Vuodet vierivät

Tervehdys ystäväni siellä jossakin!

Toivottavasti olet varjeltunut koronalta ja muiltakin vaivoilta. Runsas pari viikkoa sitten olin tulossa Hämeenlinnasta 10-tietä kohti kotia. Hämärä oli laskeutunut. Ja sitten se tapahtui. Asia, jota olen viime vuodet alitajuisesti varonut ja pelännytkin vähän. Valtava peura hyppäsi suoraan autoni edestä. Tämä peura ehti just edestäni, kun seuraava tuli perässä ja törmäsi autoni oikeaan kylkeen.

Autoja tuli vastaan ja toisia tuli perässäni, niin pysäytin autoni lähellä olevalle pysäkille. Soitin hätäkeskukseen ja kerroin, mitä  oli tapahtunut. Poliisi soitti hetken päästä ja kerroin mitä ja missä oli tapahtunut. Jatkoin sitten matkaani. Kun tulin kotiin, vaimo sanoi, ettei ole koskaan nähnyt minua niin kalpeana.

Vaikka kuvittelin päässeeni tapauksesta lähes säikähdyksellä, joitakin seurauksia tapauksesta kuitenkin tuli. Muutamana yönä uni on vähän häiriintynyt. Kun vajaa viikko sitten tulimme vaimon kanssa Tampereelta kotiin, ajoimme samaa reittiä Hämeenlinnasta kotiin, kuin ajoin peuraan törmättyäni. Vaikka vaimo ajoi, minulla oli jotenkin huono olo. Koko ajan "tarkkailin" auton valoissa tien ojia ym. Kun sitten olimme kotona, oli lähes oksettava olo. Alitajuinen jännittäminen ja pelko on sisälläni.

Vaikka en saanut kolarista mitään fyysisiä vaivoja, mieleen tuo tapaus jäi. Monta kertaa näen "kuvan" tuosta isosta peurasta, joka just ehti autoni edestä pois. Jos olisin tuohon eläimeen törmännyt, seuraukset olisivat minulle ja autolle olleet paljon pahemmat. Varsinkin autolla ajaessa, riskit ovat aina suuret. 

Elämä on niin hauras monella tavalla. Moni käy profeetan luona, joku ennustajan luona saadakseen tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Oletetaan, että tulevaisuus on täynnä rakkautta, onnea, lottovoittoja, rahaa, kaikenlaista menestystä.. Mutta tulevaisuudessa tapahtuu muutakin. On sairautta, läheisten ihmisten vaikeuksia, työttömyyttä, peurakolareita ja kuolemaakin. Minä en halua tietää, mitä tulevaisuudessani tapahtuu. Ainoa tärkeä asia on se, että asiani Jumalan kanssa pitää olla kunnossa. Joka hetki.

Täällä Forssan seudulla ilmestyy Forssan Lehti. Kerran vuodessa kirjoitan lehteen hartauskirjoituksen sunnuntain lehteen. Tänä vuonna kirjoitin sunnuntain (1. adventin) lehteen 29.11. Päivän teksti oli Luuk. 19:28-40. Jeesus ratsastaa Jerusalemiin väkijoukon ylistäessä Jumalaa. - Koneeltani löysin tiedon, että 1. adventtina 27.11.2005 olin Imatralla pitämässä koko viikonlopun kestänyttä Hoitavan rukouksen kurssia. Kurssi alkoi perjantaina ja päättyi sunnuntai-iltapäivänä. Saman viikon torstaina olin niin kovan selkäkivun vallassa, että makasin koko päivän selälläni lattialla. Jo alkuviikolla Imatran seurakunnan pappi oli soittanut minulle ja pyysi, että kurssin lisäksi pitäisin vielä adventtijumalanpalveluksen saarnan. - Ja voitko kuvitella, tuon adventin evankeliumiteksti oli ihan sama, josta nyt kirjoitin hartaustekstin.

En voinut aavistaa, että tuo viikonloppu jäi viimeiseksi työviikonlopuksi KRS:n työssä. Runsaan viikon päästä Reuman ortopedi määräsi minut sairaslomalle, joka sitten kesti yli kaksi vuotta. Alkoi kokonaan uudenlainen vaihe elämässä. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että Jumala aloitti minussa uudelleen koulutuksen. Arjen keskellä olen tutustunut Jumalaan ja hänen vaikutukseensa ihan uudella tavalla.

KIVI PÄÄNALUSENA on Wislöffin teksti, jossa annetaan raamatullinen näkökulma Jaakobin elämästä. Vasta, kun Jumala avasi Jaakobin silmät, hän pystyi ymmärtämään, että Jumala oli ollut koko ajan tuolla erämaan yksinäisyydessä ja pimeydessä hänen kanssaan, vaikka ketään muita ihmisiä ei ollut paikalla.

”Jaakob-raukka, sinä sait vain kiven päänaluseksi! Mahtoi olla vaikeata päästä uneen. Ja kun hän vihdoin nukahti, oli uni levotonta. Mutta sitten hän sai korvaukseksi unennäön. Hänen luokseen laskettiin taivaalliset tikapuut, ja Jumalan kirkas enkelijoukko kulki alas ja ylös hänen leposijansa kohdalla. Ehkä hänen teki mieli heittää kivi menemään ja etsiä itselleen pehmeämpi päänalunen. Mutta mitä hän olisikaan silloin menettänyt? Hän olisi vaipunut sikeään uneen eikä olisi saanut nähdä taivaan tikapuita eikä enkelijoukkoa. Kova kivi päänalusenaan Jaakob löysi ”taivaan oven”.

Ehkä Jumala on antanut sinullekin kovan kiven leposijaksi. Olet monen monta kertaa halunnut heittää sen menemään, mutta Jumala ei ole sallinut. Kiitä Jumalaa kovasta päänalusestasi. Ilman sitä olisit hengellisesti vaipunut syvään uneen. Kivi on pitänyt sinut valveilla. Ja niin on viereesi pystytetty tikapuut ja Jumalan luo on ollut taivas avoinna. Tietämättäsi olet nukkunut taivaan ovella. Ilman kovaa kiveä ei elämässäsi olisi ollut enkeleitä. Nyt sen sijaan ympäröi sinua Jumalan kirkas enkeliparvi, joka sekä tuo sinulle Jumalan lahjoja, että kantaa sinun rukouksesi Jumalan luo. Anna siksi kivestä tulla alttarisi, missä ylistysvirtesi kohoaa. Ja niin kova kivi tuo sinut yhä lähemmäksi Jumalaa. Ja kun aika on tullut, nouset itse taivaan tikapuita saman enkeliparven saattamana ja astut sisään taivaan avoimesta ovesta.” 

Välillä kaipaan hengelliseen työhön. Silti tiedän, ettei matkatyö enää olisi mahdollista niinkuin vuosia sitten. Korona-aikana on moni joutunut etätöihin. On tehty digi-loikkia ym. Meidän Jumalamme hallitsee kaikki tekniikat. Hän on esimerkiksi käyttänyt langatonta verkkoa jo vuosisatoja. Hän pystyy puhumaan luomansa ihmisen sydämeen käyttämättä mitään ihmisen luomaa verkkoa tai välinettä. Voimme palvella Jumalaakin just sillä paikalla, missä tällä hetkellä olemme.

