja meidän sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa." Jos haluamme sisimpäämme rauhan ja levon, sen voi antaa meille vain Jumala yksin.

 

Apostolien tekojen 17. luvussa ovat huikeat sanat: "Hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä, sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme." Tälläkin hetkellä olemme ja elämme Jumalan todellisuudessa. Vain synti ja sielunvihollinen yrittävät estää meitä näkemästä tätä totuutta. Vanhassa testamentissa on kohta, jolloin profeetta rukoilee palvelijansa puolesta, että Jumala avaisi hänen sisäiset silmänsä näkemään Jumalan todellisuuden. Ja Jumala vastasi ja palvelija näki valtavan määrän Jumalan taivaallista sotajoukkoa. Vaikka me emme tänään näkisi tuota todellisuutta, se on olemassa kuitenkin. Jos me näkisimme Hengen maailmoissa sen, miten paljon meidän rukouksemme vaikuttaa, me rukoilisimme paljon enemmän. Rukousta tarvitaan. Yksityistä ja yhteistä.

 

Olen lukenut herätyksen historioista. Kaikkiin Jumalan antamiin herätyksiin liittyi rukous. Kun uskovat ihmiset syttyivät rukoilemaan, alkoi tapahtua suuria asioita. Kun rukoilemme, sielumme ja sydämemme hengittää Jumalan todellisuutta. Eikö ole ihmeellistä, että Sinunkin käytössäsi on tuo maailmankaikkeuden suurin mutta vähiten käytetty voimaa maailmassa, rukous. Siksi. Rukoillaan. Nyt ja heti!

 

Kun Jeesus lähti täältä maailmasta takaisin Isän luo, hän sanoi: "Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä; mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva." Joh.14:16-17 Maailma ei Pyhää Henkeä näe eikä tunne. Mutta me Jumalaan uskovat tunnemme hänet. Pyhä Henki pyrkii koko ajan ohjaamaan meitä Jumalan hyvän suunnitelman mukaan. Jos/kun lähdemme pois Jumalan tahdon tieltä, Pyhä Henki pyrkii palauttamaan meidät tielle takaisin. Raamatussa kerrotaan juhlista Taivaassa. Uskon, että siellä juhlia järjestetään varsin usein. Mutta suuret juhlat Taivaassa järjestetään erityisesti silloin, kun syntinen täällä maan päällä ottaa vastaan Jumalan rakkauden ja anteeksiantamuksen, jonka Jeesus meille ristillä hankki. Uskon, että jonkinlaiset kahvitukset järjestetään silloinkin, kun harhaan kulkenut Jumalan lapsi palaa tielle takaisin.

 

Olen monen uskovan kuullut kertovan, miten he jo ennen uskoon tuloaan ymmärsivät selvästi, että tie, jota he kulkevat, ei ole oikea. Kun uskova ihminen on poissa Jumalan tahdosta, hänkin tuntee sen sisällään ja sydämessään. Sören Kierkegaard on kirjoittanut harvinaisen viisaasti asiasta näin: "Tämä muukalaisuus syöksee hänet yhä syvempään tarkoituksettomuuden ja yksinäisyyden kuiluun. Jumalan Hengen torjuminen johtaa välttämättä melankoliaan. Tässä psykologia on voimaton."

 

Tätä kirjoittaessani toivon, että voisin olla luonasi. Voisimme jutella kuulumisia ja ennen kaikkea rukoilla, ja jos olemme kulkeneet pois Jumalan tahdon tieltä, voisimme palata sille. Juuri tässä hetkessä ja tänään. Mutta kun en voi luonasi olla, voin rukoilla Sinun kanssasi. Ja Sinä voit rukoilla siellä, missä olet. Ja saamme olla varmoja, että Pyhä Henki ja Jeesus, Vapahtajamme, on kanssamme. Se on paljon tärkeämpi asia. Voimaton on ihminen toiselle auttajaksi. Mutta, kun me rukoilemme, Vapahtaja, Jeesus, tulee avaamaan yhteytemme häneen ihan uudella tavalla. Hän antaa uuden alun.

 

Suomessa on viime vuosina valittu vuoden turhin julkkis, turhin esine ym. Taisi olla pari vuotta sitten, kun vuoden turhakkeeksi valittiin Postin koteihin jakama "Postinen". Minulla on sellainen tunne, että jonkun Teistä lukijoistani sydämellä

on tunne, että on vuoden turhin, epäonnistuneinen, pahin ja syntisin kaikista. Ja tunne on hyvin vahva ja todellinen. Mutta onko se totta, onkin ihan eri juttu.

 

Muistan lähtemättömästi, miten entinen työtoverini Ilkka Puhakka kertoi tapahtumasta muutaman vuoden takaa. Ilkka oli (muistaakseni) autotallia siivoamassa, kun joku mies käveli siitä ohi. Miehet alkoivat jutella niistä näistä. Alettiin puhua myös hengellisistä asioista. Mies kertoi Ilkalle olevansa niin suuri syntinen, ettei Jumalakaan voi hänelle anteeksi antaa. Ilkka yritti vakuuttaa, että Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus koskee häntäkin. Kun mies vaan todisti omaa käsitystään, Ilkka pyysi saada kätellä sellaista ihmistä, jolle Jumalakaan ei voi anteeksi antaa. Mies loukkaantui tästä ja lähti pois. Parin viikon päästä miehet kohtasivat jälleen. Kaveri tunnusti nyt Ilkalle, ettei hänkään sentään niin suuri syntinen ole, ettei Jumala voisi hänelle anteeksi antaa.

 

Voit olla mies tai nainen, mutta ajatuksesi voivat olla vähän samanlaisia. Koet epäonnistuneesi kaikessa ja vain syyllisyys, häpeä ja tyhjyys on sydämessä. Piru huutaa amenta, kun olet oikein toivoton. Mutta tuo Pyhä Henki, jonka Jeesus lähetti Sinua ja minua varten, rohkaisee tulemaan juuri tässä hetkessä Jeesuksen ristin luo. Tuolle ristille kannettiin Sinunkin syntisi, sairautesi, syyllisyytesi, häpeäsi. Älä usko pirun valheita. Puhutaan siunatusta vaihtokaupasta: Tuomme Herralle kaiken ja hän antaa tilalle uuden alun, puhdistuksen ja vapauden. Saat aloittaa puhtaalta pöydältä. Menneille asioille et enää mitään voi, mutta Jumalan tahto ei ole, että Sinä elät menneisyytesi häpeässä. Anna Jeesuksen rakkauden tulla, puhdistaa ja vapauttaa. Silloin tämä päivä on hyvä.

 

Lopettelen tällä erää, mutta palataan asiaan pian uudestaan. Jaksele hyvin siellä. Muistetaan rukouksin.


Seppo

 

 



Mitäpä jos Sinä rukoilisit..

Olen lukenut useita Wilfrid Stinissenin kirjoja. Stinissen oli pappi ja kirjailija, joka viime vuosikymmenet asui Ruotsissa karmeliittaluostarissa. 1980-luvulta lähtien Stinissen alkoi kirjoittaa kirjoja, jotka levisivät yli kirkkokuntarajojen.

 

Olen poiminut Stinisseniltä tekstejä, joita tässä blogissa Sinulle jaan. Tekstit ovat tavalla tai toisella itseäni puhutelleet. Tämän blogin otsikkotekstin sain vuosia sitten (taisi olla vuonna 1998) ahdistuksen keskelle. Kävelin elämän huolien puristuksessa järven rannassa (Heinolassa). Tuohon ahdistuksen keskelle tuli sydämelleni sana: Mitäpä jos sinä rukoilisit. Ja vielä ajatus siitä, mitä rukoilla. Rukoilin ohjeen mukaan ja vastaus tuli muutaman päivän päästä.

 

Jumala kutsuu meitä rukoukseen. Se on hengellisen ja koko muunkin elämän tärkeimpiä asioita. Sitä haluaisin oppia yhä lisää. Ihminen luotiin olemaan yhteydessä Jumalan kanssa. Synti ja sielunvihollinen rikkoivat tuon yhteyden ja olemme olleet pitkään pakomatkalla. Ihminen on niin vieraantunut itsestään ja Jumalasta, että sydämen koti-ikävä (Jumalan luo) on erittäin tuskallinen. Kun löydämme elävän yhteyden Jumalaan, alamme ymmärtää/aavistaa, miten paljon tuo Jumalasta erossa oleminen on tehnyt meille pahaa.

 

Pyhä Henki kutsuu meitä takaisin. Ja kun yhteys on saavutettu, hän kutsuu meitä läheisempään yhteyteen. Yksi apu tässä lähelle tulemisessa on mietiskelyhetkien pitäminen joka päivä. Kun tälle hiljentymisen tielle lähdemme, alamme kaivata lisää. Uudessa testamentissa on sana: "ja vielä minä osoitan teille tien, verrattoman tien.." - Pyhä Henki haluaa ohjata meitä tuon tien kulkijoiksi. Tuo tie on rikas, koska Jumala itse on läsnä matkalla. Saamme myös tuntea, miten sisimpämme alkaa rauhoittua ja miten monet turhat asiat jäävät taakse.   

 

Kun hengelliset asiat ovat meille uusia, käsityksemme Jumalastakin on vajaa ja rajallinen. Myös saamamme hengellinen opetus ja lähellämme vaikuttavat uskovat vaikuttavat siihen, mitä ajattelemme Jumalasta ja elämästä uskovana. Kun näemme rajallisesti, ajattelemme että rukouskin on kuin automaatti ja Jumala tuon automaatin hoitaja. Rukouksen tärkein asia on "anna minulle". Mestari Eckehart (1260-1327) kirjoitti: "Sinä nöyryytät ääretöntä Jumalaa ja teet hänestä lypsylehmän, jota pidetään arvossa maidon ja juuston, voiton vuoksi."

 

Uskossa eläminen on hengellinen seikkailu. Koko elämän kestävä. Suhde elävään kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Jos meistä tuntuu, että tiedämme hengellisyydestä jo hyvin paljon, tarkoittaa se sitä, että hengellinen kasvumme on pysähtynyt.

 

Mietiskelevän (rukoilevan) kristityn Jumala tempaa mukaan voimakkaaseen virtaan. Mietiskely on avautumista Jumalan Hengelle, joka täyttää maailman. Se, joka mietiskelee ja antaa Jumalan luoda itsensä, Jumalan, joka on aktiivinen rakkaus, innoittuu ja virkistyy Jumalan vapauttavasta voimasta. Hänestä tulee Hengen kantaja. Mietiskeleminen on itsensä asettamista Jumalan vaikutuspiiriin ja siten toimintaan johdetuksi tulemista.

