Jumala kutsuu lähelleen

Tervehdys taas pitkästä aikaa! Toivottavasti olet hyvin tallella siellä, missä just nyt olet? Itselläni syksy on ollut kiireinen. Erityisen paljon minua työllisti seurakuntavaalit. Olin seurakuntamme vaalilautakunnan sihteeri. Tehtävä työllisti minua tosi paljon.

 

Vaalien myötä seurakunnan asiat olivat paljon esillä myös lehdissä ja netissäkin. Surullista on se, että seurakuntien sisäinen luonne on monella tavalla muuttunut viime vuosikymmeninä. Muutama päivä ennen vaaleja toimittaja Tuomas Enbuske kirjoitti Iltalehden kolumnissaan kirkon ja seurakuntien tilasta. Joku Teistä kenties lukikin sen? Mutta tässä tuo teksti Iltalehdestä 16.11.2018.

Kirkko! Lopeta tuo nolo mielistely ja uhkaile meitä taas helvetin lieskoilla!

Kirkosta on tullut Facebook, jonka algoritmit räätälöivät sisällön juuri meille mieluisaksi, kirjoittaa Tuomas Enbuske Iltalehden kolumnissaan. Kirkkoon mennään samasta syystä kuin Lady Dominan luo: ihmisen arkisen vastuun ja päätöksenteon keskellä on rentouttavaa, kun kerrankin joku muu päättää puolestasi.

 

Sunnuntaina on seurakuntavaalit. Kirkko kysyy minulta, minkälainen minun kirkkoni on? Tai kysyisi, jos kuuluisin kirkkoon. Eikä tuo näytä kirkon jäseniäkään kiinnostavan. Viimeksi äänestysprosentti oli 15,5. Sekin koostui pääosin vanhuksista, jotka odottavat diapami-portviini-päissään milloin tämä humoristien “elämäksi” kutsuma helvetti viimein päättyy.

 

Konservatiivit ovat aktiivisimpia äänestäjiä. Siksi liberaalit maanittelevat vapaamielisiä uurnille, jotta kirkon suunta muuttuisi. Viime vaaleissa helsinkiläisten Jumala oli liberaali ja muun Suomen Jumala taas konservatiivi. Skitsofreenikon Jumala on varmasti molempia. Jumalalla on siis sattumalta samat arvot kuin ihmisillä, jotka häneen uskovat. Koska juuri kukaan ei ole jaksanut kahlata Raamattua läpi, Jumalasta voi tehdä sellaisen kuin itse haluaa.

 

Vaikka omasta mielestäni olen kaikesta oikeassa, pidän erittäin, erittäin epätodennäköisenä sitä, että koko universumin luojalla olisi tismalleen samat arvot kuin minulla pienellä, keskeneräisellä ja kompleksisella simpanssilla. Tässäpä se on, evankelis-luterilaisen kirkon suurin ongelma. Sen Jumala on iso Puhelinlangat laulaa -musiikkitoivekonsertti. Sinne soittelevat enimmäkseen ne, joita tuntuu kiinnostavan sairaalloisesti lähinnä homoilun puolustelu tai tuomitseminen.

 

Kirkko ei anna vastauksia isoihin kysymyksiin, vaan siitä on tullut kuin mielialalääkkeitä liikaa vetänyt sosiaalidemokraattinen puolue. Kirkko ottaa kantaa maallisiin asioihin, pakolaisiin, homoihin, heteroihin ja Flow-festivaaleihin. Ei se ihmisiä kiinnosta! Kirkon pitäisi saarnata taivaasta ja helvetistä. Ja siitä, että Kristus kuoli ristillä meidän syntiemme tähden. Jopa Kristusta v****taa kun täällä kiistellään jostain piispan Coca-cola-ostoksista. Vai turhaanko niitä syntejä on tässä tullut tehtyä?

 

Kirkko edustaa maan päällä Jumalaa, joten mistä helvetistä tavallinen tapakristitty voisi tietää kaikkivaltiasta paremmin, mihin suuntaan kirkkoa pitää kehittää. Tapakristityllä on tarpeeksi mietittävää siinä, mitä hän tänään söisi lounaaksi tai kuinka peittelisi viinanjuontiaan töissä. Suosittelen Leijona-viinaa vichypullossa. On toiminut.

 

Maailma on kompleksinen erilaisten arvojen, toiveiden, pelkojen ja kulttuurien sekamelska. Arvot muuttuvat. 50 vuoden takaiset suomalaiset arvot tuntuvat meistä alkeellisen naurettavilta. 50 vuoden päästä nauretaan tämän ajan hömpötyksille, kulttuurisille omimisille ja intersektionaalisille feminismeille. Ne ovat hassuja ihan samalla tavalla kuin nykypäivän näkökulmasta 1960-luvun homoratsiat tai hyväntahtoisten hölmöjen usko kommunismiin. Emme elä mitään historian loppua, vaikka kaikki sukupolvet luulevat niin. Tabujen summa on nimittäin vakio. Jokaisella ajalla omansa. Siksi uskonto ei saa olla aikaan sidottu.

