maanantai 24. helmikuuta 2020

"Vaikka maailman kaikki valot sammuisivat, jää perusmajakka loistamaan. On olemassa yksi Jumala." (Henrik Ibsen)


Hyvä Ystäväni siellä jossakin!
 
Toivottavasti olet vielä hyvin tallella siellä? Olet kovin paljon ollut ajatuksissani ja rukouksissa myös. Viime päivinä olen lukenut vanhoja kirjeitäni. Sellaisia kirjeitä, joita lähetin runsaan kahdenkymmenen vuoden aikana työni lähettäjille ympäri Suomen. Kaikki kirjeet ovat koneellani ja siksi niitä on välillä kiva selailla ja lukea näin jälkeenpäin. Monia muistoja tuli mieleeni matkan varrelta. Kirjeissä korostui muutama erityinen asia. Kaikki työssä tapahtunut (hyvä), on ollut Jumalan vaikutusta. Olen tarvinnut paljon rukousta ja esirukoilijoita, koska ilman niitä en olisi selvinnyt. Huomaan myös kirjoittaneeni tosi paljon läpikäymistäni sairauksista, koetuksista ja sisäisistä taisteluista. Vuodet eivät olleet välttämättä aina kevyitä.
 
En myös ihmettele yhtään, että olen ollut mukana monilla rukouspäivillä ja -kursseilla eri puolla maata. Asia on ollut läheinen, koska olen niin paljon tarvinnut toisten rukousta. Muistan entisen työtoverini, rovasti Jorma Kalajoen, jossakin tilanteessa kertoneen esirukoilijoiden merkityksestä. Hän totesi, että vaikeinta työstä lähtemisessä oli se, kun joutui jättämään tuon työn taustalla olevan lähettäjäjoukon, joka vuosikausia oli rukoillut hänen puolestaan. Tietoisuus toisten esirukouksista on valtava lahja.

Toisaalta uskon, että Jumala pitää meistä kyllä huolen joka tilanteessa. Ja Hän voi myös antaa meille rukoilijoita muistamaan meitä. 6.12.2019 itsenäisyyspäivänä kuoli lehtori Ulla-Christina Sjöman 93-vuotiaana. Hän oli vuosikymmeniä yksi Suomen tunnetuimmista esirukoilijoista. Rukouspyyntöjä tuli tuhansittain aina vanhuuteen asti. Ulla-Christina Sjöman tuli minulle tutuksi vuosikymmeniä sitten. Kun järjestin erilaisia rukouspäiviä ja -tapahtumia, kutsuin Ulla-Christinaakin muutamiin tapahtumiin. Lähetin hänelle aina kirjeen, jossa kerroin, minkälainen tapahtuma oli suunnitteilla ja milloin. Hän rukoili jokaisen saamansa kutsun puolesta ja Jumala vastasi hänelle selvästi, voiko hän mennä vai jättää menemättä.
 
Muistan kirjeitä, joissa sain vastaukseksi, että "Herra ei tällä kertaa lähetä minua sinne" tai "Herra lähettää minut sinne". - Arvaa, oliko jännittävää odottaa vastauskirjeitä? Kyllä  oli. Ja sitten, kun hän oli tulossa, oli myös todella jännittävää odottaa, mitä Jumala hänen sydämelleen oli antanut. Oli myös monia tilanteita omassa elämässäni ja työssäni, että kaipasin kuumeisesti jonkun luotettavan esirukoilijan rukousapua. Kun olin pyynnön lähettänyt, hän vastasi siihen joka kerran. Ja ilmoitti rukoilleensa aiheeni puolesta. Se tuntui tosi tosi hyvältä.
 
Monen vuoden aikana välitin myös esirukouspyyntöjä Etelä-Korean rukousvuorelle sähköpostilla. Kun sain itse paljon rukouspyyntöjä muistettavaksi, usein tiesin, mikä pyyntö pitäisi lähettää myös toisten rukoiltavaksi. Ja monia ihmeitä tapahtui. Usein vähän sen jälkeen, kun pyyntö oli viety rukousvuorelle satojen esirukoilijoiden rukoiltavaksi, rukouspyyntöihin tuli vastaus/vastauksia. Toisaalta se hyvin kuvaa rukousta itseäänkin. Me vain välitämme aiheitamme Jumalalle yksin tai yhdessä toisten kanssa. Ulla-Christina kirjoitti myös useita kirjoja. Lainaan yhdestä hänen kirjastaan seuraavan tapauksen.   
 
"Jeesus on nähty Intiassa
Muuan erittäin tavallinen työmies matkusti Intiaan. Hän tuli erääseen satamakaupunkiin, joka oli likainen ja hyvin köyhä. Asiaan kuuluvasti hän osasi vain tavallista suomea - ja siitäkin vain määrättyä murretta. Mutta hän oli Jeesuksen opetuslapsi tuossa satamakaupungissa. Hän purki ja lastasi laivoja ja uurasti aamusta iltaan muitten kera. Kaikki ansionsa hän jakoi kanssaihmistensä kanssa. Jos joku sairastui, hän yritti tehdä tämän työt tämän puolesta ja auttaa perhettäkin. Kaikkihan näkivät, ettei hän ollut intialainen, mutta vähitellen he hyväksyivät hänet. Hän oli yksi heistä, koska hän asui heidän joukossaan ja jakoi heidän jokapäiväisen elämänsä.
 
Sitten muutamana päivänä hän jatkoi matkaansa, eikä kukaan tiennyt, minne hän oli mennyt. Mutta satamatyöläisten ja heidän perheittensä joukossa alkoi ilmetä vaikutusta hänen elämästään. Kului melko pitkä aika ja seudulle syntyi lähetysasema. Muuan lähetyssaarnaaja tuli ja alkoi saarnata Kristuksesta. Hän kokosi ihmiset parakkiin, missä hän luki Jumalan Sanaa ja selitti, millainen Jeesus oli. Että Hän rakasti kaikkia, jakoi lähimmäisilleen omastaan, oli sairaitten ystävä ja murheellisten lohduttaja. Saarnaaja ei päässyt pitemmälle, sillä kaikki alkoivat huutaa: "Me tunnemme hänet, me tunnemme hänet, hän oli täällä muutamia kuukausia sitten." Lähetyssaarnaaja kauhistui: "Ei, ei", hän sanoi. "Jeesus eli 2000 vuotta sitten, olette erehtyneet." Mutta he eivät olleet erehtyneet. Lähetyssaarnaaja sai peruuttaa sanansa, sillä tiesiväthän nämä toki, kuka heidän joukossaan oli elänyt: Jeesus."
 
Kansan Raamattuseuran nykyinen toiminnanjohtaja, Ulla Saunaluoma, oli monta vuotta sitten puhumassa Heinolassa seurakuntatapahtumassa. Ulla kertoi elävästi siitä, miten Jumala oli hänelle vastannut ja puhunut. Ullan äiti oli menossa rutiinileikkaukseen (vatsa). Mitään ongelmia ei ollut näkyvissä, vaan kaikki piti olla selvää. Ulla soitti sairaalaan Oronmyllyltä, jossa oli työmatkalla. Sairaalasta annettiin tieto, että leikkaus on pitkittynyt (syytä ei kerrottu). Ulla kertoi, miten häneen iski valtava pelko ja hätä siitä, miten äidin käy. Ulla meni yksin metsään ja huusi siellä tuskaansa Jumalalle, että hän lopettaa kaikki työt eikä enää jaksa uskoa mihinkään, jos äiti tähän nyt kuolee! Hätä oli suuri. Mutta kuinka ollakaan, leikkauksen jälkeen tuli tieto, että tuon normaalileikkauksen yhteydessä lääkäri huomasi ylimääräisen kasvaimen, joka samassa yhteydessä poistettiin! Jumala oli ollut kaikessa koko ajan mukana. Hän antoi lääkärin löytää vaivan, joka myöhemmin olisi aiheuttanut paljon suurempia ongelmia. Jumala vastasi rukoukseen, mutta antoi vielä enemmän!
 
En yhtään tiedä, minkälainen elämäntilanteesi on, mutta haluan rohkaista Sinua luottamaan Häneen. Vaikka et juuri tällä hetkellä pystyisikään uskomaan Jumalan mahdollisuuksiin, olet silti Hänen käsissään. Silloinkin, kun Ulla huusi metsässä Jumalalle epätoivoaan, Jumalalla oli homma hallinnassaan.  Voisitko Sinä uskoa, että Sinunkin koko elämäsi on Hänen hallinnassaan? Sinä tulet selviämään Hänen avullaan!!
 
Virren 525 sanoma rohkaisee meitä jatkamaan matkaa, vaikka emme tulevaisuuttamme tunne emmekä tiedä. "Anna, Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään. Juuri siellä sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan, taikka suostun vähimmässä, uskollinen olemaan. Liian suurten odotusten, vaatimusten paineessa vapauteen minun anna, lepoon käydä, Jumala. Rukouksen hiljaisuuteen, valoon Kirjan avatun, lähellesi Vapahtaja, kutsut kesken taistelun."
 
Ulla-Christina Sjömanin matka on päättynyt ja usko on muuttunut näkemiseen. Kaikki esirukoukset on nyt rukoiltu ja hän saa Taivaan kodissa keskittyä pelkästään kiitosrukouksiin ja Jeesuksen hyvyyden ylistämiseen. Muistaakseni Paavali kirjoittaa jossakin, että niiden osa on parempi, jotka ovat jo perille päässeet. Me jatkamme täällä vielä niin kauan, kunnes Jumala meidät kutsuu kotiin.
"Tuota, olisiko yhtään enkeliä vapaana? Vai ovatko kaikki jo liikkeellä? Ei, ei kysymyksessä ole hätätapaus. On vain niin harmaa aamu ja olen valvonut yöllä pää täynnä sekavia ajatuksia. Tuntuu, etten herää lainkaan, kättä tuskin jaksan nostaa. Mieli on niin maassa, että myyrän kolotkaan eivät niin syvälle yllä. Olen väsynyt, kyllästynyt ja masentunut. Tiedän toki, että pitäisi ryhdistäytyä ja lähteä liikkeelle. Mutta.. minä en jaksa. Siksi rohkenen pyytää yhtä enkeliä, kaikkein pienintä edes. - Antaisitko hänelle mukaan kirjeen, Isä. Sellaisen viestin, että sinä rakastat minua juuri näin uupuneena, yksinäisenä, masentuneena ja elämäni sotkeneena. Isä, jospa siinä rakkaudessa pystyisin lepäämään ja vielä nousemaan.."
 
Edellä oli erään ihmisen sydämen rukous. Aihe on selvä. Kun ei enää jaksa. Tehdä, uskoa eikä rukoillakaan. Tuollainen rukous voisi ihan hyvin olla meidänkin rukouksemme aamulla. Suurin lohdutus tulisi, kun pystyisi uskomaan, että on Jumalalle edelleen rakas. Tilanteesta ja voimattomuudesta huolimatta. Danielin kirjan 9. luvussa jakeet 21-23 ovat vastausta meille: "Ja iltauhrin aikaan, minun vielä rukoillessani, saapui luokseni nopeasti lentäen se mies, Gabriel, ja sanoi: "Heti, kun aloit rukoilla, lähti liikkeelle sana, ja minä tulin kertomaan sen sinulle, sillä Jumala rakastaa sinua." 
 
Jörg Zink on saksalainen pappi ja kirjailija, joka on kirjoittanut lukuisia, suomeksikin käännettyjä kirjoja. Yksi niistä on "Sinua ajatellen". Kirjoitan tuosta kirjasta Sinulle muutamia otteita rohkaisuksi:
 
"Islannin takana, pohjoisessa meressä, näin sen kiiltävän meren yllä, valkean lokin, kohti yksinäistä kallioluotoa. Se osaa lentää! Sillä on siivet. Kun ajattelen sinua, pääsen luoksesi vain ajatusteni ja sydämeni siivin. Mutta monesti minut valtaa kummallinen toive. Aivan hassu, tiedän sen. Tahtoisin tehdä jotain, minkä aistisit siellä kaukana, tahtoisin sanoa sanan, joka todella yltäisi korvaasi saakka. Tahtoisin olla vähän niin kuin enkeli. Enkeli, joka saapuu luoksesi yli maiden ja merien yhdellä siiveniskulla.
 