Monen uskovan sydämeen on jostakin tullut sellainen kuva, että uskon tulee aina olla voitollista, sellaista, minkä toiset näkevät. Jumala ei ajattele näin. Jumalaa voi palvella niin monilla eri tavoilla. Ei se, että palvelee näkyvällä paikalla, tee tehtävästä yhtään pyhempää. Siltä, joka palvelee näkymättömissä, ihmisiltä salassa, vaaditaan monesti paljon suurempaa uskoa. Sinä, tuntematon ystäväni jossakin päin maapalloa, voit olla Jumalan käytössä Vaikuttaja. Seuraava teksti on Sinulle:

”Koralliriuttoja muodostavat koralli-polyypit tekevät työtään veden alla, ne eivät koskaan kuvittele laskevansa uuden saaren perustusta. Ne eivät tiedä mitään niistä kasveista ja eläimistä, jotka vähitellen alkavat elää saarella. Eivät ne aavista, että saarella tulee syntymään ihmisiä, joista voi tulla Jumalan lapsia. Jos Sinun paikkasi Jumalan suunnitelmissa on olla kätkössä elävä vaikuttaja, älä pyri pois Jumalan tahdosta, jos Hän on sinut sellaiseen elämäntilaan asettanut! Ilman polyyppeja eivät koralliriutat syntyisi. Jumala tarvitsee alttiita sieluja olemaan hengellisiä vaikuttajia, jotka ovat poissa ihmisten näkyvistä. Mutta taivas näkee heidät ja Pyhä Henki on heidän auttajansa.

Palkanmaksun päivä koittaa Jeesuksen saapuessa. Hän ei tee erehdyksiä, vaikka jotkut saattavat ihmetellä, miten sinä sellaisen palkan ansaitsit, sinä, josta he eivät olleet milloinkaan kuulleet. Voimme turvallisin mielin olla poissa suurkokouksista, innostavista vuorenhuipuista, jopa luopua matkatoverien hyvästä seurasta. Sydämissämme on syvä varmuus, että Herra on meidät sinne asettanut, vaikuttamaan jokapäiväisen elämänkeskelle.” (Northcote Deck)

Vuosien aikana olen lukenut monta kirjaa enkeleistä ja tavannut ihmisiä, jotka ovat nähneet enkeleitä. Olen myös nähnyt muutamia valokuvia enkeleistä. Vuosia sitten luin enkelikirjaa, jossa oli huikea kertomus evankelista Sundar Singhistä (1889-1929), jota Jumala käytti monella tavalla. Singh sai kerran jo kuolemaan tuomittuna kokea, miten enkeli tuli hänen avukseen.

Sundar Singh saarnasi Tiibetissä Jeesuksesta yleisellä torilla, kun läheisen buddhalaisen luostarin vartija pidätti hänet. Vartija oli kateellinen hänen vaikutusvallastaan. Vartija toi hänet väärien syytösten perusteella laman, paikallisen tuomarin, eteen, joka oli tunnettu vihastaan kristittyjä kohtaan. Lama tutki Singhin, tuomitsi kuolemaan ja raahasi hänet armotta syvän kaivon reunalle. Lama veti raskaan viittansa syrjään ja veti esiin avaimen, joka oli pysyvästi kiinnitetty ketjulla hänen vyönauhaansa. Suurieleisesti hän avasi kannen lukon ja piti avainta kunnes hän saattoi sulkea kannen ja palauttaa avaimen paikalleen vyönauhaan.

Vahvat käsivarret nostivat kannen ja tyrkkäsivät Singhin alas kuiluun. Hän iskeytyi pohjaan, pökertyi ällöttävästä ruumiiden lemusta. Sitten hän kuuli, kun kansi kiinnitettiin lujasti ja lukittiin. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta kiivetä ulos, vaikka kantta ei olisi lukittukaan. Hänen toinen käsivartensa oli murtunut, ja sitä paitsi kaivon seinämät olivat kohtisuorat ja mahdottomat kiivetä.

Tunnit ja sitten päivät kuluivat. Juuri kun Singh ajatteli, ettei hän enää kestäisi hetkeäkään vankilassaan, hän kuuli avaimen kiertyvän lukossa korkealla päänsä yläpuolella. Oliko lama tuominnut toisenkin vangin kuolemaan? Ruosteinen sarana narisi ja yllättäen tähdet loistivat tummalla taivaalla hänen yläpuolellaan. Singh hätkähti, kun jokin karhea sipaisi hänen kasvojaan. Se oli köysi. Köyden päässä oli silmukka, johon Singh, vaikkakin heikkona, onnistui pujottamaan jalkansa siihen ja tarttui köyteen terveellä kädellään. Hitaasti hänet vedettiin ylös kuilusta ulos viileään yöhön. Romahtaen maahan, kiitollisena saadessaan täyttää keuhkonsa raikkaalla ilmalla, hän katsoi ympärilleen, mutta hänen vapauttajansa oli kadonnut.

Tuskallisesti Singh raahautui kotiin hoitamaan haavojaan ja lepäämään. Aamulla, jonkin verran vahvistuttuaan, hän palasi torille saarnaamaan. Tunnin sisällä vihaiset munkit tarttuivat häneen jälleen ja kantoivat hänet laman luo kuultavaksi. – ”Kuinka pääsit vapaaksi?” Vaati raivostunut lama saada tietää. ”Kuka varasti avaimen? Kerro ennen kuin sinulle tapahtuu jotakin vielä pahempaa.”

Hiljaa Sundar Singh sanoi: ”Se oli enkeli.” ”Valehtelet”, huusi lama. ”Jonkun on täytynyt murtaa avain renkaastani. Se on ainoa, joka sopii lukkoon.” Näin sanoessaan lama veti syrjään raskaan viittansa ja kiskoi ketjun vyötäröltään. ”Kerro minulle kuka..” hän karjui, kun hänen äänensä häipyi ja epäuskoinen ilme levisi hänen kasvoilleen. ”Viekää tämä mies pois”, hän sanoi. ”Laskekaa hänet vapaaksi.” Siinä kaikkien nähtävillä roikkui avain ketjussaan. Hämmästyttävää? Todellakin, enkelien työt ovat ihmeellisiä, jopa uskomattomia, kunnes muistamme kenelle he työskentelevät. Mikään ei ole mahdotonta Jumalalle."

Silloinkin, kun tuntuu, että meidät on lukittu pimeyteen, monien lukkojen taakse, saamme olla varmoja, että Jumala tietää ja pitää meistä huolen. Kun sitten ”vankila” avautuu, Herra haluaa ohjata meidät toisten vangittujen avuksi. 

Yksi ihmeellisimpiä valokuvia, mitä olen enkeleistä nähnyt, on otettu Kerimäen kirkosta. Vaimon veljen poika ja hänen vaimonsa olivat eräänä kesänä poikenneet tutustumaan Kerimäen kirkkoon. Kuten tapana on, he ottivat myös monia valokuvia. Illalla majapaikassa alettiin katsella päivällä otettuja kuvia. Hämmästys oli melkoinen, kun he näkivät kuvan kirkon alttarilta. Kuvassa oli aivan selvästi nähtävinä neljä valoisaa olentoa polvistuneena alttarille. Kun valokuvia päivällä otettiin, kirkossa ei (ihmissilmin) ollut muita. Asiasta kysyttiin tutulta valokuvaajalta. Hän oli todennut, ettei tuollaista kuvaa pysty millään tekniikalla tekemään. Se oli ihmettä.

Jesajan 13. luvussa on ihmeellinen kohta, joka liittyy enkeleihin ja myös meidän tulevaisuuteemme. "Minä, Herra, olen antanut käskyn sotureille, jotka ovat minulle pyhitetyt. Kuule! Vuorilta kantautuu ääniä. Kuule! Niin kuin väkijoukon ääni, kokoontuvien kansanheimojen ääni, kokonaisten valtakuntien kohina! Herra Sebaot järjestää joukkonsa taisteluun.. Herran päivä on lähellä!" - Lähestymme sitä päivää ja hetkeä, jolloin Jeesus tulee meitä noutamaan. Silloin edessämme on viimeinen muutto. Siihen taivaalliseen kotiin, josta meidän ei enää koskaan tarvitse muuttaa pois.

