tiistai 3. marraskuuta 2020

”Oletko tullut ajatelleeksi, että eräänä päivänä mikään ei enää ahdista sinua eikä kukaan enää vaivaa sinua.” (A.B.Simpson)


 


Tervehdys ystäväni siellä jossakin!

”Tulithan tuttuni taas, maata kiertävä masennus. Kai sitten käskemättä lähdet, kun pyytämättä tulit.” (Leminen)

Erkki Leminen kertoi kauan sitten, miten hän joskus oli miettinyt omaa julistustaan ja sen sanomaa. Hän mietti, että ”aina” hän puhuu niistä ahdistuksista ja koetuksista ja niiden keskellä elämisestä ja selviämisestä. – Näitä ajatellessaan hän oli ymmärtänyt Jumalan puhuvan hänen sydämelleen, että tuo oli hänelle annettu sanoma ja tehtävä.

Kun olen lukenut vanhoja kirjeitäni ja puheitani, huomaan itsekin yhdeksi keskeiseksi aiheekseni ahdistukset ja koetukset. – Uskon tietäväni, mistä tämä on johtunut. Elämässäni ja monen läheiseni elämässä oli ja on ollut niin paljon monenlaisia koetuksia ja sairauksia, että monet kerrat olen ollut nääntyä näitten koetusten keskellä. Vanha sananlasku pitää paikkansa: "Joka härillä ajaa, se häristä puhuu." - Eli se, mitä elämämme on täynnä, siitä puhumme.

Torstaina 15.10.2020 tarkistettiin Helsingin Yliopistossa Heikki Haatajan väitöskirja Urho Muromasta (1890-1966) https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/318592/haataja_heikki_dissertation_2020.pdf?sequence=1&isAllowed=y . Muroma oli 1900-luvun tunnetuimpia julistajia Suomessa. Väitöskirjassa todetaan, että Muroman vaikutus tuntuu vielä meidänkin aikanamme kaikissa Suomen luterilaisissa seurakunnissa. Muroma kiinnostaa minua, koska olen vuosikymmenten aikana lukenut monia hänen kirjojaan ja kuunnellut monia hänen puheitaan.

”Jumalan hoidossa” on yksi Muroman kirjoista. Se koostuu Herää Valvomaa –lehdessä vv. 1932-1966 julkaistuista Muroman kirjoituksista, jotka Heikki Haataja on valinnut ja koonnut kirjaksi 1987. Lainaan tuosta kirjasta muutaman otteen:

”Moni vanha vaeltaja on joutunut kokemaan, miten juuri viime aikoina Herra on aivan erityisellä tavalla riisunut pois kaiken sen, mitä ihminen on luullut omistavansa. Tyhjenemistään on Herra tyhjentänyt, niin että sielu on luullut joutuneensa jo aivan armon ulkopuolelle, tulleensa kokonaan hyljätyksi, jopa kadotetuksi. Nämä koettelemusten ajat ovat ylen raskaita. Tällaisissa vaivoissa vaeltavalle haluaisin sanoa rohkaisun sanan: Ystäväni! Kun meiltä kaikki otetaan pois, jää kuitenkin Jeesus.

Oli aika, jolloin sinulla oli kristillisyyttä niin paljon, että kelpasi sitä ihailla ja muillekin näyttää. Sydän paloi pyhässä tulessa. Usko oli elävä ja voimakas. Tulisen innokkaasti oli halukas tekemään Herran työtä. Ruumiin voimat riittivät suuriinkin ponnistuksiin, eivätkä hengen voimatkaan uupuneet. Se oli onnellista aikaa, ihanaa armon aikaa. Silloin luuli voivansa elää tällaista elämää elämänsä loppuun asti.

