Luin kauan sitten ilon määritelmän. En muista määrittelijän nimeä, mutta hänen määritelmänsä kuului näin: "Ilo on se tunne, jota tunne silloin, kun saatat hankalat sukulaiset junaan."
Joulujuna meni jo. Olen huomannut, että monen ihmisen suurin kipu on yksinäisyys. Voi olla, että ympärillä on porukkaa paljonkin, mutta silti meistä tuntuu, että olemme yksin. Jos ihmiset eivät huomaa meitä, ajattelemme helposti, ettei Jumalakaan ole meistä mitenkään kiinnostunut! Tämä ei kuitenkaan ole totta! Hän rakastaa meitä enemmän kuin kukaan muu! ”Muut kaikki hylkää, vaan sinä et..” - Nuo vanhan virren sanat ovat auttaneet minua niin monta kertaa. Silloinkin, kun kukaan muu ei voi auttaa meitä, Hän on luonamme!
Mutta miksi me emme pysty luottamaan siihen, että Jumala rakastaa
meitä? Syitä voi olla tietysti monia, mutta uskon, että yksi syy on siinä,
ettemme itsekään hyväksy itseämme. Ajattelemme, että me emme ole Jumalan
(emmekä ihmistenkään) rakkauden arvoisia ja että toiset arvioivat meitä yhtä
ankarasti kuin me itse! Yllättävän moni ajattelee, että kelpaamme Jumalalle
vasta sitten, kun oma elämä on saatu ”jonkunmoiseen järjestykseen”. Aivankuin
sairas ajattelisi ettei lääkärille voi mennä ennenkuin on vähän toipunut.
Luin ERIK EWALDSin kirjaa. Kirjassa oli puhutteleva teksti siitä, miten
me pelkäämme sisimpämme paljastumista! Sorrumme näyttelemään ja pitämään
naamioita. Silti emme mitään muuta niin kaipaa kuin, että olisimme jollekin
tärkeitä juuri sellaisina kuin olemme! Teksti antaa meille myös upeita ”vihjeitä”,
miten voimme rohkaista ja auttaa läheisiämme.
”Yritä kuulla sitä,
mitä en puhu ääneen. Älä anna minun pettää itseäsi kasvojen kautta, jotka
sinulle näytän, sillä minulla on tuhat naamaria, eikä mikään niistä ole minä.
Älä anna itseäsi pettää. Minä teeskentelen varmaa ihmistä, näyttelen olevani
täynnä itseluottamusta. Yritän olla kylmän asiallinen. Väitän, etten tarvitse ketään.
Älä usko minua. Älä usko. Syvällä sisimmässäni on todellinen minäni täydessä
hämmingissä, pelossa ja yksinäisyydessä. Siksi luon itselleni naamarin, jonka
taakse piiloudun, suojautuakseni katseilta, jotka tietävät.
Minä pelkään, etten
sisimmältäni olekaan mitään, ettei minua kannata omistaa. Pelkään, että sinä
tulet sen huomaamaan ja työnnät minut luotasi. Näin naamioiden paraati alkaa.
Juttelen kanssasi pikku hiljaa. Kerron kaiken sen, millä ei ole mitään
merkitystä, mutta en puhu yhtään mitään siitä, mikä merkitsee kaikkea, siitä
mikä minussa huutaa. Ole kiltti ja kuuntele oikein tarkkaan ja yritä kuulla
juuri sitä, mitä en sano. Haluaisin olla aito, spontaani. Haluaisin olla oma
itseni, mutta sinun täytyy auttaa minua. Sinun täytyy ojentaa kätesi minulle.
Joka kerta, kun olet minulle ystävällinen ja rohkaiset minua, joka kerta, kun
yrität minua ymmärtää, joka kerta, kun todellakin välität minusta, siivität
minun sydäntäni.