 

Uskonnolta halutaan pysyvyyttä. Uskonnollisten rituaalien pointti on nimenomaan niiden ehdottomuudessa ja absurdiudessa. Uskonnossa ei pidäkään olla mitään loogista. Uskonto liittää ihmisen vuosituhansien ketjuun tässä monimutkaisessa maailmassa, jossa ei enää tiedä saako joogata tai pitää rastoja vai loukkaako se kenties jotakuta. Uskonnon rituaalien pointti on pysyvyys ja jatkuvuus. Onhan se helvetin absurdi ajatus, että Luoja kaikkivaltias muuttaisi arvojaan aina viimeisten vasemmistolaisten muotihömpötysten mukaan. Ja vielä jollain kansanäänestyksellä.

 

Kirkkoon mennään samasta syystä kuin Lady Dominan luo: ihmisen arkisen vastuun ja päätöksenteon keskellä on rentouttavaa, kun kerrankin joku muu päättää puolestasi. Meiltä kysytään joka paikassa, mitä mieltä olemme asioista. Ravintoloille ja hotelleille annetaan pisteitä netissä. Jopa Alkon kassalla pitää kädet krapulasta täristen painella hymiönappeja, joissa kysytään, oliko hermomyrkyn ostamisen palvelu varmasti hyvää. Alkon, tuon suomalaisten todellisen kirkon, palvelunhan pitäisi olla surkeaa ja tehdä juopottelusta vastenmielisempää kuin tuntemattoman vanhuksen sairaushistorian kuunteleminen toppavaatteissa kauppareissulla hyllyjen välissä.

 

Kirkosta on tullut Facebook, jonka algoritmit räätälöivät sisällön juuri meille mieluisaksi. Kirkkoa myydään kuin ikääntymistä estävää ylihintaista kasvorasvapurnukkaa seksikkäälle kohderyhmälle. Kirkko kertoo ihan virallisesti nettisivuillaan, että seurakuntavaalien kohderyhmänä ovat 30-55-vuotiaat. Siis nuo vielä kuolemattomuusharhassa elävät, jotka eivät tajua joutuvansa joku päivä helvettiin. Nykyään kaikki tv- ja radio-ohjelmat ja tubetukset suunnataan juuri tuolle kohderyhmälle, niin eikö edes kirkko voisi unohtaa markkinameiningin.

 

Kirkon ei pidä olla arkinen. Sen pitää olla mystinen. Sen pitää olla selkeästi erilainen kuin maallinen maailma. Siksi kaiken maailman hyväntahtoiset kansan pariin menemiset tekevät kirkosta vain tylsemmän. Esimerkiksi Helsingin Paavalin seurakunnassa on järjestetty kirkko-oluthetkiä. Se on yhtä vaivaannuttavaa kuin viisikymppinen äijä huppari päällä abi-risteilyllä. Kirkon pitäisi olla juuri se paikka, jossa pyydetään anteeksi sitä, mitä on olutpäissään tullut tehtyä. Luterilaisesta kirkosta erotaan ennätysvauhtia juuri siksi, ettei se eroa mitenkään Stockan herkusta.

 

Olisi nyt edes yksi paikka, joka ei kysyisi meidän mielipidettä siitä, minkälainen sen pitäisi olla. Ei kukaan nainenkaan pidä miehestä, joka kysyy koko ajan minkälainen hänen pitäisi olla. Tarvitsemme kirkon, joka lopettaa tuon anteeksipyytelevän matelunsa. Tarvitsemme Johannes Kastajaa, emme sängynkastelijaa.

Tai no. Jos nyt ollaan lähdetty tuolle mielistelylinjalle ja ollaan sitä mieltä, että ihmiset ovat jumalia, niin tehdään kirkkovaltuustoista kunnollinen Jumalan edustaja maan päällä.

 

Seurakuntavaalit tulisivat oikeasti mielenkiitoisiksi, jos seurakuntavaltuutetut esimerkiksi äänestäisivät siitä, ketkä siitä seurakunnasta pääsevät taivaaseen. Se lisäisi äänestysintoa, kun jokainen yrittäisi lahjoa ilkeän isotätinsä alakertaan. Olisi mielenkiintoista nähdä esimerkiksi Lauttasaaren valtuuston äänestys siitä, pääseekö juuri kuollut mummo taivaaseen vai palaako hän rätisten helvetissä. Vai palaako hän kuolleista.

 

Mutta takaisin asiaan. Seurakuntien tämän vuoden vaalikoneessa kysytään muun muassa, onko kristinusko minun mielestäni ainoa tie Jumalan luo. Mistä minä sen tiedän? Kertokaa te. Saako sen siis itse päättää? Äänestetään sitten siitä, että Jumalan luo voi viedä vaikka myös skientologia, LSD tai länsimetron viimeinen vuoro."

 

Monesta edellä kirjoitetusta olen täysin samaa mieltä. Jos kirkko ja seurakunta muovautuu ihmisten mielipiteiden mukaan, on vaikea kuvitella sen kulkevan Jumalan johdatuksessa. Moni kaipaa kuitenkin läheisempää yhteyttä Jumalaan ja Jeesukseen. Seurakunnalla on/olisi siinä keskeinen haaste ja tehtävä. Muistan vuosien takaa evankelista Hilja Aaltosen vapaakirkon paimenelle antaman neuvon. Pappi kysyi Hiljalta, miten hän saa lampaat pysymään laumassa? Hilja ei kehottanut korottamaan aitojen korkeutta vaan sanoi: "pidä laidun vihreänä."