Mutta Herra näki kaikessa tässä piilevän vaaran. Uskovainen alkoi ihastella itseään, joskaan ei julkisesti, niin ainakin salaa. Ei aina huomannut, että kaikki tämä oli ylhäältä saatua armoa. Luuli jo itseään joksikin. Tosin kilvoitteli niin vilpittömästi kuin taisi, mutta eroa Pyhän Hengen armon ja oman syntisen kurjuuden välillä ei osannut tehdä. Armo paisutti salaisesti luulemaan itsestään jotakin, ja niin Herran täytyi puuttua asiaan. Siitä alkoivat sitten tyhjentymisen ja nöyryyttämisen ajat, jotka ovat lihalle ja verelle niin kovia, että ahdistus povessa ja kyyneleet poskilla siirtyy päivästä toiseen.

Erilaisiahan ne ovat kokemukset, kun Herra alkaa täydellä todella sulattaa pois kuonaa omistaan, mutta hyvä on muistaa, että kaiken vaikean, jopa kauheankin takana on sittenkin Herran suuri armo ja rakkaus. Siksi meidän on kärsivällisesti kestettävä kuumimmankin tulen poltteessa. Varmasti Herra aikanaan helpottaa, kunhan ensin on saanut tahtonsa tapahtumaan.

Älä riitele Herraa vastaan vaikeilla koettelemusten teillä. Älä pyristele ylöspäin, kun Herra tahtoo painaa alas. Putoa niin alas kuin voit, kokonaan Herran tahdon varaan ja sano: ”Nyt, Herra, saat tehdä minulle mitä ikinä tahdot. Tässä olen. Tapahtukoon nyt vain sinun tahtosi.”

Jos Herra tahtoo viedä sinut niin kuivaan korpeen, ettei ainoakaan armon pisara tule sielusi osaksi, vaan koko sydämesi elämä on pelkkää kuivuutta ja kuolemaa, niin sano sittenkin: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.” Ole hiljaa siellä kuivuudessasi ja odota Herraa. Janoa ja ikävöi häntä. Kyllä hän vielä muistaa sinuakin yksinäistä lastaan ja tulee siunaaman sinua uudella armolla. Tyydy olemaan kuollut, kun Herra sinut kuolleen paikalle painaa. Oletkin ehkä elänyt liian paljon hyvistä tuntemisista ja ihanista kokemuksista. Nyt Herra tahtoo opettaa sinua elämään – kuivasta uskosta! Mutta kun kaikki elämä, hengellinen rehevyys kuihtuu, kaikki palava tunne-elämä sammuu, jopa uskokin uupuu niin ettei enää luule uskoa olevankaan, silloin jää kuitenkin jäljelle Herra. Hän ei sinua jätä. Hän ei hylkää huonointaankaan. Pidä kiinni siitä, kun kaikki tuntemiset ovat loppuneet. Tämä kuiva usko yksin kestää kuolemassa. Siksi meidän on harjaannuttava elämään tyytyväisesti tämän uskon varassa.”

Jonas Lagus (1798-1857) oli körttiläisyytenä tunnetun herätysliikkeen johtajia 1800-luvulla. Lagus oli myös voimallinen herätyssaarnaaja. Mutta sitten tulivat monet sairauden vuodet. Nyt hän käytti aikansa suureksi osaksi lohduttaakseen ja rohkaistakseen toisia uskon tiellä kulkevia nimenomaan kirjeillään. Näissä kirjeissä Lagus korosti mm. seuraavia asioita: ”Ihminen ei saa vaatia itseltään mitään, koska hänellä ja hänessä ei mitään ole. Tämä on hyvin vaikeasti opittava läksy, sillä meillä kaikilla on taipumusta etsiä esiin itsestämme jotain, jota toisimme Herralle, kun käymme hänen eteensä. Ei meillä ole edes haluakaan käydä Herran eteen, mikäli tämä riippuu meistä itsestämme, eikä meillä ole siihen voimaa. Sen lisäksi meiltä puuttuu vielä kaikki muu, mitä Herra voisi meiltä odottaa.

