Olen lukenut useita Wilfrid Stinissenin kirjoja. Stinissen oli pappi ja kirjailija, joka viime vuosikymmenet asui Ruotsissa karmeliittaluostarissa. 1980-luvulta lähtien Stinissen alkoi kirjoittaa kirjoja, jotka levisivät yli kirkkokuntarajojen.
Olen poiminut Stinisseniltä tekstejä, joita tässä blogissa Sinulle jaan. Tekstit ovat tavalla tai toisella itseäni puhutelleet. Tämän blogin otsikkotekstin sain vuosia sitten (taisi olla vuonna 1998) ahdistuksen keskelle. Kävelin elämän huolien puristuksessa järven rannassa (Heinolassa). Tuohon ahdistuksen keskelle tuli sydämelleni sana: Mitäpä jos sinä rukoilisit. Ja vielä ajatus siitä, mitä rukoilla. Rukoilin ohjeen mukaan ja vastaus tuli muutaman päivän päästä.
Jumala kutsuu meitä rukoukseen. Se on hengellisen ja koko muunkin elämän tärkeimpiä asioita. Sitä haluaisin oppia yhä lisää. Ihminen luotiin olemaan yhteydessä Jumalan kanssa. Synti ja sielunvihollinen rikkoivat tuon yhteyden ja olemme olleet pitkään pakomatkalla. Ihminen on niin vieraantunut itsestään ja Jumalasta, että sydämen koti-ikävä (Jumalan luo) on erittäin tuskallinen. Kun löydämme elävän yhteyden Jumalaan, alamme ymmärtää/aavistaa, miten paljon tuo Jumalasta erossa oleminen on tehnyt meille pahaa.
Pyhä Henki kutsuu meitä takaisin. Ja kun yhteys on saavutettu, hän kutsuu meitä läheisempään yhteyteen. Yksi apu tässä lähelle tulemisessa on mietiskelyhetkien pitäminen joka päivä. Kun tälle hiljentymisen tielle lähdemme, alamme kaivata lisää. Uudessa testamentissa on sana: "ja vielä minä osoitan teille tien, verrattoman tien.." - Pyhä Henki haluaa ohjata meitä tuon tien kulkijoiksi. Tuo tie on rikas, koska Jumala itse on läsnä matkalla. Saamme myös tuntea, miten sisimpämme alkaa rauhoittua ja miten monet turhat asiat jäävät taakse.
Kun hengelliset asiat ovat meille uusia, käsityksemme Jumalastakin on vajaa ja rajallinen. Myös saamamme hengellinen opetus ja lähellämme vaikuttavat uskovat vaikuttavat siihen, mitä ajattelemme Jumalasta ja elämästä uskovana. Kun näemme rajallisesti, ajattelemme että rukouskin on kuin automaatti ja Jumala tuon automaatin hoitaja. Rukouksen tärkein asia on "anna minulle". Mestari Eckehart (1260-1327) kirjoitti: "Sinä nöyryytät ääretöntä Jumalaa ja teet hänestä lypsylehmän, jota pidetään arvossa maidon ja juuston, voiton vuoksi."
Uskossa eläminen on hengellinen seikkailu. Koko elämän kestävä. Suhde elävään kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Jos meistä tuntuu, että tiedämme hengellisyydestä jo hyvin paljon, tarkoittaa se sitä, että hengellinen kasvumme on pysähtynyt.
Mietiskelevän (rukoilevan) kristityn Jumala tempaa mukaan voimakkaaseen virtaan. Mietiskely on avautumista Jumalan Hengelle, joka täyttää maailman. Se, joka mietiskelee ja antaa Jumalan luoda itsensä, Jumalan, joka on aktiivinen rakkaus, innoittuu ja virkistyy Jumalan vapauttavasta voimasta. Hänestä tulee Hengen kantaja. Mietiskeleminen on itsensä asettamista Jumalan vaikutuspiiriin ja siten toimintaan johdetuksi tulemista.