Kun en voi lähettää Sinulle esim. joulukorttia, lähetän Sinulle viime vuosisadan alussa kirjoitetun runon yöstä. Sen on kirjoittanut ranskalainen runoilija, Charles Péguyn, joka kuoli 41-vuotiaana 1914 ensimmäisessä maailmansodassa. Runo viestiköön Sinulle Jumalan äärettömän ihmeellistä rakkautta juuri Sinua kohtaan.

”Oi yö, kaunein tekoni, kunnioitusta herättävin luomistyöni muiden joukossa. Kaunein luomistyöni. Sillä sinä tuuditat koko luomakunnan virkistävään uneen. Yö, kaunein tekoni, sinä tyynnytät, sinä annat rauhan, sinä annat levon särkeville jäsenille, jotka ovat puuduksissa päivän työstä. Oi yö, oi yö, tyttäreni. Sinä kunnioitat minua unessa vielä paljon enemmän kuin veljesi päivä kunnioittaa minua työssä. Sillä tehdessään työtä ihminen kunnioittaa minua vain työllään, unessa ihminen uskoo itsensä minun huostaani."

”Oletko tullut ajatelleeksi, että eräänä päivänä mikään ei enää ahdista sinua eikä kukaan enää vaivaa sinua.” (A.B.Simpson)

 

Tervehdys ystäväni siellä jossakin!

”Tulithan tuttuni taas, maata kiertävä masennus. Kai sitten käskemättä lähdet, kun pyytämättä tulit.” (Leminen)

Erkki Leminen kertoi kauan sitten, miten hän joskus oli miettinyt omaa julistustaan ja sen sanomaa. Hän mietti, että ”aina” hän puhuu niistä ahdistuksista ja koetuksista ja niiden keskellä elämisestä ja selviämisestä. – Näitä ajatellessaan hän oli ymmärtänyt Jumalan puhuvan hänen sydämelleen, että tuo oli hänelle annettu sanoma ja tehtävä.

Kun olen lukenut vanhoja kirjeitäni ja puheitani, huomaan itsekin yhdeksi keskeiseksi aiheekseni ahdistukset ja koetukset. – Uskon tietäväni, mistä tämä on johtunut. Elämässäni ja monen läheiseni elämässä oli ja on ollut niin paljon monenlaisia koetuksia ja sairauksia, että monet kerrat olen ollut nääntyä näitten koetusten keskellä. Vanha sananlasku pitää paikkansa: "Joka härillä ajaa, se häristä puhuu." - Eli se, mitä elämämme on täynnä, siitä puhumme.

Torstaina 15.10.2020 tarkistettiin Helsingin Yliopistossa Heikki Haatajan väitöskirja Urho Muromasta (1890-1966) https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/318592/haataja_heikki_dissertation_2020.pdf?sequence=1&isAllowed=y . Muroma oli 1900-luvun tunnetuimpia julistajia Suomessa. Väitöskirjassa todetaan, että Muroman vaikutus tuntuu vielä meidänkin aikanamme kaikissa Suomen luterilaisissa seurakunnissa. Muroma kiinnostaa minua, koska olen vuosikymmenten aikana lukenut monia hänen kirjojaan ja kuunnellut monia hänen puheitaan.

”Jumalan hoidossa” on yksi Muroman kirjoista. Se koostuu Herää Valvomaa –lehdessä vv. 1932-1966 julkaistuista Muroman kirjoituksista, jotka Heikki Haataja on valinnut ja koonnut kirjaksi 1987. Lainaan tuosta kirjasta muutaman otteen:

”Moni vanha vaeltaja on joutunut kokemaan, miten juuri viime aikoina Herra on aivan erityisellä tavalla riisunut pois kaiken sen, mitä ihminen on luullut omistavansa. Tyhjenemistään on Herra tyhjentänyt, niin että sielu on luullut joutuneensa jo aivan armon ulkopuolelle, tulleensa kokonaan hyljätyksi, jopa kadotetuksi. Nämä koettelemusten ajat ovat ylen raskaita. Tällaisissa vaivoissa vaeltavalle haluaisin sanoa rohkaisun sanan: Ystäväni! Kun meiltä kaikki otetaan pois, jää kuitenkin Jeesus.

Oli aika, jolloin sinulla oli kristillisyyttä niin paljon, että kelpasi sitä ihailla ja muillekin näyttää. Sydän paloi pyhässä tulessa. Usko oli elävä ja voimakas. Tulisen innokkaasti oli halukas tekemään Herran työtä. Ruumiin voimat riittivät suuriinkin ponnistuksiin, eivätkä hengen voimatkaan uupuneet. Se oli onnellista aikaa, ihanaa armon aikaa. Silloin luuli voivansa elää tällaista elämää elämänsä loppuun asti.

Mutta Herra näki kaikessa tässä piilevän vaaran. Uskovainen alkoi ihastella itseään, joskaan ei julkisesti, niin ainakin salaa. Ei aina huomannut, että kaikki tämä oli ylhäältä saatua armoa. Luuli jo itseään joksikin. Tosin kilvoitteli niin vilpittömästi kuin taisi, mutta eroa Pyhän Hengen armon ja oman syntisen kurjuuden välillä ei osannut tehdä. Armo paisutti salaisesti luulemaan itsestään jotakin, ja niin Herran täytyi puuttua asiaan. Siitä alkoivat sitten tyhjentymisen ja nöyryyttämisen ajat, jotka ovat lihalle ja verelle niin kovia, että ahdistus povessa ja kyyneleet poskilla siirtyy päivästä toiseen.

Erilaisiahan ne ovat kokemukset, kun Herra alkaa täydellä todella sulattaa pois kuonaa omistaan, mutta hyvä on muistaa, että kaiken vaikean, jopa kauheankin takana on sittenkin Herran suuri armo ja rakkaus. Siksi meidän on kärsivällisesti kestettävä kuumimmankin tulen poltteessa. Varmasti Herra aikanaan helpottaa, kunhan ensin on saanut tahtonsa tapahtumaan.

Älä riitele Herraa vastaan vaikeilla koettelemusten teillä. Älä pyristele ylöspäin, kun Herra tahtoo painaa alas. Putoa niin alas kuin voit, kokonaan Herran tahdon varaan ja sano: ”Nyt, Herra, saat tehdä minulle mitä ikinä tahdot. Tässä olen. Tapahtukoon nyt vain sinun tahtosi.”

Jos Herra tahtoo viedä sinut niin kuivaan korpeen, ettei ainoakaan armon pisara tule sielusi osaksi, vaan koko sydämesi elämä on pelkkää kuivuutta ja kuolemaa, niin sano sittenkin: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.” Ole hiljaa siellä kuivuudessasi ja odota Herraa. Janoa ja ikävöi häntä. Kyllä hän vielä muistaa sinuakin yksinäistä lastaan ja tulee siunaaman sinua uudella armolla. Tyydy olemaan kuollut, kun Herra sinut kuolleen paikalle painaa. Oletkin ehkä elänyt liian paljon hyvistä tuntemisista ja ihanista kokemuksista. Nyt Herra tahtoo opettaa sinua elämään – kuivasta uskosta! Mutta kun kaikki elämä, hengellinen rehevyys kuihtuu, kaikki palava tunne-elämä sammuu, jopa uskokin uupuu niin ettei enää luule uskoa olevankaan, silloin jää kuitenkin jäljelle Herra. Hän ei sinua jätä. Hän ei hylkää huonointaankaan. Pidä kiinni siitä, kun kaikki tuntemiset ovat loppuneet. Tämä kuiva usko yksin kestää kuolemassa. Siksi meidän on harjaannuttava elämään tyytyväisesti tämän uskon varassa.”