 

Moni on äänestänyt jaloillaan ja löytänyt tankkauspaikaksi jonkun toisen seurakunnan tai hengellisen järjestön. Meillä on vain tämä yksi ainoa elämä täällä maan päällä. Samoin meillä on myös yksi ainoa hengellinen elämä. Muistan vuosien takaa, miten Nokia Missio järjesti ison uuden vuoden aaton tapahtuman Tampereella. Muutaman kerran siellä kävin. Tuntui hyvältä nähdä suuri joukko muita Jeesukseen uskovia  ja nähdä, miten Jumala toimii monella tavalla. Hyvin surullista oli nähdä myös se, miten kaikki hajosi.

 

On tärkeätä tankata, jotta jaksaa ja pysyy hengellisesti hengissä. Yhteys toisiin on yksi tärkeä osa. Ilman yhteyttä toisiin olemme irrallisia. Muistan vuosikymmenten takaa, miten joku SANA-lehden tilaaja Espanjasta kertoi, että tuo kerran viikossa kotiin tullut lehti, oli hänelle tuo (paikallisesti puuttuva) seurakuntayhteys. Joillekin Radio Patmoksesta tai Radio Deistä on tullut seurakuntayhteys tai TV-7 -kanava.

 

Kun olin muuttamassa Heinolasta Tammelaan, muistan katsoneeni TV-7:n ohjelmaa. Eräs vanha mies oli puhumassa. Hänen kauttaan sain profeetallisen sanan, joka tuli yllättäen ihan suoraan kohti ja meni sydämeen. Vieläkin sen muistan, vaikka siitä on aikaa yli kahdeksan vuotta.

Kesäkuussa kävin monen vuoden tauon jälkeen Sanan Suvipäivillä Kangasniemellä. Tuo käynti oli minulle erityisen tärkeä ja siunattu. Vuosien jälkeen näin ystäviä/työtovereita, joiden kanssa on ollut ja on edelleen Jumalan antama syvä yhteys. Tuollaisia yhteyksiä ei voi tehdä. Ne vain annetaan. Ihmettä on se, että on kuin mitään väliaikaa ei olisi ollutkaan. Kuin yöpöydälle edellisiltana jätetty kirja, jota jatkaa seuraavana iltana. 

 

Jumalalla on ihmeellinen tapa pitää meistä omistaan huolta. Vasta perillä tulemme ymmärtämään, miten ihmeellisillä tavoilla Jumala meitä auttoi ja rakasti. Kerron yhden pienen esimerkin. Suntion tehtävissä olen tavannut suuren joukon ihmisiä. Yksi heistä on 4-vuotias tyttö, jota olen tavannut monissa tilaisuuksissa yleensä äitinsä kanssa. Kerran, kun olin korjaamassa messun jälkeen ehtoollisvälineitä alttarilta, tuo tyttö oli työtoverilleni sanonut, että "mennään kysymään tuolta ylipapilta, voiko hän sammuttaa lähetyskynttelikön kynttilät?". Niin he tulivat luokseni käymään. Tytön silmissä minä olin ylipappi. Tuosta hetkestä lähtien me olemme tytön kanssa tunteneet.

 

Viime sunnuntaina olin 1. adventtisunnuntain messussa Tammelan kirkossa. Kun tulin ehtoollispöydästä, tuo samainen tyttö oli vanhempiensa kanssa kirkossa. Kun tuo tyttö huomasi minut, hän nousi penkille seisomaan ja leveä hymy kasvoillaan hän vilkutti minulle. Minusta tuntui, kuin Jumala olisi välittänyt minulle iloaan tuon pienen ihmisen kautta. Hyvältä tuntuu edelleen, kun tuota hetkeä ajattelen. Tämä oli vain yksi esimerkki, miten rikas antaja Jumala on. Hän puhuu (ja toimii) tavalla ja toisella, sitä ei vain aina huomata.

 

Jostakin löysin seuraavan tekstin. Kirjoittajaa en tiedä, mutta teksti on hyvä. "Jumalan kuunteleminen edellyttää keskittymistä, pysähtymistä kuuntelemaan. Siksi hiljaiset hetket ovat tärkeitä. Eikä ole mikään ihme, että suurimmalla osalla meistä on vaikeuksia Jumalan äänen kuuntelemisessa, onhan meillä vaikeuksia myös lähimmäistemme kuuntelemisessa. He sentään ovat lihaa ja verta ja monissa tapauksissa puhuvat kiitettävän reippaalla äänellä.

 

Emme kuuntele tarkasti lähimmäisiämme todennäköisesti siksi, että emme pohjimmiltamme usko heillä olevan mitään erityisen merkittävää sanottavaa. Luulen, että sama pätee myös suhteessamme rukoukseen ja Jumalan äänen kuuntelemiseen. Emme usko, että Hänellä olisi meille jotakin todella merkittävää sanottavaa. Entäpäs jos onkin?

 

Kuvittele, miten se muuttaisi rukouselämääsi. Et varmaan mistään hinnasta jättäisi yhtään mahdollisuutta pieneen hiljentymiseen. Olen vähitellen alkanut luottaa siihen, että Jumalalla on asiaa ja siihenkin, että Hän pystyy saamaan viestinsä läpi. Eli olen alkanut olla kuulolla.