 

Jotkut uskovat(kin) pelkäävät mietiskelevää rukousta, koska he säikkyvät omaa rikkinäisyyttään, syntisyyttään, ajatusmaailmaansa. Sydämessämme on niin paljon suljettuja komeroita. Sielunvihollinenkin tulee paikalle ja yrittää todistaa meille, että syvällinen rukous/mietiskely ajaa sisimpämme pimeyteen.

 

Jumalan Henki ei aja meitä pimeyteen, vaan Jumalan lähelle, turvaan ja lepoon. Tästä antaa erityisen hyvän esimerkin seuraava hollantilaisen trappisti-munkin kertomus: "Oli ihmeellistä kokea koko luomakunnan ykseys ja minä nautin olemisesta kaikkien vastakohtien yläpuolella. Tunsin kohoavani yhä ylemmäs mystiikan vuorelle, joka askeleella valo tuli kirkkaammaksi ja näköala kauniimmaksi samalla kun - mitä en kuitenkaan huomannut - atmosfääri tuli yhä kylmemmäksi. - Oli niin, että olin menettämässä jotakin tietämättäni. En olisi koskaan enää ajatellut sen etsimistä, ellei se tiettynä hetkenä olisi itse ilmoittautunut. Mikä se oli? Jumala. Ei filosofien Jumala, olemisen perusta, tähän perusolemukseen olin yhä enemmän samaistumassa. Vaan Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä.

 

Tällä viimeisellä kokemuksella oli pitkä ja syvä vaikutus, ja minä häpesin. Äkkiä minulle selvisi, minkä suunnattoman erehdyksen olin tehnyt samaistamalla elävän liiton Jumalan anonyymiin perusolemukseen ja ettei zen-meditaatiota voi nimittää rukoukseksi. Sillä rukous on olemukseltaan persoonallinen suhde Jumalaan, meidän Isäämme. - Tosin zen johtaa mystisiin kokemuksiin. Vaikuttaa siltä, kuin mitään eroa ei olisi. Sellainen kuitenkin on. Mikä sitten? Sama ero kuin häämatkalla ja matkalla, joka tehdään yksin, vaikkakin samaa matkasuunnitelmaa noudattaen. Häämatkalla ollaan rakastetun seurassa: kaikki sujuu rakkauden merkeissä. Yksinäinen matka tehdään omin päin: ei tarvitse olla edes kiitollinen."  

 

"En olisi edes itsestäni uskonut.." Epäonnistumisilla on tärkeä merkitys hengellisellä tiellä ja uskossa kasvamisessa. Ne tekevät ihmisestä pienen, Jumalaa tarvitsevan, Jumalaa kaipaavan. Jos koet/näet/ymmärrät epäonnistuneesi hengellisessä elämässäsi, se on merkki todellisesta mahdollisuudesta kasvuun. Jos istut seurakuntasi etupenkissä ja kiittelet Herraa siitä, ettet ole niin kuin muut, tuo asenne/sokeus voi estää kokonaan hengellisen kasvun.

 

Jos olet vielä hengissä ja esimerkiksi luet tätä tekstiä tänään, olet todennäköisesti hengissä. Silloin Sinulla niin kuin minullakin on mahdollisuus päästä eteenpäin hengellisellä tiellä. Voimme oppia jotakin uutta Jumalasta. Ja Hänen omanaan elämisestä. Jotakin sellaista, jota emme ikinä olisi voineet edes kuvitella.

 

Meillä on aina kiusaus katsella eteenpäin (tai taaksepäin) ja emme huomaa sitä, mitä on aivan edessämme. Kuljemme ohi, kun emme näe lähelle. Lainaan pätkän Ole Jensenin väitöskirjasta:

 

"Teologialla on tänään jotakin sanottavaa ihmisestä, mutta valitettavasti ei mitään luonnosta. Tämä on nykyteologian puute. Raamattu sitä vastoin, varsinkin Vanha Testamentti, sisältää joukoittain sanontoja eläimistä, vuorista, virroista, kiitollisia ja ylistäviä sanontoja. Teologia on yhä enemmän vetäytynyt pois luonnosta sisälle ihmiseen. Jumala ja sielu - siinä kaikki. Mitään suhdetta Jumalan ja koivun välillä ei voitu nähdä.. Tämä aiheuttaa sen, että kristinusko elää jatkuvassa muukalaisuuden tunteessa ulkomaailmaan nähden."

 

Mitä Jumalasta sanotaankin, se on epätäydellistä, koska hän on aina enemmän ja toisenlainen. Se, joka lähestyy Jumalaa, joutuu pimeyteen - tai valoon - joka on kaikkien sanojen ja käsitteiden tuolla puolen. Kaikki mystikot ovat yksimielisiä siitä, että jumalaelämys on sanomaton. Mitä lähemmäs meitä Jumala tulee, sitä käsittämättömältä hän meistä vaikuttaa.

 

Olet varmaan huomannut, että moni "koti-ikävää" Jumalan luokse poteva, etsii häntä kaukaa, vaikka vastaus olisi aivan lähellä. Monet ovat kiinnostuneita idän uskonnoista, buddhalaisuudesta, mystiikasta, henkisyydestä. Tyhjyys vai täyteys? Tämä tyypillisesti kristillinen tulee selvästi esiin vertailussa buddhalaisuuteen. Buddhalaisuus puhuu absoluutista ikään kuin se olisi tyhjyyttä, olemattomuutta. "Kun joku istuutuu harjoittamaan zazenia", zen-mestari Nakagawa sanoi japanilaiselle karmeliitalle, Ichiro Okumuralle, "hän ei ajattele enää mitään, ei rukousta eikä edes zeniä. Ei Jumalaa eikä Buddhaa enää ole. Ei mitään, ei mitään, ehdottomasti ei yhtään mitään. Ei mikään, ei edes sana "ei mikään" merkitse minulle enää mitään.. Kristitty ei voi ilmaista itseään näin. Hänelle kysymys ei ole tyhjyydestä, vaan täyteydestä. Johannes sanoo Sanasta: "Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet ja armoa armon päälle." Kristus ei puhu Jumalan tyhjyydestä, vaan elämästä, valosta, täyteydestä. Hän tahtoo että ihmisellä olisi elämä ja yltäkylläisyys. Sana tyhjentää itsensä täysin, se tapahtuu, jotta Jumalan täyteys tulisi ilmi tässä tyhjyydessä."

 

Tunnen sisälläni hiljaisen, mutta vahvan kutsun: "Tule lähemmäs. Tutki Sanaa. Rukoile. Etsi minun kasvojani." - Olen lähes vakuuttunut, että Sinäkin tunnet tuon saman kutsun?

 

Raamattu kertoo ihmisestä, joka etsii Jumalaa, mutta vielä enemmän Jumalasta, joka etsii ihmistä. Tämä ihmeellinen Jumala ja meidän Herramme, Jeesus Kristus, ovat läsnä. Silloinkin, kun tunnen/tunnet, että olet hylätty, kaukana, epätoivossa, masennuksessa.. Jumala toimii Sanansa mukaan, eikä Sana ole riippuvainen mitenkään meidän olotiloistamme tai tunteistamme.

 

Eilen kuulin minulle uuden hengellisen nimen "hengellinen kinkkumittari". Tuo on mittari, jolla me uskovat arvioimme toisten ihmisten hengellisyyttä. Alle viidessä minuutissa me hengelliset tiedämme, mikä on toisen ihmisen hengellinen tila. Eli näin kauas me olemme eksyneet totuudesta. Me muka tiedämme enemmän kuin Jumala. Tähän sopii vanha hengellinen juttu (vitsi?). Mies kertoi kotikylänsä hengellisestä tilasta näin: "Meidän kylällä ei ole kuin kaksi uskovaa ihmistä, minä ja vaimo. Ja vaimostakaan en ole ihan varma."

 

Vaikka tuo juttu on loppuun käytetty, se voi kertoa kuitenkin jotakin totta. Kuten terapeutti Seppo Jokinen vuosia sitten sanoi: "Kymmenen vuotta sitten olin niin sairas, että sanoin olevani terve. Tänään olen niin terve, että voin sanoa olevani sairas."

 

Toisten hengellinen arvioiminen on varmaankin pirun keksintö. Niin paljon vääriä arvioita on tehty ja toisia ihmisiä (veljiä ja sisaria) loukattu. Muistan pari vuosikymmentä sitten kun olin entisen vaimoni kanssa kotiseuroissa Hartolassa. Kumpikin käytimme seuroissa puheenvuorot. Seurojen jälkeen vaimoni luokse tuli eräs paikallinen uskova mies. Hän totesi vaimolleni: "Oli se hyvä, kun käytit tuon todistuspuheenvuoron.. Kun sinä et ole yhtään uskovan ihmisen näköinen.."

 

Oi, Herra, auta! Mihin helvetilliseen suohon voi ihmisen lihallinen hengellisyys ihmiset ajaa. Kun lähestymme Jumalaa, joudumme jättämään vaimojen, miesten, pappien, saarnaajien, muiden uskovien ja seurakuntiemme arvioinnit sikseen, kun oma syntisyys ja vajavaisuus alkavat Jumalan kirkkauden valossa näyttää tosi pahalta ja saastaiselta. Enemmän tulee huoli omasta kuin toisten tilanteesta. Mikä on muidenkin kannalta tosi siunattu asia.

 

Mikään ei myöskään ole niin vierasta kristinuskolle kuin alituinen tahto saada kokemuksia. Kristillisessä rukouksessa sen sijaan on kyseessä kaiken menettäminen, jopa sen, jonka itse luulemme eniten sitovan meitä Jumalaan. Ja näin meditaatio saa syvimmän sisältönsä. Se käsittää sen, että on sitä mitä on, eikä yhtään enempää. Ihminen on luotu, ja hän antaa tietoisesti luoda itsensä. Hän voi sanoa Paavalin kanssa: "Jumalan armosta minä ole se, mikä olen."

 

Niin on myös ihmisen tiedettävä, ettei hänen saamansa elämä ole hänen omaansa, vaan Jumalan. Hänen avoimet kätensä sanovat: mikään ei ole minun, kaikki on sinun. Kun kädet ovat avoimet, voivat valtameren kaikki vesimassat virrata niiden läpi, mutta käsien sulkeutuessa menetetään kaikki.

 

Tapasin hiljan uskovan miehen, joka kertoi suuresta ilonaiheestaan. Mies näki unen, jossa hän alkoi rukoilla sairaiden puolesta ja jossa hän rukoillessaan laski kätensä ihmisten päälle. Ja ihmeitä alkoi tapahtua. Tuo uni oli Jumalan viesti ja rohkaisu. Unen jälkeen miehen rukouksiin alettiin vastata juuri niin kuin mies oli nähnytkin. Ja sairaita on alkanut parantua.