Jonas Lagus (1798-1857) oli körttiläisyytenä tunnetun herätysliikkeen johtajia 1800-luvulla. Lagus oli myös voimallinen herätyssaarnaaja. Mutta sitten tulivat monet sairauden vuodet. Nyt hän käytti aikansa suureksi osaksi lohduttaakseen ja rohkaistakseen toisia uskon tiellä kulkevia nimenomaan kirjeillään. Näissä kirjeissä Lagus korosti mm. seuraavia asioita: ”Ihminen ei saa vaatia itseltään mitään, koska hänellä ja hänessä ei mitään ole. Tämä on hyvin vaikeasti opittava läksy, sillä meillä kaikilla on taipumusta etsiä esiin itsestämme jotain, jota toisimme Herralle, kun käymme hänen eteensä. Ei meillä ole edes haluakaan käydä Herran eteen, mikäli tämä riippuu meistä itsestämme, eikä meillä ole siihen voimaa. Sen lisäksi meiltä puuttuu vielä kaikki muu, mitä Herra voisi meiltä odottaa.

Meidän on joka päivä tästä huolimatta käytävä Herran eteen ja pyydettävä Häneltä kaikkea, mitä meiltä puuttuu. Juuri tämä alituinen Herran eteen käyminen onkin elävän uskon merkki. Paavo Ruotsalaisen lailla Lagus tähdentää, että uskovan ihmisen on joka päivä uudistettava suhteensa Herraan, vaikka hän ei kokisikaan mitään tuntuvaa armoa. Toisinaan hän pääsee osalliseksi pienestä ”armon vilauksesta”, mutta sen varaan ei saa mitään rakentaa.

Herran kasvatus Hänen omiensa elämässä käy siten, että Hän kasvattaa suurista pieniä. Ihminen kasvattaa pienistä lapsista suuria, mutta Herra kasvattaa suurista lapsista pieniä. Ken vaeltaa elävässä armossa, hänen täytyy vuosien varrella tulla omissa silmissään yhä pienemmäksi. Oma syntisyys paljastuu yhä selvemmin. Oma voimattomuus kaikessa käy toisinaan tuskalliseksi. Oma kristillisyys on kuin saastainen vaate. Työkin, jonka on saanut Herran työmaalla tehdä, on siinä määrin oman itsensä etsimistä ja erehdyksiä täynnä, ettei sitäkään voi Herran kasvojen eteen viedä.

Silloin on sanomattoman ihanaa saada vaipua Jeesuksen ristin juurelle sellaisena kuin on. On ihanaa tietää, ettei Herra odotakaan minulta mitään muuta kuin täydellistä rehellisyyttä. Hän tuntee minut paremmin kuin minä itse, ja Hän on aina tiennyt, ettei minussa eli minun lihassani asu mitään hyvää. Olen ehkä vaatinut itseltäni sangen paljon ja monenlaista. Nyt havaitsen, ettei minulla mitään sellaista olekaan. Havaitsen olevani täysin köyhä hengessä.

Kerrotaan, että kun Jonas Lagus makasi kuolinvuoteellaan, hän nosti kerran laihan kätensä peitteen alta ja sanoi vuoteen ääressä oleville ystävilleen: ”Tässä minun tyhjässä kädessäni on kaikki minun parannukseni, uskoni, pyhitykseni – kaikkeni.” Näin köyhänä Herran palvelija meni ajan ja iäisyyden rajan yli. Hän oli oppinut ymmärtämään, ettei Herra häneltä mitään vaatinutkaan. Jos Herra jotain vaati, Hän itse aina antoi sen.

Ihmettelen, miten nuo vanhat kirjoitukset vuosikymmenten takaa voivat vielä vuonna 2020 siunata ja lohduttaa niin paljon. Seuraavakin tapaus viestii meille syvää hengellistä viisautta.

”Muuan rikas herra, jolla oli uskovainen ajomies, mielellään pilaili tämän hartaan kristityn uskosta. Kun keskustelu taas kerran kääntyi hengellisiin asioihin ja ajomies valitti, että saatana oli häntä kovasti kiusannut, herra sanoi: ”Sanopas minulle, miksi saatana kiusaa sinua aina ja alituiseen, mutta antaa minun olla niin rauhassa, etten hänestä mitään tiedä?” Ajomies ei osannut vastata siihen sillä hetkellä mitään. Kun he sitten jonkun ajan kuluttua olivat paluumatkalla metsästysretkeltä, ajomies kääntyi isäntänsä puoleen ja sanoi: ”Te kysyitte minulta jokin aika sitten, miksi saatana kiusaa minua alituiseen, mutta jättää teidät rauhaan. Silloin en osannut siihen vastata, mutta nyt se minulle selvisi, kun seurasin teitä metsästysretkellä. Kun te ammuitte lintuja, huomasin, että jos saitte luodin osumaan niin, että lintu putosi kuolleena maahan, te jätitte sen siihen palataksenne myöhemmin korjaamaan sen. Mutta jos luoti vain vähän haavoitti, seurasitte lintua innokkaasti ja väijyitte ja vainositte sitä, kunnes saitte senkin surmanluodilla tapetuksi. Ette tekään kuollutta vainoa, elävää tekin takaa ajatte.”

Myös Paavalilla oli paljon tuskallisia taisteluja pimeyden valtojen kanssa, joista maailman ihmiset ja uskossaan kuolleet uskovaiset eivät tiedä mitään. Saatana rynnisti aina kaikin voimin häntä vastaan, sillä hän tiesi, että Paavali oli pimeyden vallalle vaarallinen.

Samanlaisista taisteluista kertovat Luther ja monet muut Herran käyttämät miehet ja naiset. Jos Sinäkin pyrit oikein lähelle Herraa, saat varmasti kokea merkillisiä tuskaisia taisteluja, joista et ennen ole mitään tiennyt. Jos sinä käyt vain vähänkin vaaralliseksi pimeyden ruhtinaan asialle, hän usuttaa sinun kimppuusi ihmisen sieltä, toisen täältä ja lyö sinua milloin miltäkin puolelta päämääränään tehdä sinut vaarattomaksi.

Näyttää siltä, että syvät masennuksen tilat eivät olleet Paavalillekaan vieraampia kuin korkeat ilmestykset. Kuinka usein hän mainitseekaan sisäisistä ahdistuksen tiloista, peloista ja masennuksesta, jotka pyrkivät valtaamaan hänet Herran antamaa tehtävää suorittaessa! 

Olen kuullut muutamien uskovien kertovan, että kun he alkoivat rukoilla läheistensä puolesta, näiden ihmisten elämään on tullut monenlaisia koetuksia ym. Kun on rukoiltu uskon löytymisen puolesta, tuntuu, että nämä rukouksen kohteet näyttävät kulkevan yhä kauemmaksi Jumalasta. – Välttämättä näin ei kuitenkaan ole. Me katselemme asioita inhimillisin silmin. Jos rukoilemme vaikka lastemme puolesta, moni (minä myös) ajattelee, että kunpa heidän elämänsä olisi siunattua (= hyvä työ, toimeentulo, perhe, rakkaus, terveys, ei sairauksia, ei ongelmia). Rakkaita ihmisiä haluaisi säästää kaikesta pahasta, sairauksista ja koetuksista. Mutta kenen elämä on sellaista? Jokaisella on jotakin. Kun elämme täällä kymmeniä vuosia, miten olisi mahdollista elää täysin ongelmatonta elämää? Jos ajattelemme omaa elämäämme, meillä on ollut vaikeuksia, ahdistuksia ja koetuksia kaikilla elämän rintamilla. Kuitenkin nuo monet vaikeudet ja sairaudet ovat olleet usealle se ainoa väylä, joka pysäytti ja johdatti meidät Taivaan tielle. Monen lapsemme kohdalla se tulee olemaan samalla tavoin. 

