Hei kaukainen ystäväni siellä jossakin!

Toivottavasti olet jaksellut hyvin? Oma kesäni meni nopeasti niin kuin yleensäkin. Tiedän syksyn saapuneen, kun selkäkipu(ni) alkaa oireilla säiden voimakkaasti vaihdellessa. Hengellisesti kaipaan Jumalaa ja hänen läheisyyttään. Viime vuodet ovat jollakin tavalla olleet "hiljaisempia" kuin ne vuodet, jolloin elämää ja toimintaa oli hyvinkin paljon. Silti tiedän, että Jumala on tässä päivässä mukana.

Minulle hyvin tärkeätä on joka toinen torstaiaamu vietettävät rukoushetket kirkon sakastissa. Yhteinen rukous siunaa aina ja antaa voimia. Samalla ymmärtää ja muistaa noissa hetkissä, että ilman rukousta ei tapahdu mitään. Suren sitä, että kirkossa ja tilaisuuksissa käydään niin vähän. Kaikkea muuta toimintaa on niin paljon. Seurakunta on vain yksi tilaisuuden järjestäjä muiden seassa. Mutta vain seurakunnalla sanoma Jeesuksesta. Sanoma pelastuksesta ja uudesta elämästä, jonka vain Hän voi antaa.  

Kotimaa24-sivustolla oli 31.8.2019 mielenkiintoinen Jussi Rytkösen juttu: "Professori Kaarlo Arffman: Euroopan protestanttiset kansankirkot katoavat." Tuo juttu puhutteli minua niin paljon, että kirjoitan sen tähän Sinun luettavaksi.

 

"Euroopan protestanttiset valtio- tai kansankirkot eivät kestä vaan katoavat. Kirkosta eroamiset ja elämäntapojen mullistuminen näyttävät suuntaa. Luterilaisuuden perintö on luterilaisissa maissa pitkälti hukattu jo kauan sitten. Näin väitti Helsingin yliopiston kirkkohistorian emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffman Nilsiän Aholansaaressa viime viikolla järjestetyillä Teologiapäivillä. Arffman piti tapahtumassa esityksen, jonka aihe oli Luterilaisuuden perintö ja nykyisyys.

 

Saksasta ja Suomesta poimittujen esimerkkien ja kokemusten perusteella Arffman ennusti luterilaisille kirkoille kiihtyvää taantumista ja heikkenemistä. Herää kysymys, onko näiden kysymyksien pohtimisella enää mitään merkitystä. Näyttää siltä, että reformaatiossa syntyneet protestanttiset kirkot kuolevat. Ne eivät pysy enää minkäänlaisena voimana, Arffman sanoi körttiyleisölle. Helsingin Meilahdessa asuva Arffman kertoi yhtenä henkilökohtaisena kokemuksenaan ihmettelevänsä, miten tavattoman nopeasti Helsingin seurakuntien jumalanpalveluselämä on kymmenen vuoden aikana kuihtunut. Se on vakavampaa kuin kirkosta eroamiset. Jos jumalanpalvelus lakkaa, minun on vaikea ymmärtää, mikä se sellainen kirkko on, jossa ei enää ole jumalanpalvelusta ehtoollisen viettoineen. Minua pelottaa. Messussa käyminen on Arffmanin mukaan tulevaisuudessa hyvin pienen joukon kulttuuria.

 

Kirkkohan voi jatkaa toimitus- ja diakoniaorganisaationa ja kirkkomusiikkielämyksien antajana. Tämä on eurooppalaisen protestanttisuuden karu tulevaisuus. Minkälainen sitten on Euroopan uskonnollinen tilanne muutamien vuosikymmenien päästä? Arffman hahmotteli asiaa aiheesta syntyneessä vilkkaassa keskustelussa, jossa häntä myös opponoitiin.

 

Jäljellä on renesanssin kokenut ortodoksinen kirkko. Lännempänä on katolinen kirkko, joka käy nyt hurjaa kamppailua asemastaan. Se on vaikeuksissa, mutta monin paikoin se elpyy. Islam voimistuu kolmanneksi. Protestanttista Eurooppaa ei enää ole, korkeintaan joitakin riitaisia vähemmistöjä, Kaarlo Arffman ennusti."

Tuo juttu puhuttelee ja ravistelee. Tuollainenko on kirkkomme tulevaisuus? Suunta on sinnepäin, mutta Jumala yksin tietää, mitä lopulta tapahtuu. On helppo ymmärtää, miten suuri siunaus erilaiset herätysliikkeet ovat olleet Suomelle ja meidän kirkollemme. On paljon niitä, jotka kaipaavat läheisempää yhteyttä Jumalaan ja toisiin uskoviin. Jotta saisi yhdessä vahvistua yhteisestä uskosta. Jumalan suunnitelma ei ole yksin uskominen vaan yhteys toisiin.

Teologian tohtori Juho Sankamo on Raamatun tutkija ja opettaja. Sankamo on kirjoittanut artikkelin "Jumalan muisti ja meidän muistimme" Lainaan tuota em. artikkelia vähän.

"Kristittyjen kollektiivinen muistinmenetys ja kirkon yliluonnollinen muisti

Nomen est omen. Nimi on enne. Manasse oli jumalattomin ja syntisin kuningas Daavidin valtakunnan historiassa (2. Kun 21) Perimätiedon mukaan Manassen syntilistalla on jopa profeetta Jesajan murha. Juutalaisen tradition mukaan Jesaja oli piiloutunut onttoon puun runkoon, ja Manasse käski sahata tuon rungon poikki ja pinoon. Tuo heprealainen nimi Manasse tarkoittaa "hän saa unohtamaan." Aikoinaan Joosef oli antanut pojalleen nimeksi Manasse, koska "Jumala on saanut minut unohtamaan kaikki vaivani." (1. Moos. 41:51). Kuninkaiden kirjoista saa sen käsityksen, että juuri Jumalan unohtamisesta kehittyi Manassen nimenomainen synti, jonka seurauksena koko kansa lankesi väärille teille.

Jumalan unohtaminen on vaarallista. Aikoinaan Neuvostoliiton vankileirien saaristossa virunut (nobel-palkittu)  Aleksandr Solzhenitsyn antoi yksinkertaisen vastauksen siihen, miten oli mahdollista, että Venäjän vallankumouksen pyörteissä tapettiin ja teloitettiin noin 60 miljoonaa ihmistä. Solzhenitsyn sanoi, että "ihmiset ovat unohtaneet Jumalan."

(Solzhenitsyn kuvattuna vankilassa)

Ideologista aivopesua tutkinut brittikirjailija George Orwell toteaa, että "tehokkain tapa kansan tuhoamiseksi on kieltää ja hävittää heidän historianymmärryksensä."

Filosofi Heikki Mäki-Kulmala on samoilla linjoilla: "Muisti, historian tuntemus, on yksittäisen ihmisen tai kokonaisen kansan paras turva aivopesua vastaan. Ja päinvastoin: Muistinsa tai menneisyytensä menettänyt ihminen on kaikkein helpoimmin muokattavissa tai "transformoitavissa" (= muuttaa täysin, muuntaa). Tässä on varmasti yksi olennainen syy sille trendille, jossa uskonsa vakavasti ottavia ihmisiä liittyy sekä katolisen että ortodoksisen kirkon täyteen yhteyteen. Muisti vetää apostolisen kirkon täyteen yhteyteen. Halutaan syvempiä juuria ja vakautta, kun modernissa maailmassa kaikkea muutetaan mielivaltaisesti koko ajan.

On väitetty, että läntinen lepsu kristillisyys on taantunut kollektiiviseen muistinmenetykseen. Seurakunta, joka on menettänyt muistinsa kirkon 2000-vuotisesta historiasta, on helposti - rahalla, uhkauksilla ja ihmissuosiolla - transformoitavissa vaikka minkälaisen ideologien palvelukseen. Muistinsa menettänyt seurakunta pyörii kuin tuuliviiri ajan aatteissa ja muodeissa. Tämänkin vuoksi on niin tärkeää, että vietämme Kristuksen muistoa - "tehkää tämä minun muistokseni."

Emme saa unohtaa apostolista uskoa ja opetusta. Onneksi Kristuksen kirkolla on yliluonnollinen muistin virkistäjä: "Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut." (Joh 14:26)

Yllä oleva kuva on pari viikkoa sitten otettu 1550-luvulla kuningas Kustaa Vaasan perustaman kuninkaankartanon mailta. Nykyään alue kuuluu Mustialan maatalousoppilaitokselle.