Saan siivet, hyvin
heikot siivet, mutta siivet kuitenkin. Sinun herkkyytesi, sympatiasi ja kykysi
ymmärtää voivat vapauttaa minut omasta varjomaailmastani, epävarmuuteni ja
yksinäisyyteni vankilasta. Tämä ei tule olemaan helppoa sinulle. Mitä lähemmäksi
tulet, sitä sokeammin lyön takaisin. Mutta olen kuullut, että rakkaus on
voimakkaampi kuin paksut muurit. Siinä piilee minun toivoni, ainoa toivoni.
Minä pyydän: Yritä hajottaa nämä muurit lujin käsin, kuitenkin varovaisin
käsin, sillä lapsi on erittäin herkkä. Kuka minä olen, sinä ehkä ihmettelet.
Minä olen joku, jonka tunnet oikein hyvin, sillä minä olen jokainen mies, joka
tulee sinua vastaan. Minä olen jokainen tapaamasi nainen, ja minä olen sinä
itse.”
Juuri tuolla ”syvällä
tasolla” Herra haluaa kohdata meidät tänään! Hän on täynnä rakkautta meitä
kohtaan, ajattelimme me itsestämme mitä tahansa. Uudessa Testamentissa
kerrotaan, miten Jeesuksen opetuslapset olivat ristiinnaulitsemisen jälkeen
peloissaan lukittujen ovien takana. Sinne pelkojen keskelle Jeesus ilmestyi ja
sanoi: ”Rauha teille.” Näin tunsin, että minunkin elämässäni tapahtui monta vuotta
sitten. Jeesus tuli lähelle ja osoitti, että Hän on aivan toisenlainen kuin
olin luullut. Hän ei tullutkaan tuomitsemaan minua vaan armahtamaan ja
auttamaan. Hän pyysi minua seuraamaan. Olen vuosien mittaan nähnyt, miten turvallista
on Hänen perässään kulkea.
On ollut lukemattomia
tilanteita, jolloin (minusta) on näyttänyt, ettei tästä enää yli pääse. Hänelle
nämä tilanteet eivät ole olleet mahdottomia. Jumalan ihmettä on, että tässä vielä
ollaan ja kirjoitellaan! Kuuletko? Jumalan
rakkauden ihmeellinen kutsu?! Se ei pakota seuraamaan, vaan kutsuu ja houkuttaa!
Anna Jumalan ottaa Sinut ”hinaukseensa”! Tulet selviämään eteenpäin ja löydät
ihmeellisen Rakkauden ja Auttajan! Elämästäsi tulee seikkailu! Joku ajattelee
nyt, että elämässäni on niin suuri ONGELMA, ettei sitä edes Jumala pysty ratkaisemaan.
Lue, mitä F.Wislöff kirjoittaa
tällaisista mahdottomista esteistä!
”Kaikessa ihmiselämässä on raskaita
kiviä, jotka uhkaavat tukkia tien. Ei ole ihme, että kysymme huolestuneina,
kuka vierittää kivet pois. Ihmisen omat voimat eivät siihen riitä.
Pääsiäisaamuna naiset totesivat suureksi ilokseen, että kivi oli poissa.
Jeesuksen hauta oli tyhjä. He olivat turhaan olleet huolissaan. Herra Jeesus,
olen kokenut saman monet kerrat. Raskaat kivet, joiden takia olen murehtinut,
ovat olleet poissa, kun olen tullut niiden paikalle. Mutta olen hidas oppimaan.
Sinä tiedät, mikä kivi on tällä hetkellä
mielessäni. On kovin vaikeaa pitää huolet loitolla. Mutta tiedän sinun
auttavan. Sen olet aina tehnyt. Jeesus, sinä mursit haudan oven. Sinä olet
elävä Vapahtaja. Osoita valtasi tälläkin kertaa. Vieritä kivi pois.”
"Kun minut oli hylätty, kun kannoin näännyksissä sieluani, silloin
hiljaa, syliinsä painaen saapui Jumalani. Ei pasuunan pauhulla, vaan mykkänä,
syliinsä painaen, ei kirkkaalla päivänpaisteella vaan yössä taistellen."
(E.Ady)