 

Jatkoa ajatellen, ollaan mekin kädet avoinna. Jumalan virrat ovat liikkeellä. Ne voivat kulkea meidänkin kauttamme toisten hyväksi. Jatketaan tästä rukous-aiheesta seuraavallakin kerralla. Rukoilen Sinun puolestasi missä sitten tätä tekstiä luetkin. Jumala on siellä kanssasi. Jatketaan matkaa eteenpäin. Noustaan ylös, jos olemme maahan kaatuneet. Meillä on paras opas. Hän on valmistanut meille tien perille asti. Siellä meidän ikuinen kotimme on. Huikeata. Ole siunattu, ystävä!

 

Jos kaipaat hyvää hengellistä radio-ohjelmaa, mene nettiin ja etsi sivu:

http://livetaajuus.fi/radio/radio-patmos/ Kanava on tosi hyvä ja sieltä kuulet paljon hyvää opetusta, rukousta, musiikkia ym.

 

Palaillaan pian!

 

 

 



Välittääkö Jumala minusta ihan varmasti?

Eilisessä Ilta-Sanomissa oli juttu, joka puhutteli minua vahvasti. Jutun aihe ei ole hengellinen, mutta hengelliset asiat olivat mielessäni vahvasti jutun lukemisen jälkeen. Seuraava teksti on siis valikoiden poimittu em. jutusta:

 

"Joulupukkina työskentelevä Eric Schmitt-Matzen, 60, oli juuri palannut kotiinsa päätyöstään koneinsinöörinä, kun puhelin soi. Sairaalassa työskentelevä hoitaja soitti ja kertoi, että heillä on hyvin sairas 5-vuotias poika, joka haluaa nähdä joulupukin. Mies vastasi tulevansa, mutta vaihtaisi sitä ennen joulupukin vaatteet päälleen. Hoitaja vastasi, ettei siihen ole aikaa.. "Tule pian", hoitaja pyysi.

 

Schmitt-Matzen ehti sairaalaan vartissa. Hänet ottivat vastaan pojan äiti ja useat perheenjäsenet. Äiti oli ostanut pojalle lelun ja pyysi minua antamaan sen hänelle. Pukki pyysi, ettei kukaan murtuisi huoneessa, sillä hän itse puhkeaisi kyyneliin eikä voisi tehdä työtään loppuun. Muut jäivät odottamaan teho-osaston ulkopuolelle, kun itsensä koonnut pukki meni sisään huoneeseen.

 

Kun menin sisään, hän makasi siellä niin heikkona, kuin olisi nukahtamassa. Istahdin hänen sänkynsä reunalle ja sanoin, että "mitäs tämä on, että sinä aiot jättää joulun väliin? Et voi mitenkään jättää joulua väliin. Sinähän olet päätonttuni."

 

Poika nosti päänsä ja kysyi, "olenko?"

Pukki nyökytteli, että totta kai. Annoin hänelle lahjan. Hänellä ei ollut juurikaan enää voimia avata lahjapaperia. Kun hän näki, mitä paketissa oli, hän hymyili ja laittoi päänsä takaisin tyynylle.

 

Schmitt-Matzen pyysi poikaa tekemään hänelle suuren palveluksen.

- "Kun pääset sinne, sanot, että olet joulupukin päätonttu ja he tietävät

   päästää sinun sisään."

- "Niinkö?" poika innostui.

- "Kyllä".

 

Poika nousi istumaan, antoi pukille suuren halauksen ja kysyi tältä vielä yhden kysymyksen: "Pukki, voitko auttaa minua?" Pukki kietoi kätensä pojan ympärille. Ennen kuin sanoin sanaakaan, hän kuoli siihen. Annoin hänen olla siinä, halasin häntä yhä ja pidin häntä sylissäni.

 

Perhe tajusi, mitä oli tapahtunut. Äiti juoksi huoneeseen ja huusi: "Ei, ei, ei vielä!" Pukki antoi pojan äitinsä syliin ja lähti saman tien pois. Edes neljä vuotta 75. Ranger-rykmentissä ei ollut valmistanut Schmitt-Matzenia tämän kaltaiseen tilanteeseen. Hän juoksi ulos sairaalasta ja itki koko matkan kotiinsa..

 

- "Itkin niin paljon, etten nähnyt edes ajaa kunnolla."

Hän oli poissa tolaltaan kolme seuraavaa päivää.

 

- Minulta meni viikko tai kaksi, että pystyin olemaan ajattelematta sitä koko aikaa. Uskoin jo, etten koskaan enää ryhdy pukin rooliin.

 

Miehen uskon palautti lasten ilo joulupukista.

- "Se toi minut takaisin. Tajusin, että se on rooli, joka kuuluu minulle. Heidän ja

  myös itseni takia."

 

                         ++++++++++++++++++

 

Elämän ja kuoleman raja on joskus hiuksenhieno. Voi olla, että tiedät tilanteita, joissa olet käynyt aivan lähellä rajaa, mutta elämä on kuitenkin jatkunut, koska Jumala on niin päättänyt. Kun vuosia tulee lisää, elämän päättyminenkin tulee enemmän todelliseksi. Huomaan joulun aikaan herkistyväni. Erityisesti jouluinen musiikki vie ajatuksia menneisiin jouluihin ja koettuihin elämän vaiheisiin. Myös edesmenneet vanhemmat ovat monesti ajatuksissani. 

 

Myös monet hengellisen elämän vaiheet, työt, tehtävät, taistelut, koetukset, ilot ym. ovat mielessä. Haikeus, ikävä, herkistyminen voivat painaa mieltä maahan. Joulun ilosta ja paljosta hyvästä huolimatta. 

 

Jukka Norvanto on Raamatun opettaja, jota olen radiosta ja netistä kuunnellut lukemattomia kertoja. Norvannon Raamatun selitysteoksia luemme vaimon kanssa päivittäin. Kirjoitan Sinulle rohkaisuksi Jukan opetuksen psalmista 77. Teksti on erityisen rohkaiseva erityisesti silloin, kun pelkään/epäilen, onko Jumala elämässäni vielä minua auttamassa.

 

"Psalmi 77 sopii erityisen hyvin aikoihin, jolloin masennus tuntuu valtaavan mielen.

 

Laulunjohtajalle. Jedutunin tapaan. Aasafin psalmi. Minä rukoilen Jumalaa, huudan suureen ääneen, minä rukoilen Jumalaa, ja hän kuulee minua. Ahdingossani minä etsin apua Herralta, hänen puoleensa kurottuu käteni öisinkin, hellittämättä. Kukaan muu ei voi minua lohduttaa. Minä ajattelen Jumalaa ja olen levoton, minä mietin, ja tuska valtaa minut. (sela) Ps 77:1-4

 

Tuntuuko sinusta ajatus suureen ääneen huutamisesta Jumalalle jotenkin oudolta tai jopa aikuiselle sopimattomalta käyttäytymiseltä? Jos niin ajattelet, muista kuitenkin se, mitä Hep 5:7:ssa kerrotaan Jeesuksesta: "Ihmiselämänsä päivinä Jeesus ääneen itkien rukoili ja huusi avukseen häntä, jolla oli valta pelastaa hänet kuolemasta, ja hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jumalan tahtoon." Aivan ilmeisesti tuskan pukemisella ajatusten lisäksi myös kuuluvaksi avunhuudoksi on aivan erityinen merkitys rukouksessa. Eiväthän psalminkirjoittaja ja Jeesus muuten sillä tavalla olisi toimineet.

 

Tuskainen rukoilija on tajunnut sen, että vain Jumala voi häntä auttaa. Siksi hän rukoilee Jumalaa öin ja päivin. Olet varmaan huomannutkin, että psalmin kirjoittajat eivät muutenkaan paina tuskaansa sisimpäänsä, vaan antavat tulla sen ulos sellaisena kuin se tuntuu. Tässä meidän itseemme käpertymistä potevien suomalaisten kannattaisi kyllä ottaa aivan erityistä oppia heistä.

 

Sinä et anna silmieni ummistua, mieleni kuohuu, mutta pysyn vaiti. Minä ajattelen muinaisia aikoja, muistelen menneitä vuosia. Minä pohdin itsekseni kaiken yötä, ajatukset kiertävät päässäni. Onko Herra hylännyt meidät ainiaaksi, eikö hän enää välitä meistä? Onko hän iäksi evännyt laupeutensa, yhäkö hän vaikenee, polvesta polveen? Onko Jumala unohtanut armonsa, vihassaan sulkenut sydämensä? (sela) Minä ajattelen: "Siinä on tuskani syy, että Korkeimman teot ovat toiset kuin ennen." Minä muistelen tekojasi, Herra, muistan ihmeitä, joita muinoin teit. Ps 77:5-12

 

Jakeet paljastavat osuvasti, miten tuskainen olo ilmenee. Ensimmäisinä rukoilija mainitsee unettomuuden ja mielen kuohunnan. Niiden takaa paljastuu myös epäilys. Eikö Jumala, joka aikaisemmin on pitänyt niin hyvää huolta kansastaan, enää välitäkään omistaan? Jumala näyttäytyy toisenlaisena. Hän murtaa niitä kahleita, joihin me hänet niin mielellämme vangitsemme. Eikö olekin mielenkiintoista, että Jumala on niin rohkea, että hän uskaltaa asettaa kyseenalaiseksi ihmisen ajatukset hänestä? Näin ihmisen on yhä uudelleen luovuttava omista jumalakuvan rakennelmistaan, ja annettava Jumalan sanan tulla sijaan.

 

Minua itseäni lohduttaa sellaisina murtumisaikoina C.S. Lewisin välittämä löytö: "Ennemmin tai myöhemmin Hän (Jumala) vetää pois, ainakin heidän (uskoon tulleiden ihmisten) tietoisesta kokemuspiiristään, kaikki tuet ja yllykkeet. Hän jättää tuon olennon seisomaan omilla jaloillaan - suorittamaan pelkän tahdon vaatimuksesta velvollisuuksia, jotka ovat menettäneet kaiken viehätyksensä. Tällaisina masennuksen kausina olento (uskoon tullut ihminen) kehittyy paljon paremmin kuin nousukausinaan sellaiseksi kuin Hän (Jumala) haluaa." Lewisin mukaan Jumala ei muuta niin paljon toivo kuin sitä, että vaikka koko maailmasta näyttäisi kadonneen jokainen jälkikin Jumalasta ja vaikka Jumalan ihminen ei enää tunnetasollakaan ikävöi hänen tahtonsa täyttämistä, hän kuitenkin, kaikesta huolimatta, tekee sen.