Meidän on joka päivä tästä huolimatta käytävä Herran eteen ja pyydettävä Häneltä kaikkea, mitä meiltä puuttuu. Juuri tämä alituinen Herran eteen käyminen onkin elävän uskon merkki. Paavo Ruotsalaisen lailla Lagus tähdentää, että uskovan ihmisen on joka päivä uudistettava suhteensa Herraan, vaikka hän ei kokisikaan mitään tuntuvaa armoa. Toisinaan hän pääsee osalliseksi pienestä ”armon vilauksesta”, mutta sen varaan ei saa mitään rakentaa.

Herran kasvatus Hänen omiensa elämässä käy siten, että Hän kasvattaa suurista pieniä. Ihminen kasvattaa pienistä lapsista suuria, mutta Herra kasvattaa suurista lapsista pieniä. Ken vaeltaa elävässä armossa, hänen täytyy vuosien varrella tulla omissa silmissään yhä pienemmäksi. Oma syntisyys paljastuu yhä selvemmin. Oma voimattomuus kaikessa käy toisinaan tuskalliseksi. Oma kristillisyys on kuin saastainen vaate. Työkin, jonka on saanut Herran työmaalla tehdä, on siinä määrin oman itsensä etsimistä ja erehdyksiä täynnä, ettei sitäkään voi Herran kasvojen eteen viedä.

Silloin on sanomattoman ihanaa saada vaipua Jeesuksen ristin juurelle sellaisena kuin on. On ihanaa tietää, ettei Herra odotakaan minulta mitään muuta kuin täydellistä rehellisyyttä. Hän tuntee minut paremmin kuin minä itse, ja Hän on aina tiennyt, ettei minussa eli minun lihassani asu mitään hyvää. Olen ehkä vaatinut itseltäni sangen paljon ja monenlaista. Nyt havaitsen, ettei minulla mitään sellaista olekaan. Havaitsen olevani täysin köyhä hengessä.

Kerrotaan, että kun Jonas Lagus makasi kuolinvuoteellaan, hän nosti kerran laihan kätensä peitteen alta ja sanoi vuoteen ääressä oleville ystävilleen: ”Tässä minun tyhjässä kädessäni on kaikki minun parannukseni, uskoni, pyhitykseni – kaikkeni.” Näin köyhänä Herran palvelija meni ajan ja iäisyyden rajan yli. Hän oli oppinut ymmärtämään, ettei Herra häneltä mitään vaatinutkaan. Jos Herra jotain vaati, Hän itse aina antoi sen.

Ihmettelen, miten nuo vanhat kirjoitukset vuosikymmenten takaa voivat vielä vuonna 2020 siunata ja lohduttaa niin paljon. Seuraavakin tapaus viestii meille syvää hengellistä viisautta.

”Muuan rikas herra, jolla oli uskovainen ajomies, mielellään pilaili tämän hartaan kristityn uskosta. Kun keskustelu taas kerran kääntyi hengellisiin asioihin ja ajomies valitti, että saatana oli häntä kovasti kiusannut, herra sanoi: ”Sanopas minulle, miksi saatana kiusaa sinua aina ja alituiseen, mutta antaa minun olla niin rauhassa, etten hänestä mitään tiedä?” Ajomies ei osannut vastata siihen sillä hetkellä mitään. Kun he sitten jonkun ajan kuluttua olivat paluumatkalla metsästysretkeltä, ajomies kääntyi isäntänsä puoleen ja sanoi: ”Te kysyitte minulta jokin aika sitten, miksi saatana kiusaa minua alituiseen, mutta jättää teidät rauhaan. Silloin en osannut siihen vastata, mutta nyt se minulle selvisi, kun seurasin teitä metsästysretkellä. Kun te ammuitte lintuja, huomasin, että jos saitte luodin osumaan niin, että lintu putosi kuolleena maahan, te jätitte sen siihen palataksenne myöhemmin korjaamaan sen. Mutta jos luoti vain vähän haavoitti, seurasitte lintua innokkaasti ja väijyitte ja vainositte sitä, kunnes saitte senkin surmanluodilla tapetuksi. Ette tekään kuollutta vainoa, elävää tekin takaa ajatte.”

