Kuitenkin

 

Pari vuotta sitten tyhjensimme Tammelan kirkon irtaimiston remontin tieltä. Kuvassa olen suojaamassa Vapahtaja-patsasta ennen siirtoa väistötiloihin. Vanha kipsinen patsas oli erityisen haasteellinen suojata. Jeesuksen haavoitetut kädet olivat väkevästi ajatuksissani. Minun tähteni Sinut, Jeesus, ristiinnaulittiin!

Tervehdys, ystäväni, pitkästä aikaa!

Toivottavasti olet jaksellut hyvin siellä, missä olet? Tämä vuosi itselläni on ollut melko kiireinen. Erityisesti keväällä ja kesällä oli paljon opastuksia ja kotikyläni historiaprojekti on työllistänyt aika paljon. Onneksi viime viikot ovat jo olleet vähän rauhallisempia.

Täytin kesällä 72 vuotta. Vanheneminen tuo mukanaan uusia haasteita myös jaksamiseen. Ihminen kuluu eikä enää jaksa niin kuin aiemmin. Itselleni suuri haaste on muistaa levätä. ”Pääni menee nopeammin kuin fysiikka jaksaa seurata.” Yritän muistaa myös rajoittaa tekemisiäni. Olen jo vuosia ”osannut” kertoa kavereille, miten tärkeätä lepääminen on. Teoria sujuu jo hyvin, mutta käytäntö vähän vielä ”tökkii”. Muistan vuosien takaa, miten entinen työtoverini, Ilkka, sanoi kerran minulle suuren viisauden. ”Yleensä armosta parhaiten osaavat puhua ne, jotka sitä itse eniten tarvitsisivat.” Unto Monosen yksi suositumpia iskelmiä on ”Satumaa”. ”Oi jospa kerran sinne satumaahan päästä vois..” Kaipausta on niin monenlaista.

Kolme merkittävää elämässäni

Olen lukenut monia hengellisiä kirjoja. Muitakin vähän vähemmän. On kolme kirjaa, jotka ovat minulle olleet tosi syvällisiä kokemuksia hengellisyyteen ja myös Jumalan käytössä olemiseen. Jo vuosikymmeniä sitten luin evankelista Niilo Yli-Vainion muistelmakirjan ”Saarnaaja”. Tuo kirja oli todella syvällinen kokemus. Löysin kirjasta paljon sellaista hengellistä viisautta, mikä ei ole sidottu mihinkään hengelliseen yhteisöön. Monia Niilon ajatuksista lainasin moniin puheisiini ja myös kirjeisiini.

Toinen aivan erilainen kirja oli piispa Eero Huovisen kirja ”Pappi”. En ole pappi, mutta tuossa kirjassa oli paljon sellaista syvää viisautta, joka jätti syvän jäljen itseeni. Tuo kolmas kirja on Klaus Korhosen kirja ”Paimenen päiväkirja”. Luin tuon kirjan aikanaan ajatuksella ja se antoi minulle tosi paljon. Otin tuon kirjan nyt uudestaan esiin. Ajattelin kirjoittaa Sinulle kirjasta sellaisia otteita, mitkä minua puhuttelivat ja siunasivat.

Klaus Korhonen on teologian maisteri, joka työskenteli vuosikymmeniä helluntailiikkeen julistajana ja lähettinä Keski-Euroopassa sekä pastorina Suomessa. Päiväkirja kertoo hengellisiä viisauksia Jumalan valtakunnan työntekijänä toimimisesta samoin hengellisestä elämästä yleensäkin. Olen rukoillut, että seuraavat tekstit voisivat Sinuakin siunata.

Uskoontulo voi tapahtua monella tavalla. Se voi olla vuosien kehityksen tulos tai hetkellinen valaistuminen. Uskoontuloa voi edeltää synnintunto, elämän tarkoituksen etsiminen, älyllinen pohdinta tai elämän rajallisuuden tajuaminen. Jumalalla on tarjota jokaiselle luomalleen ihmiselle oma tiensä. Vanhat opettajat puhuvat ”edeltävästä armosta”, joka jo ennen uskoontuloa johdattelee ihmistä Kristuksen luo.