 

Hetket, jolloin luottamustamme Jumalaan koetellaan ja uskokin horjuu, ovat kasvun aikaa. Silloin joudumme tarrautumaan kiinni Jumalaan, vaikka siinä ei näytä olevan mitään järkeä. Tunnetasolla ne hetket ovat täynnä epäilystä ja kuvitelmia rakkaudettomasta Jumalasta. Kuitenkaan todellisuudessa ihminen ei ole koskaan niin lähellä Jumalaa kuin silloin, kun hän uskoo kuitenkin, kaikesta huolimatta. Tämän uskon näköalan näytti löytäneen myös psalminkirjoittaja kaiken ahdistavan keskellä.

 

Minä ajattelen kaikkia töitäsi, mietin suuria tekojasi. Jumala, pyhät ovat sinun tiesi. Ei ole sinun vertaistasi jumalaa. Sinä olet Jumala, sinä teet ihmeitä, olet osoittanut voimasi kansojen vaiheissa. Kätesi voimalla sinä vapautit oman kansasi, Jaakobin ja Joosefin heimon. (sela). Vedet näkivät sinut, Jumala, vedet näkivät sinut ja vapisivat, syvyydet vavahtelivat. Pilvet syöksivät vettä, ylhäällä jylisi ukkonen, tulinuolesi halkoivat taivasta. Sinun vaunujesi pyörät ryskyivät, salamat valaisivat maanpiirin, maa vapisi ja järkkyi. Meren halki kävi sinun tiesi, suurten vetten poikki sinun polkusi - jalanjälkiäsi ei kukaan nähnyt. Sinä johdatit kansaasi kuin paimen laumaansa, palvelijoinasi Mooses ja Aaron. Ps 77:13-21

 

Ehkäpä huomasitkin, että näissä psalmin päätösjakeissa ei puhuttu enää mitään rukoilijasta itsestään. Ahdistuneen katse oli kääntynyt omasta itsestä Jumalan suuruudesta kertovien tekojen muistelemiseen. Jos Jumala kerran kykeni johtamaan kokonaisen kansan pois Egyptin orjuudesta Kaislameren läpi, niin tokihan hän on voimallinen auttamaan myös yhtä ahdistettua ihmistä tämän vaikeuksissa.

 

Niinpä niin, hyvä ystävä, Jumalalta on lupa niin minun kuin sinunkin odottaa apua, kun maailmassa ei näytä olevat toivon hiventäkään. Sillä hänellä on kaikki valta. Nykyaikanakin. Tälläkin hetkellä."

 

                        +++++++++++++++++++

 

Jumala rohkaisee meitä tuolla sanalla luottamaan Häneen. Hän on aikanaan aloittanut Sinussa hyvän työnsä. Ja mikään ei lopeta sitä työtä, jota Hän on tekemässä. Rukoilen, että uskosi saisi vahvistua. Kun on aikaa, tutkitaan Sanaa. Ja ollaan hiljaa. Kuunnellaan. Rukoillaan. Annetaan Jumalan puhua ja rauhoittaa sydämellemme. Et milloinkaan ole yksin. Ja Hän myös antaa enkeleilleen käskyn varjella Sinua kaikilla teilläsi. Jäädään Vapahtajamme turviin. Hän kulkee edellä ja johdattaa.

 

 

Elämää syntymän ja kuoleman jälkeen

On kulunut pitkä aika edellisestä kirjoituksestani. Olen hämmästynyt ja kiitollinen siitä, miten usein tällä sivustollani on käyty silloinkin, kun en ole uusia tekstejä tänne jaksanut/ehtinyt kirjoittaa. Muutama päivä sitten luin tekstin, joka puhutteli vahvasti. En tiedä, kuka tekstin on alkujaan kirjoittanut. Oli hän kuka hyvänsä, uskon, että teksti on annettu Jumalan sydämeltä.

"Kaksoset keskustelivat kohdussa; ”Uskotko elämään synnytyksen jälkeen?” ”Miksi kysyt, totta kai uskon synnytyksen jälkeen olevan elämää. Kenties olemme täällä siksi, että meitä valmistellaan tähän tulevaan.” ”Järjetöntä!” vastasi toinen ” Ei ole olemassa elämää synnytyksen jälkeen. Minkälaista elämää se nyt muka olisi?”

 

Tähän toinen vastasi ”En tiedä, mutta siellä tulee olemaan kirkkaampaa. Ehkä tulevaisuudessa käytämme jalkoja kävelemiseen, sekä syömme suullamme. Ehkä me tulemme saamaan muita aisteja, joita emme voi nyt ymmärtää.”

 

Ensimmäinen vastasi ”Tuo on aivan absurdia. Käveleminen on mahdotonta, saati suulla syöminen? Naurettavaa! Napanuora tarjoaa meille ravinnon ja kaiken tarvitsemamme. Mutta napanuora on kovin lyhyt, elämä synnytyksen jälkeen ei ole järjellä ajateltuna mahdollista.”

 

Toinen intti vastaan “ No, minä ajattelen että siellä on jotakin ja ehkä se on jotain erilaista kuin on nyt. Kenties emme tarvitse ruumiimme nuoria enää.”

 

Tähän ensimmäinen taas vastasi ”Järjetöntä. Ja sitä paitsi jos siellä on elämää, niin miksi kukaan ei ole koskaan tullut takaisin? Synnytys on elämän loppu, ja synnytyksen jälkeen ei ole muuta kuin pimeyttä, hiljaisuutta ja unhola. Se ei vie meitä minnekään.”

 

“Noh, en tiedä, “ tuumasi toinen, “ mutta yksinkertaisesti tulemme tapaamaan äitimme ja hän tulee pitämään meistä huolta.”

 

Tämän kuullessaan ensimmäinen toisti “ Äiti? Sinäkö todella uskot äitiin? Naurettavaa, jos äiti olisi olemassa, niin missä hän on nyt?”

 

Toinen vastasi “ Hän on kaikkialla. Olemme hänen ympäröimänä. Olemme hänessä, hänessä me elämme. Ilman häntä, tämä maailma ei voisi olla olemassa.”

 

Ensimmäinen totesi “Noh minä en näe häntä, joten on järkevää, ettei häntä ole olemassa.”

 

Toinen jatkoi: ”Joskus, kun on ihan hiljaa ja keskittyy ja kuuntelee todella tarkasti, voi havaita hänen läsnäolon ja voit kuulla hänen rakastavan äänensä kutsuvan jostain ylhäältä.”

 

Tämän tarinan kaksosista voimme myös liittää hyvin siihen, kun mietimme Jumalaa. Joillekin on päivän selvää, että Jumala on olemassa ja osa taas ei voi hyväksyä ajatusta Hänestä. Raamatussa meille sanotaan, että saamme olla Jumalan lapsen asemassa. Lapsihan on utelias, se kyselee ja etsii. Samoin meitäkin rohkaistaan kyselemään ja etsimään, mistä oikein on kyse? Kuka on se Jeesus, josta Raamatussa puhutaan? Mitä se minulle merkitsee? Mitä väliä sillä kaikella on tänä päivänä? Saamme aloittaa nyt yhdessä matkan, jonka aikana voimme kysyä näitä ja monia muita kysymyksiä. Rohkaisen sinua lähtemään avoimin mielin matkaan, sinulta ei odoteta mitään vaan saat avoimin ja rohkein mielin lähteä kulkemaan ja etsimään."

 

 

 

Vuonna 1955 Suomessa keskusteltiin laajasti, onko Jumalaa olemassa. Tunnettu pilapiirtäjä Kari Suomalainen teki aiheesta kuvan. Jumalan olemassaoloa pohditaan huomaamatta, että juuri silläkin hetkellä ollaan Jumalan kämmenellä.

 

Juuri tälläkin hetkellä lokakuun lopulla me olemme Jumalan kämmenellä. Sielun vihollinen tekee kaikkensa, jotta emme uskoisi siihen, että Jumala yleensäkään on olemassa. Ja jos onkin, ettei hän ainakaan minusta ole kiinnostunut. Valheen isä osaa asiansa käyttämällä todisteluissaan hiukan myös totuutta, jotta me valheen uskoisimme.

 

 

Kun Jumala meidät loi, hän tarkoitti meidät olemaan jatkuvassa yhteydessä hänen kanssaan. Kun rakennetaan uusia asuntoja, niihin tehdään valmiiksi tulevaa käyttöä varten tietoliikenne- tv- yhteydet jotta ne milloin hyvänsä voidaan ottaa käyttöön. Meissä jokaisessa on valmiudet Jumalan kohtaamiseen. Meidän ei tarvitse muuta kuin rukoilla Jumalaa. Huutaa häntä avuksemme ja hän vastaa meille.

 



Moni uskova ihminen voi hengellisesti huonosti. Maailman henki on niin voimakas että se pyrkii repimään ja hivuttamaan irti Jumalasta ja kaikesta hengellisyydestä. Kun olemme voimattomia, meistä ei ole sielunviholliselle mitään vaaraa.

 

Olin nälkäpäiväkerääjänä ison marketin aulassa. Eräs vanha mies pysähtyi juttelemaan. Hän totesi mm. että nämä marketit ovat tämän ajan kirkkoja. Täällä käydään usein joka päivä pyhänä ja arkena. Luin hiljan tutkimuksesta, miten tämän ajan älypuhelimet, Facebook ym vievät pienten ja  isojen ajasta huomattavan paljon. On tutkittu, että älypuhelimen omistaja katsoo puhelintaan (onko tullut viestejä, puheluja, päivityksiä, tykkäyksiä ym) keskimäärin 85 kertaa vuorokaudessa.

 

Meidät on sidottu (= orjuutettu) toisiin ihmisiin ja heidän mielipiteistään meistä. Tykkääkö minusta joku, onko viimeksi ottamani valokuva itsestäni miten tykätty ym. Kun elämämme päättyy, ei ole mitään merkitystä sillä, rakastivatko ihmiset minua vai ei. Vain sillä, mitä Jumala ajattelee meistä, on merkitystä.

 

31.10.2017 tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martti Luther julkaisi 95 teesiään. Pian vietetään reformaation juhlavuotta. Jos haluat käydä lukemassa nuo teesit löydät ne sivulta:

http://www.luther.de/fi/leben/anschlag/95thesen.html

 

Minä (ehkä Sinäkin) tarvittaisiin uskonpuhdistusta. Hengellisyydessämme on niin paljon maailman vaikutusta, että tehopesu (kuten autopesulassa) tekisi meille hyvää. Onneksi Jumala haluaa auttaa meitä.