 

Kauan sitten luin kuvauksen Afrikan luonnosta. On olemassa savannin puita, jotka kovan kuivuuden iskiessä käyvät vastahyökkäykseen kuivuutta vastaan. Puut pudottavat lehtensä (säästääkseen energiaa) ja yrittävät kaarnan sisällä säilyttää kosteutensa. Kun kuiva aika on ohi ja sateet tulevat, viikossa kuivunut luonto herää eloon uuteen vihreyteen. Uusi sade uudistaa kaiken kuolleen. Mekin olemme joskus niin kuin nuo puut. Lehdet ovat pudonneet aikoja sitten. Sinnittelemme, jotta säilyisimme hengissä. Haluamme elää Jumalan lapsen elämää. Meitäkään ei pelasta mikään muu kuin Pyhän Hengen sade.

 

Kaiken kautta alamme ymmärtää, että selviämisessämme on kyse lopulta armosta. Ellei Jumala meitä auta, me emme selviä, emme tästä päivästä eikä tulevista. Mutta siksi Hän lähetti Jeesuksen, joka lupasi lähettää meille Puolustajan olemaan kanssamme joka päivä maailman loppuun asti.

 

"Älä odota vuorten vajoamista,

älä tulisadetta Sodomaan.

Kävele arjen keskellä hiljaa.

Opi suuria ihmeitä seuraamaan.

 

Paina kätesi sydäntä vasten.

Kuuntele, kuinka se tykyttää.

Kuuntelen pienen vasaran ääntä.

Ihmeellisintä sykkijää.

 

Katsele tummaa äärettömyyttä.

Tähtien hopeapisteitä.

Ihme se on, että orpo henki

voi sinne levittää siipensä.

 

Oma varjosi juoksee tiellä.

Kasvaa kanssasi, kutistuu.

Ihme se on. Ja se miten taivas

lätäkön veteen heijastuu.

 

Älä odota suuria asioita.

Ilo leijuu kukkien lumena.

Hiutaleina. Ja Jumala niissä

huomauttaa: Olen tulossa.

(Sandor Remenyik, Hiljaisia ihmeitä)

 

Kun Transilvanian rakastettu runoilija kuvaili omia virikkeitään tuohon tapaan monia vuosikymmeniä sitten, ei ollut vielä sävelradiota eikä televisiota, ei liike-elämän rajua mainontaa.. Lapset leikkivät Suomessakin omatekoisilla paperinukeilla ja käpylehmillä. Tai jos joululahjaksi saatiin kaupan lelu, se oli puuta ja sen kiiltävä maalintuoksu käväisee vieläkin raikkaana nenässä. Uusi mekko tai esiliina saatiin sen verran harvoin, että muistoissa tuntuu yhä vielä hyvältä puhtaan kankaan kosketus kaulaa vasten.

 

On toki hyvä, että kasvavalla lapsella on virikkeitä, jo ensi kuukausista alkaen valoisia värejä katsetta vasten. Mutta entäpä kun meillä on virikkeiden ruuhka niin sakea, ettei tajunnan tila likimainkaan riitä ottamaan niitä vastaan, saati valikoimaan. Ja kuitenkin elämme niiden armoilla päivästä päivään. Sopeudumme siihen, että aistit turtuvat ja omaehtoinen vastaanottokyky sammuu.

 

Mikä saa meidät sopeutumaan, suostumaan turtumiseen? Onko virikkeiden kaaos niin monisäikeinen ja kasvoton, ettei enää tule mieleenkään asettua vastarintaan? Tai ehkä kysymyksen voi asettaa näin: pelkäänkö hiljaisuuden tyhjää tilaa? Vierastanko tyhjää tilaa, joka on niin vapaa keinotekoisista, persoonattomista virikkeistä, että siitä alkaa hiljalleen kummuta herätteitä omalle sielulle?

 

Erakkona Pohjois-Italian vuorilla asuva Adriana Zarri

miettii eräässä rukouksessaan:

"Tiedän, että kun katselen kiveä, näen sinut.

Tiedän, että kun katselen sinua,

näen kivet ja puut ja ihmiset, linnutkin räystäillä."

 

Sinä, joka olet minua lähempänä

kuin itse olen itseäni,

Sinä joka saarrat ja kannatat

minua kuin rannaton Puhtauden Meri

Hellyyden Meri -

Sinä asut minussa

kätkettynä minuun

kaikkien siihenkin minussa

mitä luulen tyhjäksi ja

tuntemattomaksi." 

(löysin kesällä kiven, jonka luonto oli koristellut näin upeasti)

 

Sinun Herrasi lähettää Sinulle viestin. Hän on Sinussa. Lähempänä kuin pystyt ikinä uskomaan. Jobillekin hän sanoi Job 35:14 "Väitätkö todella, ettei hän näe sinun asiaasi? Odota Job! Sinun asiasi on kyllä vireillä." Samoin Sinun asiasi on vireillä. Jumala tulee pitämään Sinusta huolen. Tänään ja tulevina päivinä. Vaikka kaikki ympärilläsi todistaa kuivuutta, se ei tarkoita, ettei Jumala olisi Sinussa.

 

Rukoillaan toistemme puolesta. Rukoillaan Hengen sadetta, joka herättää meidät eloon, samoin meidän kotiseurakuntamme. Pyhän Hengen kautta voimme tuntea yhteyttä keskenämme vaikka välimatkaa olisi miten paljon hyvänsä. Palaillaan pian!



Uhri on annettu

Terve vaan terve! Kun olin aloittelemassa tämän blogin kirjoittamista, lähes jo kirjoitin, ettei olla nähty pitkään aikaan. Suurinta osaa Teistä, tämän blogini lukijoista, en ole nähnyt koskaan. En edes tiedä, oletko mies tai nainen, nuori tai vanha tms? Asia, joka meitä yhdistää on suomen kieli. Ja varmaankin myös hengellisyys.

 

Viime vuoden elokuussa sain sähköpostiviestin, jonka lähettäjä kysyi, voisinko toimia oppaana japanilaiselle ryhmälle, joka tulee viikoksi Suomeen elokuussa 2019? Minua tarvittaisiin yhtenä päivänä, jolloin ryhmä tulee tutustumaan Tammelaan. Vaikka pyyntö koski vasta vuoden päässä olevaa opastusta, lupauduin tehtävään. Matkan vetäjinä ja tulkkeina toimii suomalainen pariskunta, joka on asunut Japanissa yli kymmenen vuotta. Näiden vetäjien kanssa tapasimme kaksi kertaa vuoden sisällä. Kun suunnitellun opastuspäivän ohjelma ja aikataulu saatiin valmiiksi, kiersimme keväällä tuon reitin ja varmistimme kaiken toimivuutta.

 

Niin sitten koitti tuo päivä pari viikkoa sitten. Monta kuukautta olin päivittäin rukoillut, että Jumala antaisi poutapäivän. Moni muukin asian puolesta rukoili. Jos koko päivän sataa, luontokohteisiin tutustuminen ei ole mitenkään nautinnollista.

 

Olin edellispäivinä tarkkaan katsellut telkkarin säätiedotuksia. Näytti siltä, että juuri tuolle päivälle luvattiin rankkoja sadekuuroja ym. Japanilaisten vierailu Tammelassa alkoi Saaren Kansanpuistosta. Vaimo vei minut tuonne töihin mennessään. Koska aamusta lähtien satoi rankasti, minulla oli saappaat ja sadevarusteet päällä. Päivä oli niin harmaa kuin olla voi. Odottelin bussiryhmän saapumista vanhan kioskin katoksen alla. Ja rukoilin. En tiedä, mitä oikein ajattelin, mutta rukoilin kuitenkin. Muutama minuutti ennen ryhmän saapumista, sade lakkasi.

 

Kiipesimme Kaukolanharjun näkötorniin. Kaikki halusivat kiivetä tuonne torniin ihailemaan yhtä Suomen kauneinta maisema-aluetta. Ihailtiin Suomalaista luontoa ja otettiin valokuvia. Alusta lähtien tuntui kuin olisimme ryhmän kanssa vanhoja tuttuja. Esittelin Kansanpuistoa ja sitten Lounais-Hämeen Pirtille syömään lounasta. Vanha historia kiinnosti ja perinteinen hämäläinen ruoka. Tämän jälkeen lähdettiin ajamaan kohti Torronsuon Kansallispuistoa. Pilvet olivat tosi uhkaavan synkkiä, mutta ei satanut kuitenkaan. 

Etelä-Suomen suurin keidas-suoalue oli/on näkemisen arvoinen. Metsähallituksen rakennuttamia pitkospuita pitkin marssimme peräkkäin. Suo-alue on n. 13 km pitkä ja 2-3 km leveä. Syvimmillään suota on yli 12 m! 10.000 vuotta sitten paikalla oli ensin meri, myöhemmin järvi, joka lopulta muuttui suoksi. Tällä hetkellä suolla pesii yli 100 eri lintulajia ja yli 50 erilaista perhoslajia.