Jumala on ennen maailman perustamista valinnut omansa ja määrännyt heidät yhteyteensä. Ihmisen yritykset pukea jumalallinen inhimillisiin määritelmiin johtuvat halusta selittää selittämätöntä. Itse tyydyn siihen, että valinta ja kutsumus kuuluvat pyhälle alueelle, jota ihmisen on mahdotonta avata tai selittää. Paavali oli tietoinen siitä, että Jumala jo hänen äitinsä kohdusta saakka oli erottanut ja kutsunut hänet (Gal 5:1). Jumalan kutsu ja johdatus jäävät Jumalan ja ihmisen väliseksi henkilökohtaiseksi asiaksi, johon liittyy usein kokemuksellinen tietoisuus. Minulle riittää, että Jumalan armosta saan olla hänen palvelijansa. Tietoisuus pyhästä kutsumuksesta on kantanut minua niin kuin lukemattomia muitakin kaikkien elämän vaiheiden läpi.

Haluan pitää kiinni siitä, että hengellinen työ vaatii kutsumusta. Vaikka nyt puhun kokoaikaisista Jumalan valtakunnan työntekijöistä, tiedän myös lukemattomien muiden uskovien palvelevan kutsumustehtävässään. Viime kädessä kutsumus on Kutsujan ja kutsutun välinen pyhä ja henkilökohtainen asia. Kun yhteys Kutsujaan säilyy kirkkaana, niin mitkään kieltäymykset, vastoinkäymiset tai pettymykset eivät tee tyhjäksi sitä, että kutsumustyö on etuoikeus. Yksi palvelutehtävääni suuntaa antava ajatus on ollut Paavalin toteamus, että hänelle on annettu ”tämä armo” julistaa evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta (Ef 3:8).

Mitä vanhemmaksi olen tullut ja mitä pidempään olen palvellut seurakuntia, sitä enemmän olen alkanut kaihtaa täydellistä kristillisyyttä. Oikeastaan pelkään sitä. Pelkään sitä siksi, että en omassa elämässäni koskaan sitä tavoita, ja siksi, että täydelliset ihmiset ovat etäisiä. Jos kohtaan jossakin täydellisyyttä, niin se jättää aina kovan ja kylmän vaikutelman.

Mikään ei karkota ihmisiä tehokkaammin kuin tunne siitä, että uskovat ylimielisiä ja valmiine vastauksineen aina oikeassa. Amerikkalainen pastori John Burke toteaa kirjassaan ”Täydelliset älkööt vaivaivautuko” että Kristuksen asenne oli ”pöyristyttävän hyväksyvä”, mutta ihmiset muuttuivat, koska he arkipäiväisellä tavalla näkivät ja kokivat totuuden.

Hengellisen elämän perustuksia ravistellaan silloin, kun elämä ei mene ennakoidusti, kun aavistamattomat vaikeudet vyöryvät yli ja ihminen tuntee itsensä arvottomaksi. Silloin on lohdullista tietää, että Jumala ei ole virheitä etsivä tuomari. Hän on kasvattaja, joka näkee jopa virheissämme mahdollisuuksia. Turvallista on myös tuntea uskovien yhteisö, jossa ihminen hyväksytään sellaisena kuin hän on.

Raamatussa on lukuisia esimerkkejä siitä, että syvä inhimillisyys, luonteen heikkous, epäonnistuminen tai jopa katastrofaalinen virhe ovat Jumalan käsissä muuttuneet siunaukseksi. Kristitty kirjailija Philip Yancey sanookin: ”Nykyisin kun yritän katsella maailmaa armon linssien läpi, muistan, että epätäydellisyys on armon edellytys. Valo pääsee sisään vain halkeamista. – Me luodut olennot, me iloiset kerjäläiset, tuotamme kunniaa Jumalalle olemalla hänestä riippuvaisia. Haavamme ja puutteemme ovat rakoja ja repeämiä, joiden lävitse armo voi tunkeutua.”