 

 

Kuuntele ääntä sisälläsi. Se kutsuu Sinua lähemmäksi Jumalaa. Älä usko, ettei Jumala Sinusta välitä. Se on valhetta. Pimeys, jonka keskellä olet ollut, auttaa Sinut Jumalan syliin. Monet väärät valot ovat eksyttäneet, mutta Jumalan valo ja kirkkaus johtavat Sinut Vapahtajan avaamaa tietä kohti valoa ja lepoa.

 

Olin kotiseurakuntani kirkossa 15.5. Kaatuneitten päivänä. Kirkossa oli paljon sotaveteraaneja ja väkeä muutenkin. Istuin kirkon perällä, melkein viimeisessä penkissä. Edellisenä iltana olin loukannut leikatun selkäni. Vaikka minulla oli oma erikoisvalmistettu istuintyyny, kirkon puinen penkki ei tehnyt hyvää. Tunsin, miten kipu alaselässä alkoi ja vahvistui. Kipu meni kuin aaltoliike. Odotin kivun hellittävän, mutta niin ei käynyt. Aloin miettiä, lähdenkö kotiin vai sairaalaan? Odotin liian pitkään.

 

Kun sitten (kesken saarnan) lähdin kävelemään kohti ulko-ovea, menin tajuttomaksi ja kaaduin kirkon käytävälle. Kirkon perällä ollut nainen tuli kysymään, voinko huonosti? Eräs työtoveri tuli luokseni ja kysyi, voisinko kääntyä kyljelleni? Sanoin etten pysty. Kuulo, näkö ja puhe toimivat, muuten en pystynyt liikuttamaan itseäni. Muutaman minuutin päästä pääsin kävelemään kirkon ulkoeteiseen.

 

Ambulanssi tuli pillit päällä minua hakemaan. Forssan sairaalaan. Verikokeita, tutkimuksia, lääkärin haastattelu. 2-3 tunnin päästä pääsin pois sairaalasta. Diagnoosina kovasta kivusta johtunut kipu/tajuttomuus/pyörtyminen.

 

Moni toivoo kuolevansa saappaat jalassa. Minä uskon nyt tietäväni, mitä se tarkoittaa. Yhtäkkiä filmi katkeaa eikä tiedä eikä tunne eikä muista mitään. Loppu. Ja se voi tapahtua milloin hyvänsä, kenelle hyvänsä meistä oli meillä sitten selkäkipuja tai ei.

 

Jos et enää jaksa mitään, pyydä Jumalaa avuksesi. Kun Hän tuntee Sinut ja pitää Sinusta huolen, Sinun ei tarvitse pelätä tulevia päiviä, sairauksia ym. Kun Jumala lupaa pitää Sinusta huolen, se on totta. Siksi tämän päivän tärkein asia on pitää huolta siitä, että yhteytemme Jumalaan on kunnossa.

 

Jos katsomme kännykkäämme keskimäärin 85 kertaa päivässä, mitä jos rukoilisimme, puhuisimme Jumalalle esim. 40 kertaa päivässä, se tuntuu meistä ehkä aika paljolta. Ja kuitenkin tuo yhteys on se, joka meidät pelastaa. Ja koskaan meidän ei tarvi epäillä, tykkääkö Hän minusta. Hän rakastaa Sinua enemmän kuin sadat Facebook- ym kaverit. Hän peukuttaa Sinua aina! Nytkin.

 

Yle Areenasta löytyy paljon katsottavaa. Jos Sinulla on noin puolitoista tuntia aikaa illalla/aamulla/päivällä, katso seuraava: Dok: Sonita

dokumentti: http://areena.yle.fi/1-3325751

Dokumentti on tarina afganistanilaisesta pakolaisesta.

 

Lopuksi. Jumala haluaa auttaa Sinua. Juuri tällä hetkellä ja tänään. Rukoilen, että saat tuntea Jumalan rakkauden sisälläsi. Anna hänen ottaa Sinut syliin. Anna hänen viedä Sinut valoon ja turvaan. Olet Hänelle äärettömän rakas.

 

 

"Älä juokse, asetu hiljaa aloillesi. Kuuntele tarkkaavaisena omaa kamppailuasi. Vastaus kysymykseesi on kätkettynä omaan sydämeesi." Henri J.M. Nouwen

Kuuntelin eilen radiosta urheilutoimittaja Kaj Kunnaksen haastattelua. Kunnas sai toukokuussa aivoverenvuodon, mutta nopean avun ja hyvän hoidon ansiosta toipuminen on sujunut suhteellisen hyvin. Haastattelussa minua puhutteli vahvasti se rehellisyys, jolla asioita käsiteltiin. Kunnas kuvaa vakavan sairastumisen jälkeistä aikaa uudeksi elämäksi.

 

Ennen sairastumista työ oli ollut keskeisellä sijalla elämässä. Tällä hetkellä kolmen tärkeimmän asian joukossa ovat seuraavat: terveys, vaimo ja lapset. Järjestys vaihtelee, mutta tuo kolmen kärki säilyy. Tuohon kolmen kärkeen ei työ kuulu enää ollenkaan.

 

Huomasin haastattelua kuunnellessani, että itku pyrki pintaan. Tuossa haastattelussa tuli esiin niin paljon sellaista, mitä uskon itse kokeneeni. Elämä on lahjaa. Joka ainut päivä. Lahjaa on elämä myös vaikean kivun kanssa.

Totta on myös seuraava runo: "Elämä on yhtä luopumista. Luopumista eilisestä luopumista kaikesta kaikesta, jonka luulimme omistavamme. Luopumisen kautta taivas tulee jotenkin lähemmäksi, alemmaksi ja todellisemmaksi. Todellisemmaksi tulee myös elämän lahja. Todellisemmaksi tulee se että kaikki oli ja yhä on lahjaa.”

Aamulla luin psalmista 14 seuraavan puhuttelevan lauseen: "Hullu sanoo sydämessänsä: "Ei ole Jumalaa.".. Jos me uskomme tänään Jumalaan, se on elämämme suurin ja arvokkain asia.

 

Olen muutaman vuoden toiminut kotipaikkakunnallani oppaana. Harrastuksena. Työ on haasteellista ja kiinnostavaa. Viime kesänä Tammelassa järjestettiin kulttuurikävely, jonka puolesta toimin ns. roolioppaana. Esitin taitelija Albert Edefeltiä ja toinen opas Edefeltin vaimoa Elleniä. Edefelt on maalannut täällä Tammelassa muutaman taulun, ja asunut muutamia kesiäänkin täällä. Rooliin "hyppääminen" oli/on jännittävää. Toisaalta se on turvallista, kun voi olla joku muu, mikä onkaan.

 

Kaukolan harjulta (vuonna 1889)

 

Jos autoilijoilta kysytään, millaisia kuskeja he ovat, yleensä vastaukseksi saadaan, että ainakin vähän keskivertoa parempia, taitavampia ja huolellisempia. Jos uskovalta ihmiseltä kysytään, millainen uskova hän on, vastaukset voivat vaihdella paljonkin. Moni kuitenkin sydämessään ajattelee (= kuvittelee), että itsellä on jotain sellaista viisautta ja ymmärrystä, jota useimmilla ei ole. Siltä pohjalta voi sanoa mielipiteensä mistä vain ja milloin vain. Monesti suomalainen tekee sen yleisönosastoilla ja nettipalstoilla nimimerkin suojassa.

 

Jos/kun huomaa oman vajavaisuutensa ja syntisyytensä, meitä helpottaa joskus, jos voimme arvostella jotakin meidän mielestä "huonompaa" tai vaikka seurakunnan työntekijöitä. Mikään ei olekaan niin helppoa kuin toisten arvosteleminen. 

 

”Lakihurskaus tunnetaan siitä, että se on jatkuvasti toisten kurkussa vaatimassa toisilta täydellisyyttä, nostaen toisten synnit lipputankoon, omat synnit unohtaen..”

 

Lemisen Erkki kirjoittaa eräässä runossaan, miten ihmisestä tulee armollinen? Siinä tarvitaan paljon lankeemuksia.. Monelle raamatullisuus on rankka lyömäase. Luterilaisuuskin on. Oikeassa oleminen. Juuri hetki sitten luin iltapäivälehden nettiversiosta, miten entinen gospel-laulaja oli tuomittu alimpaan helvettiin siirryttyään gospelista muunlaisen musiikin pariin.

 

Raamatussa kerrotaan tilanteesta, kun Herran tulo näytti viipyvän. Palvelijat alkoivat lyödä toisiaan sen sijaan, että olisivat olleet uskollisia Herralta saaduissa tehtävissä. Kun Herramme saapuu, joudumme jokainen hänen eteensä. Silloin hän ei kysy sitä, mitä joku toinen on tehnyt. Hän ei kysy, mitä mieltä olit siitä, jos joku laulaja on ennen laulanut sitä ja nyt laulaa tätä. Tai jos Sinun mielestäsi joku työntekijä ei osannut saarnata oikein. Tai joku uskova ei ole pärjännyt niin kuin Sinä olet omasta mielestäsi pärjännyt.

 

Puhuttelevinta ja kenties pelottavinta on se, että hän kysyy Sinusta, miten Sinä itse olet toiminut ja elämääsi viettänyt? Haluatko että puheesi, kommenttisi, tuomiosi näytetään videotykillä seurakuntasi kokouksessa?

 

Itselleni oman syntisyyden näkeminen on ollut tosi tuskallinen kokemus. En olisi ikinä itsestänikään uskonut. Kun totuus selviää ja me sen näemme, se on meille armoa. Pyhä Henki, joka totuuden on meille näyttänyt, haluaa ohjata meidät Vapahtajamme luokse, koska yksin hän voi puhdistaa meidät kaikesta synnistä ja antaa meille uuden elämän.

 

Minulla ei ole mitään muuta pakopaikkaa, kuin Hänen sanomaton laupeutensa.

 

Jumala on antanut meille tämän hetken tässä. Saamme tuoda hänen eteensä kaiken, mikä meitä painaa ja synnin, jonka näemme omassa elämässämme. Joskus vaikeinta on olla rehellinen itselleen. Mutta kun sen teemme ja kerromme kaiken Jumalalle, hän auttaa meitä. Hän ojentaa kätensä Sinulle ja saat tarttua siihen.

 

Halullisten sieluin hengelliset laulut -kirjassa on laulu (vuodelta 1790), josta lainaan muutaman säkeistön. Jo tuolloinkin taistelut ovat olleet samanlaisia kuin meillä nyt. Vaikka sanamuodot ovat vanhahtavia, sisältö on tärkein.