 

Suolta lähdettyämme poikkesimme tien varrella olevaan kotileipomon kahvilaan, Vehnäpaakareille. Kun olimme kahvilla, kahvilan emäntä totesi, että "täällä on satanut tosi paljon." Siis vähän ennen meidän saapumistamme. Mutta nyt ei satanut ja nautimme kahvit hyvässä säässä ulkona kahvilan terassilla.

 

Matka jatkui Liesjärven Kansallispuistoon ja siellä olevalle Korteniemen Perinnetilalle. Tila on jo 1790-luvulla perustettu. Valtio osti tilan 1870-luvulla, jolloin tilasta muodostui metsänvartijan talo. Kun pääsimme tilalle, paikan emäntä totesi, että täällä satoi tosi paljon ennen kuin tulimme. Mutta jälleen oli poutaa. Tutustuimme tilalla maatilan elämään 1910-luvulla. Rukiin korjaamista, riihessä kuivaamista, puimista, jyvien käsikivillä jauhamista ym. Tilalla asuneella metsänvartijalla oli aikoinaan yli 1.500 hehtaaria metsää valvottavana! Palkaksi hän sai viisi hehtoa ruista = noin tynnyrillinen vuodessa sekä oikeus kalastaa ja metsästää valtion mailla.

Kun jatkoimme matkaa, viimeinen kohteemme oli Eerikkilän Urheiluopisto. Opisto on suuri alueellinen toimija. Kävijämäärä vuodessa on yli 60.000. Kun pääsimme Eerikkilän ruokalaan syömään, keittiöllä työssä oleva sukulaistyttö kertoi, että siellä oli satanut tosi rankasti iltapäivällä ennen meidän tuloamme.

Kun sitten hyvästelin ryhmän (Eerikkilän pihalla), kerroin heille, että olimme joka päivä rukoilleet, ettei tuon vierailupäivän aikana sataisi. En ole eläissäni kokenut sellaista, mitä tuona päivänä tapahtui. Ajoimme bussilla 40-50 km pitkin Tammelaa. Joka paikassa, missä kävimme, paikallinen emäntä totesi meille, että "täällä on satanut tosi paljon ennen teidän tuloanne." Kun päivä alkoi, minulla oli sadevarusteet ja saappaat ylläni. Kun sade näytti taukoavan, kuljin koko loppupäivän kesäkengissä enkä kastunut.

Jos Sinulla on tulossa esim. tyttären tai pojan häät vuoden päästä elokuussa, varmasti toivot ja/tai rukoilet, että ilma olisi kaunis. Kun rukoilet hyvää säätä päivittäin, huomaat varmasti, miten välillä on helpompi uskoa, välillä vähän vaikeampi. Kun sitten tuo päivä on muutaman viikon päässä, jännitys kasvaa. Kun aikaa on enää viikon verran, alat katsella säätiedotuksia päivittäin pelon ja ilonsekaisin tuntein. Noina hetkinä tajuaa, että voimme kyllä rukoilla päivittäin, mutta Jumala on kuitenkin se, joka säät ja ilmat säätää. Tuo japanilaisryhmän vierailu oli minulle suuri uskon ja rukouksen oppitunti. Ja arvatkaa, olenko tosi monta kertaa kiittänyt Jumalaa siitä, miten hän rukouksiin vastasi? Hän teki sen. Ja me vain ihailimme hänen tekojaan.

Meillä on vaimon kanssa tapana aamuisin pitää hiljainen hetki, ennenkuin lähdemme päivän tehtäviin. Luemme yleensä jostakin hengellisestä kirjasta jonkun luvun. Kesällä olemme lukeneet "Taizen veli Roger" -kirjaa.





Veli Roger perusti pienen yhteisön Ranskaan Taizen kylään vuonna 1940. Tuosta paikasta on vuosikymmenten aikana tullut maailman nuorison kokoontumispaikka, jossa on etsitty toivoa ja elämän tarkoitusta. Kirjassaan Veli Roger tuo esiin ajattelunsa kulmakiviä: toivo, luottamus, yksinkertaisuus, ilo, inhimillinen jakaminen, rukoushiljaisuus ja sydämen rauha. Kirjan tekstit ovat antaneet minulle/meille paljon. Siksi jaan Sinullekin yhden lainauksen kirjasta. Teksti käsittelee mm. uskon ja epäuskon taistelua meissä.

" Epäilyksestä nöyrään luottamukseen - Valo loistaa sielun yössä

Elämme maailmassa, jossa valo ja varjot kulkevat rinnakkain. Kun pyrimme valoa kohti, voiko epäilys ottaa meistä vallan? Venäläinen uskovainen Dostojevski ei murehtinut tätä vaan kirjoitti: ”Olen epäilyksen ja epäuskon lapsi. Mitä kauheita kärsimyksiä se onkaan minulle maksanut ja maksaa yhä, tämä kaipuuni uskoa, joka vahvistuu sydämessäni sitä mukaan kuin vastakkaisia argumentteja nousee sisältäni. Minun ”hoosiannani” on kulkenut epäilyksen sulatusuunin kautta.”

Silti Dostojevski voi jatkaa: ”Ei ole mitään kauniimpaa, syvempää, täydellisempää kuin Kristus. Eikä ainoastaan ole mitään vaan ei voi olla mitään.” Kun tuo Jumalan mies antaa ymmärtää, että hänessä ei-uskova elää yhdessä uskovan kanssa, hänen kiihkeä rakkautensa Kristukseen ei siitä himmene. 

Onnellisia ovat ne jotka kulkevat epäilyksestä kohti kirkkautta, kohti nöyrää luottamusta Jumalaan! Aivan kuin sumu haihtuu aamulla, valo loistaa sielun yössä. Ei mikään pettävä luottamus vaan kirkas luottamus, joka saa meidät toimimaan konkreettisissa tilanteissa, ymmärtämään, rakastamaan.

Vuosia sitten muutama veljistäni ja minä asuimme hetken aikaa Kalkutassa hyvin köyhällä alueella. Iltapäivisin Äiti Teresa pyysi minua joskus mukaansa kuolevien koteihin tapaamaan leprasairaita, jotka eivät odottaneet enää mitään muuta kuin kuolemaa. Ja joka aamu minä ja yksi veljistäni, joka on lääkäri, menimme hoitamaan kaikkien sairaimpia lapsia. Se oli kokemus, joka jättää jälkensä elämään. Joskus lapsia kuoli meidän käsiimme.

Ensimmäisestä päivästä asti hoidin neljän kuukauden ikäistä tyttöä, jonka äiti oli kuollut vähän hänen syntymänsä jälkeen. Minulle kerrottiin, että hän ei ehkä eläisi pitkään. Äiti Teresa nosti hänet syliini ja suostutteli minua viemään tytön Taizeen hoidettavaksi. Ajattelin: jos tuo lapsi tuntisi miten huolissani olen hänen elämästään, mitä hänestä tulisi? Sanoin itselleni myös: Anna huoltesi muuttua uskon luottamukseksi. Niin kauan kuin tämä lapsi elää, luota hänet Jumalan huomaan. Sylissäni hän saa ainakin kokea lyhyen elämänsä aikana luottamuksen onnen.  

Saavuttuamme Taizeen veljet kokoontuivat huoneeseeni katsomaan lasta. Laskin tämän Marie-nimisen tytön vuoteelleni, ja ensimmäistä kertaa hän alkoi jokeltaa kuin iloinen vauva. Hän selvisi ja varttui sisareni Genevieven talossa. Hän on nyt jo aikuinen. Olen hänen kummisetänsä ja rakastan häntä kuin isä. 

Etsi niin löydät

Voi käydä niin, että Jumala tuntuu etääntyvän. Joitakin hämmentää tunne, että Jumala on hiljaa. Olisiko uskon luottamus sitä, että sanotaan ”kyllä” Jumalan rakkaudelle, vaikka sisällämme olisikin tämä syvä hiljaisuus? Usko on kuin luottamuksen puuska, joka toistuu tuhat kertaa elämämme aikana.  

 

Muistakaamme, että uskomme ei luo Jumalaa eivätkä epäilyksemme hävitä häntä olemattomiin. Vaikka tuntuisi ettemme saa mitään vastakaikua, Kristuksen salattu läsnäolo ei koskaan katoa. Vaikka sisimmässämme saattaakin olla tunne hänen poissaolostaan, siellä on ennen kaikkea ihmetystä hänen jatkuvan läsnäolonsa tähden. Kun huolet onnistuvat etäännyttämään meidät uskon luottamuksesta, jotkut kysyvät itseltään: Onko minusta tullut epäuskoinen? Ei, ne ovat vain epäuskon murenia, ei sen enempää.