Jotkut uskovat(kin) pelkäävät mietiskelevää rukousta, koska he säikkyvät omaa rikkinäisyyttään, syntisyyttään, ajatusmaailmaansa. Sydämessämme on niin paljon suljettuja komeroita. Sielunvihollinenkin tulee paikalle ja yrittää todistaa meille, että syvällinen rukous/mietiskely ajaa sisimpämme pimeyteen.
Jumalan Henki ei aja meitä pimeyteen, vaan Jumalan lähelle, turvaan ja lepoon. Tästä antaa erityisen hyvän esimerkin seuraava hollantilaisen trappisti-munkin kertomus: "Oli ihmeellistä kokea koko luomakunnan ykseys ja minä nautin olemisesta kaikkien vastakohtien yläpuolella. Tunsin kohoavani yhä ylemmäs mystiikan vuorelle, joka askeleella valo tuli kirkkaammaksi ja näköala kauniimmaksi samalla kun - mitä en kuitenkaan huomannut - atmosfääri tuli yhä kylmemmäksi. - Oli niin, että olin menettämässä jotakin tietämättäni. En olisi koskaan enää ajatellut sen etsimistä, ellei se tiettynä hetkenä olisi itse ilmoittautunut. Mikä se oli? Jumala. Ei filosofien Jumala, olemisen perusta, tähän perusolemukseen olin yhä enemmän samaistumassa. Vaan Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä.
Tällä viimeisellä kokemuksella oli pitkä ja syvä vaikutus, ja minä häpesin. Äkkiä minulle selvisi, minkä suunnattoman erehdyksen olin tehnyt samaistamalla elävän liiton Jumalan anonyymiin perusolemukseen ja ettei zen-meditaatiota voi nimittää rukoukseksi. Sillä rukous on olemukseltaan persoonallinen suhde Jumalaan, meidän Isäämme. - Tosin zen johtaa mystisiin kokemuksiin. Vaikuttaa siltä, kuin mitään eroa ei olisi. Sellainen kuitenkin on. Mikä sitten? Sama ero kuin häämatkalla ja matkalla, joka tehdään yksin, vaikkakin samaa matkasuunnitelmaa noudattaen. Häämatkalla ollaan rakastetun seurassa: kaikki sujuu rakkauden merkeissä. Yksinäinen matka tehdään omin päin: ei tarvitse olla edes kiitollinen."
"En olisi edes itsestäni uskonut.." Epäonnistumisilla on tärkeä merkitys hengellisellä tiellä ja uskossa kasvamisessa. Ne tekevät ihmisestä pienen, Jumalaa tarvitsevan, Jumalaa kaipaavan. Jos koet/näet/ymmärrät epäonnistuneesi hengellisessä elämässäsi, se on merkki todellisesta mahdollisuudesta kasvuun. Jos istut seurakuntasi etupenkissä ja kiittelet Herraa siitä, ettet ole niin kuin muut, tuo asenne/sokeus voi estää kokonaan hengellisen kasvun.
Jos olet vielä hengissä ja esimerkiksi luet tätä tekstiä tänään, olet todennäköisesti hengissä. Silloin Sinulla niin kuin minullakin on mahdollisuus päästä eteenpäin hengellisellä tiellä. Voimme oppia jotakin uutta Jumalasta. Ja Hänen omanaan elämisestä. Jotakin sellaista, jota emme ikinä olisi voineet edes kuvitella.
Meillä on aina kiusaus katsella eteenpäin (tai taaksepäin) ja emme huomaa sitä, mitä on aivan edessämme. Kuljemme ohi, kun emme näe lähelle. Lainaan pätkän Ole Jensenin väitöskirjasta:
"Teologialla on tänään jotakin sanottavaa ihmisestä, mutta valitettavasti ei mitään luonnosta. Tämä on nykyteologian puute. Raamattu sitä vastoin, varsinkin Vanha Testamentti, sisältää joukoittain sanontoja eläimistä, vuorista, virroista, kiitollisia ja ylistäviä sanontoja. Teologia on yhä enemmän vetäytynyt pois luonnosta sisälle ihmiseen. Jumala ja sielu - siinä kaikki. Mitään suhdetta Jumalan ja koivun välillä ei voitu nähdä.. Tämä aiheuttaa sen, että kristinusko elää jatkuvassa muukalaisuuden tunteessa ulkomaailmaan nähden."