Löysin 1900-luvun alussa kirjoitetusta hartauskirjasta tekstin, joka hyvin kuvaa em. asiaa. Ihminen luulee tietävänsä, mikä on toiselle hyväksi ja toimii sen mukaan. Kenties löydän tekstistä jotain itsestänikin?

”Minulla oli lähes vuoden pullon muotoinen keisariperhosen kotelo. Se oli rakenteeltaan hyvin erikoinen. Pullon kaulassa on kapea avautuma, jonka läpi täysin kehittynyt hyönteinen puristautuu ulos. Hylätty kotelo näyttää kuin ei mitään olisi tapahtunut, ei yhtään repeytymää näkyvissä. Voi vain ihmetellä, miten niin suuren hyönteisen oli ensinkään mahdollista päästä ulos niin epäsuhteisen pienestä poistumisaukosta. Varmasti se oli erittäin työlästä! Oletetaan, että se puristus, mihin toukan ruumis joutuu kotelosta päästäkseen, on luonnon varaama tekijä, joka pusertaa elinnesteet perhosen siipiin. Ne ovat perhosella kotelosta vapautuessaan vähemmän kehittyneet kuin muilla hyönteisillä.

Sattumalta olin paikalla ja sain nähdä vangitun perhosen ensimmäiset yritykset paeta pitkästä pidätyksestään. Kokonaisen aamupäivän tarkkailin, miten se kärsivällisesti ponnisteli ja pyristeli päästäkseen ulos. Se ei näyttänyt milloinkaan onnistuvan kuin tiettyyn rajaan asti, ja vihdoin kärsivällisyyteni loppui. Todennäköisesti kotelon kuidut olivat levinneet ja menettäneet joustavuutensa, koska se ei saanut olla koko talvea alkuperäisessä luonnollisessa tilassaan. Kuitenkin luulin olevani viisaampi ja säälivämpi kuin perhosen Luoja ja päätin auttaa sitä ulos ahdistuksestaan. Saksieni kärjillä siis napsautin poikki estävät kuidut ja tein aukon hiukan, aivan hiukan suuremmaksi. Ja katso, heti ja helposti perhoseni ryömi ulos raahaten perässään suurta turvonnutta ruumistaan ja pieniä käpristyneitä siipiään. 

Mutta turhaan sain odottaa sitä ihmeellistä avautumisen kehittymistä, minkä pitäisi tapahtua hiljaa ja heti katselijan silmien edessä. Ihaillen tarkkailin pienen pieniä, sieviä pilkkuja ja hienoja värejä odottaen niiden suurenevan luonnolliseen kokoonsa, kun perhonen – lajissaan eräs ihanimmista – pääsisi täydelliseen kauneuteensa. Odotin turhaan, sillä väärä hellyyteni oli koitunut sen turmioksi. Perhosesta ei koskaan tullut muuta kuin surkastunut keskonen. Se ryömi maassa kivuliaasti läpi lyhyen elämänsä – sen elämän, jonka se olisi voinut sateenkaarisin siivin leijailla ilmassa.

Usein olen sitä ajatellut ja varsinkin silloin, kun olen säälivin silmin katsellut niitä, jotka ponnistelevat surussa, kärsimyksessä, ahdistuksessa. Niin mielelläni päätäisin heidät nopeammin pois kurituksen alta vapauteen. Likinäköinen ihminen. Kuinka minä tietäisin, mistä kivuista ja huokauksista heidän pitäisi säästyä? Se kaukonäköinen, täydellinen rakkaus, joka työnsä kohteessa pyrkii täydellisyyteen, sallii näitä ajallisia, lyhytaikaisia kärsimyksiä meidän parhaaksemme. Meidän taivaallinen Isämme rakkaus on liian aitoa ollakseen heikkoa. Koska Hän rakastaa lapsiaan, Hän kurittaa heitä, että he pääsisivät osallisiksi hänen pyhyydestään. Tämä autuas päämäärä edessään Hän ei säästä heitä kyyneleiltäkään.

Runsas viikko sitten sunnuntaina olin Tampereella käymässä. Päätin mennä tuomiokirkon messuun. Menin kirkkoon ajoissa ja samalla ihailin ja kuvasin kirkon upeita seinä- ja ikkunamaalauksia. Vähän ennen messun alkua kännykkäni värisi taskussa. Eräs sukulaiseni kertoi, että edellisiltana hän oli saanut sähköpostiinsa uhkausviestin, että hänen terapiatietonsa julkaistaan, jos hän ei maksa satojen eurojen korvausta. - Juuri ennen messun alkua ehdin kirjoittaa rukouspyynnön tuosta asiasta messussa muistettavaksi. 

Olen vuosien aikana tavannut monia uskovia, jotka ovat kertoneet olevansa ainoita uskovia koko suvussaan. Moni kokee tilanteen raskaaksi. Ymmärrän sen. Mutta olen myös ymmärtänyt tuon tilanteen ainutlaatuisuuden. Jos olet sukusi ensimmäinen (tällä hetkellä ainoa) uskova, Jumala on tuohon tilanteeseen kätkenyt ainutlaatuisen mahdollisuuden. Kenties juuri Sinä olet se ainoa, joka voi rukoilla läheistesi puolesta. Jos Jumala on tehnyt Sinusta rukoilijan, hän on valmistanut Sinulle myös vastauksia rukouksiin.

Tänä syksynä eräällä lähisukulaisellani oli todella rankka vaihe elämässään. Aihe tuli niin lähelle sydäntäni, että oli aivan kuin joku suuri jättiläinen olisi käsillään puristanut minua myttyyn. - "Hätä on paras rukouksen opettaja." - Silloin turvauduin jälleen toisten rukoilijoitten apuun. Kirjoitin ja lähetin netin kautta lukemattomia rukouspyyntöjä asiasta. Niihin paikkoihin/seurakuntiin/yhteisöihin, jotka ovat julkisesti ilmoittaneet ottavansa rukouspyyntöjä vastaan. Mitä enemmän olin pyyntöjä (myös omaa tuskaani) jakanut, tuskani alkoi helpottaa.

Olen lukemattomat kerrat lainannut aforismia: "Rukous on suurin, mutta vähiten käytetty voima maailmassa." - Rukous on se mahdollisuus ja Jumalan meille antama lahja, jonka minäkin (ehkä Sinäkin?) olen lukuisat kerrat jättänyt käyttämättä. Pitääkö jonkun läheisen ihmisen tai omaan elämääni tulla joku vakava tilanne tai sairaus, ennenkö minäkin herään käyttämään tuota Jumalan antamaa lahjaa? Tätä tekstiä kirjoittaessani sisimpäni tunnustaa Jumalalle, että "minä olen juuri se mies".

Esirukouksessa on myös se tehtävä/kutsumus, joka on meille annettu koko loppuelämäämme varten. Välttämättä en/emme tarvitse mitään muuta. Rukousaiheita tulee riittämään elämän loppuun asti. Uskon vahvasti myös siihen, että meille on annettu myös lahja/mahdollisuus jakaa oman sydämemme rukousaiheita toisille rukoilijoille. Muistan edesmennyttä äitiäni, joka aina muisti minua ja perhettäni rukouksin. Kun hän puhelimessakin sanoi, että hän muistaa minua ja meitä rukouksin eri vaiheissa, tuli kumman turvallinen olo. Huomaan vieläkin, miten kiitollinen olen, kun joku kertoo rukoilevansa puolestani. Uskon, että Sinulla voi olla samanlainen kokemus.