 

Evankeliumi kehottaa meitä luottamaan Kristukseen yhä uudelleen ja löytämään hänen kontemplatiivisesta (= mietiskelevä, syvämietteinen) elämästä. Kristus osoittaa nämä evankeliumin sanat jokaiselle meistä: ”Etsikää, niin te löydätte.” Onnellisia ne, jotka kulkevat epäilyksestä kohti nöyrää luottamusta! Kun äitini oli jo hyvin vanha, hän kertoi minulle eräänä päivänä omasta äidistään ja sanoi: ”Et ehkä tiedä, että isoäitisi, jota me kaikki rakastimme ja ihailimme, koki vaikeaksi uskoa.” Vastasin hänelle: ”Tiesin sen, ja rakastan häntä sen vuoksi vain enemmän. ”Isoäitini joutui raskaisiin koettelemuksiin. Hänen kolme veljeään kuoli tuberkuloosiin, samoin hänen isänsä. Myöhemmin yksi hänen pojistaan kuoli. Isoäiti tapasi kirjoittaa muistiinpanoja Raamattuunsa. Löysin sieltä tämän rukouksen Jumalalle: ”Minä en ole taistelua varten. Epäilen. Auta minua!” Ja sitten nämä sanat: ”Herra, emme kykene kestämään tätä taistelua, mutta se on syy olla jättämättä sinua, pysytellä lähelläsi.”

 
Osaltani voin sanoa, että nuoruudessani tietyllä hetkellä uskoni tuntui horjuvan. En niinkään epäillyt Jumalan olemassaoloa vaan pikemminkin sitä, oliko mahdollista elää yhteydessä häneen. Halusin olla niin rehellinen, että välillä en enää uskaltanut rukoilla. Arvelin, että on tunnettava Jumala voidakseen rukoilla.

Eräänä kauniina päivänä, kun olin vielä nuori, avasin vanhan kirjan, josta löysin muutaman vanhanaikaisella ranskalla kirjoitetun rivin. Tekijä kirjoitti, että vaikka Jumala ei ollut viestittävissä, Kristus teki hänet tunnetuksi. ”Kristus on Jumalan loisto.” Tuota en ole koskaan unohtanut. Juuri Kristus saa meidät ymmärtämään, että Jumala rakastaa meitä.

Kesällä 1937 yksi seitsemästä sisarestani, Lily, hän jolle olin sanellut lapsuuteni runot ja johon olin hyvin kiintynyt, sairastui vakavasti. Hän oli viiden lapsen äiti. Ymmärsin että hänen arveltiin kuolevan. Silloin kykenin rukoilemaan psalmin sanoin: ”Sydämeni muistaa sinun sanasi: ”Etsikää minun kasvojani.” Herra, minä tahdon etsiä sinua. Nämä sanat tuntuivat minusta rehellisiltä. Kykenin polvistumaan ja lausumaan tuon rukouksen. Ymmärsin, että minussa asui usko ja että se ei voinut olla mitään muuta kuin aivan nöyrä luottamus Jumalaan.

Anna itsesi Kristukselle

Vaikka uskomme olisikin hyvin heikko, huomaammeko, että Jumalalla on jokaiselle kutsu? Mikä kutsu? Evankeliumi auttaa meitä ymmärtämään, että ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa itsestään aivan kaikki. Kun Jumala kutsuu elinikäiseen sitoumukseen, jotkut yllättyvät rukoillessaan: ”Pyhä Henki, sinä olet kutsumukseni suojelija, auta minua, etten pysähtyisi kesken matkan.”

 

Entä jos epäilys nousee uudestaan? Se ei tarkoita, että kaipauksemme Jumalan puoleen katoaisi. Neljäsataa vuotta Kristuksen jälkeen uskova nimeltä Augustinus kirjoitti: ”Jos haluat nähdä Jumalan, sinulla on jo usko.” Yksinkertainen halu ottaa vastaa Jumalan läsnäolo sytyttää meihin liekin. Voisiko tuo liekki olla vain himmeä hohde? Jo se auttaa meitä kulkemaan läpi pitkien hämärien öiden.

 

 

Entä kun meitä ahdistavat synkkyys, kyllästyminen ja pettymys? Meidän on tehtävä valinta. Kun luotamme kaiken Pyhän Hengen haltuun yhä uudelleen, toivo voi herätä jälleen eloon.

   

Eräs yhteisömme ensimmäisistä veljistä on tukenamme, tietämättään. Jo monien vuosien ajan hän on usein sanonut: ”Iloitsen jokaisesta hetkestä, jonka elän.” Kuitenkin, kuten jokainen meistä, hänkin on kokenut vaikeita hetkiä. Miten hän voi iloita jokaisesta hetkestä? Hän tietää, mitä tarkoittavat luja vakaumus ja kestävä uskollisuus. Voidakseen jatkaa eteenpäin hän rukoilee näillä sanoilla, jotka toistuvat usein: ”Jeesus, iloni, toivoni ja elämäni.”

Voit joskus yllättyä evankeliumin ehdottomuuden edessä. Jo eräs varhainen uskova sanoi Kristukselle: ”Minä uskon.” Mutta hän lisäsi siihen heti: ”Auta minua epäuskossani!” Muista aina tämä: eivät epäilykset eikä tunne, että Jumala on hiljaa, voi viedä hänen Pyhää Henkeään sinulta pois. Jumala haluaa, että otat vastaan hänen rakkautensa ja antaudut Kristukselle yksinkertaisessa luottamuksessa."

Tuo edellä lainaamani Veli Rogerin teksti oli minusta hyvin rohkaisevaa ja totta. Oli helppo samaistua siihen uskon ja epäuskon taisteluun, jota minussa käydään. Usko ja epäusko voivat olla läsnä samaan aikaan. Minä uskon, auta minua epäuskossani. 

 

Tänä aamuna vaihdoimme sitten Veli Rogerin kirjan C H Spurgeonin kirjaan "Aamusta aamuun". Luimme aamun 27.8. tekstin, jonka otsikko oli 4 Mooseksen kirjasta 14:11 "Kuinka kauan israelilaiset kieltäytyvät luottamasta minuun?"

 

Pyri kaikin voimin pitämään epäuskon hirviö loitolla. Se tuottaa Kristukselle niin paljon häpeää, että hän vetäytyy pois luotamme, jos loukkaamme häntä epäuskolla. Se on rikkaruho, jota emme saa koskaan täysin kitketyksi maasta, mutta meidän on yritettävä päästä käsiksi sen juuriin. Se on vastenmielinen.

 

Kristitty, sinun asiasi on vielä vakavampi. Olethan saanut Herralta niin paljon armoa; miten voit nyt epäillä häntä? Jos et luota Herraa Jeesukseen, lisäät piikkejä hänen orjantappurakruunuunsa.

 

On julmaa, jos vaimo ei luota hyvään ja uskolliseen mieheensä. Se on tyhmää ja turhaa. Silti sellaista tapahtuu. Jeesus ei ole koskaan antanut meille vähäisintäkään epäluulon aihetta. Hän on aina ollut meille lempeä ja uskollinen. Hän on jakanut suuret rikkautensa meidän kanssamme. Miten me voimme epäillä kaikkivaltiasta Herraamme?

 

Hän voi täyttää meidän tarpeemme runsain määrin. Meille ovat enemmän kuin tarpeeksi "kaikki eläimet tuhansilla vuorilla", emmekä me koskaan voi tyhjentää taivaan vilja-aittoja. Jos Kristus olisi vain jonkinlainen säiliö, me kuluttaisimme hänet jossakin vaiheessa tyhjiin. Mutta hän on lähde! Sitä me emme koskaan ammenna tyhjäksi. Lukemattomat sielut ovat saaneet ravintonsa hänestä, eikä kenenkään ole tarvinnut lähteä nälkäisenä pois.

 

Aja siis tiehensä tuo valehtelija ja petturi nimeltä epäusko! Hän yrittää vain katkaista meidän siteemme Kristukseen."

 

Kaksi hengen miestä kirjoittaa samasta aiheesta. Ja näkökulma on aivan vastakkainen. Spurgeonin teksti sysää kaiken uskovan harteille. On minun syyni, jos olen epäuskoinen. Jos en pysty uskomaan, aiheutan Vapahtajalle vain tuskia ja haavoja lisää. Mutta juuri sitä varten Jumala lähetti Jeesuksen tänne maan päälle, kun hän tajusi, etteivät ihmiset omin voimin selviä. Armo tulee niin alas, että siihen on helppo tarttua, senkin, joka ei selviä. Armo on ainoa mahdollisuus meille. Jos Herra ei meitä armahda, turhaa on kaikki meidän taistelumme.