Myös Paavalilla oli paljon tuskallisia taisteluja pimeyden valtojen kanssa, joista maailman ihmiset ja uskossaan kuolleet uskovaiset eivät tiedä mitään. Saatana rynnisti aina kaikin voimin häntä vastaan, sillä hän tiesi, että Paavali oli pimeyden vallalle vaarallinen.

Samanlaisista taisteluista kertovat Luther ja monet muut Herran käyttämät miehet ja naiset. Jos Sinäkin pyrit oikein lähelle Herraa, saat varmasti kokea merkillisiä tuskaisia taisteluja, joista et ennen ole mitään tiennyt. Jos sinä käyt vain vähänkin vaaralliseksi pimeyden ruhtinaan asialle, hän usuttaa sinun kimppuusi ihmisen sieltä, toisen täältä ja lyö sinua milloin miltäkin puolelta päämääränään tehdä sinut vaarattomaksi.


Näyttää siltä, että syvät masennuksen tilat eivät olleet Paavalillekaan vieraampia kuin korkeat ilmestykset. Kuinka usein hän mainitseekaan sisäisistä ahdistuksen tiloista, peloista ja masennuksesta, jotka pyrkivät valtaamaan hänet Herran antamaa tehtävää suorittaessa! 

Olen kuullut muutamien uskovien kertovan, että kun he alkoivat rukoilla läheistensä puolesta, näiden ihmisten elämään on tullut monenlaisia koetuksia ym. Kun on rukoiltu uskon löytymisen puolesta, tuntuu, että nämä rukouksen kohteet näyttävät kulkevan yhä kauemmaksi Jumalasta. – Välttämättä näin ei kuitenkaan ole. Me katselemme asioita inhimillisin silmin. Jos rukoilemme vaikka lastemme puolesta, moni (minä myös) ajattelee, että kunpa heidän elämänsä olisi siunattua (= hyvä työ, toimeentulo, perhe, rakkaus, terveys, ei sairauksia, ei ongelmia). Rakkaita ihmisiä haluaisi säästää kaikesta pahasta, sairauksista ja koetuksista. Mutta kenen elämä on sellaista? Jokaisella on jotakin. Kun elämme täällä kymmeniä vuosia, miten olisi mahdollista elää täysin ongelmatonta elämää? Jos ajattelemme omaa elämäämme, meillä on ollut vaikeuksia, ahdistuksia ja koetuksia kaikilla elämän rintamilla. Kuitenkin nuo monet vaikeudet ja sairaudet ovat olleet usealle se ainoa väylä, joka pysäytti ja johdatti meidät Taivaan tielle. Monen lapsemme kohdalla se tulee olemaan samalla tavoin. 

Löysin 1900-luvun alussa kirjoitetusta hartauskirjasta tekstin, joka hyvin kuvaa em. asiaa. Ihminen luulee tietävänsä, mikä on toiselle hyväksi ja toimii sen mukaan. Kenties löydän tekstistä jotain itsestänikin?

”Minulla oli lähes vuoden pullon muotoinen keisariperhosen kotelo. Se oli rakenteeltaan hyvin erikoinen. Pullon kaulassa on kapea avautuma, jonka läpi täysin kehittynyt hyönteinen puristautuu ulos. Hylätty kotelo näyttää kuin ei mitään olisi tapahtunut, ei yhtään repeytymää näkyvissä. Voi vain ihmetellä, miten niin suuren hyönteisen oli ensinkään mahdollista päästä ulos niin epäsuhteisen pienestä poistumisaukosta. Varmasti se oli erittäin työlästä! Oletetaan, että se puristus, mihin toukan ruumis joutuu kotelosta päästäkseen, on luonnon varaama tekijä, joka pusertaa elinnesteet perhosen siipiin. Ne ovat perhosella kotelosta vapautuessaan vähemmän kehittyneet kuin muilla hyönteisillä.