 

"1 On laupeus sanomaton, hän, Jeesus, kun hoitanut on

niin meitä kuin muitakin uskoviaan

ja auttanut vaivoissa maan.

Hän lyö sekä tukee,

hän riisuu ja pukee

ja hetkeksi kadotessaan

vie köyhyyden teitä,

näin tyhjentää meitä,

vaan tyhjälle, köyhälle lahjoittaen

suo armonsa rikkauden.

Hän kasvonsa peittää

ja murheeseen heittää,

vaan antaa taas virvoituksen.

 

2 Jos hengessä köyhiksi saa

myös meidät hän näin alentaa,

niin kilvoituksemme ja kaipuumme tie

luo armonsa istuimen vie.

Ken kestää vain tiellä,

saa voimia siellä,

jos kuinkakin uupunut lie.

Niin syvät ja suuret

on synnillä juuret,

ne kasvavat versoja kiusausten

taas toivomme kukistaen,

vaan Vapahtajaamme

me rukoilla saamme

ja hän antaa pelastuksen.

 

4 Jos pilvinen joskus on sää

ja kilvoitus väsyttävää,

niin kaukaakin tulevat kehottajat,

he uskomme vahvistavat.

Näin Herramme johtaa,

hän siunaten kohtaa

myös kuormainsa uuvuttamat.

Siis, Jeesus, et meitä

pois luotasi heitä,

vaan talutat joukossa ystävien

näin kaikkia virvoittaen.

On keveä taakka,

kun tuloosi saakka

me yhdessä kannamme sen.

 

.. On toivolla luvattu maa:

kun kestämme tiellä,

niin iäti siellä

me kiitämme Vapahtajaa."

 

Moni Teistä lukee tätä tekstiäni tuhansien kilometrien päässä ja monet lähempänä. Rukoilen Sinun puolestasi. Pyydän, että Jumala laskee siunaavat kätensä yllesi ja saat sydämeesi rauhan. Olet Jumalallesi niin korvaamattoman rakas. 

"Olemme siinä määrin tottuneet tähän maailmaan, että olemme kadottaneet näkyvistämme tulevan maailman.." (Billy Graham)

Kun eräs rikas mies kuoli, hänen hautajaisissaan esitettiin kysymys: "Kuinka paljon hän jätti jälkeensä?" Vastaus kuului: "Kaiken."

Olinpa rikas tai köyhä, lähestyn joka päivä hetkeä, jolloin mekin olemme samassa tilanteessa kuin tuo rikas mies. Joudumme jättämään taaksemme kaiken. Pari päivää sitten kuulin eräästä tuttavasta, jolle kutsu oli tullut aivan yllättäen. Sukulaismies oli kuollut. Valmistauduttiin hautajaisiin, jotka oli sovittu parin viikon päähän. Pienellä joukolla käytiin ostamassa vaatteita hautajaisia varten. Tuttavani palasi kotiinsa. Lapset eivät tavoittaneet häntä puhelimella illalla eikä aamullakaan. Kun sitten mentiin hänen kotiinsa, siellä hän nukkui kuolleena vuoteessaan. Hautajaisvaatteista oli tullut vaatteet hänen omiin hautajaisiinsa.

Koskaan emme voi tietää, milloin meidän aikamme on täältä ajasta lähteä. Kaikista tärkein asia on, että olemme valmiita. Että asiamme Jumalan kanssa ovat kunnossa. Tämänkin viestini tarkoitus on rohkaista ottamaan vastaan Jumalan tarjoama apu ja vapaus.

Jaakobin kirjan 4:8 on teksti: "Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä." - Sielunvihollinen tekee kaikkensa, jotta emme Jumalaa lähestyisi vaan mieluummin lähtisimme kauemmaksi Jumalasta. Vihollinen pelottelee meitä, ettei Jumala meistä välitä tai ettei Hän ainakaan anna syntejämme, pahuuttamme anteeksi. Muistan vuosien takaa tekstin, missä kuvattiin, mikä on raskainta maailmassa? Tekstissä lueteltiin suuri joukko asioita/ratkaisuja, mitkä ihmiselle on vaikeita ja tehdä ja toteuttaa. Teksti huipentui tuohon raskaimpaan asiaan. Kirjoittajan mukaan kaikkein raskainta on hänen mukaansa, kun on hengellisessä tilaisuudessa ja puhuja pyytää kaikkia niitä, jotka haluavat jättää elämänsä Jumalalle nostamaan kätensä.

Monen on vaikea tehdä ratkaisua Jumalan puoleen. Kun Aatami ja Eeva olivat tehneet maailmanhistorian ensimmäiset synnit, he tiesivät rikkoneensa Jumalaa vastaan. Ja tämän tietäessään he pakenivat Jumalan kasvojen edessä. Vaikka Jumala tiesi, missä tuo pariskunta oli piilossa, kysyi hän: "Missä olet?" Jumala antoi ihmiselle mahdollisuuden tunnustaa, mitä oli tehnyt. Mutta tätä mahdollisuutta ei käytetty. Ja siitä alkoi tapa, mikä vieläkin on käytössä. Aatami syytti lankeemuksestaan Eevaan, Eeva käärmettä jne.. On paljon helpompi syyttää toisia tai yrittää kieltää kaikki se, minkä olemme väärin tehneet.

"Kerran eräs lapsi leikki arvokkaalla vaasilla. Hän pani kätensä vaasin sisään eikä enää saanut sitä pois. Isä yritti parhaansa mukaan vetää poikansa kättä vaasista, mutta turhaan. He ajattelivat rikkoa vaasin, mutta sitten isä kehotti: "Poika, yritä vielä kerran. Avaa nyrkkisi ja suorista sormesi niin kuin näet minun tekevän ja vedä kätesi ulos."

Isän hämmästykseksi pikkupoika tokaisi: "Isi, en minä voi suoristaa sormiani niin kuin sinä, silloinhan kynä putoaisi kädestäni." Hymyile jos tahdot - mutta tuhannet meistä ovat tämän pienen pojan kaltaisia. Me pidämme niin tiukasti kiinni tämän maailman merkityksettömistä pikkuasioista, ettemme voi vastaanottaa Jumalan tarjoamaa vapautta.

Mikä "pikkuasia" pitää sinut erossa Jumalasta? Jokin synti, josta et suostu päästämään irti? Jokin täysin arvoton päämäärä, jonka haluat välttämättä saavuttaa? Jokin häpeällinen suhde, josta et suostu luopumaan? Rukoilen sinua, pudota sydämeltäsi pois tuo pikkuasia. Antaudu! Päästä irti ja anna Jumalan päättää elämästäsi." (ote kirjasta "Tänään on toivoa")

Tuo edellä kirjoittamani lainaus on minusta täyttä asiaa. Samoin siihen liittyvä esimerkki. Jeesus oli kulkemassa tietä pitkin suuren kansanjoukon ympäröimänä. Tien vieressä oli sokea mies, joka kysyi ohikulkevilta, mitä oli tapahtumassa. Kun hän kuuli, että Jeesus oli menossa tietä pitkin, hän alkoi huutaa Jeesusta. Lähellä olevat yrittivät estää miestä huutamasta. Mutta mies vain jatkoi. Ja silloin Jeesus pysähtyi. Mies pyysi, että Jeesus antaisi hänelle hänen näkönsä. Jeesus vastasi miehen rukoukseen ja hän sai näkönsä.

Harva meistä näkevistä rukoilee, että Jeesus antaisi meille näön. Ja vaikka näemmekin ihmissilmin, voimme oman elämämme suhteen olla näkövammaisia tai täysin sokeita. Emme ymmärrä omaa tilannettamme.

Benjamin Franklin kirjoitti seuraavan ihmeellisen totuuden: "Pidä omatuntosi puhtaana, niin sinun ei tarvitse koskaan pelätä."

Varsinkin Euroopan pakolaistilanne on pistänyt monen päättäjän/valtion pelkäämään. Suomessakin moni pelkää, mitä tapahtuu. Uutisissa, lehdissä ym kerrotaan pääosin huonoja/pelottavia uutisia. Ainakin minua lievästi sanottuna huolestuttaa, että kerrotaan miljoonista pakolaisista, jotka itärajamme takana tai Afrikassa odottavat kevättä ja liikkeelle lähtöä.

Vihollinen yrittää lamaannuttaa uskoamme erilaisilla peloilla. Sen sijaan Jumala rohkaisee meitä katsomaan Häneen ja turvautumaan Hänen Sanaansa. Johanneksen evankeliumin 14:3 "Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin.." 

"Toivo on eräs teologisista hyveistä", C. S. Lewis kirjoittaa pohtiessaan kristillisyyden merkitystä. Tällä hän tarkoitti, että jatkuva eteenpäin katsominen ja silmien kiinnittäminen iankaikkiseen maailmaan ei ole pakoa todellisuudesta tai toiveajattelua, vaan olennaista kristillisessä elämässä.

Tämä ei tarkoita, että meidän täytyy jättää nykyinen maailma oman onnensa nojaan. Tutustuessasi kirkon historiaan huomaat, että kristityt, jotka tekivät eniten nykyisen maailman hyväksi, olivat miehiä ja naisia, jotka ajattelivat tulevaa maailmaa eniten. Kristityistä tuli tehottomia tässä maailmassa vasta sen jälkeen, kun suurin osa heistä lakkasi ajattelemasta tulevaa maailmaa. Lewis on todennut: "Tähtää taivaaseen, niin saat maailman kaupanpäälliseksi. Tähtää maailmaan, niin et saa kumpaakaan."

Kaiken nykyisen pessimismin, synkkyyden ja turhautuneisuuden keskellä loistaa yksi kirkas toivon majakka - se on tämä Jeesuksen Kristuksen lupaus: "..vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni." Edellä kirjoittamani ajatukset ovat evankelista Billy Grahamin tekstiä. 

Olen varma siitä, että Jumala on juuri tällä hetkellä lähelläsi. Hän on siinä, koska hän rakastaa Sinua. Joku Teistä lukijoista voi pitää toisella kädellään  tai jopa molemmilla kiinni esineestä, asiasta, ihmisestä, ideologiasta, mikä estää pääsyn vapaaksi. Jumala rohkaisee Sinua päästämään irti. Vapaaehtoisesti. Samalla päästät itsesi vapaaksi. Meille jokaiselle Jumala antaa rohkaisun katsella elämäämme, kotiamme,  tiluksiamme. Rikas mies joutui jättämään kuollessaan jälkeensä kaiken. Niin käy meillekin. Ala jo nyt antaa omaisuuttasi pois. Meidän varastomme ovat usein liian täynnä kaikkea sellaista, josta olisi iloa tänään jollekin toiselle. Edesmenneen äitini opetuksia oli mm se, että antaminen on lahjaa. Oli hyvä opetus.