”PARHAIMMAT ASIAT EIVÄT OLE OSTETTAVISSA, EIVÄT KOVALLA TYÖLLÄ SAATAVISSA, EIVÄT EDES LÖYDETTÄVISSÄ. NE ANNETAAN. NE VAIN TAPAHTUVAT.”

Ensi viikolla olen opastamassa erästä suomalaista ryhmää koko päivän. Ryhmän vierailu päättyy Mustialan Maatalousoppilaitokselle. Kävin aamupäivällä kuvaamassa tuolla opiston maisemissa. Minua puhutteli hyvin voimakkaasti opistoalueen keskellä oleva muistomerkki.

Tuo muistomerkki on pystytetty niiden 29 opiskelijan muistoksi, jotka keväällä 1918 ammuttiin (syyttä) aseettomina. Patsaaseen on kirjoitettu kaikkien surmansa saaneiden nimet. En tiedä, mikä tuon patsaan virallinen nimi on. Mieleeni tuli tuon patsaan hahmoa katsellessani, että Uhri on annettu! Isänmaan hyväksi. Voiko suurempaa uhria olla kuin henkensä uhraaminen. Kaikista suurimman uhrin antoi Jeesus, joka kuoli minun edestäni. Kun minä en pysty/jaksa uskoa vaikka kuinka itseäni ruoskisin. Kun minä en voi itseäni synnistä puhdistaa. Vain Jeesuksen veri pystyy puhdistamaan minut niin että kerran pääsen Isän kotiin, Taivaaseen. Uhri on annettu! Kaikki kiitos siitä kuuluu Jumalalle ja Vapahtajalle. Tämän viestin haluan Sinulle lähettää, missä sitten oletkin. Sinusta on maksettu hinta, joka riittää. Armoa on se, että saat ottaa sen vain vastaan. Ilman tekoja ja ansioita.

 

Tekstiä on tullut jo pitkään, mutta vielä jaan Sinun kanssasi kaksi hyvin erilaista tekstiä. Ensimmäinen on kirjasta "Tuntemattoman profeetan päiväkirja". Tämä teksti rohkaisee Sinua ja minua jättämään menneet taakse. Uusi aika  on edessämme.

"Totisesti, Elävän Jumalan Henki sanoo teille: Vanha aika on mennyt ja uusi on sijaan tullut. Nyt alkaa Hänen palvelijoidensa, Hänen valittujensa aika. He valmistautuvat uuteen aikaan ja uuteen voiteluun. Tästä päivästä eteenpäin teen elämässäsi uutta. Rakkaani, julistan sinulle tänään, että on aika laittaa mennyt syrjään. Sen aika on ollut ja mennyt, ja nyt sinun on pantava menneisyys sivuun. Nyt on aika nousta olosuhteiden aikaansaamasta masennuksesta ja kohottautua uuteen aikakauteen, jossa sydämeesi valetaan tuoretta toivoa. Sinä säteilet jälleen uuden elämän iloa. Tartu käteeni, rakkaani, ja iloitse odottaen, sillä totisesti sinä tulet vielä säteilemään. Minä en ole sinua jättänyt enkä hyljännyt. Minä sanon sinulle, rakkaani, että Minun johdatukseni odottaa yhä sinua, suunnitelmani on vielä voimassa sinua varten. Pelastussuunnitelmani: täyteyden, siunausten ja toivon vuodet. Minä haluan siunata sinua. Sinua ei ole hyljätty. Ota tänään ensimmäiset askeleesi kohti johdatuksen tietä, tartu käteeni ja kohoa uuteen toivoon, rakkaani. Minä Herra, Israelin Jumala, nostan sinut ylös.."  

 

Muistetaan rukouksin toisiamme. Palaillaan taas näillä sivuilla.



Vuodet vierivät

Olen siivoillut vanhoja arkistojani. Papereiden keskeltä löysin vanhan valokuvan itsestäni lokakuulta 1982. Kuvan otti aikoinaan SANA-lehden silloinen toimittaja Sakari Sarkimaa. Kuva on SANA-lehdestä.

Vaikka en koe itseäni erityisen vanhaksi, tuon kuvan ottamisesta on aikaa 36 vuotta. Paljon on tapahtunut tuon kuvan ottamisen jälkeen. Ensi viikolla täytän 65 vuotta. Ennen tuo ikä oli vanhuuseläkkeen alkamisaika. Hurja juttu sinänsä.

 

Viime kuukausiin on liittynyt parin läheisen sukulaisen hautajaiset. Vaimon isä kuoli 94-vuotiaana ja tätini (äitini nuorin sisko) kuoli 89-vuotiaana. Tädin hautajaisista on aikaa runsas kaksi viikkoa. En olisi voinut uskoa, että tätini kanssa syntyisi niin läheinen yhteys kuin viimeisen parin vuoden aikana syntyi. Kuoleman läheisyys oli todellista jo viime vuonna, kun täti kävi aivan kuoleman rajalla. Meitä yhdisti tietysti sukulaisuus, mutta myös yhteinen usko ja rukous. Syvällisimmät hetket koimme sairaalan sängyn ääressä. Kuolevan ihmisen vierellä voi kokea todella pyhiä hetkiä. Muistan erityisesti hetken, kun muistelimme niitä rakkaitamme, jotka jo olivat siirtyneet pois tästä ajasta Taivaan kotiin. Tätini oli aivan valmis lähtemään. Siinä rukoillessamme olen harvoin ollut (omasta mielestäni) niin lähellä Taivasta. Aivan kuin maan ja Taivaan raja olisi ollut läsnä niin, että ojentamalla käteni olisin voinut ojentaa sen Taivaan "puolelle".

 

Heprealaiskirjeen 12. luvussa ovat sanat:  "Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa.."

 

Tuolla pilvellä todistajia tarkoitetaan niitä, jotka ovat jo siirtyneet tästä ajasta ikuisuuteen. Erityisesti ehtoollispöydässä voidaan kokea tuota yhteyttä. Ehtoollispöytä on monesti puoliympyrän mallinen. Sekin viestii siitä, että toinen puoli tuosta ympyrästä on siellä, minne mekin saadaan olla matkalla.

 

Muistan vuosia sitten erään lahtelaisen opettajan kertoman jutun. Oppilaat olivat sanoneet hänelle, että "et sinä niin vanha ole, mutta sinä olet niin vanhan näköinen." Siinä sitä oli miettimistä, nauraako vaiko loukkaantua? Vuodet jättävät jälkensä jokaiseen. Toisiin enemmän toisiin vähemmän. Kulumaa löytyy fyysisestä olemuksesta samoin henkisestä. Em. kuolemantapausten myötä omaakin elämää on tullut mietittyä paljonkin.

 

On lohdullista kuitenkin muistaa, että hengellinen ihminen ei vanhene niin kuin fyysinen ihminen. Monesti Jumalalla on suurempia mahdollisuuksia käyttää ihmistä silloin, kun hän ei ole enää niin oman voimansa tunnossa. Evankelista Niilo Yli-Vainio on/oli tästä hyvä esimerkki. Seuraavassa on lyhyt ote Niilon tekstiä, miten Jumala vielä otti kuoleman rajalla huojuvan miehen voimallisesti käyttöönsä:

 

”Jumalan suunnitelma ei koskaan ole ollut eikä tule olemaan ihmisen arvattavissa. Ihminen voi kyllä vaikuttaa Jumalaan, rukoilemalla. Jumala tekee niin kuin tahtoo. Ottaa jonkun ja tekee siitä työkalun. Jumalan aseeksi ei voi kouluttautua, eikä valmistua yliopistoissa tai raamattukouluissa. Minä olen siitä hyvä esimerkki. Jumala alkoi käyttää minua näin, Suomessa ja eri puolilla maailmaa sellaisessa tilanteessa, joka oli jo ihmisjärjelle mahdoton. Kukaan järjissään oleva seurakunnan johtaja ei olisi voinut suunnitella tätä herätystä eikä edes unissaan kuvitella, että sairas, kuollut mies siihen nousee keulaksi. Herätyksen tuntee siitä, ettei se mene ihmisen piirustuksen mukaan. Tapahtuu aina jotain, mitä kukaan ei osannut odottaa.”

 

Tunnen ja tiedän uskovia, jotka ovat iältään vanhoja ja/tai niin heikkoja ja sairaita, että Jumala on heitä pystynyt käyttämään enemmän. Onko Sinun lähelläsi yhtään ihmistä, työntekijää tai maallikkoa, jolle pystyisit menemään purkamaan sydäntäsi tai vaikka ripittäytymään pahimmista mokistasi? Monella ei ole yhtään tuollaista ihmistä, joihin voisi luottaa. Sairauksista, verenpaineista, unihäiriöistä, ruoansulatuksesta ym "tavallisesta" voi puhua kenelle vain. Mutta ne asiat, joihin eniten apua/kuulemista tarvitsisi, ei juuri auttajaa (ihmisistä) löydy.