Olen viime aikoina yhä enemmän alkanut kaivata Jumalan voiman vahvempaa ilmestymistä omassa elämässäni ja työssäni. Ehkä en ole vapautunut olemaan Jumalan käytössä, koska olen itse tehnyt itselleni valjaat, joita olen orjallisesti kantanut. Olen huomannut, että jos sallin Jumalan käyttää minua sellaisena kuin olen, voin antaa eniten muillekin. Kompastun aina uudestaan itsekritiikkiini. Ehkä en ole oikealla tavalla hyväksynyt itseäni. Saksalisen pappi ja lähetystyöntekijä Walter Trobisch on todennut, että terve itserakkaus on Jeesuksen käsky.

Kaiken keskellä minulla on jatkuvasti, ajoittain voimakkaana, jonkinlainen tavoittamattoman ikävä. Ehkä tämä tunne on kroonisesti sielunrakenteessani. Vai onko se Jumalan ikävää, joka odottaa täyttymistään? – Kun lukee päiväkirjamerkintöjään, niistä löytyy sama kaipaus, joka vieläkin usein polttaa sisimmässä: kunpa voisi olla Jumalan käytössä, kunpa saisi aidosti kokea Jumalan voimaa. Tämä kaipaus on luullakseni tuttu monelle julistajalle. Syvällä helluntailaisessa hengellisyydessä on ainainen odotus saada kokea enemmän Jumalan läsnäoloa, enemmän kirkkautta ja voimaa. Kun on kerran saanut maistaa ”tulevan maailmanajan voimia”, ei voi tyytyä vähempään. Pyhän Hengen yhteys antaa hengelliseen elämään ja palvelutyöhön sellaisen ilon ja varmuuden, että sitä tuntee tarvitsevansa aina uudestaan.

Olin muutama päivä sitten lähdössä matkalle kotikyläni keskustassa. Missähän Sinä olit, kun aurinko nousi tuolloin?

Jumalan kaipaukseen liittyy aina myös kipua, mutta se on keväistä kipua, jota sävyttää toivo ja uuden elämän syntyminen. Raamatun psalmeissa tämä kaipuu ja odotus ilmenee monina kielikuvina ja rukouksina: ”Sieluni odottaa Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua” (Ps 130:6). Odotukseen liittyy varmuus siitä, että siihen ennen pitkään vastataan: ”Ei yksikään, joka sinua odottaa, joudu häpeään.” (Ps 25:3)

Monia vilpittömiä Jumalan palvelijoita vaivaa riittämättömyyden tunne. Se voi johtua monista syistä, mutta nähdäkseni yleisimpiä syitä on se, että asetamme omat tavoitteemme korkeammalle kuin Jumala on ne tarkoittanut. Ei jokainen Herran palvelija ole maailmanvalloittaja. Jumalan toimintamahdollisuudet ovat rajattomat, mutta ihmisen on tärkeää oppia tuntemaan omat rajansa. Paavali suurena Jumalan ihmisenä uskaltaa suositella kohtuullisuutta: ”Me taas emme kerskaa ylen määrin vaan ainoastaan sen vaikutusalan mukaan, jonka Jumala on meille mitannut.” (2 Kor 10:13)

Helsingin Filadelfia-seurakunnan vanhan pastorin Göstä Bergstenin raamattutunnilla sain viisaan ohjeen. Hän neuvoi meitä nuoria puhujia olemaan luonnollisia ja käytti ohjetta, joka antoi minulle suuntaa julistajan tehtävässä: ”Älä yritä vaan välitä.” Bergensten kertoi jaksaneensa puurtaa vuosikymmenet loppuun palamatta hyväksymällä itsensä sellaisena kuin on ja välittämällä Jumalan sanaa itselleen ominaisella tavalla. Tämä vapautti minua, ja huomasin ajan myötä, että olemalla luonnollinen oma itseni pystyin parhaiten tasapainossa. Yllätyksekseni huomasin, että myös kuulijat hyväksyivät minut sellaisena.

Tärkeää on oppia elämään täyttä elämää juuri siinä tehtävässä ja siinä paikassa, johon Jumala on johdattanut.