Rukoilen, että tämä päivä on meille suuren vapautuksen päivä. Jumalalle annettu elämä on kaikkein paras ratkaisu. "Taivas on valmistetuille ihmisille valmistettu paikka. Ne jotka kerran pääsevät sinne, saavat huomata, että heidät tunnetaan ja heitä on odotettu." (piispa Ryle)

Vedetön pilvi

Terve vaan terve! Pitkästä aikaa. Kun tätä tekstiä aloittelen, tunnen huonoa omaatuntoa. Edellisestä tekstistä on kulunut liian pitkä aika. Voisin aloittaa selittelemällä kiireilläni, töilläni, sairauksillani ym, mutta siitä ei varmasti ole mitään hyötyä. Nyt olen kuitenkin täällä. Upea juttu, jos Sinäkin vielä poikkeat tällä sivulla.

 

Piispa Voitto Huotari vieraili kerran Heinolan rukouspäivillä. Hän aloitti puheensa suunnilleen seuraavalla puhuttelevalla lauseella: "Jos tuntuu, että Jumala on kaukana, kumpi on liikkunut?"

 

Aivan käsittämätöntä, että Jumala on uskollinen. Silloinkin, kun me olemme lähteneet pois Jumalan luota ja olemme olleet omilla retkillämme. Samalla tavalla, kuin ihminen tietää, uskooko hän Jumalaan, samalla tavalla me tiedämme, jos yhteytemme Jumalaan on väljähtänyt. Vuosia sitten kuulin seuraavan aforismin: "Jumalan tielle ei tulla huomaamatta, mutta tuolta tieltä voidaan lähteä huomaamatta."

 

Sielunvihollinen tekee kaikkensa, että me lähtisimme pois Jumalan luota, koska hän vihaa Jumalaa. Jumalan Pyhä Henki haluaa tuoda meidät Jumalan luokse, koska ilman yhteyttä Jumalaan emme ikinä pääse Taivaaseen. Pyhä Henki haluaa myös toimia meissä ja meidän kauttamme.

Jos Sinä tällä hetkellä luet tätä tekstiäni, uskon, että Jumala haluaa puhua Sinulle. Olet Hänelle äärettömän rakas ja tärkeä. Hän haluaa ottaa Sinut lähelleen, oletpa tällä hetkellä miten kaukana hyvänsä. Kyse on siitä, haluatko ottaa tämän ihmeellisen rakkauden ja huolenpidon vastaan.

D.L.Moody, 1800-luvun evankelista, puhui merkittävimmästä Jumalan kohtaamisestaan näin: "Sydämeni ei anonut.. en pystynyt esittämään vetoomuksia. Itkin kaiken aikaa, että Jumala täyttäisi Hengellään. No sitten, eräänä päivänä - en pysty kuvaamaan sitä; kokemus on melkein liian pyhä nimettäväksi. Voin vain sanoa, että Jumala ilmaisi itsensä minulle, ja minulla oli sellainen kokemus hänen rakkaudestaan, että minun oli pyydettävä häntä pysäyttämään kätensä. Lähdin jälleen saarnaamaan. Saanat eivät olleet muuttuneet, en julistanut uusia totuuksia, ja kuitenkin sadat ihmiset kääntyivät. Vaikka minulle annettaisiin koko maailma, minua ei enää saisi palaamaan sille paikalle, jossa olin ennen tätä siunattua kokemusta - kaikki muu olisi pieni pölyhiukkanen tähän verrattuna."

Teksti on äärettömän hyvä ja upea kuvaus siitä, mitä Jumalan Pyhä Henki voi tehdä ihmiselle. Kaikki, mitä meillä on, on lahjaa. Elämästämme on jäljellä päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia, vuosikymmeniä? Olipa sitä enemmän tai vähemmän, tärkeintä on se, että tänään kuulumme Jumalalle ja haluamme elää hänen johdatuksessaan. Jumala tekee ihmeitä ilman määrää. Jos tuntuu, että olet kaukana Hänestä tai että olet sotkenut elämäsi, voit juuri tällä hetkellä rukoilla Jumalaa auttamaan ja Hän myös auttaa Sinua. Ja minua. Käsittämätön juttu! Jumala on läsnä, tunsimmepa me sitä tai emme.

Erästä uskovaa miestä uhattiin puhelimessa. Että soittaja tulee ja tappaa miehen. Tämä uskova mies totesi puhelimessa, että tuo uhkaaja ei pysty ratkaisemaan sitä, miten kauan hän on täällä elämässä. Yksin Jumala voi ratkaista, milloin meidän aikamme on täältä lähteä. Sitä ei yksikään ihminen voi muuttaa. Psalmissa 27 ovat ihmeelliset sanat:

"Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin? Kun vainoojat käyvät minua kohti iskeäkseen hampaansa minuun, he itse kaatuvat, vihamieheni ja vastustajani suistuvat maahan. Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi, vaikka minua vastaan nousisi sota, ei minulla olisi mitään hätää. Kun vaara uhkaa, Hän ottaa minut majaansa. Hän antaa minulle suojan teltassaan, nostaa minut turvaan kalliolle. Nyt minä kohotan pääni, en pelkää vihollisiani, vaikka he saartavat minut. Minä uhraan Herralle Hänen pyhäkössään, uhraan ja huudan ilosta, minä laulan ja soitan ylistystä Herralle."

Olen viime viikkoina kuunnellut lähes päivittäin Radio Patmosta. Tosi hyvä kanava. Paljon hyvää, syvällistä opetusta, julistusta ym. Eräänä päivänä kanavalla luettiin evankelista Frank Mangsin kirjaa "Vedettömiä pilviä". Teksti oli niin hyvä, että menin nettiin ja etsin tuota em. kirjaa. Ja kuinka ollakaan, Postimyynti V. Kiviojalla Kokkolasta tuo kirja oli myynnissä. Kirja maksoi vain viisi euroa. Mutta sisältö oli paljon arvokkaampi. Kirjoitan Sinulle tähän yhden lainauksen tuosta kirjasta (painettu vuonna 1945). Teksti puhukoon puolestaan.

"Vedettömiä pilviä
Karavaani oli menossa erämaan halki. Kuormajuhdat kulkivat pää riipuksissa, ja ihmiset laahustivat mykkinä vierellä. Karavaani oli kuolemaan tuomittu. Vesivarasto oli lopussa, ruokakin alkoi loppua, eikä kukaan tietänyt tietä lähimpään keitaaseen. Oli menty harhaan. Aurinko paahtoi armottomasti miesten ylen laihoja ruumiita, ja yhtä armottomasti erämaan hiekka poltti heidän haavoittuneita jalkojaan. Toivottomuus kuvastui heidän kasvoiltaan. Heidän sydämissään oli tuska, ja heidän katseissaan paloi kuumeen hehku. Mutta yhtäkkiä koko karavaani ikään kuin sähköistyi. Ilon huuto kävi miehestä mieheen. Taivaanrannalla oli havaittu pilvi, ja tuuli kävi siltä taholta. "Jos pilvi tulee kohdallemme ja sillä on jotakin annettavaa, me olemme pelastetut." Jokainen katse oli tuon taivasnäyn kiehtoma, ja jokaisessa sydämessä oli tiedoton rukous: "Lähetä pilvi kohdallemme."

Se tuli heidän kohdalleen. Se tuli nopeasti. Kuormajuhtien selästä otettiin alas telttakankaat ja levitettiin ne erämaahietikon syvänteisiin. Siihen sitten sade lankeaisi ja siitä heidän polttavat kurkkunsa saisivat vilvoitusta. Pilvi lähestyi. Pian se olisi suoraan heidän päittensä yläpuolella. Mutta silloin se alkoi keskipäivän auringon ja erämaatuulen kuumuden vaikutuksesta hajota. Se oli vedetön pilvi. Rikkinäisen pilven repaleet ajelehtivat tuulen mukana, samalla kun miehet väsyneinä keräsivät kokoon kuivat telttakankaat ja hoipertelivat eteenpäin erämaassa, joka oli vielä toivottomampi kuin ennen.
---
Onko tämä vain mielikuvitusta? Ei lainkaan. Se on äärettömän todellinen murhenäytelmä, jota näytellään joka päivä, ei Saharassa ja Keski-Aasiassa, vaan meidän silmäimme edessä. Karavaani kulkee tietään meidän kaupunkiemme , kyliemme ja yhdyskuntiemme läpi ja sinä kohtaat sen. Ne ovat harhaan menneitä ihmisiä. He ovat kadottaneet yhteyden Jumalaan, ja he ovat kadottaneet yhteyden sisimpään itseensä. Heillä ei ole vaellukselleen mitään päämäärää eikä olemassaololleen mitään tarkoitusta. Heidän koko elämänsä on pelkkää erämaakangastusten tavoittelua. Muutamat heistä salassa itkevät, mutta kuivaavat nopeasti kyyneleet, niin pian kuin joku toinen erämaan vaeltaja tulee heidän lähelleen. Joskus he tulevat vastaamme raikuvasti nauraen, mutta heidän naurunsa on mielenvikaisen ihmisen onttoa hohotusta. Kasvot hymyilevät, mutta sydän kouristuu tuskasta. Naamari on puuteroitu ja maalattu, mutta sielussa asuu helvetti.

Vain muutamia päiviä sitten kohtasin erään heistä. Hän puhutteli minua kadulla ja veti minut erääseen porttikäytävään saadakseen puhua elämänsä pohjattomasta kurjuudesta. Ja se oli pohjaton. Hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta tulla kristityksi, eikä hän vetänyt minua porttikäytävään puhuakseen uskonnosta. Hän tunsi vaan vastustamatonta halua saadakseen edes kerran elämässään olla oikein rehellinen ja tilaisuuden puhua, mikä hänen sisimmässään oikein oli. En varmaankaan koskaan unohda niitä harvoja sanoja, jotka pari kertaa hänen huuliltaan tulivat: "Kirjoituspöytäni laatikossa minulla on panostettu revolveri, ja se on minun ainoa ja viimeinen toivoni."

Saattaisimme poimia paljon useampia tyyppejä tuosta loppumattomasta karavaanista, joka hoippuen kulkee sen erämaan halki, jota sanotaan ihmiselämäksi. Kohtaamme saman epätoivon, samat synnit ja saman huutavan tyhjyyden kaikissa yhteiskuntakerroksissa. He ovat ihmisiä, jotka ovat pettyneet avioliittoonsa, pettyneet ystäviinsä ja huveisinsa, pettyneet itseensä ja elämään. Ja moni heistä olisi jo aikoja sitten päättänyt päivänsä, ellei sen helvetin pelko, jonka he itse kieltävät, olisi pidättänyt heitä siitä.