Tätä tekstiä kirjoittaessani tulee mieleeni Luukkaan evankeliumin 18. luvun jakeet 1-7 "Ja hän puhui heille vertauksen siitä, että heidän tuli aina rukoilla eikä väsyä. Hän sanoi: "Eräässä kaupungissa oli tuomari, joka ei peljännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä. Ja siinä kaupungissa oli leskivaimo, joka vähän väliä tuli hänen luoksensa ja sanoi: 'Auta minut oikeuteeni riitapuoltani vastaan.' Mutta pitkään aikaan hän ei tahtonut. Vaan sitten hän sanoi mielessään: 'Vaikka en pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä, niin kuitenkin, koska tämä leski tuottaa minulle vaivaa, minä autan hänet oikeuteensa, ettei hän lopulta tulisi ja kävisi minun silmilleni.'" Niin Herra sanoi: "Kuulkaa, mitä tuo väärä tuomari sanoo! Eikö sitten Jumala toimittaisi oikeutta valituillensa, jotka häntä yötä päivää avuksi huutavat, ja viivyttäisikö hän heiltä apuansa?"

Taivaallinen rohkaisu. Aletaan rukoilla. Jaetaan sydämellämme olevia rukousaiheita toisillekin esirukoilijoille seurakunnassa, netissä, kaikkialla, missä voimme rukousaiheitamme jakaa. Ja Jumala tulee vastaamaan. Rukouksen lahja on käytössä. Äiti Basilea Schlink näki 1940-luvulla näyn Suomesta. Oli pimeä yö, mutta eri puolilla maata näkyy pieniä kirkkaita valoja. Jumala kertoo, että nuo valot ovat pieniä rukouspiirejä ja -ryhmiä. Elämmekö nyt tuota aikaa?

Muistan kuulemani tapauksen helluntaikonferenssista. Nuori uskova nainen Maria (nimi keksitty) oli saanut kielillä puhumisen (rukoilemisen) lahjan. Tätä lahjaa Maria käytti uskollisesti. Häntä kuitenkin vaivasi se, ettei hän tiennyt, mitä hän rukoili. Maria lähti helluntaikonferenssiin ja meni sielläkin rukoustelttaan, jossa monet muutkin rukoilivat. Maria käytti saamaansa rukouksen lahjaa. Kun rukoushetki oli ohi, Marian luokse tuli toinen nainen, joka rukoushetkessä oli ollut aivan lähellä. Hän kysyi: "Haluatko tietää, mitä rukoilit äsken?" - Maria vastasi, että hän oli pitkään toivonut, että voisi tietää, mitä kielillä rukoilee. Nainen kertoi yliopistossa opiskelleensa monta vuotta kieliä. Hän jatkoi: "Sinä rukoilit äsken vanhalla venäjän kielellä. Erittäin puhtaalla sellaisella. Rukoilit kaikkien vankilassa olevien uskovien puolesta. Pyhä Henki vetosi rukouksessa Raamatun lupaukseen, missä Jumala on sanonut, että hän vapauttaa kaikki vangitut.." - Tuon kohtaamisen jälkeen voit kuvitella, miten helppoa Marian oli jatkaa rukousta kielillä.

Vielä lopuksi. Jos lähdet esirukouksen tielle ja olet siinä uskollinen, saat olla varma, että Pyhä Henki lähettää Sinulle lisää rukousaiheita muistettavaksi. Eli rukoillaan siis. Muistetaan rukouksin läheisiämme, omia sukulaisiamme, omaa seurakuntaamme. - Muistetaan myös toisiamme. En tiedä rukousaiheitasi, mutta Jumala kyllä tietää. Ja auttaa. Varmasti. Pyydän, että juuri tällä hetkellä laskee siunaavat kätesi Sinun yllesi ja siunaa Sinut. Olet Hänen turvissaan, älä pelkää.

Rukouksesi on kuultu!

 

Tervehdys ystävä siellä jossakin!

 

Olen rukoillut Sinun puolestasi joka päivä. Jumala tietää, missä asut, missä liikut, mitä Sinulle on tapahtunut ja miten jaksat. En ole varmasti ainoa, joka puolestasi rukoilee. Sinulla ja minulla on esirukoilijoita, jotka Jumala on antanut avuksemme.

 

Viime päivinä olen lukenut tekstejä Michel Quoistin kirjasta ”Hän tulee vastaan”. Quoist (1918-1997) oli ranskalainen katolinen pappi ja kirjailija, jonka kirjoja on käännetty 27 kielelle ja niitä on myyty monta miljoonaa. Em. kirjan keskeinen sanoma on, että Jumala tulee meitä vastaan, hän on niin lähellä, että jokainen voi hänet kohdata. Lainaan kirjasta tekstin, joka kuvaa yhteyden löytymistä.

 

”Meidän on jätettävä koko elämämme Jumalan käsiin, yhä uudestaan. Voimme antaa sen kaiken hänelle muutamassa sekunnissa, missä tahansa ja milloin tahansa. Kristus odottaa meitä kaikkia. Hän tahtoo antaa meille eheyden ja rauhan.

 

Herra, etsin lääkettä itselleni ja monille lähimmäisilleni. Hyvää lääkettä, joka taatusti parantaa pelokkaat, ahdistuneet, masentuneet, hyvää rauhoittavaa lääkettä, jonka avulla voimme lopultakin nukkua rauhassa ja herätä iloisina. En hylkää ihmisten keksimiä tabletteja, he ovat keksineet ja valmistaneet ne minua varten, ja sinähän siunaat lääkärit, jotka määräävät niitä meille parhaan ymmärryksensä mukaan, ja apteekkarit, jotka tunnollisesti jakelevat niitä meille. Mutta näitä lääkkeitä meidän kaappimme ovat jo täynnä, koska ruumiimme vaatii niitä joka päivä lisää.

 

Herra, kiitos että tiedät jo meidän tarvitsevan aivan toisenlaista lääkettä, sillä turmellun kuoremme alla myös sydämemme sairastaa. Sydänparkamme potee puutostautia, koska siltä puuttuu yhteys sinuun. Olemme tahtoneet kasvaa liian riippumattomina, ylpeitä kun olemme, ja siksi olemme kitukasvuisia, kärsimme ilman ja auringon puutteesta. Meidän kuihtuneista oksistamme puuttuu sinun elämäsi.

 

Jo Palestiinassa sinä, Herra, kohtasit sairaita ja onnettomia, tuhansien riivaajien kiusaamia ihmisiä, samanlaisia kuin me tänään. He tulivat sinun luoksesi, pyysivät apua ja sinä vapautit heidät. Usko avasi heidän sydämensä ottamaan vastaan sinun lunastavan rakkautesi. Herra, oveni on tänä iltana raollaan, sillä huomasin sinun kulkevan ohi. Astu ovestani, jää luokseni, minä jään kuuntelemaan sinun jalkojesi juureen, lopultakin rauhoittuneena. Uskon, että saan lopultakin nukkua rauhassa.”

Heprealaiskirjeessä ovat sanat: ”Pyhä Henki kehottaa meitä kuuntelemaan häntä tarkkaavaisesti juuri nyt. Emme saa paaduttaa sydäntämme emmekä vastustaa häntä, niin kuin israelilaiset tekivät, kun Jumala koetteli heitä autiomaassa. Jumalan lupaus on yhä voimassa: me saamme kerran levätä hänen luonaan. Silti meillä on syytä pelkoon, sillä jotkut ovat jäämäisillään matkasta.”

 

Jos/kun uskosta tehdään yksityisasia, moni ajattelee, että jokaisen tulee selvitä hengellisessä elämässään ihan yksin. Jokainen ihminen kaipaa joskus yksin olemista. Jotkut meistä haluavat olla lähes aina yksin. Mutta yksin oleminen voi myös monen mielenterveydelle olla pahasta, koska yksin elämän ongelmia miettiessä, ne voivat paisua kohtuuttoman suureksi. Samoin hengelliselle elämälle on tärkeätä olla välillä hiljaisuudessa, rukouksessa Jumalan kanssa. Mutta jos olen aina hengellisessä elämässäni yksin, sielunvihollinen yrittää tuoda ajatuksiini sellaisia ajatuksia, jotka lannistavat ja tappavat hengellistä elämääni.