Tahtoisin olla enkeli. En siksi että saisin kultaiset siivet. Oikea enkeli ei sellaisia tarvitse. Vaan siksi, että minulla olisi voimia sinua varten, lohduttaakseni sinua niin kuin enkeli, tai parantaakseni, ollakseni tukenasi aina kun sitä tarvitset, nyt ja huomenna. Kun ajattelen sinua täältä kaukaa, tahtoisin olla enkeli.
 
Luulen, että me kaikki olemme välistä kuin synkässä vankityrmässä. Kun sitten sinullekin käy kuin Pietarille, minä tahtoisin olla se enkeli, joka avaa oven. - AINA on olemassa jokin ovi. Synkimmässäkin sielussa. Ja milloin et itse sitä huomaa, silloin tulee enkeli, koskettaa seinää, avaa oven ja näyttää sinulle ulospääsytien uuden päivän valoon ja vapauteen.  Evankeliumi kertoo, että vangitun ystävät olivat etäältä ympäröineet häntä ajatuksillaan, hartaalla toivollaan ja rukouksellaan. Yksinäisessä sellissään hän oli ollut näkymättömän piirin ympäröimä.
 
Ehkä enkeli on olento, joka koostuu rukouksesta - sellainen enkeli haluaisin olla. - Hän voi laskeutua aivan huomaamatta. Aivan huomaamattomasti haluaisin olla hyvä ajatus, joka virkistää sinut henkiin niin kuin valoisa, ystävällinen välähdys, niin kuin enkelin läheisyys. Ellet tosissasi halua uskoa, että minulla on enkelin voima ja valo   - enhän minä usko sitä itsekään - niin toivon, että aina pysyisit Hänessä, joka on enemmän kuin maailman kaikki enkelit. Mutta niin kuin enkelinkin voi kokea vain, jos häntä todella alkaa tarkata, samoin on myös Jumalalle avattava sekä silmät että korvat. Samalla huomaat, kuinka suureksi maailma kasvaa, kuinka paljon siinä on valoa. Ehkä voit silloin sanoa:
 
"Elä minussa pyhä Jumala. En halua muuta kuin olla ja elää sinun kauttasi. Haluan antaa haltuusi kaiken. Haluan aueta sinua kohti. Vaikuta sinä minussa niin, että olet elämäni. Ympäröi minut niin, että olet maailmani. Tunge lävitseni niin, että etten itse ole tärkeä, vaan sinä yksin olet minussa kaikki."
 
"Yksi asia meidän on tiedettävä: Maailmamme ei ole vankila. Se on avoin, ja kaiken aikaa liikkuu voimia Jumalasta päin meitä kohti. Nämä voimat meidän on ohjattava toisillemme. Sitä me tarkoitamme, kun puhumme siunaamisesta. "Minä tahdon siunata sinua, ja sinä olet oleva siunauksena," sanoo Jumala. Tahdon antaa sinulle voiman, jota tarvitset, ja sinun on annettava se eteenpäin, ja samalla tulet itse onnelliseksi." 
 
Edellä kirjoittamani Zinkin ajatukset välittävät minusta jotakin sellaista rohkaisua, jota me tarvitsemme. Rukous on meille lahja ja siunaamalla läheisiämme voimme auttaa heitä kohtaamaan Jumalalta tulevaa hyvää ja huolenpitoa.
 
Tuomas Akvinolainen oli yksi teologian historian suurista. Vaikka hänellä oli paljon tietoa, hänellä oli elämänsä loppupuolella sellainen kokemus Jumalasta, että se sai hänet sisäisesti vakuuttuneena jättämään kesken suuren teoksensa Summa Theologica. Kun häntä kehotettiin viemään työ loppuun, hän vastasi: "Synnytystuskani ovat päättyneet. Kaikki, mitä olen kirjoittanut, on vain olkia verrattuna siihen, mitä minulle on näytetty." Tuomas oli enemmän kuin tiedemies. Hän oli ihminen, joka rakasti Jumalaa! Hänen omista sanoistaan saamme välähdyksen tästä intohimosta.
 
"Hyvä Jumala on se meidät vastustamattomalla voimalla puoleensa tempaava olento, jonka voi torjua vain silloin, kun häntä ei näe; hän on loputon houkutus, ihmisen hillittömintäkin kaipausta suurempi, vangitseva rakkaus, joka repii sydämen ihmisen rinnasta. Jumalallisen hyvyyden kohdattuaan ihmisen sydän syttyy roihuun ja hänen koko elämänsä alkaa soihtuna palaa. Sellaisen hyvyyden kutsun valtaamalle ihmiselle mikään matka ei ole liian pitkä, ei mikään vaara liian suuri, ei mikään este liian työläs; siinä on voimaa, rohkeutta, uskallusta ihmisistä heikoimmallekin, sillä tämän hyvyyden saadessaan ei menetä mitään, mutta sen menetys merkitsee kaiken katkeraa menettämistä." Akvinolainen osoittaa meille, mitä saattaa tapahtua, kun ihminen rakastuu Jumalaan.
 
Tämänkertaisen tekstini alussa on kuva kotikylän läpi kulkevasta joesta. Tällä hetkellä vettä on niin paljon, etten ole yli kuudenkymmenen vuoden aikana tuollaista vesimäärää nähnyt. Kuva on otettu kävelysillalta, minkä paikalla vuoteen 1960 asti oli maantiesilta. Siltaa pitkin on Hämeen Härkätietä kulkenut valtava määrä ihmisiä, Ruotsin ja Venäjän armeijan sotilaita, pakolaisia, nälkäisiä ym.
 
Luin hiljan hyvin mielenkiintoisen ajatelman. Voisiko tuo teksti olla meitä varten
 
"Se, että odottaa asioiden muuttuvan tekemättä mitään, on oikeastaan sama kuin istuisi lentokentällä odottamassa laivaa."
 
Viime syksynä aloitin Hengellisen ohjauksen koulutuksen, joka kestää helmikuuhun 2021 asti. Koulutuksen tarkoitus on kehittyä hengelliseksi auttajaksi/ohjaajaksi niille, jotka haluavat kasvaa uskossaan ja jakaa noita tuntojaan jonkun luotetun ihmisen kanssa. Koska Teitä blogini lukijoita on lähellä ja kaukana, voisiko yksi mahdollisuus Sinulle olla kirjoittaa hengellisestä matkastasi sähköpostin välityksellä minulle? Sähköpostiviestitys voi kestää esim. muutaman kuukauden tai pidemmän ajan. Jos kirjoitat, saat olla vakuuttunut, että jakamasi asiat jäävät vain meidän tietoomme. Myöskin, jos Sinulla on esirukousaiheita, joita haluaisit jakaa, nekin voit lähettää minulle sähköpostilla. Eli tämä on avoin tarjous Sinulle. Ei mitään pakkoa, eikä paineita. En ole mikään ihmeiden tekijä. Kenties kuuntelija tekstien välityksellä.
 
Rukoilen Sinun puolestasi siellä jossakin. Palaillaan asiaan taas pian.
 
Tässä sähköpostiosoitteeni: seppoweb54@gmail.com

lauantai 25. tammikuuta 2020

"Odota tuulta, kyllä se sieltä tulee takaisin." de Mello

Terve vaan terve!
 
Toivottavasti vuosi 2020 on Sinulla alkanut hyvin? Viimeksi kirjoitin Sinulle vähän ennen joulua. Silloin pyysin, että rukoillaan toistemme puolesta jouluaattona 24.12. klo 18-19, missä sitten ollaankin. Tunsin selvästi, miten puolestani rukoiltiin. Hämmästyin, kun jo vähän ennen klo 18 tunsin vahvasti Jumalan läsnäolon. Olin kiitollinen ja rukoilin, että myös Sinä saisit tuntea Jumalan siunauksen siellä, missä oletkin.
 
Jouluaattona kävin Tammelan S-marketissa. Kun ajoin tien vierellä olevan Kuivajärven ohi, huomasin, että järvi on aivan tyyni. Sitä se on vain muutaman kerran vuodessa. Tiedän tämän, koska lähes joka päivä ajan samaa tietä. Kun olin sitten tulossa kotiinpäin, oli "pakko" pysäyttää auto ja kävellä rantaan ja ihailla tuota näkyä. Ja kuunnella hiljaisuutta. Otin rannasta pari kuvaakin. Seisoin samassa paikassa ja käänsin kuvakulmaa. Mielenkiintoista oli sitten nähdä, miten toisesta kuvasta tuli sinisävyinen, toisesta harmaasävyinen.
Moni kertoo, että metsä on heidän kirkkonsa ja siellä he kohtaavat Jumalan. Tuota kuvaa katsellessa on helppo olla hiljaa ja katsella. Jotain noin kaunista, ainutkertaista, vain Jumala voi tehdä. Kysymys kuuluu, näenkö, kuulenko ja pysähdynkö? Voimme nähdä ja emme kuitenkaan näe. Voimme kuulla ja sittenkään emme kuule. Emmekä osaa pysähtyä.
 
Eräs syyrialainen munkki kirjoitti hiljaisuudesta kauan sitten näin: "Jos rakastat totuutta, ryhdy hiljaisuuden rakastajaksi. Hiljaisuus valaisee sinut Jumalassa ja vapauttaa tietämättömyyden aaveista. Alussa meidän on pakotettava itsemme hiljaisuuteen, mutta myöhemmin hiljaisuudesta  tulee hedelmällistä. Jos harjoitat sitä, Jumala palkitsee sinut sanomattomalla mielihyvällä ja suloisuus syntyy vähän kerrassaan tämän harjoituksen sydämessä niin, että et oikein muuta haluakaan kuin vaikenemista." Kaikki mystikot opettavat, että kunhan olet sopeutunut hiljaisuuteen, pääset kokemaan suurta suloisuutta.
 
Intialainen jesuiittapappi ja psykoterapeutti Anthony de Mello on todennut, että voidaksemme päästä kosketuksiin omien voimavarojemme kanssa meidän on kehitettävä kykyämme sietää hiljaisuutta ja odottaa kärsivällisesti. Tiedän omasta ja muutamankin muunkin kokemuksesta, että ensimmäisellä kerralla hiljaisuuden retriitissä vaikeinta on olla vain hiljaa. Vaikka emme puhu mitään tai vaikka ympärillä vallitsee hiljaisuus, sisimpämme on täynnä ääniä. Hiljaisuus on kutsu tulla lähemmäksi Jumalaa.
"Mitä kypsempää hengellisyytemme on, sitä tietoisempia olemme syvällä sisimmässämme tapahtuvista liikahduksista. Olemme herkempiä aistimaan sisäisiä impulsseja ja viestejä ja kykenemme erottelemaan niitä. Pyhä Tuomas Akvinolainen on sanonut: "Aivan kuten mehiläistä ohjaa vaisto eikä mieli, ohjaa hengellistä ihmistä henki eikä mieli." Kun henki ohjaa meitä, rikkoutuvat meidän "mielemme" säännöt. Ignatius de Loyola sanoi kerran Pedro de Ribadeneiralle: "Suuresta hetkestä puheen ollen, meidän on pantava inhimillinen harkinta syrjään ja avauduttava kokonaan Hengelle." Tässä ilmeni hänen profeetallinen neroutensa: harvinaislaatuisen suuret ihmiset hylkäävät ennemmin tai myöhemmin sovinnaisen harkitsevuuden. He ottavat sen kyllä huomioon, mutta antavat vaistonsa ohjata. On olennaista saada kosketus hengelliseen vaistoon ja kyetä erottelemaan sitä."

