perjantai 28. joulukuuta 2012

"Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.."

Joulu alkaa olla takanapäin. Monille joulu on yksi vuoden vaikeimmista ajankohdista, koska silloin oman elämän ongelmat, yksinäisyys, ihmissuhdeongelmat ym nousevat pintaan. Tiedotusvälineet ym tuovat koko ajan esiin, minkälainen on hyvä joulu. Mitä syödään, mitä lahjoja ostetaan, miten koko suku kokoontuu yhteen, miten luetaan hyviä kirjoja, miten kuunnellaan hyvää musiikkia, miten tehdään tapaninajeluja..

Luin kauan sitten ilon määritelmän. En muista määrittelijän nimeä, mutta hänen määritelmänsä kuului näin: "Ilo on se tunne, jota tunne silloin, kun saatat hankalat sukulaiset junaan."

Joulujuna meni jo. Olen huomannut, että monen ihmisen suurin kipu on yksinäisyys. Voi olla, että ympärillä on porukkaa paljonkin, mutta silti meistä tuntuu, että olemme yksin. Jos ihmiset eivät huomaa meitä, ajattelemme helposti, ettei Jumalakaan ole meistä mitenkään kiinnostunut! Tämä ei kuitenkaan ole totta! Hän rakastaa meitä enemmän kuin kukaan muu! ”Muut kaikki hylkää, vaan sinä et..” - Nuo vanhan virren sanat ovat auttaneet minua niin monta kertaa. Silloinkin, kun kukaan muu ei voi auttaa meitä, Hän on luonamme!              

Mutta miksi me emme pysty luottamaan siihen, että Jumala rakastaa meitä? Syitä voi olla tietysti monia, mutta uskon, että yksi syy on siinä, ettemme itsekään hyväksy itseämme. Ajattelemme, että me emme ole Jumalan (emmekä ihmistenkään) rakkauden arvoisia ja että toiset arvioivat meitä yhtä ankarasti kuin me itse! Yllättävän moni ajattelee, että kelpaamme Jumalalle vasta sitten, kun oma elämä on saatu ”jonkunmoiseen järjestykseen”. Aivankuin sairas ajattelisi ettei lääkärille voi mennä ennenkuin on vähän toipunut.
 
Luin ERIK EWALDSin kirjaa. Kirjassa oli puhutteleva teksti siitä, miten me pelkäämme sisimpämme paljastumista! Sorrumme näyttelemään ja pitämään naamioita. Silti emme mitään muuta niin kaipaa kuin, että olisimme jollekin tärkeitä juuri sellaisina kuin olemme! Teksti antaa meille myös upeita ”vihjeitä”, miten voimme rohkaista ja auttaa läheisiämme.
 
”Yritä kuulla sitä, mitä en puhu ääneen. Älä anna minun pettää itseäsi kasvojen kautta, jotka sinulle näytän, sillä minulla on tuhat naamaria, eikä mikään niistä ole minä. Älä anna itseäsi pettää. Minä teeskentelen varmaa ihmistä, näyttelen olevani täynnä itseluottamusta. Yritän olla kylmän asiallinen. Väitän, etten tarvitse ketään. Älä usko minua. Älä usko. Syvällä sisimmässäni on todellinen minäni täydessä hämmingissä, pelossa ja yksinäisyydessä. Siksi luon itselleni naamarin, jonka taakse piiloudun, suojautuakseni katseilta, jotka tietävät.
 
Minä pelkään, etten sisimmältäni olekaan mitään, ettei minua kannata omistaa. Pelkään, että sinä tulet sen huomaamaan ja työnnät minut luotasi. Näin naamioiden paraati alkaa. Juttelen kanssasi pikku hiljaa. Kerron kaiken sen, millä ei ole mitään merkitystä, mutta en puhu yhtään mitään siitä, mikä merkitsee kaikkea, siitä mikä minussa huutaa. Ole kiltti ja kuuntele oikein tarkkaan ja yritä kuulla juuri sitä, mitä en sano. Haluaisin olla aito, spontaani. Haluaisin olla oma itseni, mutta sinun täytyy auttaa minua. Sinun täytyy ojentaa kätesi minulle. Joka kerta, kun olet minulle ystävällinen ja rohkaiset minua, joka kerta, kun yrität minua ymmärtää, joka kerta, kun todellakin välität minusta, siivität minun sydäntäni.