 

Muutama viikko sitten alavatsani kipeytyi ja kuumekin nousi reilusti. Päivystyspolilla lääkäri totesi minulla suolistotulehduksen. Sain vaivaan kaksi antibioottikuuria. Seuraavana päivänä oma lääkäri määräsi minut vielä tähystykseen, joka on vajaan viikon päästä. Ensin muutaman päivän tyhjennys ja sitten tähystellään. Minua on tähystelty ennenkin (ei kiva juttu). Muistan lähtemättömästi erään tähystäjä-lääkärin sanat: "Onpa puhtaat suolet. Mennäänkin nyt vähän pidemmälle." Letkua oli sisälläni silloin jo 85 cm!!

Ihmisen fyysistä olemusta voidaan tähystää yläkautta ja alakautta. Voidaan ottaa röntgen-kuvia ja tietokonekuvia ym. Ja paljon noilla tutkimuksilla ja kuvilla saadaankin selville. Mutta kuitenkin ihmisen sisällä sielussa ja sydämessä on asioita, mitä ei millään ihmisen tekemällä laitteella löydetä. Ja kuitenkin juuri nuo sisäiset kivut voivat aiheuttaa monia fyysisiä vaivoja ja sairauksia.

Eilen olimme vaimon kanssa kotiseurakunnan Jumalanpalveluksessa. Siellä saimme tunnustaa synnintunnustuksen kohdalla omaa tilaamme virren 710 sanoin. Minusta sanoitus oli kohdallaan, totta.

"Kaikkivaltias Jumala, rakas taivaallinen Isä. Sinä olet luonut meidät kuvaksesi ja tehnyt meistä lapsiasi, jotta eläisimme sinun yhteydessäsi. Tunnustamme edessäsi, että olemme kääntyneet pois sinusta ja palvoneet luotua enemmän kuin sinua, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaa. Sinä olet lähettänyt Poikasi Jeesuksen Kristuksen eksyneen ihmiskunnan pelastajaksi ja palauttanut meidät yhteyteesi. Me olemme kuitenkin monin tavoin torjuneet kutsusi. Olemme kieltäneet syyllisyytemme ja syyttäneet muita. Olemme etsineet sovitusta omilla teoillamme ja turvautuneet omiin ajatuksiin ja selittelyihin. Sinä olet antanut Pyhän Henkesi oppaaksemme, niin että voisimme elää tahtosi mukaan. Me olemme kuitenkin halunneet itse hallita elämäämme ja kulkeneet omia teitämme sinusta välittämättä. Epäusko, ahdistukset ja maalliset huolet ovat vallanneet sisimpämme. Rakas taivaallinen Isä, tarvitsemme vapautusta. Älä jätä meitä yksin syyllisyyteemme, vaan anna anteeksi syntimme ja täytä meidät rauhallasi."

 

Poikani, Timo, lähestyy pikkuhiljaa 40 vuoden ikää. Timolla oli lapsena useita korvatulehduksia. Niitä hoidettiin antibiooteilla ja puhkaisuilla ym. Muistan lähtemättömästi erään kohtaamisen Forssan sairaalassa. Olimme käyneet Timon kanssa jotain tuttua katsomassa. Kun kävelimme sairaalan pääkäytävää, Timoa hoitanut lastenlääkäri käveli meitä vastaan. Timo tunnisti kohteen ja siirtyi välittömästi aivan käytävän oikeaan laitaan, jotta "kohtaaminen" menisi mahdollisimman huomaamattomasti. Ja menihän se sitten niin.

 

Monille Jumalan kohtaaminen voi tuntua vähän samanlaiselta. "Aikaisin myllyyn ja myöhään kirkkoon, niin pääsee nopeasti pois." - Jos sydämellä on paineita ja syyllisyyttä, pyrimme hoitamaan tilanteen välttämällä Jumalan tietoista kohtaamista mahdollisimman paljon. Ihminen on outo ja kiero. Häntä, joka pystyy meitä auttamaan, pyrimme välttämään kaikin tavoin. Syyllisyys on sellainen pirulainen meissä. Sielunvihollinen pyrkii "auttamaan" meitä myös tässä asiassa niin, ettemme Jumalan hoitoon/armahdukseen menisi. Meillä on perimä, jonka alku on jo paratiisissa, kun Aatami ja Eeva lymysivät Jumalaa piiloon. Siitä lähtien pakomatka alkoi.

 

Tommy Hellsten sanoi tai kirjoitti jossakin, että me pyrimme välttämään Jumalan kohtaamista niin kauan kuin emme enää siihen pysty. Kun sisimmän hätä ja kipu kun tulevat riittävän suuriksi, on pakko lähteä etsimään apua.

 

Corrymeelan yhteisön synnintunnustuksessa on armolliset sanat:

 

"Kaikkivaltias Jumala, rakas taivaallinen Isä. Sinä olet luonut meidät kuvaksesi ja tehnyt meistä lapsiasi, jotta eläisimme sinun yhteydessäsi. Tunnustamme edessäsi, että olemme kääntyneet pois sinusta ja palvoneet luotua enemmän kuin sinua, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaa.

Sinä olet lähettänyt Poikasi Jeesuksen Kristuksen eksyneen ihmiskunnan pelastajaksi ja palauttanut meidät yhteyteesi. Me olemme kuitenkin monin tavoin torjuneet kutsusi. Olemme kieltäneet syyllisyytemme ja syyttäneet muita. Olemme etsineet sovitusta omilla teoillamme ja turvautuneet omiin ajatuksiin ja selittelyihin.

Sinä olet antanut Pyhän Henkesi oppaaksemme, niin että voisimme elää tahtosi mukaan. Me olemme kuitenkin halunneet itse hallita elämäämme ja kulkeneet omia teitämme sinusta välittämättä. Epäusko, ahdistukset ja maalliset huolet ovat vallanneet sisimpämme.

Rakas taivaallinen Isä, tarvitsemme vapautusta. Älä jätä meitä yksin syyllisyyteemme, vaan anna anteeksi syntimme ja täytä meidät rauhallasi."

 

Olen joskus ripittäytynyt kirjoittamalla paperille/koneelle ne asiat, jotka ovat sydäntäni painaneet. Kun aidosti tuomme asiamme Jumalalle, Hän on läsnä ja vapauttaa. Minulle erityisen läheinen Raamatun kohta on: "Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.." Niin voimme tänäänkin tehdä vaikka olisimme yksin. Yksin emme silti ole, sillä Hän on läsnä, juuri nytkin.

 

Vaimo oli koulutuksessa Hesassa viime viikonloppuna. Minä liityin seuraan lauantaina. Päivisin minulla oli aikaa kierrellä Hesan nähtävyyksiä katsellessa. Satamassa, erään hotellin terassilta löytyi tuollainen ruosteinen kettinki-teos. Se on ilmeisesti ollut jossakin isossa laivassa aikoinaan käytössä. Mutta nyt se oli ihmisten hämmästeltävänä. Minusta tuo teos on hyvä kuva ihmisen syyllisyydestä, toivottomuudesta, sotketuista asioista.. Ei tuosta sotkusta yksi heikko ihminen saa mitään tolkkua.

 

"Me tehdään asioita, jotka on mahdollisia tehdä, Jumalan hommia ovat sitten ne mahdottomat. Hän rakastaa viedä meitä inhimillisesti mahdottomiin tilanteisiin, saadakseen näyttää meille, kuka Hän on, Kaikkivaltias! Hän haluaa saada meidät täysin riippuvaiseksi Hänestä." (tuntematon)

 

Kun tätä tekstiä sunnuntaiaamuna kirjoittelen, on tunne, että joku Teistä lukijoista on juuri tuollaisessa tilanteessa. Kenties lopulta me kaikki? Ilman Jumalaa emme selviä, emme saa mitään tolkkua elämäämme, emme voi vapautua ja puhdistua synneistämme. Emme löydä suuntaa, minne jatkaa.

Vaikka olisimme iältämme vanhoja, hengellisinä ihmisinä vuosia ei niin lasketa. Jumalan lapsina me saamme elää ikuista elämää jo nyt. Sitten kun meidän elämämme täällä maan päällä loppuu, se jatkuu Taivaan kodissa ikuisesti.

 

Risto Kormilainen on Suomussalmen kirkkoherra ja lääninrovasti. Kormilainen on kirjoittanut yli 30 kirjaa. Seuraava rukouskin on Kormilaisen kynästä. Rukous tuntuu hyvältä, aidolta sekin.