 

Olen useissa blogiteksteissäni kirjoittanut kroonisesta selkäkivusta, josta olen kärsinyt vuodesta 2005 lähtien. Pahimmillaan, kun söin kipuun seitsemää eri kipulääkettä, tuo Burana 800 oli lääkkeistä miedoin. -  Kun jonain päivänä kipu on oikein hankala, huomaan, että mielialani pyrkii menemään samassa suhteessa alaspäin. Kova kipu sattuu sieluuni. Huomaan, että rikkinäisyyteni, elämässäni tehdyt väärät ratkaisut ja syyllisyyskin nostavat päätään. Kipu on hankala kaveri. Todella. – Kun sitten kova kipu hellittää, mielialakin nousee.

Meillä vaimon kanssa on kissa, Pekka, 12-vuotias leikattu vanha poika. Pekka on tullut minulle vuosien myötä läheisemmäksi. Missä olenkin (sisätiloissa) se tulee yleensä sinne, missä minäkin olen. Ei vierelle, vaan mieluummin syliin. – Kun jonain päivänä kärsin kovasta kivusta, menen sänkyyn pitkälleen. Pekka yleensä tulee (kutsumatta) paikalle. Ensin se käy rinnan päälle makaamaan. Sitten hetken päästä se siirtyy viereeni, kuitenkin ihan kiinni minuun. Tunnen lämmön kyljessäni. Pekalla on joku ihmeellinen vaisto siitä, että kärsin kivusta. Silloin se tulee paikalle kuin lähihoitaja.

 

Viime keväänä joskus maaliskuussa vaimo sanoi, että hän on huomannut minulla öisin hengityskatkoksia. Menin terveysasemalle, jossa kerroin vaivasta. Minut laitettiin jonoon odottamaan tutkimuslaitetta, jolla hengityskatkoksia yön aikana selvitetään. Kolmen kuukauden jonotuksen jälkeen sain tutkimuslaitteen, joka mittasi unen laatua ja hengityskatkoksia. Laite palautettiin sairaalaan, josta se lähetettiin tutkimusfirmalle.  Muutaman viikon päästä menin terveysasemalle kysymään kokeen tuloksia. Sain lääkärin soittoajan samalle päivälle. Lääkäri ei ehtinyt soittaa. Sain häneltä seuraavana aamuna tekstiviestin, joka alkoi: ”Teillä on todettu uniapnea…” – Omakannasta sitten muutaman päivän päästä luin, että minulla on vaikea uniapnea. Elokuun alussa sain soiton paikallisesta sairaalasta, että 3.8. saan uniapnea-laitteen käyttööni.

Tuosta päivästä lähtien olen joka yö nukkunut laitteen kanssa. Laite varmistaa, että hengitykseni toimii yön aikana. Muutama viikko meni totutellessa, mutta nyt yöt sujuvat laitteen kanssa kohtuullisen hyvin. Vaimo kertoi just aamulla, että kun nukun laitteen kanssa, hengitykseni on ihan rauhallista. Jos esim. loppuyöstä otan laitteen pois, hengitysäänet muuttuvat ja alan esim. kuorsata. Eli laite on minulle kuin Taivaan lahja.

 

Kun uusi laite tuli taloon, Pekka pysyi minusta kaukana iltaisin ja öisin. Runsas viikko sitten eräänä aamuyön hetkenä, kun otin laitteen pois naamalta, Pekka tuli heti viereeni. Työnsi selkänsä kiinni minuun ja siinä se nukkui koko loppuyön. Seuraavana yönä Pekka tuli jo puolen yön aikaan minun rinnan päälle makaamaan, vaikka laitekin oli päällä. Hiukan hankalaksi tilanne menee, jos kissa makaa letkun päällä.

 

Tässä tuli vähän kerrottua näistä arjen tapahtumista. Jatkan vielä vähän noista hengellisen elämän kivuista, joita olen käynyt läpi. Vuosia sitten eräässä rukoushetkessä kesken rukouksen näin sisälläni kuvan. Itsestäni! Olin seisaallaan, pää oli painunut alaspäin, katse kohti maata. Harteillani oli näkymätön, mutta raskas taakka. Silloin kuulin Herran äänen: ”Sinun ei enää tarvitse kantaa syntejäsi ja taakkojasi. Minä olen kantanut ne jo sinun puolestasi.” Tuo oli minulle taivaallinen viesti. Se vapautti ja rohkaisi valtavasti. - Muutama päivä tuon rukouksen jälkeen hyvä ystäväni soitti ja kertoi löytäneensä puhuttelevan tekstin Jumala puhuu –kirjasta. Hän luki tekstin minulle. Se oli vahvistusta sille, mitä juuri muutama päivä aiemmin olin kuullut. Jumalan rakkaus on niin suuri, että Hän haluaa suojella meitä myös itseltämme. Seuraava teksti sen sanoo.

 

”HÄPEÄ JA ITSESYYTÖKSET

Niin usein Minun on suojeltava opetuslapsiani heidän omalta pilkaltaan ja moittimiseltaan. Pietari ei olisi koskaan tehnyt Herran työtä, hänellä ei olisi ollut rohkeutta enää elää Jumalalle, ellei Herra olisi kietonut häntä hellään rakkauteensa. Kristuksen ei tarvinnut suojella häntä Isän vihalta, onhan Hän rakkaus, ei vihollisen pilkalta, eikä ystävien kaunalta. Ei, vaan Pietaria piti suojella hänen omalta vihaltaan. Tänäkin päivänä seuraajani häpeävät, syyttelevät ja halveksivat itseään, heikkoa omaa minäänsä. Heidän tarkoituksenaan oli olla luja ja rohkea. Herran puolesta. Mutta sitten minun on suojeltava heitä rakkauden kilvellä; muuten heillä ei ole rohkeutta taistella ja voittaa. Mutta näin on oltava, ihmisen on nähtävä, millainen hän on, häpeän ja itsesyytösten täytyy tulla.

 

Tämä on eräs kehitykseni aste, mutta vain aste. Mitä hyötyä perhosella olisi kirkkaista siivistään, jos se aina olisi sidottu maahan, ruman menneisyytensä ajatusten painamana? Niinpä sanon sinulle, että sinä et saa jäädä miettimään menneitä syntejäsi, et viipyä virheissäsi ja erehdyksissäsi. Olethan saanut anteeksi. Onhan Kristuksen veri pessyt pois syntisi. Olethan uusi luomus Hänessä. Miten käy juoksijalle, jos hän kaaduttuaan jää tutkimaan paikkaa, mihin hän kompastui ja itkee siinä viivytystä? Annan siis Sinulle käskyn, älä katso taaksesi. Salli itsellesi ja kaikille, jotka olet tavannut, tästä päivästä lähtien uusi alku. Älä muistele heidän syntejänsä, älä omiasi. Niiden muisteleminen on pettymyksen vastavirta, joka estää uimaria.

 

Kun opetuslapset lähetettiin matkalle ilman sauvaa, ilman kahta vaippaa, ilman rahaa, sillä oli kirjaimellisen lisäksi myös kuvaannollinen merkitys. Elämän matkalla on heitettävä pois kaikki epäoleellinen. Työnnä syrjään kaikki esteet, toisten epätäydellisyys, oma epäonnistumisen tunne. Matkusta ilman taakkoja, kevein sydämin, sillä keventyneellä sydämellä on painavaa sanottavaa. Lapseni, rakastan Sinua.”