Mitä Jumalasta sanotaankin, se on epätäydellistä, koska hän on aina enemmän ja toisenlainen. Se, joka lähestyy Jumalaa, joutuu pimeyteen - tai valoon - joka on kaikkien sanojen ja käsitteiden tuolla puolen. Kaikki mystikot ovat yksimielisiä siitä, että jumalaelämys on sanomaton. Mitä lähemmäs meitä Jumala tulee, sitä käsittämättömältä hän meistä vaikuttaa.
Olet varmaan huomannut, että moni "koti-ikävää" Jumalan luokse poteva, etsii häntä kaukaa, vaikka vastaus olisi aivan lähellä. Monet ovat kiinnostuneita idän uskonnoista, buddhalaisuudesta, mystiikasta, henkisyydestä. Tyhjyys vai täyteys? Tämä tyypillisesti kristillinen tulee selvästi esiin vertailussa buddhalaisuuteen. Buddhalaisuus puhuu absoluutista ikään kuin se olisi tyhjyyttä, olemattomuutta. "Kun joku istuutuu harjoittamaan zazenia", zen-mestari Nakagawa sanoi japanilaiselle karmeliitalle, Ichiro Okumuralle, "hän ei ajattele enää mitään, ei rukousta eikä edes zeniä. Ei Jumalaa eikä Buddhaa enää ole. Ei mitään, ei mitään, ehdottomasti ei yhtään mitään. Ei mikään, ei edes sana "ei mikään" merkitse minulle enää mitään.. Kristitty ei voi ilmaista itseään näin. Hänelle kysymys ei ole tyhjyydestä, vaan täyteydestä. Johannes sanoo Sanasta: "Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet ja armoa armon päälle." Kristus ei puhu Jumalan tyhjyydestä, vaan elämästä, valosta, täyteydestä. Hän tahtoo että ihmisellä olisi elämä ja yltäkylläisyys. Sana tyhjentää itsensä täysin, se tapahtuu, jotta Jumalan täyteys tulisi ilmi tässä tyhjyydessä."
Tunnen sisälläni hiljaisen, mutta vahvan kutsun: "Tule lähemmäs. Tutki Sanaa. Rukoile. Etsi minun kasvojani." - Olen lähes vakuuttunut, että Sinäkin tunnet tuon saman kutsun?
Raamattu kertoo ihmisestä, joka etsii Jumalaa, mutta vielä enemmän Jumalasta, joka etsii ihmistä. Tämä ihmeellinen Jumala ja meidän Herramme, Jeesus Kristus, ovat läsnä. Silloinkin, kun tunnen/tunnet, että olet hylätty, kaukana, epätoivossa, masennuksessa.. Jumala toimii Sanansa mukaan, eikä Sana ole riippuvainen mitenkään meidän olotiloistamme tai tunteistamme.
Eilen kuulin minulle uuden hengellisen nimen "hengellinen kinkkumittari". Tuo on mittari, jolla me uskovat arvioimme toisten ihmisten hengellisyyttä. Alle viidessä minuutissa me hengelliset tiedämme, mikä on toisen ihmisen hengellinen tila. Eli näin kauas me olemme eksyneet totuudesta. Me muka tiedämme enemmän kuin Jumala. Tähän sopii vanha hengellinen juttu (vitsi?). Mies kertoi kotikylänsä hengellisestä tilasta näin: "Meidän kylällä ei ole kuin kaksi uskovaa ihmistä, minä ja vaimo. Ja vaimostakaan en ole ihan varma."