 

"Rakas Jumala, niin minusta on luontevaa sanoa Sinulle
vaikka en tiedä minkälaista uskon pitäisi olla.
Jotkut sanovat halleluja, jotkut kehottavat että huokaile vain.
Eikä minusta ole kumpaankaan. Kunhan hengittelen.
Harjoittelen Sinun läheisyyttäsi.
Haluan purkaa sydäntäni jotenkin vain ja elämä tuntuu helpommalta
vaikka et ilmestykään siihen vaikeaan hetkeen
ja simsalabim: kaikki ongelmat ovat poissa. Ei.
Sytytän kynttilän. Sinulle ja itselleni. Liekki on hauras, levoton.
Värähdellen palaa. Riittää että olet kotona, rakas Jumala."

 

Muistatko, kun muutama kuukausi sitten sovimme, että rukoillaan toistemme puolesta? Jatketaanko tuota rukousta edelleen? Minä rukoilen erityisesti Sinulle rohkeutta tulla ihan lähelle Jumalaa, purkaa hänelle kaikki mitä sydämelläsi on. Ja kaiken jälkeen rohkaistua ottamaan vastaan se armo/armahdus ja rakkaus, jonka Hän haluaa Sinulle antaa tänään. Hänellä on suunnitelma Sinun tulevaisuuttasi varten. Ei Jumalan suunnitelma ja johdatus pääty siihen, kun täytät 65 vuotta tai jäät eläkkeelle, tai kun et pysty tekemään kaikkea sitä, mitä nuorempana teit. Missä meidän voimamme loppuvat, siinä alkavat Jumalan mahdollisuudet.


Vuosia sitten löysin erään kansainvälisen järjestön rukouskirjeestä seuraavan upean kohdan: "Rukoile, ettei toiminta veisi meitä niin muassaan, että kadotamme sen, mitä Jumala todella haluaa – nöyryyden ja läheisen yhteyden Häneen. Mahdollisuudet kasvavat, edessämme on niin monia avoimia ovia, että on vaikea päättää, mistä käydä sisään. Samanaikaisesti Herra näyttää osoittavan, että vauhtia pitää hiljentää – voidaksemme valmistua kunnolla edessä oleviin tehtäviin."

 

Jatkan blogin kirjoittamista nyt iltapäivällä. Käväisin äsken seurakuntamme messussa, joka pidettiin Korteniemen perinnetilalla. Tuo tila on Metsähallituksen omistama entisen metsänvartijan tila. Ilma oli paras mahdollinen ja väkeä oli n. 60-70 henkeä. Alttari on tuolla omenapuun alla.

Katsoin aamulla, mistä maista Teitä blogini lukijoita on ollut viimeisen viikon sisällä. Lukijoita on pitkin Eurooppaa, Aasiaa ja monia on myös USAsta. Kun ajelin äsken messusta kotiin, mietin, että olisipa jännittävä juttu, jos joskus tämä joukko olisi yhdessä paikassa koolla, vaikka täällä Tammelassa. Voisin kierrättää Teitä täällä vaikka koko päivän. Yksi Tammelan kohteista on näkymä Kaukolanharjun näkötornista. Tuon näkymän/alueen/maiseman Ympäristöministeriö valitsi yhdeksi Suomen kauneimmista.

Tuolle paikalle on kotoani matkaa viisi kilometriä.

Hiljan vietettiin Normandian maihinnousun 75-vuotisjuhlaa. Tuohon juhlaan liittyi ihmeellinen inhimillinen rakkaustarina, joka oli Ilta-Sanomissa 14.6. Tarina puhutteli minua tosi paljon ja liitän sen tähän blogini loppuun.

 Tuo rakkaustarina on ihmeellinen. Syvä, aito rakkaus ei lopu koskaan. Se on ihmettä. Mutta suurin kaikista on Jumalan rakkaus meitä ihmisiä kohtaan.

Haluan kertoa Sinulle juuri tänään, että Jeesuksen tähden Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi. Luota itsesi ja tulevaisuutesi hänen käsiinsä. Silloin olet turvassa ikuisesti.

Nautitaan kesästä ja muistetaan toisiamme rukouksin.

Jumala ei ole unohtanut!



Asuin Heinolassa vv 1985-2010. Noilta vuosilta on paljon muistoja. Yksi sellainen on edesmennyt hyvä ystäväni Risto Juhani. Risto oli persoonallisuus ja monilahjakkuus, jollaisia erittäin harvoin tapaa. Risto toimi mm. teatterinjohtajana, kirjailijana ja keramiikkataiteilijana. Elämänsä loppuun asti hän teki ja loi. Käsillään ja myös kirjoittajana. Ostin Riston tekemään keramiikkaa tosi paljon. Annoin niitä pääosin muille lahjaksi. Oli helppo antaa lahjaksi sellaista, jonka tekijän hyvin tunsi. Koska Risto teki keramiikkaa savesta, sain tutustua myös savenvalajan työhön ja sen eri vaiheisiin. Jokainen esine muokattiin taidolla.

 

Yksi mieleinen harrastukseni on kirpputoreilla käyminen. Harrastus alkoi jo Heinolassa ollessa, kun olin pitkiä aikoja sairaslomalla selkäkipuni takia. Kun kävelin kaupungilla, aloin poiketa silloin tällöin kirpputoreille. Aloin tehdä löytöjä. Kirpputoreilla käynti on kuin kalastusta. Mitä useammin käy, sitä suurempi todennäköisyys on saada todellinen saalis/löytö. Jos käyn kalassa kerran vuodessa, voi olla etten saa tuolla reissulla yhtään kalaa. Jos käyn kalassa kerran viikossa, mahdollisuuteni paranevat tosi paljon. Alan myös oppia, missä kalat liikkuvat ja mihin aikaan. Kirpputoreilla käynneissä on jotain ihan samaa.

 

Mm. lähes kaikki viime vuosien vaateostot olen tehnyt kirpputoreilta. Yksi mieleen jääneistä löydöistä on ollut uudenveroinen Turon puku yhdellä eurolla. Tuosta hinnasta ei enää kannata tinkiä. Muistan vuosien takaa myös yhden huippulöydön Lahdesta. Selkäkipuni oli tosi hankalassa vaiheessa. Päätin käväistä Lahdessa. Menin kierrätyskeskukseen. Rukoilin mennessäni, että löytäisin jotain kivaa, josta olisi minulle iloa. Kiersin kierrätyskeskusta (tulipa hauska sanonta). Huonekaluosastolla näin sängyn, joka näytti aivan uudelta. Sähkösänky vielä. Menin kysymään myyjältä sängyn historiasta. Myyjä kertoi, että sänky oli ollut käytössä kolme kuukautta. Sängyn ostaja ei pitänyt sängystä ja hän lahjoitti sen kierrätyskeskukseen. Jotkut henkilökunnasta olisivat halunneet sängyn itselleen, mutta sänky oli ollut liian suuri. Ostin sitten sängyn 170 eurolla. Käväisin samalla reissulla Sotkan myymälässä katsomassa, mitä samanlainen sänky uutena maksaa. Yllätys oli melkoinen, kun näin uuden sängyn hinnan - 2.500 euroa.

 

Arvaa, kiitinkö Jumalaa kun tulin kotiin? Sänky on ollut minulle todellinen siunaus. Siinä on ollut tosi hyvä nukkua. Kun selkäkipu  on ollut hankala, on enemmän kuin nautinto, kun sänkyä ja asentoa on voinut säätää sähköllä toimivilla moottoreilla. Vielä tänäkin päivänä (sängyn ostosta yli 10 vuotta) olen kiitollinen Jumalalle tuosta sängystä. Vuosien aikana olen löytänyt myös lukuisia hyviä hengellisiä kirjoja. Muutama viikko sitten tein jälleen arvokkaan löydön. Syöpäyhdistyksellä on kirpputori Forssassa. Kirpputori on siisti ja hyvin hoidettu. Satojen astioiden joukosta löysin ystäväni Riston tekemän maljakon.

Maljakon hinta oli muistaakseni 3,20 euroa!! Muutama euro, mutta minulle tuon maljakon arvo oli valtavan paljon suurempi. Maljakon teki arvokkaaksi sen tekijä, jonka tunsin. Voi vain kuvitella, miten tuo maljakko on Heinolan savipajalta löytänyt tiensä Forssaan. Kerroin kirpputorin myyjälle Ristosta. Myyjäkin ilahtui, että olin löytänyt itselleni noin arvokkaan löydön.

 

Monissa gangsterielokuvissa uhkaillaan toisia mm sanomalla: "Minä tiedän, missä sinä asut." Tuo sama lause löytyy myös Ilmestyskirjan 2. luvusta. Lause on osa Jeesuksen puhetta. On äärettömän hyvä asia, että Hän tietää, missä asumme ja minkälaiset olosuhteemme ovat juuri tällä hetkellä. Kun kuulumme Hänelle, Hän pitää meistä huolen ja myös kuulee rukouksemme. Monesti tulee ajatelleeksi, että jos en ole pitkään aikaan kokenut mitään erityistä, alan epäillä, jospa Jumala on unohtanut minut. Kun erityisiä tunnekokemuksia ei ole, ainoa turvamme on turvautua Raamatun sanaan. Sieltä voin lukea, että hänen rakkautensa ja huolenpitonsa ei ole loppunut, vaikka tunteeni ja sielunvihollinen niin yrittävät minulle uskotella.