 

Esirukouksessa ei ole niinkään kysymys siitä, mitä me haluamme Jumalalta, vaan siitä, että oivallamme, mitä hän haluaa tehdä ja on jo tekemässä meille. Meidän pyrkimyksemme ei ole muuttaa Jumalan mieltä, vaan pikemminkin avata oma mielemme ja elämämme niin, että hän voi toimia. Useimmiten rukouksessa ei ole kysymys Jumalan halusta tai kyvystä toimia, vaan omasta puutteellisesta näkökyvystämme ja luulostamme, että Jumala on haluton ja kykenemätön. Esirukouksen alussa avaudumme hänen armolleen ja hyvyydelleen. Tunnustamme, että Jumala on rakkaus ja että hän haluaa parasta lapsilleen ja koko luomakunnalleen. Hän tarjoaa meille parannusta ja rauhaa, hän tarjoaa meille kestävyyttä, hän tarjoaa meille itsensä.

 

Pysy paikallasi, aivan kuin ottaisit aurinkoa, paistattele Herran rakkaudessa ja valossa. Anna hänen suurenmoisten lahjojensa soljua elämääsi, ota ne vastaan. Liian usein olemme niin kireitä ja kylläisiä, ettemme voi ottaa mitään vastaan. Rentoudu, hellitä hetkeksi ja anna Jumalalle tilaa. Sinä olet hänen ja hänen rakkautensa suojassa ja syleilyssä.

 

Anna näiden rakkauden läikähdysten aina vain laajentua, aivan samoin kuin lammikkoon heitetty kivi saa liikkeelle yhä suurempia renkaita. Tule Jumalan armon kanavaksi, anna Jumalan kulkea sinun kauttasi toisiin ihmisiin. Näe, kuinka Jumalan hyvyys virtaa sinun lävitsesi ja sinusta. Muista, että sinä olet vain kanava. Lahjat, jotka virtaavat sinun kauttasi ovat Jumalan, mutta hän todella pyytää sinua kanavakseen.

 

Katsele mielessäsi sitä henkilöä, jonka puolesta rukoilet, kun hän on Jumalan valon ympäröimä, hänen rakkauteensa kääriytynyt, upotettu hänen rauhaansa. Jumala haluaa niiden ihmisten, joiden puolesta rukoilet, saavan nämä lahjat. Auta niitä virtaamaan heihin."

Lapsuuskotini vieressä kasvoi kaksi valtavan korkeaa kuusta. Kuuset olivat niin kookkaita, että päätimme kaadattaa ne. Ammattimetsuri kaatoi ja karsi puut. Kun kysyin metsurilta kuusten ikää, hän veikkasi n. 55-60 vuotta. Kun isäni nuo puut aikoinaan istutti, olin alle 10-vuotias. Puhuttelevaa oli kannosta katsella vuosirenkaita. Nuo kuuset ehtivät nähdä monenlaista kulkijaa vieressä kulkevalla tiellä ja myös monia vaiheita kotini pihalla.

 

Tulevaisuudesta emme tiedä. Parasta on, jos Jumala saa ohjata meidän askeliamme ja vaiheitamme. Hän tietää meille parhaan reitin ja myös parhaan paikan asua. Kuten tuolla edellä kirjoitin, rukousten kautta voimme olla toistemme luona, siellä missä meille läheiset ihmiset ovat. Vaikka me emme voisi tehdä mitään muuta, Jumala voi. Hän on kaikkivaltias. Päätän tämänkertaisen tekstini rukoukseen, jonka kirjoitti Cosmo Gordon Lang (1864-1945). Hän olin anglikaanisen kirkon pappi, josta sittemmin tuli Canterburyn arkkipiispa. Rukouksessa on sanottu jotain sellaista, johon sydämeni on helppo liittyä.

 

"Oi rakkaus, annan itseni sinulle, että olisin ikuisesti vain sinun.

Tänä päivänä minä erotan kaiken omani ja kaikki toiveeni sinun palvelukseesi. Oi ristiinnaulittu Herra,
anna anteeksi menneisyyteni synnit,

kääri minut kaikki voittavan uhrisi syleilyyn,

puhdista minut kärsimyksesi kautta.

Ihmisen Poika, pyhitä tunteeni ja hellyyteni

ja tee ne voimakkaiksi vain sinun palvelukseesi.

Ikuinen Sana, siunaa ajatukseni,
anna Henkesi vapauden vapauttaa ne.

Jumalan Poika, erota tahtoni sinulle, yhdistä se omaan tahtoosi.

Kunnian Kuningas, minun Herrani ja Mestarini,

ota koko olemukseni palvelukseesi ja vedä minua aina lähemmäksi itseäsi."

"Älä ny vain ittiäs tapa"

Hei taas! Aloitan tätä tekstiäni tiistai-iltapäivänä 30.10. On vähän hankala kirjoittaa, kun kissa istuu vakiopaikalla sylissäni ja tarkkailee, mitä kirjoitan. Ulkona on harmaata, myrsky käy. En tiedä, minkälaisessa paikassa Sinä tätä tekstiäni luet. On ollut mielenkiintoista seurata, missä maissa blogin lukijat ovat. Kaukaisimmat lukijat ovat Amerikassa, jotkut Kauko-Idässä. En tunne Teitä, mutta Te tunnette minua paljon paremmin.