 

Kun omasta Raamatustani vielä avautui kohta, jossa Jumala puhui siitä, miten ”Hän hetkeksi käänsi kasvonsa pois minusta.” Olin äärettömän puhuteltu! Tuo ”pieni hetki” syvässä syyllisyydessä muistutti, miten paljon tarvitsen pelastusta, armahdusta. Ilman sitä olen hukassa! Ei ole muuta tietä! Minun piti kokea tuo, jotta muistaisin, missä on elämäni ja uskoni pohja.

Erkki Leminen kirjoitti vuosia sitten: ”Olen väkivaltainen luonne. Pahoinpitelen joskus itseäni.” – Minä olen huomannut itsessäni tuon saman ominaisuuden. Voin olla armoton itselleni kovan kivun keskellä. Mutta ehkä joskus muulloinkin. Ymmärrän, että kyse on henkisestä ja hengellisestä taistelusta ja koetuksesta? Menneinä vuosina monilla vanhemmilla oli tapana antaa lapsille fyysistä kuritusta, risua, tukkapöllyä, selkäsaunoja jne. Fyysisellä rangaistuksella ajateltiin lapsen muuttuvan hyväksi, reippaaksi, kiltiksi tms. Tietenkin vanhempien pitää asettaa rajat, mutta monesti mentiin liiankin pitkälle. Monilla pakanauskonnoilla on vähän saman tyyppisiä käytäntöjä. Henkistä ja hengellistä kasvua ja pyhittymistä janoavat alkavat ruoskia ja rangaista itseään. Itsensä satuttaminen on rankkaa, mutta sillä kuvitellaan muuttavan paremmaksi ja pyhemmäksi. Valitettavasti sitä, mitä tavoitellaan, ei saavuteta.

 

Kun jonain heikkona hetkenäni (esim. väsyneenä tai kivun nostaessa päätään) huomaan tuon hengellisen väkivaltaisuuden nostavan päätään, näkymätön ruoska kädessäni en itselleni meinaa armoa antaa. Ruoskan lisäksi voin kieltää itseltäni asioita, koska en ”ansaitse” niitä. Tähän koetukseen pirukin tulee mielellään mukaan ja lisää tuota syyllisyyden painetta ja arvottomuutta. En tiedä, miksi tästä kirjoitan, mutta ehkä joku Teistä tekstini lukijoista kipuilee/kamppailee samanlaisen sisäisen kivun kanssa.

 

Josephine Hirsch oli Saksasta Amerikkaan muuttanut kirjailija. Juutalaistaustainen tietääkseni. Hän kirjoitti yli 100 vuotta sitten rohkaisun meitä varten. ”Miten hyvä, että tunnet minut, että tiedät tarkkaan, kuka olen, että sinä et ikinä pety minuun. Miten hyvä, että sinä näet minut, että sinä aina tiedät, mitä tarkoitan; seuraat jokaista silmänräpäystäni rajattomalla rakkaudellasi. Miten hyvä, että sinä ymmärrät minua, silloinkin kun kukaan ei enää minua käsitä, kun kaikki kääntyy närkästyneenä minusta poispäin. Miten hyvä, että minulla on sinut. Miten hyvä, että olet Isäni. Miten hyvä, että olet olemassa. Että olet minun Jumalani.” – Jumala tietää tilanteemme tarkalleen. Ilman hänen apuaan ja armoaan emme selviä. Itsemme armoton rankaiseminen ei meitä pyhitä. Jeesus kärsi jo sen rangaistuksen, joka meille kuuluu. - Meidän ainoa toivomme, on vain ottaa vastaan tuo armahdus ja ihmeellinen rakkaus.   

 

1. Mooseksen kirjassa on mielenkiintoinen kohta 33. luvussa. Jaakob on perheineen ja karjoineen vuosien jälkeen palaamassa kotiseudulleen. Eesau tulee heitä vastaan ja haluaa viedä veljensä joukkoineen nopeasti kotiin. Jaakob sanoo kuitenkin: ”Sinähän tiedät, herrani, että lapset ovat pieniä ja että minun on pidettävä huolta imettävistä lampaista ja lehmistä. Jos niitä ajetaan liian kovaa yhdenkin päivän ajan, ne menehtyvät. Jatka matkaa minun edelläni, herrani, niin minä tulen hiljalleen perässäsi karjalle ja lapsille sopivaa vauhtia, kunnes saavun luoksesi Seiriin.”

 

Jaakob oli viisas, koska hän tiesi, mitä hänen perheensä ja karjansa kaipasi. Sopivan vauhdin löytäminen on pitkällä marssilla ja vaelluksella äärettömän tärkeätä, jotta jaksaisi perille asti. - Luin kerran miehestä, joka matkusti Afrikkaan. Matkakohde oli kaukana asutuilta seuduilta, ja mies palkkasi itselleen useita kantajia auttamaan tavaroiden kuljetuksessa. Heti ensimmäisenä päivänä mies piti yllä kovaa vauhtia, koska oli niin innostunut päämäärästä. Kova vauhti väsytti kantajat. Kun seuraava päivä tuli, kantajat eivät suostuneet lähtemään liikkeelle. Niin kului yksi kokonainen päivä, kun kantajat vain lepäsivät ja keräsivät uusia voimia. Miehen oli pakko suostua näkemään, että kaikki ei suju niin nopeasti kuin hänen ajatuksensa, haaveensa.

 

Hengellisessä elämässä oikean ”vauhdin” ja tahdin löytäminen voi olla yhtä tuskallista. Kuinka ihana juttu olisi kasvaa nopeasti ja päästä kokemaan Jumalan ihmeellisten suunnitelmien täyttymistä, siirtyä uskosta näkemiseen. Jumala on kuitenkin ainoa, joka osaa ja voi antaa meille sopivan tahdin. Kun vain haluat seurata Häntä, Hän pitää huolen siitä, että löydät Hänen tahtonsa ja saavutat päämäärän. 

 

Muistan vuosien takaa kirjan, jonka nimi oli ”Ottakaa minut kiinni”. Kirja kertoi rikollisesta, joka tiesi rikoksia tehdessään, että se on väärin. Hän toivoi sydämessään, että joku tulisi ja pysäyttäisi hänet. Tähän liittyen muistan hyvän ystäväni, joka vuosia sitten sairastui vakavasti. Kun kävin häntä sairaalassa katsomassa, hän viesti sanoillaan ja koko olemuksellaan kiitosta siitä, että ”joku” oli ottanut hänet pois siitä valtavasta kiireestä ja paineesta, jossa hän vuosia oli ollut.

 

Kuinka moni tälläkin hetkellä toivoo, että joku tulisi, ottaisi kiinni, armahtaisi ja veisi lepäämään. Sinä ja minä voidaan nyt rukoilla Jumalaa. Pyydetään, että hän ohjaa meidät oikeaa tietä. Että hän auttaa meitä hylkäämään sisäiset ruoskamme, joilla yritämme itseämme rangaista ja satuttaa. Jeesus huusi ristiltä: ”Se on täytetty.” Rangaistus meidän pahuudestamme annettiin Jeesukselle ja hän kärsi sen puolestamme. Oma rankaiseminen on enää turhaa. 

 

3.8. sain uniapnea-laitteen käyttööni. Seuraavana päivänä lähetin pojalleni syntymäpäiväkortin ja –lahjan kirjeessä. Tähän päivään (16.9.) mennessä kirje ei ole mennyt perille. Tähän liittyy hiukan seuraava aforismi rukouksesta: ”Todellinen usko on kuin ihminen, joka pudottaa kirjeensä postilaatikkoon ja antaa sen mennä. Epäusko pitelisi kiinni kirjeen kulmasta ja samalla ihmettelisi, miksi vastaus viipyy.”

Heti, kun olemme rukoilleet, pyyntö on jo perillä vastaanottajan luona. Apu on tulossa. Ollaan turvallisella mielellä.