Sattumalta olin paikalla ja sain nähdä vangitun perhosen ensimmäiset yritykset paeta pitkästä pidätyksestään. Kokonaisen aamupäivän tarkkailin, miten se kärsivällisesti ponnisteli ja pyristeli päästäkseen ulos. Se ei näyttänyt milloinkaan onnistuvan kuin tiettyyn rajaan asti, ja vihdoin kärsivällisyyteni loppui. Todennäköisesti kotelon kuidut olivat levinneet ja menettäneet joustavuutensa, koska se ei saanut olla koko talvea alkuperäisessä luonnollisessa tilassaan. Kuitenkin luulin olevani viisaampi ja säälivämpi kuin perhosen Luoja ja päätin auttaa sitä ulos ahdistuksestaan. Saksieni kärjillä siis napsautin poikki estävät kuidut ja tein aukon hiukan, aivan hiukan suuremmaksi. Ja katso, heti ja helposti perhoseni ryömi ulos raahaten perässään suurta turvonnutta ruumistaan ja pieniä käpristyneitä siipiään. 

Mutta turhaan sain odottaa sitä ihmeellistä avautumisen kehittymistä, minkä pitäisi tapahtua hiljaa ja heti katselijan silmien edessä. Ihaillen tarkkailin pienen pieniä, sieviä pilkkuja ja hienoja värejä odottaen niiden suurenevan luonnolliseen kokoonsa, kun perhonen – lajissaan eräs ihanimmista – pääsisi täydelliseen kauneuteensa. Odotin turhaan, sillä väärä hellyyteni oli koitunut sen turmioksi. Perhosesta ei koskaan tullut muuta kuin surkastunut keskonen. Se ryömi maassa kivuliaasti läpi lyhyen elämänsä – sen elämän, jonka se olisi voinut sateenkaarisin siivin leijailla ilmassa.

Usein olen sitä ajatellut ja varsinkin silloin, kun olen säälivin silmin katsellut niitä, jotka ponnistelevat surussa, kärsimyksessä, ahdistuksessa. Niin mielelläni päätäisin heidät nopeammin pois kurituksen alta vapauteen. Likinäköinen ihminen. Kuinka minä tietäisin, mistä kivuista ja huokauksista heidän pitäisi säästyä? Se kaukonäköinen, täydellinen rakkaus, joka työnsä kohteessa pyrkii täydellisyyteen, sallii näitä ajallisia, lyhytaikaisia kärsimyksiä meidän parhaaksemme. Meidän taivaallinen Isämme rakkaus on liian aitoa ollakseen heikkoa. Koska Hän rakastaa lapsiaan, Hän kurittaa heitä, että he pääsisivät osallisiksi hänen pyhyydestään. Tämä autuas päämäärä edessään Hän ei säästä heitä kyyneleiltäkään.

Runsas viikko sitten sunnuntaina olin Tampereella käymässä. Päätin mennä tuomiokirkon messuun. Menin kirkkoon ajoissa ja samalla ihailin ja kuvasin kirkon upeita seinä- ja ikkunamaalauksia. Vähän ennen messun alkua kännykkäni värisi taskussa. Eräs sukulaiseni kertoi, että edellisiltana hän oli saanut sähköpostiinsa uhkausviestin, että hänen terapiatietonsa julkaistaan, jos hän ei maksa satojen eurojen korvausta. - Juuri ennen messun alkua ehdin kirjoittaa rukouspyynnön tuosta asiasta messussa muistettavaksi. 