 

Voi olla, että hämmästelit tämän blogin otsikkoa: "Älä ny vain ittiäs tapa". Otsikko liittyy Maaseudun Tulevaisuudessa olleeseen Simo Eemil Rallin kirjoitukseen. Kirjoitus ei varsinaisesti ole hengellinen, mutta se on minusta tosi hyvä. Teksti laittaa raikkaalla tavalla ajattelemaan. Tuo esiin paljon asioita, jotka koskettavat jokaisen elämää. Simo Ralli on teuvalainen maanviljelijä ja Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi.

 

"Minulle tuli sähköpostia huolestuneelta lukijalta. Hän pyysi, että kirjoittaisin kolumnin elämän ja olemisen merkityksestä, siitä ettei koskaan maallisten murheiden ratkaisuna voi olla kuolema oman käden kautta. Olen siitä aivan samaa mieltä. Ei koskaan, vaikka maa kuivuisi viisi vuotta, sateet raiskaisi kuusi vuotta, lehmät olisivat ummessa lopun vuotta. Katto navetassa vuotaisi, anoppi kiivaasti huutaisi, appi töitäsi syynäisi, mies sairaana joisi, nainen sängystä sänkyyn loikkisi. Ei, vaikka pankkisi painostaisi, vaatisi lyhentämään velkoja lainoistasi. Siat tuottaisi pelkkää p***aa ja negatiivista menoa, vaikka kuinka laskisit, etkä saa maatilaasi taaskaan ulostamaan tulosta. 

 

Ei, vaikka mies tai vaimo lähtisi, ottaisi lapsukaiset mukaan ja paukauttaisi oven kiinni viimeisen kerran – hyvästi! Ei ikinä, vaikka myyntilappu oveen laitettaisiin, huutokauppaa netissä mainostettaisiin, ei vaikka olisit sukusi viimeinen viljelijä, sukutilasi lopettaja, lopullinen myyjä. Ei vaikka puoliso pahasti sairastuisi, työt pihaan, tupaan, portinpieleen kasaantuisi. Ei, ei koskaan narua kaulaan, aina on syytä kuitenkin nauraa! Jos ei muulle, niin elämän hulluudelle, viljelijän uskolle, tulevalle tulevaisuudelle. ”Älä tapa, älä petä, älä jätä kauppaa! Älä jätä suremaan sukua, omaa poika raukkaa!” Näin laulettiin jo vanhassa kansanlaulussa. 

 

Jos ei ole mitään syytä enää elää, ajattele tulevaisuutta: Omia lapsia, heidän tulevia seurusteluja, häitä ja lapsenlapsia. Auringon nousuja ja laskuja. Poutapilvet tekemässä kuvioitaan taivaalle. Syksyn marjamättäitä, sieniä, ikivanhoja puita, hoidettuja hongikkoja. Peltojen lakeutta, ojien suoria linjoja, sumua niittyjen yllä. Elämää ennen ahdinkoa, nuoruuden höpsötyksiä, tyttöystävän hullutuksia, kirmailua ilkosillaan, suopursujen tuoksua. Kurjet tulevat keväällä, töyhtöhyypät ehtivät ensimmäisenä. Kuovin huuto herättää aamulla. Pääskysten pesä kattoräystäällä, niiden kiivaat syöksyt hyttysten perässä. Elokuun lämpimät illat, linnunpoikasten kokoontumisajoilla täyttämät langat. Sateen jälkeinen raikkaus ja viileä tunne iholla.

 

Hiljalleen pitenevät yöt, kynttilät ja takkatuli, mies vieressä ja tuli hyvä uni. Hanki kantaa, sukset viuhuu, maisema vaihtuu. Talvinen vapauden tunne! Paukkupakkaset, huurre oksien päällä. Nipistelevät sormenpäät ja posket. Kodin autuas lämpö. Tammikuusta alkava lisääntyvä valo, kohti kevättä menevä talven kajo. Maaliskuun ensimmäinen lämmin päivä, musta maa näyttäytyy, tulevan kevään häivä. Pellon rehevä tuoksu ja niin ne kurjet tulevat taas. Murehia, joille et itse voi mitään on turha murehtia, neuvoi minun mammani minua. Asiat tuppaa järjestymään, sen tietää kaikki. Ei valtio maanmiestä tapa, koettelee vain. Luonnon oikuille emme voi mitään. Luopuminen voi olla tuskaa, mutta aina uuden alku. Jos ovi menee kiinni, aukee ikkuna.

 

Yrittäjä oli soittanut tuskissaan kansanedustajalle ja kertonut tarinaansa. Oli mennyt firma alta, samalla autot, talo, vaimo ja lapset. Terveyskin oli alkanut reistailemaan. Edustaja oli kuunnellut vuodatusta ja oli spontaanisti ensimmäiseksi sanonut soittajalle: ”Älä ny vain ittiäs tapa!” – Yrittäjä oli soittanut vuosia myöhemmin, kun asiat oli taas mallillaan, kertoi, että tämä neuvo pelasti hänet. Kiitos!"