Välistä he tulevat kirkkoihimme. Tulevat toisinaan uteliaisuudesta, mutta useammin siksi, että saisivat uskonnosta jotakin, jota elämä ilman Jumalaa ei antanut. Ja nekin monet, jotka eivät milloinkaan  anna varjonsa langeta temppeleittemme portaille ja jotka eivät koskaan kuuntele meidän laulujamme ja saarnojamme, tutkivat meitä kristittyjä avoimin silmin havaitakseen, onko totta, että meillä on jotakin, jota he eivät ole löytäneet.

Joka kerta kun ajatukseni näissä ihmisissä viipyy, eräs sana psalmista 69. tulee mieleeni. Se tulee usein niin musertavan vakavasti ja pakottaa minusta välistä itsetutkisteluun ja rukoukseen: "Älä anna minussa häpeään joutua niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot." Silloin minä vapisen Herran lähettinä olemisen vastuun alla ja tunnen pakottavaa tarvetta huutaa kanssakristityille: "Rukoilkaa puolestani Jumalaa! Rukoilkaa ettei minun tarvitsisi olla vedetön pilvi! Rukoilkaa ettei nääntyvän ja janoavan erämaankulkijan tarvitse mennä pettyneenä pois kokouksistani sen tähden, ettei minulla ole mitään antamista! Rukoilkaa, ettei minun tarvitse olla sateeton pilvi, joka aiheuttaa kangastusta ja harhakuvia, mutta joka ei voi auttaa ihmistä pääsemään Jumalan yhteyteen!"

Tarvitsen yliluonnollista voimaa ja viisautta voidakseni ajan harmaana ehtoona tuoda kanssaihmisilleni sanoman, joka auttaa heitä löytämään Jumalan ja tien kotiin.

Oletko ajatellut, että kun Herra kulki täällä alhaalla, ihmiset tungeksivat hänen ympärillään. Eivät fariseukset ja kirjanoppineet - se on totta, sillä  niiden kanssa hän oli alituisessa ristiriidassa, - mutta publikaanit ja syntiset, sairaat ja kärsivät tulivat hänen luokseen. Ja miksi he tulivat? He tulivat siksi, että hänellä oli sydän heitä kohtaan. Hän ymmärsi heitä, ja hänellä oli kyky koskettaa heidän sielujensa sisimpiä ja hienoimpia kieliä. Hän osasi loihtia esiin säveliä, joita kenkään muu ei ollut osannut esille saada. Katkenneet kielet ja särkyneet soittimet alkoivat soida jälleen, kun ne joutuivat hänen käsiinsä, joka oli matkalla Golgatalle kuollakseen rakkaudesta langennutta maailmaa kohtaan.

Mikä on syynä siihen, että maailma on suurin piirtein kääntänyt kristillisyydelle selkänsä? Eikö ihminen ole enää ihminen? Onko saatanan onnistunut kuolettaa kaikki jalommat tunteet hänen sisimmässään ja pyyhkäistä pois Jumalan kuvan viimeisetkin rippeet hänen olemuksestaan? Eikö meidän päivämme syntinen tarvitse Jumalaa?

Varmasti hän tarvitsee Jumalaa. Mutta miksi ne ovat niin harvat, jotka osuvat meidän kokoushuoneistoihimme ja jotka ulkoa  päin astuvat meidän riveihimme?

On totta, että ajan pahuudella on siinä osansa, mutta on myöskin totta, että me kristityt seisomme syyllisinä tämän vakavan tosiasian edessä. Kätemme ovat olleet liian karkeat koskettaaksemme sielun sisimpiä kieliä. Olemme antaneet kansalle ihmissanoja, sen sijaan, että antaisimme heille elävän Jumalan sanoman. Ja meidän sydämissämme on ollut liian vähän sitä rakkautta, joka pakotti Jumalan Pojan menemään Golgatalle kuolemaan. Kanssaihmisemme tuntevat vaistomaisesti, että meitä ei hallitse Vapahtajamme Henki.

Saamme mennä vieläkin pitemmälle synnintunnustuksessamme. Olemme jättäneet Kristuksen ohjelman elämästämme ja laiminlyöneet sen voiman ottamisen, joka yksin voi auttaa meitä olemaan Kristuksen seuraajia. Me olemme unohtaneet sekä vuorisaarnan että helluntain. Lienet huomannut, että maailma ei koskaan moiti meitä siitä, että olemme liiaksi Vapahtajamme kaltaisia, vaan siitä se moittii, että me olemme niin liian vähän hänen kaltaisiaan. Meitä harvoin tuomitaan jumalanpelkomme tähden, mutta useammin ulkokultaisuutemme vuoksi.

Tiedät niin hyvin, että meiltä, kristityiltä, on puuttunut sisällinen rakkaus. Me olemme rakastaneet niitä, jotka ovat omassa ryhmässämme ja nurkkakunnassamme, mutta emme ole jaksaneet rakastaa niitä, jotka  ovat oman piirimme rajapaalujen ulkopuolella. Rivimme ovat olleet kiistojen ja pikkumaisuuden ja puoluemielen rikkiraastamat, ja siksi emme myöskään ole voineet olla Jumalan välikappaleita yhdistääksemme lähimmäisiämme. Meillä ei ole mitään annettavaa väkivallan, vihan ja katkeruuden raastamalle maailmalle.

Ja meillä on aivan liian vähän annettavaa niille ihmisille, jotka yksinkertaisesti vaativat olemassaololleen sisältöä. Pelastus on meille liian epätodellinen. Se ei ole kyennyt uudistamaan elämäämme pohjiaan myöten, ja siksi se e ei jaksa uudistaa muittenkaan elämää. Se ei täytä sisäistä maailmaamme kuohuvalla jumalallisessa sisällöllä, ja siksi meidän kristillisyytemme ei houkuttele muita. Hehku ja ilo, rohkeamielisyys ja jumalvoima ovat suurin piirtein hävinneet kristillisestä seurakunnasta, ja sen tähden me emme voi herättää köyhässä maailmassa pyhää kateutta. 

En nyt puhu lainkaan kokoustemme tunnelmasta, räiskyvästä laulusta ja sytyttävästä musiikista, vaan puhun tästä jumallisesta todellisuudesta, joka pyhänä alavirtana jatkuvasti elää sisimmässä silloinkin, kun laulu on vaiennut ja kokous päättynyt. Puhun rakkaudesta ja rauhasta, joka hallitsevan voiman tavoin asustaa Jumalan valtaaman ihmisen olemuksessa viikon kaikkina seitsemänä päivänä. Ja tämä on se kymmenentuhatta kertaa tärkeämpää kuin kokoustemme tilapäinen tunnelma. Ei ole niin vaarallista, että ihmiset käyvät kirkkojemme ohi ja ovat tulematta jäseniksi järjestöihimme. Käyköön temppelirakennusten ja seurakuntien jäsenluetteloiden miten tahansa. Ne tulevat joka tapauksessa häviämään eräänä päivänä - ja kenties pikemmin kuin aavistammekaan.

Mutta paljon vaarallisempaa ja vakavampaa on se, että ihmiset ovat kääntäneet selkänsä sille Herralle, jota me tunnustamme palvelevamme. Ja murheellista on, että olemme tähän suuresti syyllisiä. Muistan juuri erään nuoren vallankumouksellisen, jonka kanssa kävelin ja keskustelin myöhään muuanna iltana eräällä suurkaupungin kadulla: "Kristuksen minä haluan, sillä häntä ihailen, mutta minä pelkään kristittyjä."

Toisinaan olemme yrittäneet väistää vastuuta lainaamalla hurskaasti tuota kulunutta lausetta: "Älä katso meihin, vaan katso Jeesukseen." Voitko sanoa, miten jumalattomat ihmiset voivat nähdä Jeesuksen, jos he eivät näe häntä meissä?
He saavat lukea Raamattua ja tavata hänet siellä.
Voitko vaatia, että jumalattomista ihmisistä tulee Raamatun lukijoita, kun niin pieni osa uskovaisista vakavissaan tutkii Raamattuaan.
Missä muuten on sanottuna, että jumalattomien ei pitäisi katsoa meihin. Jumalan sanassa sitä ei ole. Päinvastoin. "Te olette maailman valo", sanoi Jeesus. Ja miksi Jumala sytytti valon maailmaan? Siksikö, että maailma olisi katsomatta meihin? Ei suinkaan, vaan siksi, että maailma meidän kauttamme löytäisi sekä Vapahtajamme, että tien, joka johtaa kotiin. Näin apostoli Paavali kirjoitti: "Te olette Kristuksen kirje, jonka kaikki ihmiset tuntevat ja lukevat."

Jos Jumala on kirjoittanut ihmisille maan päällä kirjeitä, on hän tehnyt sen siksi, että ihmiset tutkivat niitä ja Kristus-kirjeitä tutkiessaan alkaisivat rakastaa häntä, joka ne kirjoitti.

Johannes menee niin pitkälle, että hän vertailuissaan meidän ja Vapahtajamme välillä sanoo: "Sellainen kuin hän  on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa." Me olemme hänen näkyväisiä lähettejään, ja meidän kauttamme hän tahtoo ilmaista kirkkautensa maailmalle, joka ei vielä ole oppinut häntä tuntemaan. "Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä - että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt."

Jotta tämä tapahtuisi, Vapahtajamme on saatava meidät kokonaan haltuunsa. Hänen täytyy saada vallata meidät  ja hallita sekä henkeä, sielua että ruumista. Hänen täytyy saada katsella ihmisiä meidän silmillämme, puhua meidän kielellämme, käsitellä meidän käsillämme ja rakastaa meidän sydämellämme. Kaikki muu on liian vähäistä."
------

Tuo teksti oli kirjoitettu vuonna 1945. Eli 70 vuotta sitten. Ja juuri tänään minä rukoilen, että Jumala ottaisi koko minun elämäni niin, että voisin Häntä palvella. Olla hänen välikappaleensa niin, että mahdollisimman monta tulisi tuntemaan Jeesuksen. Ilman Häntä on kaikki turhaa. Ilman Häntä meillä ei ole toivoa.

Toivoin ja rukoilen Sinulle siunattua uutta vuotta 2016. Rukoilen Sinun puolestasi. Olet Herralle tosi rakas! Luota vain kaikki Hänelle.