Olen vuosien aikana tavannut monia uskovia, jotka ovat kertoneet olevansa ainoita uskovia koko suvussaan. Moni kokee tilanteen raskaaksi. Ymmärrän sen. Mutta olen myös ymmärtänyt tuon tilanteen ainutlaatuisuuden. Jos olet sukusi ensimmäinen (tällä hetkellä ainoa) uskova, Jumala on tuohon tilanteeseen kätkenyt ainutlaatuisen mahdollisuuden. Kenties juuri Sinä olet se ainoa, joka voi rukoilla läheistesi puolesta. Jos Jumala on tehnyt Sinusta rukoilijan, hän on valmistanut Sinulle myös vastauksia rukouksiin.

Tänä syksynä eräällä lähisukulaisellani oli todella rankka vaihe elämässään. Aihe tuli niin lähelle sydäntäni, että oli aivan kuin joku suuri jättiläinen olisi käsillään puristanut minua myttyyn. - "Hätä on paras rukouksen opettaja." - Silloin turvauduin jälleen toisten rukoilijoitten apuun. Kirjoitin ja lähetin netin kautta lukemattomia rukouspyyntöjä asiasta. Niihin paikkoihin/seurakuntiin/yhteisöihin, jotka ovat julkisesti ilmoittaneet ottavansa rukouspyyntöjä vastaan. Mitä enemmän olin pyyntöjä (myös omaa tuskaani) jakanut, tuskani alkoi helpottaa.

Olen lukemattomat kerrat lainannut aforismia: "Rukous on suurin, mutta vähiten käytetty voima maailmassa." - Rukous on se mahdollisuus ja Jumalan meille antama lahja, jonka minäkin (ehkä Sinäkin?) olen lukuisat kerrat jättänyt käyttämättä. Pitääkö jonkun läheisen ihmisen tai omaan elämääni tulla joku vakava tilanne tai sairaus, ennenkö minäkin herään käyttämään tuota Jumalan antamaa lahjaa? Tätä tekstiä kirjoittaessani sisimpäni tunnustaa Jumalalle, että "minä olen juuri se mies".
Esirukouksessa on myös se tehtävä/kutsumus, joka on meille annettu koko loppuelämäämme varten. Välttämättä en/emme tarvitse mitään muuta. Rukousaiheita tulee riittämään elämän loppuun asti. Uskon vahvasti myös siihen, että meille on annettu myös lahja/mahdollisuus jakaa oman sydämemme rukousaiheita toisille rukoilijoille. Muistan edesmennyttä äitiäni, joka aina muisti minua ja perhettäni rukouksin. Kun hän puhelimessakin sanoi, että hän muistaa minua ja meitä rukouksin eri vaiheissa, tuli kumman turvallinen olo. Huomaan vieläkin, miten kiitollinen olen, kun joku kertoo rukoilevansa puolestani. Uskon, että Sinulla voi olla samanlainen kokemus.

Tätä tekstiä kirjoittaessani tulee mieleeni Luukkaan evankeliumin 18. luvun jakeet 1-7 "Ja hän puhui heille vertauksen siitä, että heidän tuli aina rukoilla eikä väsyä. Hän sanoi: "Eräässä kaupungissa oli tuomari, joka ei peljännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä. Ja siinä kaupungissa oli leskivaimo, joka vähän väliä tuli hänen luoksensa ja sanoi: 'Auta minut oikeuteeni riitapuoltani vastaan.' Mutta pitkään aikaan hän ei tahtonut. Vaan sitten hän sanoi mielessään: 'Vaikka en pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä, niin kuitenkin, koska tämä leski tuottaa minulle vaivaa, minä autan hänet oikeuteensa, ettei hän lopulta tulisi ja kävisi minun silmilleni.'" Niin Herra sanoi: "Kuulkaa, mitä tuo väärä tuomari sanoo! Eikö sitten Jumala toimittaisi oikeutta valituillensa, jotka häntä yötä päivää avuksi huutavat, ja viivyttäisikö hän heiltä apuansa?"