Saarnaaja voi painiskella epäonnistumisen kokemuksen kanssa. Osa kuulijakunnasta saattaa kehrätä tyytyväisyydestä, osa olisi odottanut jotain muuta. Koska Jumala on valinnut meidät vajavaiset ihmiset työtovereikseen, emme saavuta täydellisyyttä. Parasta on luottaa siihen, että Pyhä Henki jatkaa työtään vielä tilaisuuden päätyttyäkin. Jos saarnaaja ei ole valmistautunut tehtäväänsä, kuulijat huomaavat sen hyvin pian. Harvoin kukaan antaa suoraa kielteistä palautetta. Uskovat ovat sentään armollisia. Mutta puhuja itse kokee tunnetta, jota kutsutaan ”saarnaajan krapulaksi”. Yllätyksekseni olen havainnut, että en ole lainkaan ainoa, joka joskus puheensa jälkeen kokee totaalista epäonnistumista.

Selvitäkseen suuresta kutsumuksesta julistajan on saatava aikaa viipyä neuvottelussa Kutsujansa kanssa. Paras on olla luonnollinen ja tarjota sitä, mitä uskoo saaneensa jaettavaksi. Usein seurakunnan pastoriin kohdistuvat odotukset hajottavat häntä liian moneen suuntaan tai pastori antautuu liian moniin haasteisiin. Julistajan kutsumuksen saaneen pitäisi päästä keskittymään kutsumukseensa.

Pieni epävarmuus on julistajalle kehittävämpää kuin liiallinen luottamus omiin taitoihin tai rutiineihin. Edes apostoli Paavali ei ollut varma, että osaisi aina julistaa parhaalla tavalla. Sitä osoittaa hänen rukouspyyntönsä: ”..että minulle, kun avaan suuni, annettaisiin oikeat sanat julistaakseni rohkeasti evankeliumin salaisuutta” (Ef 6:19)

Terve itsekriittisyys on viisautta. Liiallisuuksiin menevä itsensä ruotiminen taas tukahduttaa Jumalan antamaa lahjaa. On hyväksyttävä se tosiasia, että jokainen puhe ei ole täysosuma. On opittava epäonnistumaan ja opeteltava olemaan armollinen itselleen.

Saarnaajan ei tarvitse olla kuin tuulimylly, huitoa ja huutaa!

Piispa Eero Huovinen toteaa kirjassaan ”Pappi” hyvästä saarnasta: ”Tärkeämpää kuin miettiä, miten saarnaa, on se, mitä saarnaa. Puhetaidollisesti oivallinen saarna jättää kuulijansa tyhjäksi, jos se ei sisällä mitään sanottavaa. Tunnen itseni aina epävarmaksi, jos joku kiittää: kylläpä piispa saarnasi kauniisti. Huonostikin esitetty saarna voi antaa hyviä eväitä, jos siinä on sisäistä voimaa. Edesmennyt saarnaaja, Veikko Manninen, sanoikin, että joidenkin puhujien puhekonseptissa lienee merkintä: ”perustelut ontuvat, korota ääntäsi.”

Joskus ihmisen kautta tullut rohkaiseva sana on taivaallista sielunhoitoa. Se on merkityksellistä oman kehittymisen ja jaksamisen kannalta. Sopiva annos itsekritiikkiä pitää julistajan tasapainossa. Jos alkaa luulla itsestään liikoja, niin Jumalan on sallittava palautus maan tasalle.

Christian Schwarz, joka on vuosia tutkinut maailmanlaajuisesti kasvavien seurakuntien menestystekijöitä, alleviivaa intohimoisen hengellisyyden ja inspiroivien jumalanpalvelusten merkitystä. Schwarz väittää, että kasvavissa seurakunnissa uskovat ovat innostuneet jopa pastoristaan! Näitä menestystekijöitä, tai vähintään jotakin niistä, kaipaisin tämän päivän seurakuntiin. Innostusta ei saa aikaan pelkällä innostamisella. Seurakunta väsyy nopeasti pakollisiin innostuspuheisiin. Ne koetaan vastenmielisenä pumppaamisena. Kaikkein kurjinta on, jos työntekijä yrittää hehkuttaa viimeisillä voimillaan, vaikka itse olisi lopen uupunut. Kyllä ihmiset sen aistivat.

Pienikin kipinä voi sytyttää suuren tulen, kun se pääsee kosketuksiin raikkaan ”ulkoilman” kanssa. Rohkeat ulostulot ja ennakkoluulottomat yritykset ovat enemmän kuin tervetulleita. Usein kuulee sanottavan, että kun Henki loppuu, niin konstit alkavat. Vai onko asia niin kuin evankelista Markku Vuorinen tapaa sanoa: ”Kun Henki loppuu, loppuvat konstitkin.”