 

Iän myötä olen huomannut, että tiettyjä asioita murehtii enemmän kuin ennen. Onko sitä tullut hauraammaksi, heikommaksi vai mitä se on? Erkki Leminen kirjoitti kauan sitten: "Helposti sinä, Herra, minusta kiroilijan saisit. Tuntuu, että olen jo hyvällä alulla.." Joku on hyvällä alulla kiroilijaksi, toinen hyvällä alulla murehtijaksi. Kun sitä on murehtinut jo vuosikausia, niin nyt sekin alkaa jo sujua entistä paremmin. Heikkona, väsyneenä ja sairaana murehtiminen on vielä helpompaa kuin muulloin. Kun on nähnyt ja kokenut niin paljon, mielikuvitus laukkaa huolestuneena entistä paremmin.

 

Maailma on lämpenemässä kasvihuoneilmiön tähden. Jos kesät lämpenevät tätä vauhtia, kohta Suomessakin kesälämpötila on 40 astetta. Aamu-uutisista kuulin, miten kymmeniä prosentteja maailman eläinlajeista on jo kuollut sukupuuttoon. Vaikka ei olisi murehtija-luonnekaan, tosiasioille emme voi mitään. Moni asia on muuttunut.

 

Minua on paljon mietityttänyt kotimaamme ja kotipaikkakuntani hengellinen tilanne. Kun järjestin viime syksynä seurakunnan vanhaa arkistoa 1700-1800 -luvuilta, seurakunta ja kirkko oli keskeinen osa ihmisten elämää. Maailma on muuttunut tosi paljon. Kirkon ja hengellisyyden merkitys on vähentynyt vuosien myötä. Seurakunnan väkimäärä voi olla tuhansia, mutta messussa käy kourallinen väkeä. Kuitenkin Raamatussa sanotaan: "Älkää jättäkö omaa seurakunnan kokoustanne niin kuin muutamien on tapana.." Varmasti Jumalalla on joku hyvä tarkoitus yhteiselle kokoontumiselle, ehtoolliselle ym. Jumala ei varmaankaan tarkoittanut, että seurakunnan kokoontumisen päätarkoitus on arvioida saarnaa, liturgin onnistumista tai kanttorin musiikkivalintaa. Messun tarkoitus lienee Jumalan kohtaaminen.

 

Pelkkä kirkossa käyminen tai seurakunnan jäsenistöön kuuluminen ei tee ketään autuaaksi. Tärkeintä on se, mitä meidän sydämessämme on. Onko meillä yhteys Jumalan kanssa. Kun Jumala loi meidät, hän tarkoitti meidät olemaan jatkuvassa yhteydessä hänen kanssaan.

 

Vuosia sitten olin SANA-lehden levikkipäällikkö. Tapasin vuosien aikana monia asiamiehiä. Monet heti tavatessamme sanoivat minulle: "Minä olen vain tällainen huono asiamies." Kun olin mukana eri rukouskoulutuksissa, moni sanoi taas: "Minä olen tällainen huono rukoilija." Muutama viikko sitten tapasin forssalaisessa marketissa tutun, joka sanoi minulle: "Minä olen vain tällainen huono uskovainen." - Samalla tavalla kuin olemme oppineet murehtimaan, meistä on kehittynyt "huonoja".

 

En tiedä, mitä Jumala isänä ajattelee tästä kaikesta? Jos lapseni tulisivat jatkuvasti luokseni ja kertoisivat minulle, miten huonoja he ovat, minua varmaankin alkaisi ahdistaa. Miten minä olen osannut pilata nämä ihanat lapseni niin, että heidän päällimmäinen ajatuksensa on huonous?

 

Wilfrid Stinissen (katolinen pappi) on kirjoittanut ajatelman, jota olen lukenut monta kertaa: "Yksin en ole koskaan vahva. Minulla ei pitäisi olla tarvetta näyttää, että selviän kaikesta itse. Ei tee mitään, vaikka olen vähäpätöinen ja heikko, sillä sitä enemmän tarvitsen Herraa. Heikkouteni on juuri se portti, josta Jumala ja hänen voimansa tulevat minuun. Heikkous ei koskaan ole ongelma. Voimakkuus sen sijaan on ja suuri onkin. Heti kun luulen, että minä voin jotakin, suljen oveni Jumalalta."

 

Heikkouden tunteminen on tosiasia, mutta sen tarkoitus on viedä meidät Jumalan turviin. Kun avuton ihminen kohtaa Jumalansa ja saa avun, syntyy jotain taivaallista. Joltakin sivulta (netistä) löysin Tommy Tabermannin runon. Se kuvaa yhteyden syntymistä. Rakkautta. Tommy on kirjoittanut runon ihmisten välisestä rakkaudesta. Mutta syvän rakkauden kokeminen liittyy myös meidän Jumalaamme, koska Jumala on rakkaus. Ikuinen.

 

 

Kun olen ollut huolissani mm. edellä mainituista kasvihuoneilmiöstä, eläinten sukupuuttoon kuolemisesta ja paikkakunnan ja maan hengellisestä tilanteesta, olen jossakin kohdassa nähnyt pienen valon välähdyksen. Olen alkanut muistella, että kaikki tämä on taidettu mainita jo vuosisatoja sitten Raamatun teksteissä. Ennen Jeesuksen paluuta maa saastuu, ihminen pilaa (lähes) kaiken, evankeliumi ei enää kelpaa, Vapahtajalle ei ole tilaa.