 

Tuli mieleen juttu kokemuksista, jonka kuulin vuosia sitten. Eräs saarnaaja keräsi pieneen ruutuvihkoon ihmeellisiä kokemuksia, mitä uskonelämän varrella oli ollut. Saarnoja laatiessa tuosta vihosta löytyi hyviä juttuja. Kerran sitten tapahtui, että saarnaajan työhuoneeseen tuli hiiri, joka etsi ruokaa. Jostain syystä muun pahan lisäksi hiiri pureksi juuri tuota saarnaajan kokemus-vihkoa. Kun saarnaaja seuraavan kerran meni pitämään puhetta, hän aloitti: "Hiiret söivät minun kokemukseni. Nyt minun pitää puhua vain Raamatun Sanasta.." Aina ei tarvita edes yhtä hiirtä. Kun on riittävän hiljaista (= tapahtumatonta) riittävän pitkää, epäusko iskee.

 

Edellisissä blogi-teksteissä kerroin käsileikkauksestani ja siitä toipumisesta. Parin viikon sisällä voin jo ottaa kädestä lastan, jota olen pitänyt yli viisi viikkoa. Kun vasenta kättä ei ole voinut viikkoihin käyttää, elämä ja toiminnot ovat olleet vähän riisuttuja. Näihin viikkoihin on silti liittynyt siunaus. Kun on ollut pakko olla enemmän tekemättä, on jäänyt enemmän aikaa lukemiseen ja rukoukseen.

 

Olen omalta fysioterapeutiltani kuullut, että niveleni ovat yliliikkuvat. Olen myös luonteeltani melko "liikkuva". Kun lähden toimimaan, alkaa tapahtua. En olisi viime viikkoina ollut ollenkaan niin rauhassa ja paikoillaan, kuin  nyt. Eli tuo yksi kaatuminen/kompastuminen tuolla risuhommissa vaikutti siis lopulta minulle jotain hengellistä hyvää. Ihmeellinen juttu. Kerta kaikkiaan ihmeellinen. Eräällä tuttavalla oli usein tapana sanoa: "En olisi itsestänikään uskonut." - Tuota ajatusta on helppo lainata ja ymmärtää. Mekin voimme tehdä asioita, joita emme olisi voineet aiemmin kuvitellakaan.  Vähän samaa, kun hengellinen puhuja liikuttuu omasta puheestaan. 

Väsyneenä, sairaana, masentuneena voimme ajatella itsestämme pettyneitä ja toivottomia ajatuksia. Voimme ajatella, että Jumalakin on yhtä pettynyt meihin, kuin me itse olemme. Tuo ei ole totta. Tunteemme eivät puhu totta. Jumala on luonut meidät juuri sellaisiksi kuin me olemme. Hän tietää vahvuutemme ja heikkoutemme. Ei Hän ole pettynyt. Hän rakastaa Sinua niin paljon, että maksoi Sinusta suuremman summan kuin eläessäsi pystyt ansaitsemaan. Vaikka voittaisit lotossa, silti voittosumma on liian pieni. Jumala antoi arvokkaimman maksun vapaaehtoisesti, ainoan poikansa. Jotta Sinä tänään saisit iloita siitä, että Sinun syntisi on sovitettu ja velkasi on maksettu. Ja olla myös varma, että Sinusta pidetään huolta. Kun Sinun (ja  minun) aikani täällä ajassa päättyy, Jumala tulee noutamaan meidät kotiin. Hänellä on aikojen alusta lähtien ollut käytössä paikannusjärjestelmä, jonka avulla meidän olin-/asuinpaikkamme on kyllä joka hetki Jumalan tiedossa.

Edesmennyt äitini kertoi joissakin seuroissa kuulemansa jutun Jaakossa. Jaakko oli yksi meidän vähimpiä veljiämme. Hänellä oli elämässään yksi rukous, jota hän aina rukoili: "Rakas Jeesus, minä olen Jaakko." Jaakko halusi varmistaa, että Jeesus hänet tuntee. Kun sitten Jaakon elämä täällä maan päällä päättyi, hän pääsi Taivaaseen. Siellä Jeesus tuli häntä vastaan ja sanoi: "Rakas Jaakko, minä olen Jeesus." - Tuon Jaakon rukous ei ole hassumpi meillekään.

 

Viime viikolla posti toi Hengellisen Kuukausilehden. Lehdessä oli Pertti Revon teksti "Hitauden löytäminen". Lainaan tuosta Revon tekstistä pätkän, joka oli minusta tosi hyvä rukousta harjoittelevalle:

 

"Vanhan kilvoittelijan elämän salaisuus löytyy hänen vastauksestaan kysyjille: "Kun minä istun, minä istun, kun minä seison, minä seison ja kun minä kävelen, minä kävelen.."

Kysyjät sanoivat silloin: mutta niin mekin teemme. Kilvoittelija katsoi heihin: "Ei, sitä te ette tee. Kun te istutte, te jo seisotte ja kun seisotte, te jo kävelette, ja kun te kävelette, te jo istutte taas."

 

Mitä hitauden löytäminen voisi merkitä hengellisessä lukemisessa tai arjen askareissa? Lectio divina, jumalallinen lukeminen, on mahdollisuus lukea Raamattua. Tätä on toteutettu 3. vuosisadalta alkaen. Kartusaanimunkki Guigo (12.vuosisadalla) on kuvannut kirjoituksessaan Raamatun lukemista: "Lukeminen vie tavallaan kiinteän ruuan suuhun, meditaatio pienentää ja pureskelee sen,  rukous maistelee sitä ja kontemplaatio saa aikaan nautinnon ilon."

 

Kun luet, lue hitaasti, usein kynä kädessä. Palaa luettuun. Anna aikaa itsellesi lukea ja katsella, mietiskellä, kuulostella. Lue ja katsele hengellistä tekstiä maleksien. Hengellisen lukemisen ja rukouksen välillä ei ole mitään selvää rajaa."

 

Siivotessani omaa arkistoani, löysin hiljan pari valokuvaa. Kuvat otti aikoinaan (lokakuussa 1982) Sana-lehden valokuvaaja, Sakari Sarkimaa. Kuvia käytettiin lehden jutussa.

Paljon on tapahtunut tuon kuvan ottamisen jälkeen. Muistan TV:stä ohjelman, jossa pienet lapset kysyivät isältään hyvin hämmästyneinä: "Onko isäkin joskus ollut vauva?" - Ajatus tuntui heistä tosi ihmeelliseltä. Suuri osa elämästäni on takana. Uskon, että muutamilla Teistä lukijoista on myös sama tilanne. Tulevat päivämme ja vuotemme tietää yksin Jumala. Kuitenkin parhaat vuodet ovat vasta tulossa.

Tekstiä pulppuaa tänään vähän enemmän. Savenvalajan työstä vielä vähän. Savenvalajalla on usein hylly, laatikko, varasto, jonne epäonnistuneet astiat kerätään. Joskus savenvalaja ottaa nuo pilalle menneet esineet ja murskaa saven aivan hienoksi. Tuosta muutaman kerran poltetusta ja käsitellystä aineesta savenvalaja tekee vielä uuden saven seoksen. Kuuleman mukaan juuri tuosta aineesta syntyvät kaikista hienoimmat astiat/esineet.

 

Raamatussa kerrotaan Jumalan työstä: "eikö savenvalajalla ole valta tehdä savesta.." Olemme tomua/tuhkaa/savea Jumalan kädessä. Hän on Kaikkivaltias. Hänellä on valta. Tehdä meistä astia/esine juuri siihen käyttöön, johon hän haluaa. Eläkeläinen voi tuntea monien vaivojensa myötä itsensä romuksi. Mutta kuitenkin Jumalan käsissä ikä ei ole ongelma. Suostutaan Jumalan käsiin. Hänen työnsä jatkuu meissä niin kauan kuin täällä maan päällä olemme. Ja kun kerran pääsemme perille, hän tulee meitä vastaan ja sanoo: "Rakas poikani/tyttäreni! Minä olen Jeesus!"

 

Rukoillaan toistemme puolesta. Tartutaan Sanaan, koska se on luotettava. Tunteet vaihtuvat kuin yliliikkuvat nivelet. Onneksi on jotain, mikä kestää: Jumalan rakkaus. Aina. Ikuisesti.