Valtter Luoto kirjoitti taannoin Ristin Voiton pääkirjoituksessaan pelastuksesta mm. näin: ”..pelastustyö on kokonaan Jumalan teko, vapaa lahja ihmiselle. Mutta toisaalta ihmiselle on tehtävä selväksi, että hänen on otettava lahja vastaan, muuten Jumalan armo jää turhaksi hänen kohdallaan. Tässä on siis ihmisen ratkaisu.” - Usko on ihme, jonka vain Jumala voi saada aikaan.

Myös seurakunnan paimenen on opittava pyytämään anteeksi. Vain itse sovituksessa elävä voi olla eheyttämässä rikkinäisiä ihmissuhteita. Seurakunnassa tarvitaan enemmän rohkaisua kuin virheiden etsimistä. Seurakunnan johtaminen on vaativaa, mutta itsensä johtaminen on erään pastorin mukaan ”kovinta työtä”.

Tervehtimisen merkitys

Raamatussa meille avautuu hyvin elävä tervehtimiskulttuuri. Joskus olen ihmetellyt sitä, että Paavali – suuri teologi, jolla oli tärkeää sanottavaa seurakunnille – kehotti uskovia tervehtimään toisiaan ja löysi kirjeissään tilaa tervehdyksiin, jopa monia nimeltä mainiten. Voin vain kuvitella, millainen ilo vallitsi seurakunnissa, kun Paavali tuli vierailemaan tervehtien rakkaita kristittyjä. Suurin esimerkki ihmisläheisyydestä ja tervehtimisestä on meidän Herramme, joka usein ja täysin yllättäen kääntyi sellaistenkin ihmisten puoleen, jotka fariseukset olivat kiertäneet kaukaa.

Tervehtiminen ei tietenkään ole mikään menetelmä seurakunnan hyvinvointiin. Kuitenkin se ilmaisee seurakunnassa vallitsevaa ilmapiiriä ja vaikuttaa omalta osaltaan seurakunnan puoleensavetävyyteen. Eräs suomalainen saarnaaja pohti, miksi yhdessä keskisuuressa seurakunnassa on aina jatkuva elämänvire ja hiljaista kasvua. ”Pastorista sen ei pitäisi johtua, sillä tämä on aika vaatimaton puhuja”, hän pohdiskeli ja jatkoi: ”Mutta olisiko sillä merkitystä, että pastori niin mielellään ojentaa kättään kokousvieraille ja viipyy heidän seurassaan?”

”Herra pastori, minä en tarvitse toimintaa. Minä tarvitsen Jumalaa.”

Henri Nouwen puhuttelee päiväkirjassaan itseään miellyttämisen tarpeestaan ja antaa itselleen neuvon, joka voi olla hyödyllinen monelle ihmissuhdetyötä tekevälle pastorille: ”Niin kauan kuin voit muistaa olet ollut miellyttäjä, olet roikkunut toisissa ihmisissä, odottanut heiltä identiteettiäsi. Tätä Sinun ei tarvitse nähdä vain kielteisessä valossa. Olet halunnut antaa sydämesi toisille, ja se on käynytkin sinulta vikkelästi ja helposti. Mutta nyt sinua käsketään heittämään kaikki nuo omatekoiset tukipuut ja luottamaan siihen, että Jumala on Sinulle kylliksi. Sinun on lakattava olemasta miellyttäjä ja saatava takaisin identiteettisi vapaana itsenäsi.”

Paimenen mieli

Saarnaajakollega oli vaimonsa kanssa meillä kyläilemässä. Hän joutui jättämään rakkaaksi käyneen seurakuntansa, kun hän kesälomalta palattuaan sai kuulla, että työsuhde päättyy. Sitä seurasi pitkä sairauslomajakso ja masennus. Hän olisi hyvinkin voinut hakea seurakuntalaisista puolustajia, mutta ihailen hänen asennettaan: ”Vaikka minut revitään, niin minä en ala repiä Jumalan seurakuntaa.” Se on paimenen mieltä. Niin pienellä sovinnon eleellä seurakuntien vastuunkantajat voisivat hoitaa haavoittuneita mieliä, mutta siihen kunnia ja oikeassa olemisen tarve ei anna aihetta.”