 
Saan siivet, hyvin heikot siivet, mutta siivet kuitenkin. Sinun herkkyytesi, sympatiasi ja kykysi ymmärtää voivat vapauttaa minut omasta varjomaailmastani, epävarmuuteni ja yksinäisyyteni vankilasta. Tämä ei tule olemaan helppoa sinulle. Mitä lähemmäksi tulet, sitä sokeammin lyön takaisin. Mutta olen kuullut, että rakkaus on voimakkaampi kuin paksut muurit. Siinä piilee minun toivoni, ainoa toivoni. Minä pyydän: Yritä hajottaa nämä muurit lujin käsin, kuitenkin varovaisin käsin, sillä lapsi on erittäin herkkä. Kuka minä olen, sinä ehkä ihmettelet. Minä olen joku, jonka tunnet oikein hyvin, sillä minä olen jokainen mies, joka tulee sinua vastaan. Minä olen jokainen tapaamasi nainen, ja minä olen sinä itse.”
 
Juuri tuolla ”syvällä tasolla” Herra haluaa kohdata meidät tänään! Hän on täynnä rakkautta meitä kohtaan, ajattelimme me itsestämme mitä tahansa. Uudessa Testamentissa kerrotaan, miten Jeesuksen opetuslapset olivat ristiinnaulitsemisen jälkeen peloissaan lukittujen ovien takana. Sinne pelkojen keskelle Jeesus ilmestyi ja sanoi: ”Rauha teille.” Näin tunsin, että minunkin elämässäni tapahtui monta vuotta sitten. Jeesus tuli lähelle ja osoitti, että Hän on aivan toisenlainen kuin olin luullut. Hän ei tullutkaan tuomitsemaan minua vaan armahtamaan ja auttamaan. Hän pyysi minua seuraamaan. Olen vuosien mittaan nähnyt, miten turvallista on Hänen perässään kulkea.
 
On ollut lukemattomia tilanteita, jolloin (minusta) on näyttänyt, ettei tästä enää yli pääse. Hänelle nämä tilanteet eivät ole olleet mahdottomia. Jumalan ihmettä on, että tässä vielä ollaan ja kirjoitellaan! Kuuletko? Jumalan rakkauden ihmeellinen kutsu?! Se ei pakota seuraamaan, vaan kutsuu ja houkuttaa! Anna Jumalan ottaa Sinut ”hinaukseensa”! Tulet selviämään eteenpäin ja löydät ihmeellisen Rakkauden ja Auttajan! Elämästäsi tulee seikkailu! Joku ajattelee nyt, että elämässäni on niin suuri ONGELMA, ettei sitä edes Jumala pysty ratkaisemaan. Lue, mitä F.Wislöff kirjoittaa tällaisista mahdottomista esteistä!
 
”Kaikessa ihmiselämässä on raskaita kiviä, jotka uhkaavat tukkia tien. Ei ole ihme, että kysymme huolestuneina, kuka vierittää kivet pois. Ihmisen omat voimat eivät siihen riitä. Pääsiäisaamuna naiset totesivat suureksi ilokseen, että kivi oli poissa. Jeesuksen hauta oli tyhjä. He olivat turhaan olleet huolissaan. Herra Jeesus, olen kokenut saman monet kerrat. Raskaat kivet, joiden takia olen murehtinut, ovat olleet poissa, kun olen tullut niiden paikalle. Mutta olen hidas oppimaan. Sinä tiedät, mikä kivi on tällä hetkellä mielessäni. On kovin vaikeaa pitää huolet loitolla. Mutta tiedän sinun auttavan. Sen olet aina tehnyt. Jeesus, sinä mursit haudan oven. Sinä olet elävä Vapahtaja. Osoita valtasi tälläkin kertaa. Vieritä kivi pois.” 


"Kun minut oli hylätty, kun kannoin näännyksissä sieluani, silloin hiljaa, syliinsä painaen saapui Jumalani. Ei pasuunan pauhulla, vaan mykkänä, syliinsä painaen, ei kirkkaalla päivänpaisteella vaan yössä taistellen." (E.Ady)