 

Eräs kirjailija on sanonut: "Olemme niin pitkänäköisiä, ettemme koskaan näe sitä, mikä on juuri edessämme. Haluamme aina juoda jotakin muuta kuin sitä, mikä on pöydällä. Emme osaa aina tulkita tilannettamme oikein. Ulkoiset olosuhteet ovat usein ristiriidassa sen kanssa mitä uskomme. Tilanteita on mahdoton arvioida sen perusteella mikä näkyy. Kun Jeesus kysyi Filippukselta, miten he ruokkisivat viisituhatta miestä, Filippus lähti siitä, että opetuslasten olisi ostettava ruoka. Mekin kokeilemme, löytyisikö omista taskuistamme jotakin mahdollisuuksia, mutta niistä ei löydy mitään."

 

Kerron Sinulle vielä rohkaisusta, jota olen "Taivaan rajalla" -kirjan kautta saanut. Kirja kertoo monista, jotka ovat kuoleman rajalta selvinneet takaisin elämään. Monen kokemus on ollut syvästi hengellinen. Seuraavat tapaukset kertovat pienistä lapsista, jotka kohtasivat Jumalan.

 

"Tapasin tänään Jumalan", nelivuotias Akiane kuiskasi äidilleen. "Mikä on Jumala?" kysyi tytön äiti Foreli, joka oli varttunut ateistina Liettuassa. "Jumala on valoa - lämmintä ja hyvää. Se tietää kaiken ja puhuu kanssani. Se on minun vanhempani." Perhe ei ollut koskaan keskustellut uskonnosta eikä käynyt kirkossa, heillä ei ollut edes televisiota, joten tämä järkytti Forelia. "Kuka sinun Jumalasi on?" hän kysyi tyttäreltään. "En voi kertoa sinulle." "Minulle? Miksi et voi kertoa omalle äidillesi?" "Valo kielsi minua kertomasta." Pikku Akiane pysyi lujana. "Sinä et ymmärtäisi."

 

Samoihin aikoihin, kun Akiane väitti tapaavansa Jumalaa, hän alkoi piirtää. Piirustukset, joita hän teki neli- ja viisivuotiaina, ylittivät kirkkaasti taidetta opiskelevien lukiolaisten tason - se tuntui ihmeelliseltä. Piirrettyään "oman enkelinsä" Akiane selitti: "Hän ei hymyile kuvassani, koska paperi ei ole tarpeeksi valkoista osoittaakseen, kuinka valkoiset hänen hampaansa ovat, ja halusin näyttää, kuinka hän puhuu minulle silmillään. Jumala näet opettaa minua piirtämään siellä, minne hän minut vie."

 

Akiane väitti Jumalan vieneen hänet taivaaseen, missä hän näki "valontalon, jonka seinät olivat kuin lasia." "Se oli talo, jossa Jumala asuu. Siellä oli myös kaunista nurmikkoa, puita, kasveja ja hedelmiä." Akiane kertoi Jumalan antaneen hänelle hedelmää taivaassa: "Se maistuu hyvältä, paremmalta kuin mikään täällä maan päällä. Valo antaa minulle hedelmää." "Mitä hedelmää", tytön äiti kysyi. "Jotta voin hengittää." "Mitä tarkoitat?" "Jotta voin elää.-- Jumala sanoo, että monien pitää syödä sitä. Puu on oleva aina uudessa maassa." Vaikka Akiane oli vasta nelivuotias, hänen kuvauksensa olivat yhtäpitäviä Raamatun kanssa (kts. Hes. 1:22, Ilm 2:7; 21:11, 21), mutta hänen äitinsä ei tiennyt sitä.

 

"Siellä on hyvä olla, kuuntelen siellä", Akiane selitti. "Jokainen kuuntelee siellä - Jumala on siellä - Musiikki on elävää." Akianen puheet Isä-Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä yhdessä hänen yliluonnollisten, taiteellisten kykyjensä kanssa johtivat koko perheen uskoontuloon. Akianen varttuessa hänen ihmeelliset taiteelliset kykynsä laajenivat piirustuksista maalauksiin, ja seitsenvuotiaana hän alkoi kirjoittaa hämmästyttävän kypsiä, hengellisiä runoja.

 

Kun Akiane oli kahdeksanvuotias, hänen Jeesuksesta tekemänsä maalaukset saivat jo maailmanlaajuisesti tunnustusta. Tyttö väitti näkevänsä Jeesuksen taivaassa ja maalasi sen tuloksena kuuluisat teokset Rauhan Ruhtinas ja Isä, anna heille anteeksi. Kaikista tärkeimmät uutisohjelmat Amerikassa ja monet ohjelmat eri puolilla maailmaa alkoivat antaa Akianelle tunnustusta ainoana elossa olevana taiteen ja runouden ihmelapsena. Tyttö sanoo, että hänen ihmeellisen taiteensa tarkoitus on "vetää ihmisten mielenkiinto Jumalan puoleen, ja haluan runojeni pitävän heidän ajatuksensa Jumalassa".