Vaikka tuo juttu on loppuun käytetty, se voi kertoa kuitenkin jotakin totta. Kuten terapeutti Seppo Jokinen vuosia sitten sanoi: "Kymmenen vuotta sitten olin niin sairas, että sanoin olevani terve. Tänään olen niin terve, että voin sanoa olevani sairas."
Toisten hengellinen arvioiminen on varmaankin pirun keksintö. Niin paljon vääriä arvioita on tehty ja toisia ihmisiä (veljiä ja sisaria) loukattu. Muistan pari vuosikymmentä sitten kun olin entisen vaimoni kanssa kotiseuroissa Hartolassa. Kumpikin käytimme seuroissa puheenvuorot. Seurojen jälkeen vaimoni luokse tuli eräs paikallinen uskova mies. Hän totesi vaimolleni: "Oli se hyvä, kun käytit tuon todistuspuheenvuoron.. Kun sinä et ole yhtään uskovan ihmisen näköinen.."
Oi, Herra, auta! Mihin helvetilliseen suohon voi ihmisen lihallinen hengellisyys ihmiset ajaa. Kun lähestymme Jumalaa, joudumme jättämään vaimojen, miesten, pappien, saarnaajien, muiden uskovien ja seurakuntiemme arvioinnit sikseen, kun oma syntisyys ja vajavaisuus alkavat Jumalan kirkkauden valossa näyttää tosi pahalta ja saastaiselta. Enemmän tulee huoli omasta kuin toisten tilanteesta. Mikä on muidenkin kannalta tosi siunattu asia.
Mikään ei myöskään ole niin vierasta kristinuskolle kuin alituinen tahto saada kokemuksia. Kristillisessä rukouksessa sen sijaan on kyseessä kaiken menettäminen, jopa sen, jonka itse luulemme eniten sitovan meitä Jumalaan. Ja näin meditaatio saa syvimmän sisältönsä. Se käsittää sen, että on sitä mitä on, eikä yhtään enempää. Ihminen on luotu, ja hän antaa tietoisesti luoda itsensä. Hän voi sanoa Paavalin kanssa: "Jumalan armosta minä ole se, mikä olen."
Niin on myös ihmisen tiedettävä, ettei hänen saamansa elämä ole hänen omaansa, vaan Jumalan. Hänen avoimet kätensä sanovat: mikään ei ole minun, kaikki on sinun. Kun kädet ovat avoimet, voivat valtameren kaikki vesimassat virrata niiden läpi, mutta käsien sulkeutuessa menetetään kaikki.
Tapasin hiljan uskovan miehen, joka kertoi suuresta ilonaiheestaan. Mies näki unen, jossa hän alkoi rukoilla sairaiden puolesta ja jossa hän rukoillessaan laski kätensä ihmisten päälle. Ja ihmeitä alkoi tapahtua. Tuo uni oli Jumalan viesti ja rohkaisu. Unen jälkeen miehen rukouksiin alettiin vastata juuri niin kuin mies oli nähnytkin. Ja sairaita on alkanut parantua.
Jatkoa ajatellen, ollaan mekin kädet avoinna. Jumalan virrat ovat liikkeellä. Ne voivat kulkea meidänkin kauttamme toisten hyväksi. Jatketaan tästä rukous-aiheesta seuraavallakin kerralla. Rukoilen Sinun puolestasi missä sitten tätä tekstiä luetkin. Jumala on siellä kanssasi. Jatketaan matkaa eteenpäin. Noustaan ylös, jos olemme maahan kaatuneet. Meillä on paras opas. Hän on valmistanut meille tien perille asti. Siellä meidän ikuinen kotimme on. Huikeata. Ole siunattu, ystävä!
Jos kaipaat hyvää hengellistä radio-ohjelmaa, mene nettiin ja etsi sivu:
http://livetaajuus.fi/radio/radio-patmos/ Kanava on tosi hyvä ja sieltä kuulet paljon hyvää opetusta, rukousta, musiikkia ym.
Palaillaan pian!