Taivaallinen rohkaisu. Aletaan rukoilla. Jaetaan sydämellämme olevia rukousaiheita toisillekin esirukoilijoille seurakunnassa, netissä, kaikkialla, missä voimme rukousaiheitamme jakaa. Ja Jumala tulee vastaamaan. Rukouksen lahja on käytössä. Äiti Basilea Schlink näki 1940-luvulla näyn Suomesta. Oli pimeä yö, mutta eri puolilla maata näkyy pieniä kirkkaita valoja. Jumala kertoo, että nuo valot ovat pieniä rukouspiirejä ja -ryhmiä. Elämmekö nyt tuota aikaa?
Muistan kuulemani tapauksen helluntaikonferenssista. Nuori uskova nainen Maria (nimi keksitty) oli saanut kielillä puhumisen (rukoilemisen) lahjan. Tätä lahjaa Maria käytti uskollisesti. Häntä kuitenkin vaivasi se, ettei hän tiennyt, mitä hän rukoili. Maria lähti helluntaikonferenssiin ja meni sielläkin rukoustelttaan, jossa monet muutkin rukoilivat. Maria käytti saamaansa rukouksen lahjaa. Kun rukoushetki oli ohi, Marian luokse tuli toinen nainen, joka rukoushetkessä oli ollut aivan lähellä. Hän kysyi: "Haluatko tietää, mitä rukoilit äsken?" - Maria vastasi, että hän oli pitkään toivonut, että voisi tietää, mitä kielillä rukoilee. Nainen kertoi yliopistossa opiskelleensa monta vuotta kieliä. Hän jatkoi: "Sinä rukoilit äsken vanhalla venäjän kielellä. Erittäin puhtaalla sellaisella. Rukoilit kaikkien vankilassa olevien uskovien puolesta. Pyhä Henki vetosi rukouksessa Raamatun lupaukseen, missä Jumala on sanonut, että hän vapauttaa kaikki vangitut.." - Tuon kohtaamisen jälkeen voit kuvitella, miten helppoa Marian oli jatkaa rukousta kielillä.

Vielä lopuksi. Jos lähdet esirukouksen tielle ja olet siinä uskollinen, saat olla varma, että Pyhä Henki lähettää Sinulle lisää rukousaiheita muistettavaksi. Eli rukoillaan siis. Muistetaan rukouksin läheisiämme, omia sukulaisiamme, omaa seurakuntaamme. - Muistetaan myös toisiamme. En tiedä rukousaiheitasi, mutta Jumala kyllä tietää. Ja auttaa. Varmasti. Pyydän, että juuri tällä hetkellä laskee siunaavat kätesi Sinun yllesi ja siunaa Sinut. Olet Hänen turvissaan, älä pelkää.

1 kommentti:

  1. Hei!

    Luin blogitekstiäsi:
    tiistai 9. huhtikuuta 2019
    "Jumala ei ole unohtanut!"
    kerroit siinä keramiikka Taiteilija Risto Juhanista ja maljakosta jonka löysit kirpputorilta. Mahtoiko Risto Juhani olla töissä keramiikkapaja Högbackalla? Löysin nimittäin itse kirpputorilta keramiikka maljakon, joka oli ilman signeerausta, mutta muistutti yhtä Högbackan keramiikka ruukkua. Mistähän tähän mahtaisin löytää tietoa? Täytyy ainakin selailla suomalaista keramiikkataidetta.

    Terveisin, Paula

    VastaaPoista

”Oletko tullut ajatelleeksi, että eräänä päivänä mikään ei enää ahdista sinua eikä kukaan enää vaivaa sinua.” (A.B.Simpson)

  Tervehdys ystäväni siellä jossakin! ”Tulithan tuttuni taas, maata kiertävä masennus. Kai sitten käskemättä lähdet, kun pyytämättä tuli...