Raamatussa on sana: "Hullu sanoo sydämessään: ei Jumalaa ole." Yhtä suuri hulluus on sanoa, ettei sielunvihollista ole. Jos ihminen ei välitä uskosta eikä Jumalasta, hän saa olla ihan rauhassa. Jos hän sen sijaan alkaa kiinnostua hengellisistä asioista, sielunvihollinen alkaa toimia. Se tekee kaikkensa, jotta tuo kiinnostus hiipuisi ja loppuisi. Jos sielunvihollinen tulisi ovellemme ja soittaisi ovikelloa, olisi hänen toimintansa/vaikutuksensa helppo tunnistaa. Mutta niin hän ei toimi. Hiljan luin aforismin: "Perkeleellä on tohtorin tutkinto logiikassa." Hän tuntee meidät tosi hyvin ja hän pyrkii ajatustemme ja järkemme kautta todistamaan, ettei Jumalaa ole. Jos kuitenkin häneen uskomme, sielunvihollinen todistelee meille oman elämämme tapahtumien kautta, ettei Jumalalla ole mitään kiinnostusta meidän elämäämme kohtaan.

Jos olemme pystyneet ylittämään muutaman tuollaisen esteen, taistelu kovenee. Muistamme, miten Jeesusta kiusattiin ristille asti. Vielä ristillä riippuvalle Jeesukselle sanottiin: "Astu alas." Jos Jumalan Poika joutui kokemaan noin kovia taisteluja, meidän on turha kuvitella, että olemme niin hengellisiä tai Hengen ihmisiä, että olisimme turvassa noilta hyökkäyksiltä. Moni tietokoneen omistaja on joutunut toteamaan, miten tärkeää on hankkia koneelle riittävän hyvä virusohjelma ja ottaa tärkeistä tiedoista varmuuskopiot. Monet yritykset, kunnat ja valtiokin on joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Jos suojaus ei ole ollut kohdallaan, vahingot voivat olla korvaamattomia. Tuudittautuminen väärään rauhaan ja turvallisuuden tunteeseen, on jokaisen hakkerin unelma. Kuulin kerran miehestä, jonka koneeseen iski hankala virus. Mies yritti itse poistaa sitä, mutta ei onnistunut. Kun kone vietiin ammattilaisen korjattavaksi, virus kyllä löytyi. Mutta kun virusta oltiin poistamassa, näytölle ilmestyi teksti, että jos virus poistetaan, kaikki koneen tiedot tuhoutuvat.
 
Pyhä Anselm Canterburylainen (n. 1103-1109) oli keskiaikainen filosofi ja teologi. Hän toimi vuosia Canterburyn arkkipiispana. Anselmin kuolemasta on kulunut jo yli 900 vuotta. On huikeata ajatella, että häneltä on jäänyt jälkeen mm seuraava syvällinen rukous: "Herra Jumalamme, anna meille armo kaivata sinua koko sydämestämme, niin että tämä kaipaus saa meidät etsimään sinua ja löytämään sinut; ja että löytäminen saa meidät rakastamaan sinua; ja että rakastaminen saa meidät vihaamaan syntejä, joista sinä olet lunastanut meidät vapaiksi!" Yleensä me ajattelemme, että meidän täytyy ensiksi vihata syntejämme, mutta emme me edes tiedä mitä syntimme on ennen kuin astumme valoon, kuten Paavali, joka sokaistui Kristuksen säteilystä. Synnintunto seuraa Kristuksen kohtaamisesta.
 
Olin kauan sitten miestenpäivillä, joilla eräs puhuja kertoi, miten miehellä on kolme "herätystä". Ensimmäinen on se, että heräämme uskoon, niin kuin tuossa edellisessä rukouksessa sanottiin. Toinen herätys on se, että heräämme syntisiksi. Rakkauden valossa alamme ymmärtää, miten paljon olemme rikkoneet Jumalaa ja lähimmäisiämme vastaan ja miten paljon olemme saaneet Jumalalta anteeksi. Kolmas herääminen on se, että ymmärrämme vastuumme evankeliumin eteenpäin viemisestä. Ja sitten myös lähdemme liikkeelle työhön ja vastuuseen.
 
Muistan tarinan, kun Jumala kutsui nuorta miestä lähetystyöhön. Mies luetteli monia syitä, miksi hän ei voi vastata Jumalan kutsuun ja lähteä. Kun Jumala oli aikansa miestä kutsunut, hän vastasi: "Hyvä on Herra. Lähetä minun sisareni." Mekin usein haluamme lähettää toiset liikkeelle. Ja haluamme, että toiset tekevät parannusta synneistään.
 
Anthony de Mello on sanonut: "Hengellisiä vaaroja ovat valesyyllisyys, kieltäytyminen antamasta itselleen anteeksi sekä halu antaa itselleen puhtaat paperit. Valheellinen arvottomuuden tunne on aika tavallista. Ei synti ole mikään este Jumalan armolle, kyllä Jumala meidän luoksemme pääsee. Mutta arvottomuuden tunne sen sijaan on todellinen armon este. Kaikenlaisista synneistä huolimatta - vain taivas on rajana - jokainen ihminen voi tänään, tässä ja nyt kokea Paavalin lailla seitsemännen taivaan. Odottavatko he sellaista yleensä? Eivät ensinkään. Tunnustettuaan kaiken maailman syntinsä, ihmisillä on suunnattomia odotuksia, mutta he eivät saavuta suunnattomia. He ajavat itsensä nurkkaan. Siinä se este on, ei synnissä." 
 
Yksi hengellinen virus ja koetus itselläni on ollut juuri edellisessä kappaleessa kerrottu arvottomuus. Kun olen tajunnut syntini ja syyllisyyteni, on monesti ollut niin vaikea antaa itselleen anteeksi. Silti Jeesus huusi ristiltä, että "se on täytetty." Hän täytti sen, mitä itse en voi. Hän hankki kuolemallaan minulle anteeksiantamuksen kaikista minun synneistäni. Jos en sitten itse pysty antamaan itselleni anteeksi, ongelmaksi on muodostunutkin minun ylpeyteni. Niin oudolta kuin se tuntuukin. Omassa hulluudessani olen usein ottanut käteeni vielä "hengellisen ruoskan", jolla olen itseäni ruoskinut. Olen siis alkanut omalla voimallani ja kärsimiselläni täydentää sitä täydellistä työtä, jonka Jeesus teki. Näin itse teen tyhjäksi armon omalle kohdalleni. Vuosien myötä Pyhä Henki on hoitanut sisintäni niin, että ruoska on usein heitetty tien penkalle.
Tiessä on aina kaksi ojaa. Voi käydä niin kuin edellä kirjoitin. Tai voin ajautua tien toiselle puolelle ojaan. Sorrun ylpeyteen. Olen kuin fariseus, joka temppelissä kiitteli itseään, ettei ole niin kuin syntinen publikaani. "Pahinta mitä meille voisi tapahtua, on että meistä tulisi hengellisiä lahjojaan omina ansioinaan pitäneen Luciferin kaltaisia. Ei se käytännössä mikään suuri vaara ole, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ignatius de Loyola suhtautui aina hyvin epäluuloisesti rukoukseen antautuneisiin ihmisiin, sillä heillä on taipumusta ylpeyteen ja puolusteluun. He eivät ole enää avoimia. Tämä on yksi pyhyyden vaaroista. Tulemme vakuuttuneiksi siitä, että meillä on suora linja auki Pyhään Henkeen. Jumala sulkee tuon linjan tuon tuostakin, jotta  ymmärtäisimme avuttomuutemme ja että tarvitsemme häntä." - Jumalan viisaus on valtavan ihmeellinen. Hän sulkee linjan, jottemme kuvittelisi itsestämme liikoja. Pastori Seppo Juntunen kertoi vuosia sitten, että joka ainut kerta, kun hän menee pitämään hengellistä tilaisuutta, hän jännittää. Jos Jumala ei tulekaan, mitään ei tapahdu.
 
Peter Faber (1506-1546) oli ranskalainen jesuiitta, teologi ja jesuiittaveljeskunnan perustajajäsen. Hän sanoo seuraavassa suuren hengellisen totuuden: "Vaikka Pyhä Henki läksyttää, hän läksyttää hellästi ja suloisesti. Jos joku tulee ja sanoo: "Jumala osoitti minulle, millainen syntisäkki minä olen ja miten pahasti minä toimin, ja nyt minua masentaa", läksytys ei ole Jumalasta lähtöisin, se on aivan varma. Sillä kun Jumala ojentaa, me tunnemme syvää lohdutusta ja lepoa!"

"Hyvälle hengelle on ominaista antaa rohkeutta ja voimaa, lohdutuksia, kyyneleitä, innoitusta ja lepoa. Vuosisatojen ajan vastustimme kaikkia näitä hyvän hengen aiheuttamiksi mainitsemia asioita. Älä etsi lohdutusta, älä kaipaa lohdutusta, älä luota lohdutuksiin, ne tulevat ja menevät. Mutta hyvälle hengelle on ominaista antaa niitä. Hän tekee sen helpottamalla ja poistamalla esteitä kaikkialla, että edistyttäisiin hyvän tekemisessä. Silloin tapahtuu seuraavaa: me tulemme siihen pisteeseen, jossa kaikki on helppoa. Me vain lennämme eteenpäin.
 
Meillä on ollut jonkinlainen palagiolainen asenne näitä asioita kohtaan. Aika tarkka parodia koko jutusta voisi olla tällainen. Tässä meillä on innosta hehkuva noviisi, joka edistyy kauniisti. Hän on täynnä lohdutusta ja auttaa mielellään toisia. Hän on yhtä hehkua. Sitten sanon itselleni: "Kyse ei voi olla aidosta kääntymyksestä, ei lohdutuksiin voi luottaa." Niinpä sanon noviisille: "Älä luota liikaa näihin juttuihin. Tärkeätä on meditaatio, tahdonvoima ja päätökset. Saa nähdä, mitä tapahtuu, kun tämä lohdutuksen tila menee ohi." Minä siis suosittelen hänelle, että hän ei luottaisi liikaa hyviin tunteisiinsa, koska ne tulevat ja menevät. "Sinun täytyy turvautua enemmän itseesi, kehittää voimaasi, jotta olet vahva silloinkin, kun lohdutus häipyy." Tämän seurauksena noviisi ei ota vastaan kaikkea sitä hyötyä, mitä lohdutuksesta voisi saada. Sen sijaan, että hän antautuisi sille ja nauttisi siitä täysillä, hänet opetetaan epäilemään sitä. Useimmat meistä on kasvatettu juuri tällä tavalla.
 
Kuvittele tuulta purjeisiimme niin että vene kiitää kauniisti ja pehmeästi. Ja me sanomme: "Älä luota siihen, sillä tuuli tyyntyy. Tuulet tulevat ja menevät. Me haluamme vakaan prosessin. Joten laskekaa purjeet ja soutakaa."
Ja niin me soudamme läpi elämämme ja etenemme kolmisen metriä. Ignatiuksen asenne on pikemminkin tämä: meillä on lohdutus, antautukaa sille, täysin, sillä me etenemme kilometrikaupalla, antaa mennä. Sitten tuuli tyyntyy. Mitä tehdä? Ottaa airot esiin? Ei, vaan rukoilla. Pyytää tuulta takaisin. Totta kai meidän on tutkittava itseämme ja kysyttävä missä menimme vikaan. Ja korjattava se, mikä meni väärin. Lohdutus palaa kyllä. Odota tuulta, kyllä se sieltä tulee takaisin. Vain lohdutuksen tilassa me voimme kasvaa todellisissa ja vankoissa hengellisissä hyveissä.
 
"Oletteko panneet merkille, miten te kiskotte venettä hiekalla? Se on kovin raskas, viisikymmentä miestä pystyy töin tuskin vetämään sitä. Ja sitten tulee nousuvesi, ja kaksi pikkulasta pystyy työntämään veneen liikkeelle." Näin käy, kun Jumalan armo tulvii sydämiimme. Kaikki tulee helpoksi. Tästä on kysymys hengellisessä elämässä. Hengellinen elämä on eräänlainen romanssi, jossa Jumala leikki piilosta. Hän menee piiloon ja me etsimme häntä. Sitten hän tulee esiin ja kaikki on hyvin. Sitten hän menee uudestaan piiloon. Sellaista hengellinen elämä on. Ei se ole askeettisen tahdonvoiman treenaamista, sellaista että jos teen sitä tai tätä, niin kehityn kehittymistäni. Hengellistä elämää ei mitata numeroilla. Kun lohdutukset kaikkoavat, istu tai polvistu alas ja pyydä henkeä palaamaan. Joku saattaa sanoa: "Silloin en ole minkään arvoinen." Täsmälleen! Meillä ei ole ansioita emmekä ole yhtään mitään! Jumala tekee kaiken. Miksi sen pitäisi vaivata meitä?"
 
Minulla on vahva tunne, että Jumala rohkaisee meitä eteenpäin. Etsimään ja löytämään. Jättäytymään kokonaan Hänen varaansa. Ilman Jumalaa olemme hukassa. Rukoilen Sinun puolestasi myös jatkossa. Että Pyhä Henki saa uudistaa uskoasi. Pyhän Hengen kautta voimme myös tuntea yhteyttä keskenämme. Välimatka ei hänelle ole ongelma. Olet Jumalallesi äärettömän rakas. Niin että hän maksoi Sinusta kaikista kalleimman hinnan. Niin kuin minustakin.

(monet tämän blogin teksteistä löytyvät kirjasta Katseleminen)

torstai 19. joulukuuta 2019

Ihmeellinen rakkaus

Hei Sinä blogini lukija!

Toivottavasti jakselet hyvin siellä, missä tällä  hetkellä olet. Kirjoitan tätä tekstiäni 19.12. torstaiaamupäivänä. Ikkunasta näkyy tuttu maalaismaisema, jossa on parikolme senttiä lunta. Kävin aamulla Prismassa. Tilasin äsken joulukuusen, jonka paikallinen Lions-järjestö tuo kotiin asti 35 eurolla. Hinta on kohtuullinen ja siihen sisältyy myös kotiinkuljetus. Olen viime päivinä tehnyt joulusiivousta. Koska vanha kotitalo on melko suuri (ja minulla on selkävika), olen jo vuosia tehnyt niin, että siivoan yhden huoneen päivässä. Aloitin siivouksen yläkerran huoneista. Sitten alakerta. Lopuksi kellarissa oleva sauna ja pesutilat. Jäljellä on enää ulkoeteisten siivous. Huomaan saavani joulumieltä siitä, kun teen tuota hommaa. Kukaan ei pakota minua siivoamaan, mutta teen sen mielelläni.

Tänä syksynä olen lukenut monia rukous- ja mietiskelykirjoja. Viime blogissani kirjoitin yhden otteen Thomas Mertonin kirjasta "Hiljainen elämä". Tämä kirja on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Merton meni 26-vuotiaana luostariyhteisöön, jossa asui 27 vuotta. Hiljainen elämä -kirjaan on koottu päiväkirjamerkintöjä vuosikymmenten ajalta. Kirja kuvaa syvää Jumalan kaipausta ja etsintää.

Thomas Merton alkoi pitää päiväkirjaa jo vuonna 1931 ollessaan vasta kuusitoistavuotias. Poikavuosista saakka hän tottui ajattelemaan, että hänen elämästään tulisi ehtymättömän rikasta, jos hän kirjoittaisi siitä. Kirjoittaminen tekisi hänestä Elämän äärettömän luomistyön ylistäjän.
 
Kirjoittaminen oli uskonto, joka velvoitti Mertonia suhteessa Jumalaan. Hän uskoi, että Jumala syntyisi hänen sisimpäänsä, jos hän vain kirjoittaisi siitä, kuinka hän sitä kaipasi. Merton tuli munkiksi kirjoittamalla munkiksi tulemisesta. Hänen luostarikutsumuksensa muoto selvisi hänelle vähitellen kokemussarjojen kautta, jotka saattavat tuntua lukijasta ristiriitaisilta, mutta joiden merkitys oli hänelle itselleen hämärällä tavalla selkeä. Hän kirjoitti hiljaisuudesta hiljentyäkseen. Hän kirjoitti eksymisestään, jotta Jumala löytäisi hänet pikemmin. Hän kätkeytyi maailmalta paljastamalla itsensä kokonaan.
 
Kun Merton syntyi 31. tammikuuta 1915 Pradesissa Ranskassa, vain hänen vanhempansa kahdenkeskinen onni oli todistamassa hänen ensimmäistä parkaisuaan. Kun hänen tarinansa katkesi tapaturmaisen sähköiskun seurauksena Bankokissa Thaimaassa joulukuun 10. päivänä 1968, hänen kuolemansa noteerasivat miljoonat ihmiset, ja New York Times julkaisi hänen muistokirjoituksensa etusivullaan. Viidessäkymmenessäkolmessa vuodessa hän oli kirjoittanut itsensä suurin kirjaimin ja häviämättömällä musteella oman vuosisatansa Elämän kirjaan.
 
Tutkijat kutsuvat Thomas Mertonia "hengelliseksi opettajaksi" ja hänen kirjojensa kansiteksteissä hänen mainitaan olevan yksi 1900-luvun merkittävimmistä teologeista. Hänen elävä kuvauksensa siitä, miltä tuntuu elää pohdiskelevaa, syvään rukoukseen painottuvaa sisäistä elämää, vetoaa perustellusti niin teologeihin kuin maallikkolukijoihinkin."
 
Seuraavat päiväkirjamerkinnät olen poiminut Sinua varten vajaa 500-sivuisesta kirjasta.
 
"29.11.1951 Luuletko, että minulla on hengellinen elämä? Ei minulla ole, minä olen puute, minä olen hiljaisuus, minä olen köyhyys, minä olen yksinäisyys, sillä olen luopunut hengellisyydestä löytääkseni Jumalan, ja juuri Hän on se joka saarnaa kovalla äänellä vajavuuteni syvyyksissä sanoen: "Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla." (Jes 44:3-4)
 
12.11.1952 Totuus muovautuu hiljaisuudessa ja työssä ja kärsimyksessä, sillä niiden kautta meistä tulee totuudenmukaisia. Mutta me sekaannumme Jumalan työhön puhumalla liikaa itsestämme - jopa kertomalla Hänelle, mitä Hänen pitäisi tehdä - neuvomme Hänelle, kuinka tehdä meistä täydellisiä ja odotamme Hänen äänensä vastaavan meille hyväksyttävästi. Käymme pian kärsimättömiksi ja käännymme pois hiljaisuudesta, joka häiritsee meitä (hiljaisuudesta, jossa Hänen työnsä onnistuu parhaiten), ja keksimme itse vastauksen ja hyväksynnän, kun niitä ei koskaan kuulu. Hiljaisuus on siis Hänen totuutensa palvontaa. Työ on nöyryytemme ilmaus. Kärsimys syntyy rakkaudesta, joka pyrkii vain yhteen asiaan: Jumalan tahdon toteutumiseen.
 
2.10.1958 Olen lopulta tulossa siihen tulokseen, että korkein pyrkimykseni on olla se joka jo olen. Että en milloinkaan täytä velvollisuuttani ylittää omat rajani, ellen ensin hyväksy itseäni, ja jos hyväksyn itseni täysin ja oikealla tavalla, olen jo ylittänyt itseni. Sillä juuri hyväksyntää vaille jäänyt minäni on tielläni ja tulee olemaankin niin kauan kuin sitä ei ole hyväksytty. Kun se on hyväksytty - siitä tulee astinkiveni sen luo, mikä on yläpuolellani. Sillä tällaiseksi Jumala on ihmisen luonut. Perisynti oli pyrkimys ylittää itsensä olemalla "Jumalan kaltainen" - toisin sanoen olemalla jotain muuta kuin oma itsensä. Meidän täytyy ensin tulla itsemme kaltaisiksi ja lakata elämästä "itsemme ulkopuolella".

21.12.1965 Oma henkilökohtainen tehtäväni ei ole vain olla runoilija ja kirjailija. Pohjimmiltaan tehtäväni on ylistää Jumalaa sisäisestä hiljaisuuden, kiitollisuuden ja tietoisuuden keskuksesta käsin. Sen voi tehdä vain ihminen, joka ei näennäisesti saavuta elämässään mitään. Minun ei pidä keskittyä saavuttamiseen tai saavuttamatta jättämiseen. Tehtäväni on vain hengittää tätä kiitollisuutta päivästä toiseen, yksinkertaisissa oloissa, ja muuten ottaa vain vastaan kaikki, mitä kohdalleni tulee. Sillä työ on osa ylistystä, olipa se pölkkyjen halkomista tai runojen kirjoittamista tai - parasta kaikesta - yksinkertaisten muistiinpanojen tekemistä. Ja joidenkin pakollisten kirjeiden kirjoittamista silloin tällöin.

Jos kaiken ytimessä on velvollisuuteni vastata Jumalan kutsuun, kun Hän kutsuu minua yksinäisyyteen, se ei tarkoita vain sitä, että sulkisin kaiken yksinkertaisesti pois mielestäni ja eläisin ikään kuin vain Jumala ja minä olisimme olemassa. Se on sitä paitsi mahdotonta. Minun on pikemminkin opittava niiden yhteyksien ja ristiriitojen kautta, joita minulla vielä on, kuinka syvää yksinäisyyttä minulta vaaditaan. Juuri nyt se merkitsee kipeää tietoisuutta siitä, että olen ollut liian riippuvainen toisten tuesta ja hyväksynnästä - ja silti tarvitsen toisia. Minun täytyy nyt tehdä tälle asialle jotain, niin tuskallista kuin se onkin. Toisin sanoen - joidenkin Jumalan vastauksien on tultava toisten ihmisten kautta, niidenkin joiden mielipiteitä en jaa, niidenkin jotka eivät ymmärrä elämäntapaani. Mutta olisi tuhoisaa pyrkiä vain miellyttämään toisia - jo pelkkä halu miellyttää heitä estäisi minua kuulemasta heidän mahdollista todellista sanomaansa. Tämän työn tekeminen oikein on enemmän kuin mihin omat voimani riittävät. Minulla on jäljellä vain rukous - ja kärsivällinen, nöyrä valmius totella Jumalan tahtoa. Yksi asia on varma - minulla ei ole vastauksia. (Ihmiset näyttävät pitävän lähes selviönä, että erakon tulisi olla ihminen, jolla on vastaukset valmiina). Mutta en myöskään voi vain etsiä vastauksia toisilta. Ongelma on siinä, että on opittava elämään jonkin aikaa, kenties pitkiäkin ajanjaksoja ilman yhtään mitään vastauksia!!"

Sitten tapahtuu jotakin, joka mullistaa koko Mertonin elämän. Elämään astuu kaiken ylittävä rakkaus!

"10.4.1966 Pääsiäissunnuntai (selkäleikkauksen jälkeen) Olen palannut erakkomajaani odotettua aiemmin (nukun sairashuoneella). Leikkaus sujui paljon kitkattomammin ja tehokkaammin kuin olin odottanut ja onnistui ilmeisesti loistavasti. Käveleminen oli aluksi vaikeaa, ja se jalka, josta otettiin luukudosta, vaivaa minua yhä, mutta kaiken kaikkiaan minulla on ollut vähemmän kipuja kuin etukäteen arvelin. Pahinta oli sairaalan epänormaali, koneellinen, rutinoitunut elämä, se että minua tökittiin ja työnnettiin ja pistettiin ja leikattiin ja ruokittiin ja täytettiin pillereillä, mehuilla jne. Saavuin kotiin eilen ja tulin erakkomajalle niin pian kuin pääsin, aivan hupsuna ja haltioissani. Kai tämä on vähän lapsellista.

Viikko leikkauksen jälkeen, palmusunnuntaita edeltävänä perjantaina sain nousta vuoteesta ja mennä hetkeksi ulos nurmikolle kävelemään. Se paransi oloani valtavasti, samoin kuin se, että hyvin ystävällinen ja työlleen omistautunut sairaanhoitajaopiskelija (josta Merton käyttää vain nimeä M) lähetettiin huolehtimaan siteistäni jne. Se vilkastutti asioita huomattavasti. Itse asiassa aloimme kenties olla jo liiankin läheisiä siinä vaiheessa, kun M. lähti pääsiäislomalle, mutta hänen peittelemätön ja vilpitön kiintymyksensä auttoi minua suunnattomasti palaamaan taas nopeasti elämään. Oikeastaan kaikki sairaanhoitajat olivat hyvin kiinnostuneita ja ystävällisiä ja lämpimiä. Oli valtavan nautinnollista saada olla kaiken sen huolenpidon ja arvostuksen kohteena. Se oli suunnaton ylellisyys! Tajusin, että vaikka suhtauduinkin melko välinpitämättömästi munkkiveljieni seuraan (voin elää kaipaamatta yhteisöä ollenkaan, ja menen luostariin ja osallistun sen pakollisiin menoihin tahdonvoimani avulla, en siksi että tarvitsen sitä tunnetasolla), tunnen sen sijaan syvää ja tunteellista naisellisen kumppanuuden ja rakkauden kaipuuta. Sen tiedostaminen, että joudun peruuttamattomasti elämään ilman sitä, raastoi minua enemmän kuin itse leikkaus.

17.5.1966 Puoli kahdelta aamuyöllä olimme molemmat hereillä ja ajattelimme toisiamme, mutta sen jälkeen nukahdin uudelleen. Heräsin taas puoli neljältä mahtavan ja kauhean rakkauden kriisin syövereissä.

Olin nähnyt unta jostakin kauniista päivästä. Sitten heräsin tuntien rakkautemme ikuisen todellisuuden ja oikeellisuuden. Lävitseni tulvahti haltioitunut rakkaudentunne ja silmäni täyttyivät kyynelistä, joiden läpi saatoin ikään kuin nähdä M:n sydämen niin kallisarvoisena kuin se on Jumalan silmissä, sen kauneuden ja rakastettavuuden, sen rakkauden suunnattoman arvokkaan lahjan, jota hän tuntee minua kohtaan! Itkin puoli tuntia, nyyhkytykset vavisuttivat minua, en ollut vielä edes täysin hereillä, olin niin uppoutunut tämän näyn ja tämän toivon syvään todellisuuteen.

20.5.1966 Eilinen, helatorstai, oli siis kaunis. Hän tuli vaaleansinisellä Fordilla, sitä ajoi toinen sairaanhoitaja, joka palasi myöhään iltapäivällä hakemaan häntä. Kävelimme viinitarhakukkuloiden juurella olevaan metsään kantaen ruokia piknikiä varten. Hänellä oli laukullinen ruokaa, ja laukusta tippui vettä jäästä, joka piti Sauternes-viinin viileänä. Sulavan jään vuoksi emme voineet mennä kauas - emme siihen paikkaan asti, jota olin ajatellut, mutta menimme vain pensaikon keskelle ja se ajoi luultavasti saman asian, koska olimme täysin näkymättömissä - paikka ei ollut mitenkään erityisen kaunis, joten oli epätodennäköistä, että kukaan tulisi sinne! Olikin hyvä, että olimme piilossa ja aivan kahden!

Söimme silliä ja kinkkua ja joimme viiniämme ja luimme runoja ja puhuimme itsestämme ja enimmäkseen rakastimme ja rakastimme ja rakastimme viisi tuntia. Vaikka olemme yhä uudestaan vakuutelleet ja sopineet, että rakkautemme täytyy aina pysyä siveänä ja että tämä uhraus on oleellisen tärkeä.. Nyt rakastamme toisiamme koko vartalollamme, ja minusta tuntuu aivan kuin hän olisi yhtä kuin minä itse. Se tuntui oikealta, koska me todella kuulumme toisillemme rakkaudessamme (huono perustelu - sillä voisi oikeuttaa mitä tahansa!). Huolestuttavaa on tietysti se, että tämä harras ja kaunis kokemus on jotain, mitä nykyajan rakastavaiset kokevat kenties vain harvoin.. Minulle valkeni yhtäkkiä, etten ole koskaan aiemmin sallinut tätä, sillä nuoruudessani minulla oli aina kiire ja ajattelin liikaa ja yritin kiirehtiä kaikkea ennenaikaisesti. Ei ihme, että olin onneton..

Tunnen itseni vähemmän sairaaksi. Tunnen itseni ihmiseksi. Olen kiitollinen hänen rakkaudestaan, joka on kokonaan minun. Sen kauneus johtuu siitä, että emme vain leikittele, vaan kuulumme täydellisesti toistemme rakkaudelle..

M pitää kiinni siitä, että hän on kokonaan minun eikä koskaan rakasta ketään toista. Olen lakannut yrittämästä saada hänet luopumaan siitä ajatuksesta. Tiedän, että meidän täytyy kärsiä kauheasti. Mutta nyt en vain kerta kaikkiaan ajattele sitä.

14.6.1966 Eilen apotti (= luostarin johtaja) tuli kotiin. Illalla menin Steelin rakennukseen soittamaan M:lle. Veli Clement oli siellä ja kertoi, että veli G. oli kuunnellut salaa yhtä monista puheluistani M:n kanssa ja ilmoittanut asiasta apotille. En tiedä kuinka paljon apotti tietää, mutta tiedän, että hän on vihainen ja odottaa vain saavansa haukkua minut perin pohjin, mikä on luonnollista. Minun on kohdattava se tosiasia, että olen toiminut väärin ja typerästi tässä asiassa. Niin paljon kuin rakastankin M:ää, minun ei koskaan olisi pitänyt tempautua tunteideni valtaan ja olla niin tavattoman harkitsematon. Mutta ehkä tiesin, että aikani oli rajallinen ja M. rakasti minua niin paljon ja halusin antaa hänelle kaiken vastarakkauteni. No, nyt kaikki on selvästikin ohi. Soitin hänelle vielä kerran (hän oli lohduton ja niin minäkin). Hän sanoi: "Minulla oli kauhea tunne siitä, että jokin oli vialla, kun odotin puheluasi".. "Näemmekö toisiamme enää koskaan?" .. "Mitä teen ilman sinua?" .. "Miten epäreilua tämä on, miten epäinhimillistä!" Mutta olemme molemmat odottaneet tätä. Mutta jos ilmoitus tehtiin joistakin kaikkien suorimmista keskusteluistamme, seuraukset voivat olla hyvin ankarat! Luoja tietää, mitä kaikkea apotti tietää! No, se selviää kai pian.

Joka tapauksessa, sen perusteella mitä olen joutunut käymään läpi siten lauantain, tiedostan kyllä selvästi, millaiseen vaaraan olen joutunut. Asiat olivat vähällä mennä todella väärään suuntaan ja on kaitselmuksen ohjausta, että kaikki on nyt tehty tyhjäksi.

Päätin, että olisi parasta kohdata apotti ja tunnustaa hänelle (mutta vain puhelut!) ennen kuin hän kutsuisi minut puhutteluun. Tein siis niin. Hän oli ystävällinen ja yritti jossain määrin olla ymmärtäväinenkin. Hänen ainoa ratkaisunsa oli tietysti "täydellinen ero". Hän haluaa kirjoittaa M:lle itse, mutta en suostunut siihen - se olisi tuhoisaa, hän ei tiedä kuka M. on eikä hänen minun mielestäni tarvitsekaan tietää. Hän vihjaili, että olen ollut yksinäinen erakkomajassa, että voisin tulla luostariin ja nukkua sairashuoneessa jne.

22.6.1966 Rakkautemme oli ja on niin tärkeä, että yksityiskohdilla ei ole merkitystä. Mutta juuri siinä vaiheessa kaikki lopetettiin lyhyeen, pommitettiin, tehtiin tyhjäksi. Se minkä olisi pitänyt kehittyä luontevasti ja hitaasti kestäväksi, lämpimäksi, suoloiseksi rakkaudeksi, jonka koko syvyyden voisimme ilmaista, katkaistiin juuri kun se oli alkamassa. Minulla ei ole oikeutta valittaa, sillä olen sitoutunut toisenlaiseen elämään. Mitä häneen tulee, ainakin kerroin hänelle kerta kerran jälkeen, mitä oli odotettavissa, mutta lopputulos on silti julma meidän molempien kannalta. Minulle alkaa selvitä vasta nyt, miten julma se todella on.

En voi pitää tätä "pelkkänä seikkailuna". Se on ollut perustavanlaatuinen tapahtuma elämässäni, sellainen joka asettuu syvälle sydämeeni muuttaen koko ajatteluani ja kokemiseni ilmastoa. Nyt tiedän, että hänessä löysin jotakin, jonkun, jota olen etsinyt koko elämäni. Tiedän, että hän tuntee samoin. Tapahtuipa mitä hyvänsä, uskon että meissä molemmissa säilyy aina tunne siitä, että tämä oli ja on jotakin liian syvää ja liian todellista, jotta se voisi oleellisesti muuttua. Olemme löytäneet toisissamme jotain, mitä ei voi kadottaa, mutta emme voi pitää sitä itsellämmekään. Siitä johtuu tämä kauhea yksinäisyys, menetyksen tunne, lohduttomuus, kun joudun olemaan ilman häntä, vaikka sydämissämme rakastamme toisiamme edelleen syvästi. Meidän on kuitenkin hyväksyttävä se, että tästä eteenpäin joudumme kulkemaan eri suuntiin, mutta kumpikaan meistä ei taida olla aivan valmis hyväksymään sitä. Voimmeko todella kulkea eri suuntiin? Tavallaan emme. Sydämissämme kuljemme yhdessä niin kauan kuin elämme.

23.6.1966 Mitä olen ilman häntä? Mitä hän on ilman minua? Ensinnäkään emme voi oikeastaan enää olla ilman toisiamme. Elämässämme on nyt jotain kertakaikkisen pysyvää ja peruuttamatonta: se rakkaus, jonka olemme tunteneet toisissamme, joka on muuttanut meitä, joka säilyy meissä salattuna ja kirkastettuna - kirkastavana - läsnäolona. Hänen sisin minuutensa pysyy aina salaperäisellä, ihmeellisellä tavalla läsnä minussa - se ääni, joka alkoi puhua minulle niin sävähdyttävästi ja kauniisti noina toukokuun varhaisina aamuina unen ja valveen rajamailla. Hän on minulle aina yhtä kuin hänen pehmeä äänensä, joka puhuu oman sydämen syvyyksistä sanoen, että kaiken keskeisin todellisuus löytyy rakkaudestamme, jota kukaan ei voi koskettaa eikä muuttaa.

Olen tarvinnut tätä rakkautta, enkä ole vielä aivan käsittänyt, että joudun olemaan ilman sitä  - toisin sanoen, että joudun elämään ilman mitään mahdollisuutta nähdä häntä. Suoraan sanottuna, jos asiat eivät olisi niin kuin ne ovat, voisi olla kauhean oikein ja tärkeää muuttaa kaikki ja elää loppuelämäni hänen kanssaan. Tietystä näkökulmasta katsottuna niin olisi pitänyt käydä. Mutta se oli mahdotonta. Kaikki tämä monimutkaisuus johtuu siitä. Ilman häntä eläminen merkitsee sitä, että elämäni menettää keskeisen merkityksensä. Elämäni jää vajaaksi ja jossain määrin vammautuneeksi. 

24.6.1966 Tunnen olevani taas lähtöruudussa. Leikkauksesta on kulunut tasan kolme kuukautta. En koskaan unohda maaliskuun 31. päivän aamua. En koskaan unohda pääsiäisviikon keskiviikkoa, sitä sateista iltaa, kun tulit käymään luonani ennen Chicagoon lähtöäsi, ja olimme molemmat liian tuppisuita sanoaksemme sen, minkä jo melkein tiesimme. Ja sitä seuraavaa yötä, kun makasin valveilla ja tajusin rakastavani sinua. Ja sitä pitkäperjantaita, kun päätin jättää sinulle viestin, jotta kirjoittaisit minulle. (Miten iloinen olen siitä, että tein sen.) Ja ensimmäinen kirjeesi, sen "avaus". Ja oma kirjeeni - hetken mielijohteesta syntynyt ja "intensiivinen" - joka aloitti kaiken. Miten iloinen olen, että ne johtivat niin ihmeellisiin päiviin yhdessä. Sain sinulta niin kauniita kirjeitä. Kaikki ne puhelut, joiden vuoksi lopulta jouduin vaikeuksiin, kuten odotinkin. Entä tulevaisuus? Kuka tietää? Mutta takerruin toivoon siitä tulevasta aamusta taivaassa, jota maaliskuun 31. päivän aamu enteili. Se on se kaunis päivä, jota varten elän. Kaikki muu on vain aikaa, jonka on kuluttava, ennen kuin todellinen aamu koittaa. En ole kärsivällinen. En oleta sinunkaan olevan.

31.3.1967 Tänään on kulunut vuosi siitä, kun näin M:n sairaalassa ensimmäisen kerran. Viime vuonna maaliskuun 31. päivä oli palmusunnuntaita edeltävän viikon keskiviikko. Sinä päivänä hänet määrättiin sairaanhoitajaopiskelijana pitämään minusta erityistä huolta, vaihtamaan siteet lantiollani jne. Hän tuli sisään ja piti pienen puheen siitä, että olin nyt "hänen potilaansa", enkä osannut aavistaakaan, miten todeksi nuo osoittautuisivat. Muistan nuo päivät, kun keskustelimme ja nauroimme ja tulimme toimeen niin hyvin, että viikkoa myöhemmin olimme rakastuneet. En pysty katumaan sitä, vaikka kuinka yrittäisin. Tein epäilemättä virheitä  ja olisimme voineet tehdä vielä paljon pahempiakin virheitä. Mutta tosiasia on silti se, että rakastamme ja ymmärrämme toisiamme ja jossain mielessä tarvitsemme toisiamme yhä vaikka kaikki on selvästikin ohi.

Merton valmistautuu muuttamaan muualle pois luostarista, jossa hän on asunut 27 vuotta. Hän ei aavista, että hänen elämänsä loppusuora on alkanut.

29.7.1968 Tänä iltana - viileää ja valoisaa - kävelin illallisen jälkeen ulkona kukkulan laella. Katsoin alas laaksoon, jonne on tuotu putki uutta jäteveden puhdistuslaitosta varten. Minun on tarkoitus lähteä täältä kahdeksan viikon kuluttua. Kuka tietää, voi olla etten palaa takaisin. En tarkoita, että odotan jonkin menevän vikaan - vaikka jokin voi kyllä mennäkin - mutta voisin kuvitella asettuvani Kaliforniaan ja perustavani sen erakkopaikan, josta isä Flavian puhui; en tiedä vielä.

En oikeastaan välitä, palaanko koskaan. Tällaisena iltana tämä paikka on ehdottomasti kaunis, mutta sen hiljaisuudesta ei koskaan voi mennä takuuseen. Liikennettä tiellä. Lapsia järvellä. Aseita. Koneita. Boonen koira ulvoo keskellä yötä. Mutta jos löydän paikan, jonne kadota, teen sen.

Odotan tulevaisuudelta todellakin vain vähän tai en yhtään mitään. En ainakaan odota hienoja "kokemuksia" tai monia uusia, kiinnostavia asioita. Ehkä niitä on luvassa, mutta entä sitten? Eniten minua kiehtoo ajatus lähtemisestä kohti jotakin tuntematonta, ilman että vaadin tai odotan mitään kovin erikoista, toivon vain voivani tehdä sen, mitä Jumala minulta haluaa, mitä se sitten onkin.

1.9.1968 Alan vähitellen tajuta, että pian todella lähden täältä elääkseni matkalaukkuelämää kauan aikaa - sallittuun 20 kiloon matkatavaraa tulee sisältymään kaikki, mitä omistan. Jätän kirjani, mökkini, turvallisuudentunteeni, ajan kirjoittaa, ajan olla yksin, ja lähden kohti jotain tuntematonta. Minulla ei ole tiedossa muuta kuin vain muutamia suunnitelmia, ja ne kaikki voivat muuttua. Tämä ei välttämättä ole ollenkaan helppoa - itse asiassa se saattaa osoittautua hyvin vaikeaksi. Ainakin on vaikeaa tehdä se hyvin. Se saattaa minut hieman pyörälle päästäni, ja ainoa tapa käsitellä sitä on rukous.

15.10.1968 Tyyni valtameri on hyvin sininen. Kello on seitsemän aamulla Honolulussa, jota kohti lennämme.. Olen matkalla kotiin, siihen kotiin, jossa en vielä koskaan ole ollut..

6.12.1968 Singapore. Valmistaudun nyt lähtemään Singaporesta, transistoriradioiden, kasettisoittimien, kameroiden, hajuvesien, silkkipaitojen, hienojen alkoholijuomien kaupungista.. Olen iloinen, että tulin tänne.. Seuraava pysäkkini on Bangkokin kokous, jota en erityisemmin odota. Sitten Indonesia: siellä alkaa taas aivan uusi matka. En vieläkään ole aivan varma siitä, mihin se minut johtaa tai mitä voin suunnitella tai mitä minun pitäisi suunnitella.."

Mertonin elämän viimeinen viikko on alkanut.
10.12.1968 Merton puhuu Bankokissa konferenssin kuulijoille. Muutama tunti alla olevan kuvan ottamisesta hän kuolee tapaturmaisesti hotellihuoneessaan viallisen tuulettimen aiheuttamaan sähköiskuun!!!  

Neljä vuotta ennen kuolemaansa, Merton kirjoittaa ensimmäisen kerran päiväkirjaansa kuolemastaan. Aihe tulee lyhyinä teksteinä esiin myöhemminkin. Mistään ei kuitenkaan käy ilmi, että Merton aavistaisi ennenaikaisen kuolemansa.  Tuo edellä kirjoittamani merkintä 15.10.68 on minusta yksi kirjan puhuttelevimpia: Olen matkalla kotiin, jossa en vielä koskaan ole ollut. Sinne me kaikki olemme matkalla. Kukaan meistä ei tiedä, kuinka paljon aikaa on vielä jäljellä. Olen lukuisat kerrat puhunut ja kirjoittanut, miten tärkeää on elää tässä hetkessä. Teoria alkaa olla melko tuttua, mutta sen eläminen todeksi onkin suhteellisen haastavaa.

Mertonin ja sairaanhoitaja M:n kokema rakkaus oli myös hyvin puhuttelevaa. Merton oli luostariin mennessään allekirjoittanut sopimuksen pysyä naimattomana koko elämänsä. Nimen kirjoittamiseen meni ehkä 10 sekuntia, mutta 27 vuotta tuon hetken jälkeen asia punnittiin raskaasti! Silti hän kirjoittaa rakkaudestaan: "En pysty katumaan sitä, vaikka kuinka yrittäisin." Rakkauden kokemus oli niin maata ja elämää järisyttävä, ei siitä voinut olla pahoillaan, vaikka sen menettäminen myös satutti sydänjuuria myöten.

Tänä aamuna sain viestin, että eläkkeellä olevan työtoverini vaimo on kuollut. Tunsin tämän pariskunnan varmaankin yli 30 vuoden ajalta. Olen tunneihminen. Jouluna huomaan herkistyväni miettimään menneitä ja tulevia. Muistelen niitä ystäviä ja sukulaisia, jotka ovat jo muuttaneet Taivaan kotiin. Mutta tietysti muistan niitä, jotka vielä täällä ajassa elävät. Rukouksin voin tehdä "salaisia" kotikäyntejä ilman että kukaan sitä huomaa. 

Viime viikot ja kuukaudet olen rukoillut ja ollut hiljaa varmaan enemmän kuin aikoihin. Se ei ole mitenkään minun ansioni. Se on tie/suunta, jonne tunnen minua kutsuttavan. Olen myös muistanut ne sopimukset, jotka olemme tehneet, että rukoilemme toistemme puolesta. Rukous on huikea mahdollisuus liikkua ympäri maapalloa.  

Jos alamme harrastaa jotakin, joudumme yleensä maksamaan siitä jotakin (rahalla). Jos alamme harrastaa esim. uintia, joudumme hankkimaan ainakin uikkarit ja maksamaan maksun uimahalliin. Jos alamme ratsastaa, joudumme hankkimaan kypärän, ratsastushousut ja kunnon saappaat ym varusteet ja tietysti tapaturmavakuutuksen. Ratsastustallille pitää maksaa joka käynnistä. Puhumattakaan, jos hankimme oman hevosen. Jos taas alamme harrastaa maalausta, joudumme hankkimaan maalaustelineen, maaleja, pensseleitä, pohjakankaita tai lehtiöitä tms. Ja vielä lisäksi maksut kansalaisopiston opetuksesta, jos haluamme kehittyä. On harvoja asioita, joita voimme tehdä ilman mitään varusteita ja maksuja. Rukous on sellainen. Meillä kaikilla on kaikki, mitä tarvitsemme voidaksemme rukoilla. Hieno juttu! Rukous voi meissä muuttua niin tärkeäksi, että meillä on mielekästä tekemistä koko loppuelämäksemme. Rukouksen kautta voimme vaikuttaa vieläpä omaan ja läheistemme elämään. Jopa eri kansakuntien elämään.


Tähän blogini lopuksi kirjoitan vielä muutaman rohkaisun, jonka olen löytänyt tänä syksynä.

"Rukous on elämänasenne. Se on kaikenkattavaa yhteyttä Jumalan kanssa.
Tämä elämänasenne edellyttää kuitenkin hetkiä, jolloin me keskitymme yksinomaan rukoukseen, jolloin emme tee muuta kuin olemme Jumalan käytettävissä - hengessämme, sielussamme ja ruumiissamme. Rukous on jotakin, mikä tapahtuu syvällä jokaisen ihmisen sydämessä. Rukous ei ole jotakin, minkä me voisimme itse rakentaa. Se on meissä alusta alkaen. Jo aivan alussa Jumala kutsui ihmisen aloittamaan hänen kanssaan vuoropuhelun.

Vuoropuhelu edellyttää vähintään kahta keskustelukumppania. Rukouksessa Jumala ja ihminen käyvät dialogia. Rukouksen dialoginen perusluonne on perustavanlaatuinen. Jos rukous tuntuu epätyydyttävältä tai steriililtä, johtuu se kenties siitä, että dialogista on tullut monologia. Ihminen puhuu, mutta ei kuuntele, hän ei ole altis ottamaan vastaan. Jumala ei saa mitään mahdollisuutta suunvuoroon.

Meidän on niin vaikea olla todella avoimia sille, mitä toinen tahtoo antaa. Haluamme vain ottaa vastaan omilla ehdoillamme, niin että itse saamme määrätä mitä meille saa antaa. Aito avoimuus ja herkkyys sallivat toisen antaa tai puhua niin kuin hän itse haluaa. Jumalan kuunteleminen sillä tavoin on meistä pelottavaa. Silloinhan me emme voi ollenkaan tietää, mitä hän saattaa "keksiä".

Miten usein huokaammekaan: "En osaa rukoilla." Jos me tarkoittaisimme sillä, että emme voi rukoilla omin neuvoin, omin voimin, olisi se aivan oikein. Me kuitenkin yleensä tarkoitamme sanoilla jotakin muuta. Me uskomme, että meillä ei ole pääsyä rukouksen maailmaan, että rukous on jotakin liian korkealentoista meille, että meillä ei ole edellytyksiä elää rukouselämää. Ja sillä aikaa kun me puhumme, jatkuu rukous, täydellinen rukous, meidän sisimmässämme. Riittää, kun uskomme siihen, vahvistamme sitä, annamme tapahtua sen mikä tapahtuu. Rukous ei ole jotakin mitä me teemme, vaan jotakin mitä me olemme.

Rukoileminen on paljon enemmän olemassa olevan todellisuuden vahvistamista kuin uuden keksimistä. Rukous ei siis vaadi paljon ponnistelua, ei paljon tahdonvoimaa. Rukous ei oikeastaan koskaan voi olla vaikeaa. Jos se tulee vaikeaksi, johtuu se siitä, että me yritämme saada aikaiseksi jotakin, mikä pohjimmiltaan on jo annettua. Vaikeus piilee siinä miten uskoa, että jotakin niin jumalallista voi tapahtua meissä, vaikka me emme itse tunne mitään siitä.

Mestari kokoaa opetuslapsensa ympärilleen ja kysyy heiltä: "Missä on rukouksen alku? Mistä rukous alkaa?" Ensimmäinen vastaa: "Hädässä. Sillä kun koen olevani hädässä, käännyn kuin luonnostaan Jumalan puoleen." Toinen vastaa: "Riemussa. Sillä kun riemuitsen, sieluni vapautuu pelkojeni ja huolieni ahtaasta talosta ja ylentyy Jumalan puoleen." Kolmas taas sanoo: "Hiljaisuudessa. Sillä kun kaikki minussa on hiljentynyt, Jumala voi puhua." Neljäs toteaa: "Lasten lepertelyssä. Sillä vasta kun minusta tulee jälleen lapsen kaltainen, kun en enää pelkää lepertelyä Jumalan edessä, on hän suuri ja minä aivan pieni. Silloin kaikki on hyvin." Mestari vastaa: "Te vastasitte kaikki oikein. On kuitenkin vielä eräs alku, joka tulee aikaisemmin kuin teidän mainitsemanne lähtökohdat. Rukous alkaa Jumalasta itsestään. Hän aloittaa, emme me." (Edellä olevat otteet olivat Wilfrid Stinissenin kirjasta "Syvemmälle rukoukseen".)

Teen Sinulle nyt ehdotuksen. Vajaan viikon päästä tiistaina on jouluaatto. Voidaanko tehdä sopimus, että rukoillaan toistemme puolesta aattoiltana klo 18-19? Minulla on yksi rukousaihe. Rukoillaan, että yhdessä saisimme päästä syvälle Jumalan syvyyksiin ja että rukous avautuisi näin meille ihan uudella tavalla. Jos et halua/pysty/ehdi tms tuolloin rukoilla, ei haittaa. Mutta voit olla varma, että muistan Sinua täällä rukouksin. Muulloinkin, mutta erityisesti jouluna.

Jäädään Jumalamme turviin! Siunatkoon Herra Sinun joulusi ja elämäsi! Olet Hänelle valtavan rakas!

 

lauantai 23. marraskuuta 2019

"Läpi pimeän yön" (Nouwen)

Jo vuosia sitten edesmennyt psykologi, pappi, Erik Ewalds, kertoi jossakin puheessaan, että häneltä aina kysytään, mistä hänellä on kaikki se viisaus, jota hän toisille jakaa? Ewalds totesi, että hän on lukenut paljon toisten hengellisten vaikuttajien ja asiantuntijoiden löytöjä. Olen samaa mieltä, että jokaisen ei tarvitse keksiä samoja asioita, vaan voimme käyttää ja hyödyntää toisten tekemiä löytöjä. Ruuan laittajat ja leipuritkin jakavat reseptejään. Silloin niistä on iloa kaikille muillekin.
 
Olen vuosien myötä käyttänyt ja "välittänyt eteenpäin" tosi paljon eri Jumalan ihmisten tuottamia tekstejä. Tekstit ovat sellaisia, joista itse olen saanut paljon. 
Thomas Merton (1915-1968) oli katolinen munkki, runoilija, kirjailija ja rauhanaktivisti. Hän kirjoitti yli 70 kirjaa, pääasiassa hengellisyydestä. Päiväkirjamuotoisessa muistelmateoksessaan, Hiljainen elämä, Merton kirjoittaa elämästään ja unelmistaan, uskostaan ja kokemastaan rakkaudesta. Hän kuvaa avoimesti yrityksiään löytää yhteys jumalalliseen sekä sitä suunnatonta autuutta, jonka pyhän kosketus saa aikaan. Lainaan em. Mertonin kirjasta vain yhden tekstin. Tuo teksti sisältää sellaista, mikä voisi olla kirjoitettu meidänkin elämästämme. Miten äärettömästi Jumala meitä rakastaa ja miten paljon hän on tehnyt hyväksemme silloinkin, kun me kuljimme omia polkujamme.
 
"2. helmikuuta 1941
Jos en olisi niin takertunut omaan turhamaisuuteeni ja itsekkyyteeni ja pikkumaisiin huoliini oman ruumiini mukavuudesta ja ylpeyteeni, ymmärtäisin että mikään, mitä olen tehnyt ja mikä on ollut hyvää, ei ole ollut omaani tai minun kauttani tapahtunutta, vaan lahja, jonka Jumala on antanut rakkautensa ja lahjojensa ja niiden ihmisten rukousten kautta, jotka ovat antaneet minulle koko elämänsä hedelmiksi, voin joko poimia ne talteen tai pilata välinpitämättömän ja kirotun itsekkyyteni takia. Nuo hedelmät ovat ravinneet minua armossa, halusinpa sitä tai en, ja ikään kuin vahingossa tehneet minut myös terveemmäksi.
 
Ajatella, miten isoisäni uhrasi koko elämänsä, vuosien työnsä, veljeni John Paulin ja minun hyväksi; hän osti minulle satoja tavaroita, vei minut Italiaan, Ranskaan, Englantiin, Kuubaan, Bermudaan, turvasi ruoan ja vaatetuksen ja huolenpidon ja lukemattomat kiinnostavat kirjat ja sen lisäksi vielä kaiken sen, mitä en niin mielelläni muistele. Pappa teki töitä siitä asti, kun oli vasta poikanen Ohiossa, kuudenkymmenen vuoden ajan, jotta minä voisin juosta pitkin Bridge Streetiä Cambridgessa keskellä yötä, kauhuissani, koska olin juuri heittänyt jotakin kaupan ikkunasta läpi, pullon tai kengän tai tiilen, en muista. Hän raatoi koko elämänsä, jotta Bill Finneran ja minä voisimme notkua jollakin törkyisellä pikkubaaritiskillä puolityhjässä kapakassa 52. kadulla haastamassa riitaa jonkun kokemattoman juopuneen hujopin kanssa, johon paikan kamalat vanhat naiset tuntuivat mieltyneen enemmän kuin meihin.
 
Ajatella, että hän paiski töitä koko elämänsä, jotta minä voisin istua lipputangon juuressa Columbian yliopiston ulkopuolella vuonna 1935, mielessäni ja ihmeissäni, jonkun tytön vuoksi, johon luulin rakastuneeni.
 
Mitä muuta hän osti minulle verellään? Sillä ei yksin Kristus antanut elämäänsä minun edestäni, vaan kaikki, jotka ovat rakastaneet minua, ovat uhranneet osan elinvoimastaan minun hyväkseni. Miten kevyesti olenkaan ottanut tuon lahjan vastaan, ikään kuin olisin jumala, jolle uhrataan - ikään kuin tuo uhri olisi todella minun eikä Jumalan.
 
Isoäitini osti minulle sen päivän, jolloin tulin Kanadan ylittävän American Merchant -laivan baariin puoli neljän aikaan aamulla, sen jälkeen, kun olin kaatunut punkkaani täysissä pukeissa ja sammunut. Tapasin siellä erään rouvan, joka keskusteli laivalääkärin kanssa. Se olikin erinomaisen nöyryyttävä kokemus - minä oksennuksen tahrimine mustine housuineni. Sen minä annoin isoisälle kiitokseksi siitä, että hän rakasti minua koko sydämestään, ja isoäitini samoin.
 
Jos isäni ei olisi kuollut kymmenen vuotta sitten, miten paljon olisin loukannut häntä tuona aikana? Miten olen voinut pilata ja tuhlata niin paljon rakkautta ja niin paljon huolenpitoa ja niin monia lahjoja?
 
Maude-tädin hautajaisissa tajusin, miten järkyttävää se oikeastaan oli, mutta olin korkeintaan salaa turhamainen sen vuoksi. Onnittelin itseäni, koska olin kaukana Cambridgesta eikä kukaan tiennyt, missä olin ollut edellisenä yönä. Ei niin, että totuus olisi ollut kovin kauheaa, mutta mielessäni tein kauhean asian siitä, että tulin hautajaisiin selväpäisten sukulaisteni keskelle ja saatoin silti maistaa tuon rouvan hajuvedentuoksuisen suun huulillani. Joten kun pyhimysmäinen, hyvä Maude-täti haudattiin, saatoin ehkä tuntea jonkinlaista säädyllistä surua hänen kuolemansa vuoksi, sillä rakastin häntä todella, mutta olin aivan yhtä täynnä ikiomaa seitsemäntoistavuotiaan draamaani, jota varmastikin pidin hienona seikkailuna. Siihen minä tuhlasin Maude-tädin rakkauden, ja vielä hänen hautajaispäivänään! Sillä juuri hän oli kärsivällisellä huolenpidollaan mahdollistanut sen, että pääsin Oakhamiin ja sitten Cambridgeen.
 
On helppoa sanoa kaikki tämä. Ja Herra kärsi kaikissa niissä, jotka rakastivat minua rakkauden vuoksi, ja joutui viheliäisen kiittämättömyyteni ja ylpeyteni torjumaksi, koska vihasin sitäkin, että minua rakastettiin sillä tavoin.
 
Mistä ihminen tietää, kuinka paljosta hän on velkaa niiden hyvyydelle, jotka rakastavat häntä? Jos tietäisimme, miten paljon ihmiset rakkaudessaan tekevät pelastaakseen meidät kadotukselta vain olemalla ystävällisiä meitä kohtaan, osaisimme olla paljon nöyrempiä. Mutta pidämme itsestään selvänä, että meillä on ystäviä emmekä ylläty siitä, että he hakeutuvat seuraamme ja pitävät meistä. Kuvittelemme, että olemme luonnostaan rakastettavia ja että ihmiset parveilevat ympärillämme, koska ansaitsemme sen, ikäänkuin olisimme enkeleitä ja hyvyytemme herättäisi heidän rakkautensa meitä kohtaan. Vain rakkaus antaa elämän, ja ilman Jumalan rakkautta lakkaisimme olemasta; ja ehkä ilman ystäviemme luontaista rakkautta ja hyväsydämisyyttä, joka puhuu aina puolestamme Jumalan edessä vaikkeivat he itse edes tietäisi sitä, Jumala olisi kauan sitten luovuttanut meidät rangaistaviksi ja kääntänyt kasvonsa meistä poispäin ja sallinut meidän horjahtaa reunan yli syvyyteen, missä ystäviemme rakkaus ja rukoukset, joko ääneen lausutut tai sanattomat, yhä kannattelisivat meitä.
 
En tiedä, olenko kirjoittanut mitään, mitä voisin todella sanoa omakseni, enkä tiedä mitä hyvää olen tehnyt tai rukoillut omasta tahdostani. Kenen rukous sai minut alun perin pyytämään Jumalalta, että Hän soisi minulle kyvyn rukoilla? Olisin voinut kamppailla vuosikausia omin voimin saadakseni elämäni jonkinlaiseen järjestykseen (sillä juuri siihen minä aina pyrin - menin vieläpä naurettaviin äärimmäisyyksiin ja harjoitin eriskummallisia itsekurimenetelmiä, puolitieteellisiä ja melko luulosairaitakin: pidin kirjaa siitä mitä join, yritin vähentää tupakointiani vähentämällä päivittäisten savukkeiden määrää, kirjasin luvut muistiin, punnitsin itseni muutaman päivän välein jne.) ja silti olisin luultavasti vain hitaasti kuluttanut itseni hengiltä.

Mutta jonkun on täytynyt mainita nimeni rukouksissaan, ehkä jonkun jota hädin tuskin muistan - maanalaisessa kohtaamani muukalaisen tai jonkun lapsen. Tai kenties jo se, että joku niin hyvä ihminen kuin Lilly Reilly sattui pitämään minua kunnon miehenä, kävi rukouksesta. Tai sitten Nanny saattoi mainita nimeni rukouksissaan, ja se sai Herra Jumalan antamaan minulle taas kyvyn rukoilla tai ainakin lukea kirjoja, jotka johdattivat minut sen pariin - ja miten paljon siihen vaikutti myös sodan syttyminen? Tai kenties joku lähetti Jumalalle viestin omalla vieraalla kielellään, ja se liikutti Jumalaa niin, että Hän sai minut taas rukoilemaan! Nämä ovat tutkimattomia salaisuuksia ja alan ymmärtää niitä paremmin kuin osaan kirjoittaa niistä..."
                                 
Tässä on kaksi ihmistä, joille olen kiitollinen tosi paljosta. Kuva on otettu kesäkuussa 1950. Näiden kahden ihmisen rakkauden hedelmänä olen syntynyt. Äitini maksoi raskausajasta ja synnytyksestä kovan hinnan. Toipuminen syntymäni jälkeen kesti kuulemma melko kauan. Kun olin 4-vuotias, olin kiivennyt kotitalomme katon harjalle (ehkä n. 10 m maasta). Vanhemmat säikähtivät ja kysyivät, miksi sinne kiipesin? Olin vastannut, että "Taivaan Isä tulee minut hakemaan." Hän ei tuolloin vielä tullut. Vanhempieni rakkaus ja rukous vaikuttivat minuun lapsena. Vaikutti vielä aikuisena ja vaikuttaa edelleen, vaikka vanhempieni kuolemasta on jo vuosia.
 
Ja miten pienestä meidän syntymämme ja olemassaolomme onkaan ollut? Jos esim. isäni vanhemmat eivät olisi muuttaneet Humppilasta Tammelaan, minun vanhempani eivät olisi koskaan tavanneet. Eikä tietysti minua ja siskoa olisi koskaan syntynyt tänne. 
 
Psalmissa 139 sanotaan: "...sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinut tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää. Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut."
 
Varmasti on suuri se joukko, josta saan tänään olla kiitollinen. Miten moni onkaan rakastanut minua ja rukoillut puolestani, että kerran olen perillä siellä, minne vanhempani ovat jo menneet. Sinulla on oma tarinasi. Mutta Sinunkin päiväsi olivat määrätyt ja kirjoitetut Jumalan kirjaan ennen kuin yksikään päivistäsi oli tullut. Ihmeellinen jumalallinen totuus.

Henri J. M. Nouwenin kirjoittama kirja "Läpi pimeän yön" on ollut yksi tähänastisen elämäni tärkeimpiä kirjoja. Nouwen tuli ympäri maailmaa tunnetuksi hengellisenä opettajana ja tuotteliaana kirjailijana. Kirjoissaan Nouwen on ollut hyvin henkilökohtainen jakaessaan oman elämänsä kokemuksia.

Läpi pimeän yön -kirja ilmestyi vuonna 1996 yllättäen  sydänkohtaukseen menehtyneen Nouwenin poismenon jälkeen. Teos kuvaa puoli vuotta kestänyttä ajanjaksoa vuosina 1987-1988, jolloin kirjoittaja joutui syvään masennukseen, menetti itsetuntonsa ja elämänhalunsa, jopa luottamuksensa Jumalaan. Eräs Nouwenin ystävä oli kyennyt koskettamaan häntä tavalla, jolla ei koskaan aiemmin kukaan toinen. Kun tämä ystävyys sitten olosuhteiden tähden päättyi, Nouwen luhuistui täysin. Kirja on päiväkirja ajalta, jolloin Nouwen taisteli läpi tiheääkin tiheämmän yön. Päivittäisissä muistiinpanoissaan hän kirjoittaa itselleen "hengellisen imperatiivin" muodossa rohkaisun, lohdutuksen ja kehotuksen sanoja. Niistä voi jokainen oman ahdistuksensa kanssa painiva löytävä apua.
Kirjoitan Sinulle yhden lainauksen tuosta kirjasta.

"Olet puhunut paljon siitä, että on kuoltava vanhoille kiintymyksille jotta voisi käydä sisälle uuteen paikkaan, jossa Jumala sinua odottaa. Mutta voit tehdä myös lopun turhan lukuisista ei-sanoistasi - ei entiselle ajattelu- ja tuntemistavoillesi, ei asioille, joita olet tehnyt menneisyydessäsi, ja ennen kaikkea, ei ihmissuhteillesi jotka aikanaan ovat olleet sinulle arvokkaita ja virkistäviä. Olet ryhtymässä hengelliseen sotaan joka on täynnä ei-asenteita, ja sinä raadat itsesi epätoivoon huomatessasi miten ankaraa se on, ellei suorastaan mahdotonta: leikata itsensä eroon omasta menneisyydestään.

Se rakkaus, joka tuli elämääsi erityisenä, konkreettisena kahden ihmisen välisenä ystävyytenä ja herätti uinuvan halusi tulla täydesti, ehdoitta rakastetuksi, se oli reaalista ja aitoa. Sitä ei ole syytä kieltää vaarallisena epäjumalanpalvontana. Rakkaus, joka tulee elämääsi ihmisten välityksellä, on todellista, Jumalan antamaa rakkautta, sellaisenaan ylistämisen arvoista. Jos ihmisten välinen ystävyys osoittautuu ohimeneväksi, koska vaadit että ystäväsi rakastavat sinua tavoilla jotka ylittävät ihmisen kyvyn, ei sinun silti ole syytä kieltää saamasi rakkauden reaalisuutta. Jos yrität kuolla tuolle rakkaudelle löytääksesi tilalle Jumalan rakkauden, teet jotain mitä Jumala ei tahdo. Tehtäväsi ei ole kuolla elämää antaville ihmissuhteille, vaan todeta että rakkaus, jonka näissä ihmissuhteissa olet saanut kokea, on osa erästä suurempaa rakkautta.
 
Älä siis enää yritä kuolla tuolle erityiselle, reaaliselle rakkaudelle jonka olet saanut. Ole siitä kiitollinen ja näe se lahjana, joka on saanut sinut avautumaan Jumalan ensimmäiselle rakkaudelle.

Jos rakastat jotakuta tai menetät jonkun ihmisen, koet sisäistä tuskaa. Vähä vähältä sinun on päästävä selville tuon tuskan luonteesta. Jos syvin minuutesi on sidottu toisen ihmisen syvimpään minuuteen, tuon ihmisen poissaolo voi toki olla tuskallista, mutta se johtaa sinut syvään yhteyteen hänen kanssaan, koska toinen toisensa rakastaminen on Jumalassa elettävää rakkautta. Jos se paikka, jossa Jumala sinussa asuu, on likisidoksissa siihen paikkaan, jossa Jumalalla on koti toisessa ihmisessä, tuon toisen ihmisen poissaolo ei ole tuhoissa. Päinvastoin, se haastaa sinut astumaan sisälle yhä syvempään yhteyteen Jumalan kanssa, Jumalan, joka on kaiken ykseyden ja ihmisten välisen yhteyden lähde.

Aito kahden ihmisen välinen rakkaus saa sinut entistä enemmän kosketuksiin syvimmän itsesi kanssa. Se on rakkautta Jumalassa. Tuska, jota koet rakastamasi ihmisen kuoleman tai poissaolon tähden, kutsuu sinua siis yhä syvempään Jumalan rakkauden tuntemiseen. Kaikki se rakkaus jota tarvitset on Jumalan rakkautta, myös se rakkaus joka elää toisissa ihmisissä. Näin sinussa rakastava Jumala voi puhua toisessa ihmisessä rakastavalle Jumalalle. Siinä puhuu syvyys syvyydelle, se on Jumalan sydämessä liikkuvaa kahdenkeskisyyttä, Jumalan, joka sulkee syliinsä teidät molemmat."
Tuossa edellä kirjoittamassani lainauksessa on jotain todella syvää. Jumala viestii minulle/meille, miten paljon hän onkaan meitä rakastanut elämämme aikana. Varaa itsellesi illalla rauhallinen hetki. Sytytä kynttilä. Tiedä olevasi Jumalan läsnäolossa. Ajattele rauhassa elämääsi. Ajattele niitä ihmisiä, jotka ovat Sinua rakastaneet, auttaneet, puolestasi rukoilleet. Kaikki he ovat olleet Jumalan välikappaleita Sinun hyväksesi.

Tiedät ehkä ihmisiä, jotka ovat kertoneet rukoilleensa (tai rukoilevansa) Sinun puolestasi. On myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka Jumala on laittanut rukoilemaan Sinun puolestasi, vaikka et näitä ihmisiä ole koskaan tavannut etkä heitä tunne. Tiedätkö, että olet Jumalalle äärettömän arvokas. Hän on tehnyt puolestasi tosi paljon. Ja hän jatkaa työtään.

Tuolla edellä ollut teksti,  "se paikka, jossa Jumala sinussa asuu, on likisidoksissa siihen paikkaan, jossa Jumalalla on koti toisessa ihmisessä" ja "sinussa rakastava Jumala voi puhua toisessa ihmisessä rakastavalle Jumalalle", on huikea näkökulma Jumalan antamaan yhteyteen, rakkauteen ja rukoukseen.
 
Vaikka ihminen, jota muistat, on kaukana, Sinun rukouksesi kautta Jumala puhuu (kertoo terveisiä) tuon toisen sydämelle. Jumalalla on ihmeellinen, taivaallinen verkosto. Verkostoa kannattaa siis käyttää. Isäni kuoli pari vuotta äidin jälkeen. Meni varmaan vuosi tai kaksi, kun ajattelin, että "soitanpa isälle". Sitten tajusin, etten minää enää voi. Ei minulla ole numeroa. Erik Ewalds, josta tuolla alussa kirjoitin, kertoi rukoilleensa vuosia vanhempiensa kuoleman jälkeen. Ewalds oli pyytänyt Jumalaa kertomaan vanhemmilleen terveisiä. - Lämmin näkökulma, johon minäkin uskon.
 
Tähän lopuksi kirjoitan Erkki Lemisen hyvän kuvan rukouksen voimasta:

"Kummallista - äsken myrskysi
sisin liikehti levottomana kuin pyörteissä.
Nyt tuli tyven.
 
Jokin kosketti.
Oliko se ystävän ruokous?
Oli varmaan sillä kosketus oli hyvä ja lämmin.
Kiitos sinulle - ystävä!"
 
Minä rukoilen Sinun puolestasi täällä kaukana. Rukoilen, että Jumalamme ihmeellinen rakkaus Sinua koskettaisi juuri tänään kun tätä tekstiä luet. Jäädään Hänen turviinsa.


Jumala on ihan lähelläsi

  Kesäinen tervehdys Sinulle! On kulunut pitkä aika, kun viimeksi tapasimme näillä sivuilla. Olen hyvin puhuteltu, kun olen nähnyt, että ...