Kuitenkin

Ainakin neljä tärkeää asiaa olen oppinut omista ja muiden tappioista. Ensinnäkin sen, etten ryhdy tuomariksi, kun epäonni tai koettelemus kohtaa lähimmäistäni. Toiseksi varon kertomasta sitä uutisena eteenpäin, sillä se voisi olla merkki toisen epäonnistumisen aikaan saamasta mielihyvästä. Läheisen tappio ei saa jäädä minulle uutiseksi. Kolmanneksi yritän muistaa, että Jumalan myllyt käyvät hitaasti mutta varmasti. Harva selviää elämästä kolhuitta. Nekin, jotka ottavat tuomarin roolin, joutuvat omien kokemustensa kautta oppimaan nöyryyttä. Neljäs opetus minulle sisältyy sanaan ”kuitenkin”. En ole ripustanut sitä seinälle, mutta se on lujittunut sydämessäni vahvaksi vakuudeksi siitä, ettei koetuksen tullen kannata luovuttaa. Kohtaloni ei ole yhdenkään ihmisen arvion varassa. Armollinen Jumala sanoo viimeisen sanan.

Elokuun kirkkovaelluksella kuljimme yli 10 kilometriä hyvin vaihtelevissa maastoissa ja maisemissa.

Tästä tuli pitkä teksti. Rukoilen, että saat olla turvallisin mielin siellä, missä tällä hetkellä asut. Suuri osa Teistä blogini lukijoista on Suomen ulkopuolella. Hyvin monesti olen ajatellut, miten Te olette tänne sivuilleni löytäneet? Haluan uskoa, että Jumala johdattaa meidän vaellustamme ja kohtaloamme. On turvallista olla Jumalan ohjauksessa. Hän tietää, mitä maailmassa tapahtuu ja myös sen, miten hän meistä tulee pitämään huolta.

Kuulin kerran jutun uskovasta mummosta, jonka kotimökki paloi kivijalkaan asti. Kun kyläläiset tulivat sammuttamaan mökkiä, mummo vain nauroi. Joku kyläläinen kysyi mummolta, miten hän voi vain nauraa, kun kotimökki tuhoutuu? Mummo totesi: ”Ajattelen vaan sitä, miten Jumala tulee hänet tästäkin tilanteesta johdattavan eteenpäin?” – Mummo ajatteli, että tulipalo on Jumalan murhe. Ja mahdollisuus.

Sinunkin tilanteesi voi vaikka tänään olla vähän samanlainen. Moni tärkeä asia on palanut poroksi. Mutta kun meidän mahdollisuutemme loppuvat, alkavat vasta Jumalan mahdollisuudet. Jumala lupaa olla Sinun ja minun kanssani kaikki päivät maailman loppuun asti. Siksi kiitetään Jumalaa siitä, miten asiat tulevat järjestymään. Itse emme sitä näe emmekä tiedä, mutta Jumala tietää ja johdattaa kaikki asiat vielä ihan hyvin.

Kun ehdit, katso seuraava video: https://www.youtube.com/shorts/pY5b-YIlg2k Siinä on yksi huikea esimerkki siitä, miten Jumala tuntee meidät ihan pohjia myöten. Siksi hän osaa meitä auttaa.

Kovin kiva olisi kuulla Sinustakin, miten Sinä siellä jakselet, mutta se lienee vaikeata. Ajatuksin ja rukouksin olen luonasi. Siunatkoon Herramme Sinua kaikessa elämässäsi. Olet hänelle niin sanomattoman tärkeä ja rakas. Muistetaan toisiamme rukouksin.

 

Seppo

 

Rakastan musiikkia. Tässä esimerkiksi pari kappaletta, joita usein olen kuunnellut: 

https://www.youtube.com/watch?v=llU2DGwpo_o&list=RDllU2DGwpo_o&start_radio=1

https://www.youtube.com/watch?v=0IrTUI1owLg&list=RDllU2DGwpo_o&index=3