 

Yhdeksänvuotiaana Akiane maalasi uuden kuvan Jeesuksesta maailmankaikkeudessa. Hänen äitinsä kysyi häneltä eräästä planeetasta. "Se on uusi maa. Minusta tuntui, että se piti saada mukaan kuvaan. En muista missä, milloin tai miten, mutta maa tulee muuttumaan. Tiedän vain, että kaikesta tulee erilaista. Sitten ei ole enää pelkoa, vihaa, nälkää eikä kipua. Pelkästään rakkautta (katso Ilm 21:4). "Katseleeko Jeesuksesi galakseja?" äiti kysyi Akianelta heidän katsellessaan maalausta. "Hän juttelee Isänsä kanssa taivaassa - meidän maailmamme tulevaisuudesta. Luulen, että Jeesus tulee hyvin pian takaisin kaikessa voimassaan. Hänen takanaan voit nähdä uuden maailmankaikkeutemme koko syntymäprosessin."

---

 

Nelivuotias Colton Burbo istui takapenkillä auton ohittaessa sairaalan, jossa hän melkein kuoli aikaisemmin sinä vuonna. Kun Todd-isä kysyi leikillään, halusiko poika mennä takaisin, Colton höläytti, että enkelit lauloivat hänelle siellä. Kun häneltä kysyttiin, mitä lauluja enkelit lauloivat, hän selitti heidän laulaneen "Jeesus mua rakastaa" ja "Joosua taisteli Jerikossa". Kun hän oli pyytänyt enkeleitä laulamaan rokkia, he eivät olleet suostuneet. Sitten Colton vakavoitui ja sanoi: "Isi, Jeesus käski enkelien laulaa minulle, koska pelkäsin niin kovasti. Se sai minut tuntemaan oloni paremmaksi."

 

Todd ja Sonja järkyttyivät kuullessaan poikansa sanovan, että hän oli kuolemaisillaan ollessaan nähnyt Jeesuksen. Todd kysyi, missä Colton tapasi Jeesuksen. Colton vastasi huolettomasti: "Istuin Jeesuksen sylissä." Kun Todd ja Sonja kyselivät lisää, he saivat tietää, että Colton väitti irtautuneensa ruumiistaan. Kun hän oli katsellut lääkäriä ylhäältä ilmasta, hän pystyi näkemään myös Toddin, joka toiseen huoneeseen linnoittautuneena syytti Jumalaa, koska tämä antoi hänen poikansa kuolla. Colton näki myös äitinsä Sonjan puhuvan matkapuhelimeensa aulassa. Kun esille tuli yhä lisää yksityiskohtia, joita nelivuotias ei voinut tietää, vanhemmat alkoivat uskoa, että Colton oli kokenut jotakin todellista.

 

Muutaman päivän kuluttua Coltonin leikkiessä taisteluhahmoillaan Todd kysyi häneltä, minkä näköinen Jeesus oli. Colton laittoi lelunsa syrjään ja katsoi Toddia. "Hänellä on ruskeat hiukset, ja hänellä on hiuksia myös kasvoissaan." Colton tarkoitti tietysti partaa, mutta hän ei tiennyt sitä sanaa. "Hänen silmänsä.. Voi, isä, hänen silmänsä olivat niin kauniit!" Sanoessaan tämän Colton näytti siltä kuin nauttisi upeasta muistosta. Colton sanoi, että Jeesuksen silmät ovat siniset. Vanhemmat ajattelivat, että Colton kuvitteli Jeesukselle siniset silmät, koska hänellä itsellään oli siniset silmät. Jeesus oli juutalainen. Juutalaisilla on yleensä ruskeat silmät.

 

Joka kerta, kun Todd tai Sonja näki kuvan Jeesuksesta, he kysyivät Coltonilta, näyttikö Jeesus sellaiselta. Yli kahden vuoden ajan, satoja kuvia katsellessaan Colton huomasi jotakin väärää jokaisessa Jeesusta esittävässä kuvassa. Useita vuosia myöhemmin Todd näki CNN-kanavan ohjelman taiteen ihmelapsesta Akiane Kramarikista, joka kertoi nähneensä taivaan nelivuotiaana. Tyttö kuvaili taivaan ihmeellisiä värejä ja Jeesusta, joka oli "hyvin miehekäs, todella vahva ja kookas. Ja hänen silmänsä olivat valtavan kauniit." Todd hätkähti tajutessaan, että molemmat nelivuotiaat mainitsivat kaikki taivaan värit ja Jeesuksen ihmeelliset silmät. Kun Colton näki Akianen maalauksen Rauhan Ruhtinas tuona iltana CNN:n verkkosivuilta, hän tuijotti näyttöä ja ilmoitti: "Isi, tuo kuva on oikeanlainen!"

 

 

Oli kiva tavata Sinua näin tekstin välityksellä jälleen. Jos Sinunkin maailmasi näyttää harmaalta, myrskyiseltä ja toivottomalta, muista että on olemassa toinen todellisuus, toinen maailma, jossa Jumala asuu. Hän haluaa tämänkin viestin kautta välittää Sinulle rohkaisun. Turvaa Häneen. Hän haluaa auttaa Sinua! Hän sanoo: "Minä tiedän ajatukseni, jotka minulla on sinua kohtaan, rauhan eikä turmion ajatukset. Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon."